Johan - poika Isovihan pyörteissä

Taasen kerran kiinnostus kuljettaa minut Isovihan aikoihin. Tällä kertaa viipyilemme Lohtajalla. Tarinan olen lukenut yli sadan vuoden takaisesta  lehdestä. Sinne tarina on kulkeutunut 1776 ja 1789 vuosina julkaistuista  Åbo Tidningar`ìn artikkeleista, jotka pohjautuivat  Kokkolan silloisen raatimiehen,  Jaakko Fahlanderin ja toisen, nimeltä tuntemattomaksi jääneen henkilön  muistiinpanoihin. 

Eräs kokkolalainen kaupunginpalvelija oli paennut kahden poikansa ja vaimonsa kanssa Himangalle tiheään metsikköön Isovihan tuoksinassa vihollisia. Harmillisesti kasakat löysivät heidän piilopaikkansa ja yrittivät saada perheen kiinniotetuksi. Kävi niin kurjasti, että muu perhe pääsi pakoon, mutta nuorempi pojista, joka oli vielä alle 11-vuotias, joutui kasakkain käsiin. Poika oli nimeltään Johan Hagberg. 

Yllä: Piilopirtti. Kuva otettu Kälviän eläinpuistosta. 

Kasakoita oli kaikkiaan seitsemän. He poistuivat paikalta Johanin kanssa, mutta pelkäsivät, että joku väijyisi heitä yön pimeydessä. Niinpä he päättivät jättää hevosensa maihin ja soutaa Parkkihaudan rannasta pienelle saarelle Vähälän luodon luona. Tämä paikka on ilmeisesti nykyään Himankaan kuuluva. 

Yllä: Piilopirtti Kälviän eläinpuistossa. 

Jaettuaan päivän ryöstösaaliin paneutuivat kasakat pitkäkseen. Johan-poika laitettiin kasakkain keskelle nukkumaan. Mutta voi vain kuvitella, ettei poika-rukalla uni tullut silmään. Hän makasi hiljaa paikallaan kasakkain nukkuessa ja kuulosteli ympäristönsä ääniä miettien, kuinka voisi päästä pakenemaan.

Johan-poika kuulikin, kuinka veden noustessa yön aikana vene kalahteli rantakiviin. Hän päätti ottaa riskin ja juoksi kohti venettä ja tuuppasi sen vesille hypäten  venhon kyytiin. Kasakat kyllä heräsivät pojan karattua veneen ääniin, mutta  ketteränä poika ennätti päästä jo sen verran kauaksi rannasta, että kasakat eivät saaneet häntä kiinni. Poika istui urhoollisesti veneessä, kunnes se aikanaan karahti rantaan. Seitsemän kasakan  kohtalona oli  menehtyä luodolle. 

LÄHTEET: Otava kuvallinen kuukauslehti. 1.10.1917. N:o 10. Toimittaja Helmi Krohn.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/599885?term=Kokkolan&term=pakenivat&page=3] Luettu 23.3.2025. 

Ohtakarin keväässä kulkien

Lohtajan Ohtakari on minulle yksi rakkaista paikoista. Olin varmaan vain  15-kesäinen, kun vietin siellä  viikonlopun syyskuisella  Myrskyleirillä. Tyttökaverin kanssa yövyttiin pikkumökissä.  Syksyisten elosalamien välkkyessä meren yllä yönmustalla  taivaalla  kokoonnuttiin uusien  samanikäisten tuttavuuksien kanssa ahtaaseen mökkiin iltaa istumaan.  Yksi joukosta oli muuten myöhemmin telkusta tutuksi tullut julkkispappi. :)  Joka kerta naurattaa tämä muisto, kun näen hänen naamansa telkussa. 

No, tällä kertaa keskityn niihin rakkaisiin maisemiin enemmän. 

Lähdin kuljeskelemaan  ensin uimarannalle. Siellä on niin upean vaivatonta liikkua hiekkadyyneille rakennettuja pitkospuita pitkin. Lumi oli dyynin harjalta jo sulanut. Tuntui lähes kesäiseltä, kun talvikenkineni ja toppatakkeineni  tepsuttelin  dyyniä ylös. 

Nuuhkin ilmaa paikallani seisoen. Meri oli täysin tyyni.  Lumenrippeitä näkyi vielä rantaviivassa. Itse meri oli jo  sula tältä puolelta saarta. Toinen puoli oli vielä jään ja lumen hyväilemä. Harmaa penkki nököttää ylhäisesti yksin vailla istujaa. 

Tämä oli taas maisemia, johon voisi sulautua. Sinistä, valkoista ja vaalean ruskeaa. Minun värini. En tahtonyt päästää niistä irti. Rantaviivan lumeen oli kuin ripoteltu hiekkaa, joka olisi jäätynyt jäähän kiinni. Jäähiekan väritys näytti kuin riekon selän  väritykseltä kesällä. 

Samat kaislat, jotka lämpöisenä kesäpäivänä huojuivat kesän tuulissa seisoivat  dyyneillä langanlaihoina. 

Rantakivikon keskellä oli vielä vaaleaa lumensekaista jäätikköä. Tällä kertaa aallokko ei jäätä hivellyt. Oli niin tyyntä. 

Maisema oli niin kaunis. Vesi lorisi keveästi  jossain jään alla. Kun kävelin  jäisistä kohdista rantaa, jää paukkui allani. 

Rannalla oli  vielä myös jäätikköä. Se oli vekkulisti jäätynyt sekaisin hiekan kanssa.  Tuli mieleen leopardikuvio. 

Jää on myös muotoilun mestari. Teki mieli kurkistella pikkulapsen lailla jokaiseen jäähän ään. muovautuneeseen koloon. Nyt ranta ja sen jäätikkö näytti kiltiltä, kun ei tuullut. Laineet nukkuivat vielä kesäajasta hämillään. 

Dyynin takaa kuului ääniä. Siellä käveleskeli perhe pienten   lasten kanssa. Tulkin iloiseksi ajatuksesta, että tämä oli varmaan koko perheelle rentouttava ja kaunis  retki. Seurasin etäämpää heidän kuljeskeluaan. He liikkuivat vieretysten huolettoman ja kiireettömän oloisina.

Rakastan vuodenaikojen vaihtelua. Tässä samassa paikassa kuvasin loppukesästä. Silloin värimaailma oli aivan erilainen.  Merikin oli silloin aivan eri värinen, syvänsininen. Mikä rikkaus!

Muutama yksinäinen jäälautta harhaili itsekseen. Miksi toiset sulavat ennemmin kuin toiset? 

Toisessa suunnassa oli vielä enemmän jäärakennelmia. Niin kauniita!

Muutama vuosi sitten muistan kierrelleeni Ohtakarin rannoilla juuri tällä kohdin. Silloin siellä väki ihaili mielettömiä jäämuodostelmia. Vuodet eivät ole veljeksiä, tuumin. 

Kävelin kauniin kevätauringon innoittamana pidemmälle. Seurakunnan leirikeskuksken rannassa ollut risti oli sekin jäiden syleilyssä. Jotenkin koskettava kaikessa karuudessaan. 

Lopulta oli aika palata autolle. Kuljeskelin vielä tovin aurinkoisella dyynillä, sitä pitkin oli ihana nousta ylöspäin. Pehmeässä hiekassa erottui monenlaisen kulkijan jälkiä. Jokainen jättää jälkensä, mietin. 

Hetken mielijohteesta peruutin vielä  takaisin  dyynin alle.  Koskematon hiekka. Yritin etsiä katseellani risua, jotta voisin piirtää jotain hiekkaan. En löydä. Siksi päädyin sormeeni. 

Tule pian, kesä

Toivoin, että tyyni sää jatkuisi, ja ehkä joku näkisi tekstini silloin. Ehkä kesän koittaminen pian  olisi ollut jonkun toisenkin toive. 

Kun käännyin kuvaamaan tekstiäni, huomasin rannan penkille asettuneen nuorenparin.  Ehkä he ilahtuivat myöhemmin tekstistäni...

Para

 Para on lainasana ruotsin kielestä, siellä se tunnetaan nimillä bära tai bjära.

Wikipedian määritelmän mukaan para on kansanperinteessä esiintyvä,  Länsi-Suomessa   ja Ruotsissa esiintyvä talon tai maatilan  haltija, eräänlainen tonttu ja omistajansa apuolento. Para kuvataan usein  voimalliseksi ja pelottavan näköiseksi. Paraa on kuvattu pyöreäksi kuin lankakerä tai tuohirulla. Para saattoi ilmentyä myös eläimen, kuten kissan muodossa, ainakin Lohtajalla on tästä mainintoja. 

Paran tehtävä oli auttaa talon omistajaa sekä kasvattaa varallisuutta. Parat saattoivat varastaa toisten omaisuutta, esimerkiksi maitoa lehmistä ja toivat sen omistajalleen. Paralla ja sen omistajalla tiedettiin olevan sellainen yhteys, että jos joku vahingoitti paraa, niin myös sen lähettäjä vaurioitui.   

   

Maisteri Kerttu Hakunti on tallettanut muistiin tietoa, jonka mukaisesti para oli pieni kissantapainen itikka, jota sen emäntä piti kellarissaan. Kun emäntä kutsui kissaa syömään, hän sanoi:

"Para, para, tuu puuruuni höystähän. "

Tämän jälkeen emäntä teki jokaiseen  puurovatiin lusikalla kolon ja para ottaa oksensi jokaiseen puurovatiin höysteeksi. 

Uutta paraa piti synnyttää saunassa pohtimalla ja samalla takoen. Paran synnyttämistä ei kukaan saanut nähdä eikä kuulla.  Kun para syntyi, omistajalla oli vallassaan teettää sillä mitä tahtoi. Apuna käytettiin hokemaa:

"Synny para, synny para.

Saat puolen sielustani

ja puolen ruumihistani. "

Jos paran taikominen ja luominen ei tahtonut onnistua, saattoi paran takoja runoilla:

"Kukas on kuulemassa.

Kukas on näkemässä,

koskei paraa synnykään. "

Para saattoi olla apuvoimana myös trulleilla. Para tuotti trulleille onnea, mutta kaikille muille vahinkoa. Para saattoi kanniskella naapurustosta omistajalleen voita ja juustoa pilaten samalla naapurien voionnen. 

Esimerkiksi Lohtajalla paralla oli lisänimenä myös kermapara, jonka piirteenä oli maidon imeminen lehmistä. Kermapara kantoi näin saadun maidon emännälleen. 

Osa ihmisistä  uskoi, että para oli alkujaan vaihdokas. Uskottiin, että äiti oli saattanut jättää vielä  ristimättömän lapsensa varomattomasti hetkeksi yksikseen, jolloin noita-akka tai piru oli käynyt vaihtamassa sen kätkyessä omaan vajavaiseen lapseensa ja kasvattanut itselleen vaihdokkaasta paran. Osa ihmisistä taas ajatteli, että niin kutsutut myrrysämmät itse  tekivät pirun avulla paran. Myrrys on vanhaa suomen kieltä ja tarkoittaa tietäjää. 

Kerrotaan, että kun  pirulle oli luvattu joku uhriksi, meni tekijä riiheen - Lohtajalla paran kerrotaan erityisesti saaneen alkunsa riihessä.  Sieltä hän aloitti loitsunsa: "Synny para, synny para!" Hokija alkoi samanaikaisesti heiluttaa pohdinta, siis matalareunaista astiaa, jossa oli salaisia aineita, kuten ruumiinluita ja rautaa. Pohdinnan heiluttamisen seurauksena pohtimesta hyppäsi kynnykselle elävä olento tiedustellen, "Mitä sais kantaa?" Paran ulkoasu vaihteli näissä tilanteissa kovasti, välillä para ilmaantui kärpäsenä, toisinaan ruman linnun muodossa lennelleen kirkonmenojen aikaan sunnuntaina lakeistorvesta eli savupiipusta kirnun laidalle oksentaen samalla kirnuun kermaa. 

LÄHTEET: 

Noidat kaappasivat paran palvelukseensa - mikä ihmeen otus para on ja miten se synnytetään? Iijokiseutu. [https://www.iijokiseutu.fi/noidat-kaappasivat-paran-palvelukseensa-mika-ihmee/2708270] Luettu 29.12.2024.

Para ja muu vaurastumiseen liittyvä taikausko. [

https://www.kultainto.com/post/vaurastumiseen-liittyva-perinteinen-taikausko] Luettu 29.12.2024. 

Rasiallinen ehtoollisleipiä. Kansallismuseo.fi. [https://www.kansallismuseo.fi/fi/kuukauden-esineet/2020/rasiallinen-ehtoollisleipiae] Luettu 29.12.2024.

Vanhat uskomukset elävät Lohtajalla. Kerttu Hakunti. Keskipohjanmaa-lehti 20.10.1936. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2022925?term=Kokkolaa&term=trullien&page=4] Luettu 5.4.2021. 

Virittäjä: Kotikielen seuran aikakauslehti. 1.1.1928. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/890145?term=kermapara&page=169] Luettu 5.5.2024. 

Vattajan lintutornissa

Kesäsunnuntaina autoajelulla Ohtakarissa. Se on sellainen paikka, jonne muutaman kerran vuodessa ajelen fiilistelemään maailman kauneutta. 

Tällä kertaa päädyn kapuamaan Vattajan lintutorniin. Jepjep, en pidä korkeista paikoista, mutta joskus vain on oltava päättäväinen ja vaadittava itseltään rajojen ylitystä. 

Tämä Vattajan lintutorni herättää heti ensivilkaisulta luottamukseni, sillä se on rakennettu hyvin jämerästi. Niinpä nousen ensimmäisille portaille ja lähden järkkäri kaulassa kapuamaan kohti korkeuksia. 

Tämä Vattajan lintutorni sijaitsee Vattajanniemen kärjessä, aivan Ohtakarin pengertien  läheisyydessä - avomeren ja hiekkarannan tuntumassa. Silti se on aika huomaamattomassa paikassa lehtipuiden takana. Pieni tie sallii kulkemisen perille saakka tornin juurelle. Tornin ympärystössä on aitaus, jossa laiduntaa lampaita. Kuvaushetkellä niitä ei tosin näy.

Arvuuttelen lintutornin korkeutta ja kotona tarkistan tiedon, että se on 14 metriä korkea. Metrin matalammaksi veikkasimme sitä paikan päällä. 

Sää on aurinkoinen ja maisema kaunis ja jotenkin rauhoittavan rauhallinen, vaikka etäämpänä näkyykin ihmisiä ja autoja. Tornin korkeuksiin ei kuulu kuitenkaan ääniä. Olo tornin huipulla on kuin valtiaalla konsanaan - saa hetken omistaa koko hulppean maiseman!

Tällä kertaa en näe tornista tai sen lähettyviltäkään ensimmäistäkään lintua tai kahlaajaa. Periaatteessa niitä on toisinaan kai paljonkin seudulla. 

Vähän etäämpänä näkyy Vattajan puolustusvoimien alue omine torneineen. Tällä kertaa paikka vaikuttaa tyhjältä. 

On jotenkin tosi uljas tunne katsella maisemia kaikkiin ilmansuuntiin. Tuntuu kuin olisi alueen valtias. Minä näen kaikki, mutta kukaan ympäristössä tuskin huomaa minua. Teen myös havainnon, kuinka erilaisena maisema näyttäytyykään joka ilmansuunnassa tornista katsellessa. Täältä näkee sekä Ohtakarin mökit, Vattajan armeija-alueen tornin, meren, uimarannan, tien, että metsikön. Huikeaa!

Autoja on parkissa siellä, täällä tien varrella, vaikka aika usein kuuluukin jupinaa siitä, ettei aluetta ole tarkoitettu parkkipaikaksi laisinkaan. Ihminen on sangen mukavuudenhaluinen. Rannalle täytyy päästä heti. Maisemallisesti ajopelit kyllä rumentavat aluetta ja myös kaventavat tietä.