Kevätjäällä pilkkimässä

Minulla oli pikkuepeli yökylässä. Aamuysiltä roudasin hänet jo jalkkistreeneihin. Ihan kiva tunne, kun vain saa itsensä kerran kummaksi vapaapäivänä vääntäytymään ajoissa ylös. 

Tavoistani poiketen suunnittelin vapaapäivääni ennakkoon ja  lupasin jo eilen pojalle, että lähdemme sunnuntaina treenien jälkeen pilkille. Hän on odottanut sitä, kuin kuuta nousevaa. Niinpä kävin jo eilen ostoksilla kärpäsentoukkia hommaamassa. 

Sattuikin sitten kohdalle taivaallisen ihana, auringonpaisteinen sää! Toki hieman talvisen kylmää tuulta, mutta muutoin aivan täydellisen keväistä. 

Huruuttelimme autolla Hickarön kohdille. Sinne on nousemassa hieno ravintolarakennus sun muuta. Varmaankin käynnin arvoinen kohde, jahka vain valmistuu! Parkkipaikalta kävelimme tienvierustaa pitkin jäälle. Helppo paikka pienemmänkin päästä perille. 

Eikä sitten muuta kuin kairaamishommiin. Muutaman pilkkireiän jälkeen päättelimme, ettei lähemmäksi virtaavaa tierumpua kannattaisi kävellä, sillä siellä oli avovettä ja muutoinkin parin pilkkireiän kairauksessa jo huomasi jään hapertuneen. Jäänaskalit toki kaulaan ja hommiin!

6-vuotias oli innoissaan, kun huomasi, että hänhän osaakin itse ottaa sohjot pois sohjokauhalla pilkkireiästä. 

Eikä sitten muuta, kuin kärpäsentoukat esiin. Nämä muuten maksoivat 2,99, joten on hinta noussut näissäkin. Epelille sanoin, että arvaappas, mitä fammu tällä kertaa osti kaupasta - kärpäsentoukkia. Kaikkeen sitä rahansa pistääkin, varmaan ajatteli. Yhdessä naureskeltiin, että  fammu alkaakin kärpästenkasvattajaksi. 

Kun siima pilkkeineen ja matoineen lopultakin on vedessä, on tarvittu pitkää sinniä, jotta siima ei olisi valmiiksi sykkyrällä. Tällä kertaa tämä vaihe sujuu kuitenkin huolettomalla varmuudella hyvin. Epelin oma pilkkijakkara tosin on unohtunut kotiin, vaikka sitä jo eilen katsottiin esille valmiiksi. 

Ajattelen, että kalastaminen, jos mikä, on nykylapsille hyvä harrastus. Siinä täytyy jaksaa keskittyä ja olla kiinni asiassa, vaikkei saalista aina tulekaan. 

Ohi viereiseltä tieltä suhahtavat autoilijat lähes poikkeuksetta hiljensivät  vauhtia ja tähyilivät, mahdammeko saada saalista. Nauratti, sillä tuskin nämä pienet kalat autosta asti edes erottuisivat.. Tämä on enemmänkin samanlaista leppoisaa ajanvietettä kuin onkiminen - saaliilla ei niin väliä, kunhan jotain vain saa. 

Sää on mitä parhain. Huomaan, että jalkaan kiskomani toppahousut ovat lähes liikaa. Auon takkia ja nakkaan kynsikkääni  jäälle. Teputtelen ympäri jääkenttää sillä välin, kun epeli ja siippa kalastavat. Käännän katseen ylhäällä tuikkivalle auringolle, pistän  pääni takakenoon silmiä kiinni puristaen. Tähän voisin jäädä. Kyllä luonto osaa jo itsessään olla rauhoittava elementti!

 

Katselen myös alas jäähän, jossa on ihania jääkuvioita. Niitä voisi tuijotella oman aikansa, ikuisuuksia. 

Palaan siipan ja epelin luo. Siippa on jo saanut kalan. Se on surkean pieni ahven. Epeliä selvästi harmittaa, kun oma tuuri ei käynyt ensimmäisenä. Totean, että kalastus on sellaista, ettei koskaan voi tietää, kellä tuuri käy. Epeli tyytyy vastaukseen. Pian jo heiluu epelinkin vapa merkkinä siitä, että kala on käynyt saaliiksi!

Jostain syystä siipan pilkkiin käy kalat paremmin. Ei auta, vaikka he välillä vaihtavatkin pyyntivälineitään. Saaliina on pääasiassa pikkuahventa ja pari pientä särkeä. Ei syöntikaloiksi sopivia, aivan liian pieniä. Siippa veistelee epelille, että hänpäs saikin kultakaloja. Uskoo, ken lystää. 

Ajankulukseni sommittelen kaloja riviin pituusjärjestykseen.  Epeli kysyy, pitääkö noin aina tehdä. Ei täydy, tämä on nyt vain fammun ajankulua. 

Kiertelen taas jäällä. Étäämpänä näkyy useita pilkkijöitä. Ovat vaan liian kaukana, jotta näkisi, ovatko he saaneet kaloja. 

Jäällä ei ole juurikaan lunta, siellä on aivan ihanteellista liikkua. Vain metsän reunassa on lunta sen verran, että hankeen jää jäljet siellä kulkiessa. 

Katson ylös ja seuraan loittonevaa suihkukonetta. Epeli kysyy, miksi sitä sanotaan suihkukoneeksi. Ööö.. naurattaa, sillä voisi juksata, että siellä ihmiset käyvät lennolla suihkussa. No joo, en ratkea tällä kertaa viisasteluun. 

Siipalta kala näykkii järjestään toukat koukusta. Epelin koukkuun lisään matoa ja tällään entistä paremmin. Ei tulosta. Siippa voittaa 10-1. 

Päätämme lähteä kotiin syömään. Tämä oli kiva ja sopivan mittainen pieni luontoretki. Keräämme vielä kalat jäältä pois, pakkaamme pilkkimme kassiin ja hymyilen paikalleen jäävälle auringolle hyvästiksi. 

Mun hiihtoloma

Joopa joo, en ole hiihtänyt. Mulla oli eskarilainen kaikki arkipäivät hoidossa. Iltapäivisin  lähti aina käväisemään kotonaan, mutta mä aina toivon, että hoidokkini tulee mieluummin illalla mulle kuin niin, että joutuisin olla aamuseiskalta häntä vastaanottamassa. Ne aamun venyvät hetket on niitä kaikista parhaita! 

Poika haaveili etukäteen, että jos pääsisi fammun kanssa ulos  luistelemaan, olisi loma kohdillaan. No ei päästy jääkentille. Ulkosalla sateli lähes joka päivä vettä. Mutta saatiin me aika muutenkin kulumaan. Ei tehty oikeastaan mitään mainittavaa, mutta kuitenkin koko ajan touhuttiin. Ja perjantaina poika totesi, että meillä oli hyvä loma. Olin samaa mieltä. Meillä oli hyvä keskustelu siitä, miten loman tarkoitus on ollakin rentouttava, ei maksullisten kohteiden ynnä muiden "hienojen juttujen" keräily. Yhdessäolo ja kiireettömyys, jess!

Pojan kanssa hakattiin petkeleellä jäätä uima-altaan terassilta ja kun jäätiköt hakkerointimme tuloksena  loppuviikosta suli, poika ajeli  pikkupyörällään rallia altaan ympäri. Miksi lapsi löytää paikkoja, joita ei itse osaa nähdä tällaisin silmin. Mietin, että pitäisikö minun alkaa kuntoilemaan ja kiertämään allasterassia ympäri tyyliin sata kierrosta kerralla! No, mikään ei kai estä. 

Myös pyöräilemässä käytiin vähän isommalla kulkupelillä. Parasta taisi silti olla äitini luona kyläily tai talon takametsässä kiven päälle kiipeily. That`s it!

Mutta lapsen ajatusmaailma on ihana. Tämä nopeusrajoitusmerkki oli kaatunut kylätiellämme ojaan. 50-merkin yläpuolella oli  samassa tangossa kiinni toinen liikennemerkki ja varoitus kuoppaisesta tiestä. Poika katsoi merkkiä ja tuumasi " Ajatella, ovat laskeneet, että tiessä on tasan 50 kuoppaa." Reps ja kops!

Oma vapaa-aika on mennyt tietsikalla notkuessa ja sukua tutkiessa. Tää liittyy siihen mun kirjan kirjoittamiseen. Aihepiiri on erittäin haastava ja vaatii tuekseen ja uskottavuuden takaamiseksi paljon faktatietoa, jota löytyy ainoastaan vanhaakin vanhemmista arkistoista ja erilaisia ajankuvauksia lukien.  Ystäväni kanssa, joka asuu monen sadan kilometrin päässä, ollaan Mesessä tongittu ja tulkattu, kyseenalaistettu ja järkytytty kaikesta kuluneen viikon aikana vastaan tulleesta uudesta vanhasta tiedosta. 

Oma mieli on siis pyörinyt reilun kahden sadan vuoden takana. Olen eläytynyt niin kovin, että asiat on tulleet uniinikin. Huomaan, että kirjassa edetäkseni tarvitsen lomaa. Asiat vaativat niin vahvaa syventymistä ja aikaa, ettei iltaisin töiden jälkeen enää sellaiseen kykene. Olen tainnut ennenkin sanoa, että kiireisenä tai stressaantuneena en pysty kirjoittamaan mitään. En edes löytämään aihetta, josta kirjoittaa. Toivotaan pitkää ikää, että tällä vauhdilla kirja joskus valmistuisi. Blogin kirjoittaminen on erilaista, siitä selviytyy vähän pienemmilläkin panoksilla, vaikka silloinkin historia-aiheet haastavat kyllä työläydellään. Blogissa on ollut viime aikoina kivasti kävijöitä, vaikka myönnän viimeiset vuodet tehneeni tätä vähän vasemmalla kädelläni. Tiedän, että verkostoitumalla, kommentoimalla ynnä muuta saisi helposti lisää lukijoita, mutta se ei ole mulle mitenkään tärkeää. Kirjoittaminen riittää. Helmikuussa kuun lyhykäisyydestä huolimatta lukijoita oli karvan verran vaille 11000. 

Viikonloppu on mennyt kyläillessä. Eilen vietettiin äitini synttäreitä. Oltiin koko jälkipolven kanssa juhlimassa. Tänään  ollaan kyläilty entisten naapuriemme luona. Olen huono kyläilemään, olen koti-ihminen enempikin, mutta kun lopulta saa aikaiseksi astua mukavuusalueen ulkopuolelle, onkin tosi kiva juttu. 

Tänään satoi lunta rankemmasti. Ei vielä koittanutkaan kevät. Talvi näyttää tulevan takaisin. Siipan kanssa päivemmällä 8-tietä ajaessa sää näytti aika suttuiselta ollakseen valtatie-tasoinen tie...

Mutta plussan puolelle kääntyi sää kumminkin iltapäivällä ja kevään tuntua oli  taas ilmassa, kun räystäistä tippui vesi. ja lumi taiteili ladon katolle upeita muotoja. 

Aamulla töihin. Enää kolme kuukautta kesälomaan, tuntuu käsittämättömältä!

Valoja siniseen hetkeen

                         

Nyt syttyy valot tuhannet, myös tänne Pohjolaan,

ja taivahalta tähtöset jo luovat loistettaan.

Nyt avaa ovet sydänten, ne siitä rauhan saa!

Kas, loiste joulutähtösen tuo rauhan maailmaan.

                                                                                     -Emmy Köhler-

Tällaiset laulunsanat nousivat mieleni pintaan, kun kuljeskelin pitkin Kokkolan keskustan katuja jo hämärtyneessä illassa sinisessä hetkessä.

Olen edelleen sen verran toipilas, että viileähkö mereltä puhaltanut tuuli tuntui puhaltavan suoraan keuhkoihini. Kun ei ole käväissyt välituntivalvontaa kummoisemmin ulkoilemassa kolmeen viikkoon, niin alkaa tuntua jo aika ankealta, jos ei edes vähäsen uskaltaudu näyttäytymään talvisäässä.

Vaikka kaduilla kuljeskelu aiheuttikin loppuillan ajaksi yskänpuuskia, olin hyvillä mielin. Kaupunki näytti kauniit kasvonsa. Monta idyllistä paikkaa jäi vaan tällä kertaa kuvaamatta. Nämä kuvat eivät tällä kertaa ole missään järjestyksessä, sikin sokin sieltä sun täältä. Mitäpä se haittaa!

Ihmisiä tulee vastaan kadulla silloin tällöin. On jo aika myöhä lauantai-iltapäivä kuvatessa, joten isoin hässäkkä on jo mennyt. Ihmiset kuljeskelevat yhtä levollisina kuin minäkin. 

Kaduilla on  kuorrutus valkeaa lunta. Silleen, että jalkakäytävilläkin on kiva liikuskella. Ei ole niin liukastakaan. 

                              Kukkakaupan ohitse kulkiessa mielessä alkaa soimaan jouluinen laulu. 

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,

järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.

Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen,

järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.

Raatihuoneemme on niin kaunis. Sitä ei koskaan kyllästy katselemasta. Joka joulunalusaika raatihuoneen aukealle nostetaan joulukuusi, joka pukee ylleen kauniit valot ja tähden. 

                                    Kaupunki valoineen on kuin kauniista sadusta!

Olen yksityiskohtien ihminen. Niinpä on pakko tuijottaa korkeuksiin, kun kohtaan jalkakäytävän viereisen lampun. Sen lierihattu on täynnä suloisia, ohuita jääpuikkoja. 

Vanhaan kaupunkiin asti en tällä kertaa lähtenyt, vaikka siellä olisi varmaan ollut paljon kuvattavaa. 

Seison kävelykadun rautalankaveistoksen luona tovin. Kuvaan en saa samaan tunnelmaa kuin sitä vierestä katsoessa. Liikuttavasti jokunen syksyn lehti on jäänyt rautarouvan seuraksi. Rouva näkyy vetäneen talvihattunsa syvälle korviin asti.

Kauppakeskuksen edustalla katselen ihmisiä, jotka ovat asettautuneet  kahvilaan viettämään lauantai-iltapäivää. Voin melkein aistia kahvin tuoksun ja  kuulla korvissani metallisen  kilinän, kun  ikkunanvieruspari pyörittelee lusikoita kupeissaan. Kiireettömyyden tunne, ahh!

                

                  

Katselen ylöspäin taas ja seurailen jouluvalojen pientä keinuntaa talvisessa tuulessa. Kiik-kaa, kiik-kaa. Hiljaa, hiljaa, joulun kellot kajahtaa...alkaa jo ihan vähäsen laulattaa, mutta nopeasti loppuu se haave yskänpuuskaan. Ehkä joskus myöhemmin!

Ja joo, hei, kuuraparta!

Minulla ei oikein ole sanoja tätä kirjoittaessani, tulee tunne, että ehkä pitää enempi vain katsoa kuin kuvailla sanoin! Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!