Lohtajan hautausmaalla kiertelemässä

Rakastan hautausmailla kiertelyä. Se johtuu varmaan siitä, että olen viettänyt nuoruusvuoteni lähellä hautausmaata asuen ja  monia kertoja iltalenkkini suuntautuivat silloin hautausmaille kävelylle.

Tällä kertaa pistäydyn Lohtajan Karhintien varressa sijaitsevalla hautausmaalla. 

Lohtajalla huomioni kiinnittää  kaksi vierekkäistä hautakiveä. Etenkin niiden nimet. Maria Efrusiina Hawela eli Thompson.

Ja ilmeisesti hänen puolisonsa Charles Thompson. Etenkin tämän  miespuolisen nimi herättää kysymyksen, mistä hän on seudulle tuohon aikaan kulkeutunut. Yritin etsiä tietoa, mutten löytänyt. 

Sainkin sitten tämän tekstin julkaistuani kiinnostavan viestin, tarinan tästä pariskunnasta. Se oli koskettava, vaikkakin hyvin surullinen. Säästän yksityiskohdat julkiselta kirjoittelulta, mutta kuulemani mukaan Maria Eufrosyne Havela oli syntynyt Lohtajalla. 

Maria matkusti ensimmäisen kerran Amerikkaan  1890 ja avioitui siellä jokunen  vuosi myöhemmin Charlesin  kanssa, joka saattoi  olla syntyjään venäläinen ja nimellä Tichonoff, hän käytti myös nimeä Kalle Havila/Havela. Pariskunta sai lapsia ja kulki ees ja taas Suomen ja Amerikan väliä. Marian kohtalona oli kuolla jo aikaisessa vaiheessa Amerikassa, Charles kuoli myöhemmin Suomessa.

Nämä ruosteiset, peltiet hautamuistomerkit ovat koskettavia ja valitettavasti katoava osa  ajankuvaa. Teksteistä enää harvoin saa selvyyttä.

Karun kaunista.Jotenkin nykyajan prameus hautamuistomerkissäkin on niin muuta maailma kuin tämä peltilaatta...

Hieno idea tällainen muistokivi. Ei iso vaivannäkö, mutta pysäyttää kyllä lukemaan tekstin.

Ruostuneen pellin kauniisti kruusatut metallikiekurat. Niin kaunis hautapaikka puiden suojissa. 

Toiselle puolella hautausmaata on uudempia hautamuistomerkkejä. Suomalainen säntillisyys näkyy täälläkin. 

Pelkistetyn kauniita metalliristejä  hautausmaan takaosassa. 

En ole koskaan käynyt tässä siunauskappelissa sisällä. Se täytyy ottaa joskus ajan kanssa kohteeksi. 

Nälkävuosien uhrien muistomerkki heille, jotka jäivät sen uhreiksi vuosina 1867-1869. Noin 350 lohtajalaista ja koditonta kulkijaa. Eivät saaneet edes omaa hautapaikkaa. Muistomerkki, luonnonkivi, on vuodelta 1964. 

Jotenkin tätä kiveä katsoessa ymmärtää paljon paremmin Isä meidän-rukouksen pyynnön "Anna meille tänä päivänämeidän jokapäiväinen leipämme..."

Poistun kirkkomaalta hiljaisena. Nämä ovat joka kerta pysäyttäviä käyntejä. 

Valoa jouluun!

Meillä on vietetty perinteiseen tapaan kotijoulua. Siipan suku vietti meillä aattoiltaa, kuten yleensäkin. Nuorimmaiseni valjastimme pukiksi. Hyvästä pukinasusta huolimatta ei mennyt ihan nappiin, sillä 4-vuotias pojanpoika - siis täydellisesti vielä joulupukkiin uskova - kertoi ihmetellen pukin istahdettua tupaamme, että pukki on hänen setänsä. Kovasti yritimme vannoa ja vakuuttaa, että eihän nyt toki. Poika kuitenkin halusi uskoa pukkiin ja hitsasi oman pikkutuolinsa pukin eteen ja tyytyväisenä vastaanotti paketteja unohtaen, ettei pukki aito olisikaan. Silti pientä epäilyksensiementä kuului välillä "Pukilla on ihan setäni ääni!"

Lapsen luottamus oikeaan pukkiin on kuitenkin lyömätön. Meiltä pois lähtiessä poika kysyi silmät suurina "Mistä se joulupukki tiesi minulle huuliharpun tuoda?" Hehheh, mulla ja pikkupojalla on ollut hauskoja musisointihetkiä pitkin syksyä. Minullahan on siis tolkuttoman  laaja valikoima erilaisia soittimia. Poika joskus löysi laatikon pohjalta huuliharpunkin ja ihastui siihen. Sitten meillä oli remppa ja sen jälkeen huuliharppu katosi mystisesti. Poika on jaksanut joka kerta käydessään kysyä, josko se huuliharppu olisi jo  löytynyt. Että kyllä pukki tietää salaisimmatkin toiveet...

Naureskelua kotonani on myös tuottanut rakas, pieni jouluseimi, jonka olen pitänyt joka joulu pöydällä  yli 30 vuoden ajan. Pikkuepeli tykkää  siitä. Lapsen mielissä seimen figuureiden  paikat vaan  on vähän enemmän jännitystä herättävät. Jeesus-vauva makaa maassa Marian istuskellessa vieressä yksin hartaana. Paimenet, tietäjät ja Joosef on kavunneet tallin katolle ja härätkin vähän tavallista korkeammalle. Ehkäpä etsivät tähteä. 

Aattona kävin nuorimmaiseni ja pojanpojan kanssa viemässä kynttilöitä Kokkolan haudoille. Oli tosi kaunista. Kynttilätkin syttyi vaivattomasti ja oli kiva asetella niitä keveään  ja puhtaaseen lumeen hautojen edustalle.  Poika teki isäni haudalle lumilapiolla kauniin kujan. Kun siirryimme toiselle hautausmaalle siipan suvun haudoille, vinkkasin pojalle, että ottaisi taas lapion matkaan. Poika lompsi perässäni haudoille lapioineen, jossa joulurauhan julistamisen jälkeen oli jo melkoinen tasoitettu hanki ja kynttilämeri. Kyyninen ääni totesi "Olisihan se pitänyt tietää, että tämän suvun haudoilla on jo tähän aikaan lumet luotu!" Että sen verran on vuosien saatossa naurettu siipan suvun aamuvirkuille. 

Sitä vastoin aikaisemmin viikolla äitini kanssa Järviseudun haudoille tehty kynttiläreissu ei kai mennyt kynttilöiden osalta ihan nappiin. Olin mielestäni tehnyt loistolöydön, kun löysin kaupasta patterikynttilöitä, joissa oli jo valmiiksi paristot sisällä. Vähän rumia, kun oli päällinen reikäinen, mutta väliäkös sillä! Vaivatonta, ei tarvitse alkaa erikseen haudoille mennessä  rustailemaan paristojen kanssa, vaan saan kiskaista elävien kynttilöiden seuraksi pitempään palavat kynttilät, kun niin harvoin  käydään noilla suvun  haudoilla. 

Kaivoin ekan paristoupeuden pussista esille ja ohjeen mukaisesti vedin valkean lipareen pois patteripesästä vain todetakseni, ettei kynttilä syty. Tuumin, että onko valmiiksi vanhat patterit, vai joku kontaktivika. Ei muuta kuin  kohmeisin sormin ruuvailemaan patterikantta auki. Pariin kertaan koitin ja eipä vaan syttynyt. Paiskasin kynttilän takaisin pussin pohjalle, jolloin se syttyi. "No niin, kosketushäiriöhän se!" Innoissani myönteisestä käänteestä ongin kynttilän takaisin pussista vain todetakseni sen jälleen sammuvan. Tätä liikettä muutaman kerran ja ei niin ei. Nakkasin (jälleen syttyvän) kynttilän pussiin ja otin tilalle uuden samanlaisen patteri-ihmeen. Eikä sekään syttynyt. Paitsi siinä vaiheessa, kun nakkasin senkin vihoissani pussin pohjalle. Siellä paloi nyt kaksi kynttilää!! Päätin nostaa hillityn hitaasti kynttilän vaaka-asennossa, kun se kerran niin näytti palavan. Mutta ei, taas sammahti. 

Kaivoin pussista kolmannen samanmoisen ja äidilleni tuumin, että pitää vielä lukee kynttilässä oleva tuotelappu uudestaan. Tavasin lappusta. "Hämäräkytkin." Äidille marmatin, että eihän tässä kynttilässä ole edes sellaista vipua, josta voisi ajastaa kynttilän palamaan tiettyyn aikaan. Pyöriteltiin oikein kahden naisen logiikalla kynttilää ympäri ja sitten äitini ilme kirkastui jopa enemmän kuin syttyneiden kynttilöiden liekki. "Hei, sehän alkaa aina palaan, kun nakkaat sen pimeään pussiin. YMPÄRISTÖN TÄYTYY OLLA TARPEEKSI HÄMÄRÄ!" Varmaan muut kirkkomaan kulkijat ihmettelivät valtaisaa naureskeluamme. Sinne jäi sukuhaudoille valmiiksi sammuneet kynttilät sitten odottamaan loistoaan...

Äidille tuumasin autossa, että tämä ei taida olla mikään hyvä kynttiläidea, että kun seuraava ihminen osuu sukuhaudoillemme, kerää takuulla kynttilät pois toimimattomina ja nakkaa roskiin. Yleensähän ihmiset kulkevat haudoilla valoisaan aikaan...Äitini vain vastasi, että tuskinpa kukaan viitsii toisten kynttilöitä alkaa sieltä keräilemään. 

Jouluaattona  aikaisin  kännykkäni soi. Olin itse asiassa silloin vielä nukkumassa ja uneni keskeltä vastasin puhelimeen. Isän iäkäs serkku sieltä soitteli. Tahtoi kiittää, kun olin lähettänyt hänelle joulukortin. Kerroin sitten sukulaismiehelle, että äidin kanssa käytiin Lappajärvellekin viemässä sukuhaudoille viikolla kynttilöitä. Tästä mies innostui kertomaan. ""Isoisäsi vanhempien haudalla oli tänä aamuna patterikynttilä, joka ei palanut. Otin sen kotiin ja ajattelin, että vaihdan patterit ja vien sitten takaisin..."

Koska liekkini ei  oikein täysillä lepattanut, en tajunnut, että sukulaismies puhui minun patterikynttilästäni! Tällaisella hitaammalla sytytyksellä repsahdin vasta myöhemmin nauruun, kun näin sieluni silmin vanhan miehen pattereineen ihmettelemässä kirkkaan lampun alla, miksi kynttilä ei syty. Taisi olla sen patterikynttilän tarina siinä! Varmaan joku roskisdyykkari vielä  tekee löydön jäteastiasta, jossa liekki loistaa kirkkaammin kuin koskaan...

Ps. Mun kirjoittaman sukutarinan voi lukee nyt e-kirjasta, jonka pystyy lataan ilmaiseksi netistä. Mun tarina on sivulla 386. Sain vuosi sitten tuolla kirjoituskisasta toisen sijan!:)

Valoisat joulun toivotukset kaikille!

Sattumuksia viikon varrelta

Aurinkoista kevätpäiväntasauspäivää! Jepjep, ulkona on mitä täydellisin kevätsää. Kyllä nyt kelpaa!

Eilen oli Minna Canthin päivä. Koulussa viikolla olin välkkävalvojana. Tokaluokkalainen tyttö, viimevuotinen oppilaani, juoksi välkällä eteeni ja jäi tuijottamaan minua hyvin arvioivin katsein päästä varpaisiin. Sitten vielä toljotti kasvoihini pitkään. Käymämme keskustelu meni näin:

Tyttö: Sä näytit jotenkin paljon vanhemmalta siinä televisiossa. 

Minä: Häh, televisiossa, niin missä?

Tyttö: No siis, siinä kuvassa.

Minä: Nyt en kyllä tiedä mitä tarkoitat...siis mikä kuva?

Tyttö. No siis siinä meidän koulun aulassa, kun on se tv-ruutu, johon rehtori aina kirjoittaa viikon tapahtumia. 

Pakkohan se oli kurkata, mitä siellä ruudussa oikeen on näytillä...

Ja reps, Minnahan se sieltä kurkisteli!

Minna Canth muuten kuoli 53-vuotiaana, eli hänet on kaiketikin kuvattu minua nuorempana tuohon kuvaan. Että voikin tulla pienestä hyvä mieli. Kollegat naureskelivat, että vertaus osui monella lailla aika  nappiin...

Lapsen ajatusmaailma on muutoinkin niin kiinnostava. Pojanpojan kanssa ajeltiin yhtenä päivänä autolla ja tultiin liikennevaloihin. Minä muka välkkynä 3-vuotiaalle kerroin, että katsohan, kun on punainen valo, niin nyt täytyy meidän pysähtyä ja odottaa vuoroa. Poika siihen vänkäämään, että ei se niin mene. Riemastuttavan keskustelun päätteeksi minulle selkisi: punaisella pitää ajaa, kun se on niin iloinen väri ja vihreällä puolestaan  odotella kun se väri on niin viilee. Oi, kuka ikinä keksikään näin tyhmän säännön, että punaisella on topattava, silloin pitäisi antaa palaa!

Viikon varrella muutakin. Perjantaina tulin töistä kamalan nälkäisenä. Juuri kun sain ruokalautasen eteeni, puhelimeni soi. Vieras numero ja sanoin siipalle, että nyt en pysty vastata, pakko saada ruokaa. Iltakahdeksalta sama numero soittaa uudelleen. Vastaan erittäin tympeällä äänellä. Etenkin, kun nainen kertoo nimensä ja sanoo olevansa Hämeenkyröstä asti. Nainen tunnistaa nihkeyteni ja lisää kiireesti, että hän ei ole myymässä mitään, vaan on toimittaja. 

Toimittaja kertoo, kuinka on lähettänyt minulle jo aikaisemmin sähköpostia, "kun blogissasi lukee, että `jos tulee pakottava tarve ottaa yhteyttä`, niin nyt tuli." Vähän nolona totean, että sähköposti on sitten ohjautunut osoitteeseen, jota en lue ihan joka päivä. Toimittaja kertoo, kuinka on etsinyt haastateltavaa lehtijuttuun, jossa kerrottaisiin hautojen hoidosta. "Blogissasi on juttuja hautausmaista, olet viimeinen oljenkorteni. Hoidatko hautoja?"

Yllä: Kuva Annan hautausmaalta

Luurin laskettuani tajuan, että minusta juuri tehtiin haastattelu perennoiden hyödyntämisetä hautausmailla. En tajunnutkaan olevani tämän alan expertti, toki hoidan noin kymmenen edesmenneen hautoja. Teksti julkaistaan kuukauden päästä eräässä valtakunnan tason lehdessä. :) No, olen sen verran impulssiivinen ja suulas, että tuon verran juttua riittää aiheesta kuin aiheesta!

Alvar Åkermanin rakennusperintöä Kokkolassa, osa 3.

Tällä kertaa päivitin kymmenisen vuotta sitten kirjoittamaani tekstiä, koska koin se liittyvän keskeisesti  Alvar Åkermanin rakennusperintöä Kokkolassa -sarjaan. 

Tänään kuljemme Marian hautausmaalle, joka sijaitsee Mesilän kaupunginosassa, osoitteessa Laajalahdentie 34. Hautausmaan etuosassa on sievä puurakennus, joka on Marian vanha siunauskappeli. Rakennus on jo käytöstä poistettu, mutta kauniina kesäiltana  kymmenisen vuotta sitten minulle avautui tilaisuus käydä kurkistamassa sen sisälle...

 

  

Marian vanha kappelin on piirtänyt kaupunginrakennusmestari Alvar Åkerman. Rakennus on tyyliltään empiretyyliä lainaileva. Kappeli rakennettiin ilmeisesti    hätäaputöinä v. 1916, kuten hautausmaata ympäröivä kiviaitakin. 

Suunnitelmia kappelin rakentamiseksi oli tehty jo vuodesta 1903 saakka. Siunauskappelin rakennustoimikunta asetettiin 1911. Rovasti Johansson olisi halunnut kappelin sijoituspaikaksi Katariinan kalmiston, mutta rehtori Sandelin ja insinööri Pohjanpalo onnistuivat saamaan sijoituspaikaksi Marian hautausmaan. Kappeli päätettiin rakentaa hirsistä.

Työllisyystilanne oli Kokkolassa tuolloin vaikea ja kirkon kassasta osoitettiin varoja hätäaputöihin useampaan otteeseen. Hätäaputöitä järjestettiin alkuperäistä suunnitelmaa paljon enemmän. Avun jatkamista perusteltiin sillä, että näin voitiin auttaa Ykspihlajan kaupunginosan työläisperheitä ja tukea heitä suuren työttömyyden aikana. Periaatteena oli muutoinkin ottaa työntekijöiksi eniten työtä tarvitsevia kaupunkilaisia.

Kahdessa paikallisessa sanomalehdessä julkaistiin tarjouskilpailu kappelin rakennuttamiseksi. Samalla kappeliin päätettiin hankkia kaminat.

Kappeli vihittiin käyttöön kesällä 1916 samanaikaisesti hautausmaan laajennusosan kanssa. Keväällä 1920 kappelia täydennettiin lautapinnoitteella.

Marian kappelissa on empiren muotokieltä. Siinä on myös vivahdetta jugendtyylistä. Pohjamuodoltaan kappeli muistuttaa ristikirkkoa. Kappelissa on pyöreä keskikupoli ja sen keskellä torni. Ikkunat ovat pieniruutuiset.

Siunauskappelia pidettiin jo pian kuitenkin hyödyttömänä, jopa sen siirtoa kaupunkialueelle pohdittiin. Siunaustilaisuudet kun pidettiin edelleen pääasiassa kirkoissa. Vuosien 1915-1925 aikana kappelissa pidettiin vain 3-4 siunaustilaisuutta...

Vuosien aikana Marian vanhan kappelin hoitotöitä oli laiminlyöty ja vuonna 1929 kirkkovaltuusto esitti kappelin kunnostamista käyttökelpoiseksi.

Kappeli itsessään on melko pieni, sinne mahtuu istumaan muutama kymmenen ihmistä. Ruutuikkunoita on kolmeen ilmansuuntaan.

Kappeli etuosan lasiruudukossa on krusifiksi. Sen tekijästä en löytänyt valitettavasti  tietoja... Ikkunan edustalla on lattiakoroke ja pieni alttaripöytä.

 

Valitettavasti ikkunaa kohti otetut kuvat ovat  ikävän tummia:/ 

Kappelin tiloissa on sijoitettuna myös vanhat ruumisvaunut... Niissä  on hienoja yksityiskohtia. Tällaisia parihevosten vetämiä ruumisvaunuja oli seurakunnassa käytössä kolmet. Usein niitä vetivät kuljetusliike Väinö Karlssonin hevoset.

 

Kirkon katto on sisäpuolelta melko korkea keskiosasta. Sievän näköinen rakennus kaiken kaikkiaan. Åkermanin tyylin tunnistaa mielestäni etenkin ruutuikkunoista ja rakennuksen yläosan pienistä ikkunoista, joissa näkyy myös puoliympyrämuotoa. 

Vaikka Marian vanhan kappelin läheisyydessä onkin toimiva, uudempi siunauskappeli, soisin tätä idyllistä vanhaa kappelia käytettävän etenkin kesäisin. Se sopisi  pienimuotoisiin muistotilaisuuksiin, kasteisiin ja vihkitilaisuuksiin ja vaikkapa iltahartaustilaisuuksiin. tai voisiko paikka olla auki kesäisin hiljentymiselle....Mitään kirkkourkujahan rakennuksessa ei ole. Mikäpä toisaalta estäisi musisoimasta vaivattomasti kitaroin tai viuluin...Eihän esimerkiksi Ylisokojan pienimmässä  yksityisessä kirkossakaan ole muuta kuin rakennus itsessään ja sitäkin on hyödynnetty pienissä perhejuhlissa. Seurakuntahan on organisoinut kolmelle hautausmaalleen jo nyt mietiskely- ja rukouspolkuja. Tämä voisi olla kiinteä osa Marian hautausmaalla kierrosta. 

  

 

LÄHTEET: 

 

Kokkolan kaupungin historia IV. Hautaustoimi, s.  491-492. Luettu 10.10.2012.

 

Turisti info. Kirkot ja kappelit.[http://www.turisti-info.fi/n%C3%A4ht%C3%A4vyydet/kirkot-ja-kappelit/1624/] Luettu 6.10.2012.

 

Pyhäinpäiväviikonlopun aatoksia

" Kun olit mennyt,

ei metsä ollut sama,

ei niitty, ei tie,

ei polku, jonka halki

sinä olit kulkenut. "

Yllä kaunis ajatus, en tiedä kenen. Sopii pyhäinpäiväviikonlopun tunnelmaan...

Kiertelin eilen kolmella hautausmaalla. Vein ensin kynttilän isäni ja appiukkoni haudoille. Sitten lähdin yksikseni ajelemaan lapsuuspaikkakunnalleni. Siellä on useita suvun hautoja, joiden hoito on jäänyt vastuulleni. En pidä sitä taakkana, vaikka matka onkin pitkä. Jo alta 2-kymppisenä lupasin mummolleni, että hoidan hänen haudan. Mummo varmaan jo silloin aisti, että minä sen myös tekisin. En tiedä kuinka...

Rakastan hautausmailla kiertelyä. Luulin, että olen jotenkin outo, kunnes luin  suuresti ihailemani historioitsija Teemu Keskisarjan rakkaudesta hautausmaihin:

"Harrastus on ehkä vähättelevä sana. Hautausmailla käyminen on minulle tapa ottaa paikkakunnat haltuun. Siellä näkee, millainen on paikkakunnan historia."

"Nykyisyys ei Teemu Keskisarjaa innosta. Paremmin hän viihtyy kuolleiden parissa. Vähintään kerran viikossa hän tapaa tuttuja hautausmaalla. Hänen mukaansa Jumalan puistoissa käveleminen ei ole harvinainen harrastus. Siitä ei vain puhuta."

Mietin, mitä ihmisestä jää jäljelle, kun hän on kuollut. Oivallan, kuinka keskeinen asia on kieli. Ilman kieltä emme juurikaan pysty kertomaan jälkipolville, millainen joku ihminen oli. Kuinka tärkeitä ovatkaan hetket vaikkapa hautausmaalla tai albumin ääressä, jossa suvun uusimmille voi kertoa heitä ennen eläneistä. Ottaa heidät mukaan tarinaan. On myös kiinnostavaa, mitkä tarinat jäävät ihmisestä eloon...

3-vuotiaani kanssa kun kävimme isäni haudalla taannoin, tajusin, kuinka vaikeaa nyky-yhteiskunnassa on kertoa kuolemasta ja pois menemisestä. Puhelin pojalle, että käydään katsomassa isääni hautausmaalla. Sitten korjasin, että tai siis isäni hautakiveä. Mietin jälkeenpäin, mitä pikkuinen mahtoikaan ajatella. Hän luultavasti oletti tapaavansa isäni ja kyseli hautakummulla, missä "papa" on...Selitä siinä sitten että tuolla nurmen alla...

Entisaikoina kun lapset näkivät kuolemaa toisella tavalla ympärillään, se oli varmaan luontevampaa. Oman äitini äiti kuoli, kun äitini oli vain 2-vuotias. Samaan syssyyn kuoli perheestä vauva. Äitini on muistellut, kuinka hämmentävää oli, kun tiesi, että äiti makaa vauvan kanssa arkussa toisessa huoneessa ja sinne ei saa mennä. 2-vuotiaan mieliin on jäänyt, kuinka hän kuitenkin salaa sinne hiipi ja raotti äidin arkkua ja kuinka hänelle oltiin siitä vihaisia...Tätä olen pyöritellyt - äiti ei mitenkään koe, että hetki olisi ollut pelottava...

Yllä. kuva lapsuuskodistani elämäni kahdeksalta ensimmäiseltä vuodelta. Ajelin eilen talon ohi, enää se ei ole paikka, jossa voisin käydä, kun haluan. Sitä asuttavat nyt muut, talolla on uusi elämä. Silti jokainen siellä asunut on jättänyt taloon jäljen. Mitä kaikkea seinät kertoisivatkaan, jos osaisivat!

Tässä taannoin minuun otti yhteyttä pikkuserkkuni poika, aikamies, 4-kymppinen toimitusjohtaja. En ole koskaan miestä tavannut. Hän menetti syksyllä äitinsä ennalta-arvaamattomasti. Äitinsa lyhistyi oppilaidensa eteen kesken koulupäivän. Mies kertoi, kuinka vaikea kuolemaa oli hyväksyä. Sitten hän sanoi "Äiti tiesi, että hän menisi pois. " Ihmettelin. Mies kertoi, kuinka äitinsä, joka ei koskaan meikkaillut tai ehostanut itseään, olikin juuri ennen kuolemaansa halunnut lakata sormen- ja varpaankyntensä. Onhan siinä jonkinlainen kaunis ajatus ainakin, jos ei muuta, meille jälkeenjääneille.

Tuo yhteydenotto oli muutenkin mielenkiintoinen. Tapasin ensimmäistä kertaa tämän nyt kuolleen pikkuserkkuni vuosi sitten hautajaisissa. Meidän yhteisessä sukuhaarassa on mysteeri, sillä kantaisämme alkuperä on hämmentävä ja ulkomaalaistaustainen. Olen sitä vuosia yrittänyt ratkoa. Noissa hautajaisissa kahvittelun lomassa minua pyydettiin kertomaan tutkimuksistani. Tuo pikkuserkkuni innostui asiasta ja yhdessä huomasimme vetävämme jonkinlaista kerrontapajaa koko hautajaisväelle. Koin sen hämmentävänä, koska muut sukulaiseni asuvat lähellä kantaisän vanhaa  asuinpaikkaa, minä monen sadan kilometrin päässä ja sitten tulen minä ja kerron heille elämästä siellä... Minulle jäi ajatus, että otan uudelleen yhteyttä pikkuserkkuuni. En vain koskaan ennättänyt. Kuka olisi voinut aavistaa, että hän, joka oli täynnä elämää, kuolisi ennen vanhempiaan...Tietämättäni toinen sukulaiseni oli videoinut koko keskustelumme hautajaisissa. Nyt tämä video oli kulkeutunut tuolle edesmenneen pikkuserkkuni pojalle ja hän hämmentyneenä halusi tutustua minuun.

"Veri on vettä sakeampaa," mies totesi lähes kolme tuntia kestäneen puhelunsa lopuksi. Mietimme, miten suvun yhteinen menneisyys voikin yhdistää meitä kahta toisilleen täysin tuntematonta. Mies totesi, että olen mielettömän paljon hänen äitinsä kaltainen. Se hämmentää minuakin, koska en ole ollut aikaisemmin yhteydessä äidinisän sukulaisiin...

Näissä aatoksissa palailin illan jo pimennyttyä kotiini. Syksyn viileys tallentui ihoni muistiin. Muistelu edesmenneistä rakkaista lämmitti.

LÄHTEET: Ihmishistorioitsija Teemu Keskisarja etsii kadonnutta aikaa. Kirkko ja kaupunki. [https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/ihmishistorioitsija-teemu-keskisarja-etsii-kadonnutta-aikaa] Luettu 7.11.2021.

Rikoshistorioitsija viihtyy hautausmailla. Kirkko ja kaupunki. [https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/rikoshistorioitsija-viihtyy-hautausmail-1] Luettu 7.11.2021.

Hautaaminen entisaikoina

Kun ihminen kuolee, on  tiedossa hautaaminen. Nykyään se käy vuodenajasta riippumatta suhteellisen vaivattomasti.  Aikaisempina aikoina sekä talvi- että kesäkelit toivat isoja haasteita hautaamiselle. 

Kirkkolain (1054/1993) säädöksien tarkoituksena on  suojella kirkkopihaa ja sen rakenteita sekä säädellä muutoksia koskevia menettelytapoja.  Kirkkolain mukaan kirkollisia rakennuksia ovat kirkot, kellotapulit, siunaus- ja hautakappelit sekä hautausmaalla olevat niihin rinnastettavat rakennukset. 

Kuva yllä Lohtajan hautausmaalta Karhintien varrella. 

Tähän myös mainittakoon  sellainen juttu vielä, että minulla on sudanilainen ystävä. Keskustelin hänen kanssaan hautaamisesta, kun isäni kuoli. Hän ihmetteli kovasti meidän tapaa järjestää hautajaisia. Isäni kohdalla kävi vielä niin, ettei ollut saatavilla  siunausaikaa kuin kuukauden päähän kuolemasta. Itsestäkin se tuntui järjettömän pitkältä ajalta. Ystäväni kertoi, että hänen kulttuurissaan hautaus tapahtuu aina viimeistään seuraavana päivänä. Tämän tietysti ymmärtää, kun maassa on  aina lämmin ja ruumiiden  viileässä säilyttäminen vaikeaa. Mutta ystäväni kertoi myös, kuinka tärkeää on, että kaikki  lähistöltä tulevat hautajaisiin. Ei kutsuta ketään, vaan ihmiset vain saapuvat. Luonteeltaankin nämä surujuhlat ovat yhteisölliset ja niihin liittyy myös ilonpitoa. Ystäväni kertoi, että ihmisillä on aina valmiina kodeissaan  juhlavaatetus, jota käytetään vain juhlatilaisuuksissa ja sen voi ottaa heti esille, kun tilanne vaatii!

Entisaikoina hautaaminen oli haasteellista, koska ruumis tuli saattaa siunattuun maahan. Saattoi olla, että kirkko oli kymmenien kilometrien päässä. Esimerkiksi omalla lapsuuspaikkakunnallani Evijärvellä siunaukset tapahtuivat 1500-luvulla Pietarsaaren emäkirkkomaalla. Evijärvellä on järven keskellä saaret nimeltään Hautasaari ja  Ruumissaari. Tällaisiin saariin valehaudattiin kesähautaan ruumiita kauan sitten - ajatuksena, että ruumiit paremman kuljetuskelin koitettua siirrettäisiin siunattuun maahan.  Tuosta Hautasaaresta ruumiit onkin tiettävästi kuljetettu pois, mutta Ruumissaaressa ilmeisesti on ruumiiden viimeiseksi paikaksi koitunut tuo saari. Hautaus saareen loppui 1637, kun perustettiin Lappajärven kappeliseurakunta. Mutta kun paikkakunnalla oli 1830 vuoden tienoilla koleraepidemia, käytettiin Ruumissaarta koleraan kuolleiden hautapaikkana. Talvisin puolestaan joillakin seuduilla oli talvihautoja. Tällöin vainajien arkut säilytettiin tehdyn, pitkän katoksen alla, ja siirrettiin sieltä siunattuun maahan roudan sulettua.

Kälviän hautausmaan vanha kappeli sijaitsee hautausmaalla ja sen on suunnitellut valtiopäivämies Juho Pernu. Viimeiset vainajat siellä on siunattu 1950-luvun alussa. Kappelin alla on myös ruumiskellari.

Kokkolan kirkon hautausmaalla oli 1700-luvun alussa puusta rakennettu kahdeksankulmainen luuhuone, jonka seinässä olevaan tauluun oli kirjoitettu ruotsinkielinen runo. Se on tässä suomennettuna:

”Ihmislapsi kurja, kun kuljet mieron tiellä,

kuolemaasi muista, ja katso muita siellä,

sekä minkä sääty, ehkä onni mukanaan,

osaksesi antoi. Vaan yhteen paikkaan päätyen

täällä talonpojat on kanssa muiden säätyjen.

Niin luut köyhän, rikkaan joutuu samaan satamaan.

Vuonna 1701.”"

 (Suom. A. Forsius)

Löysin myös toista juttua tehdessäni maininnan, että Kaarlelan kirkon pihassa olisi ollut vanha ruumishuone. Nyt kun kaupungin verkkosivuja on uudistettu, en valitettavasti enää sitä tekstiä löytänyt, mutta muistaakseni siinä mainittiin rakennuksen olleen kirkon eteläpuolella. Kuvasinkin aluetta edellisellä kirkkomaakäynnillä tammikuussa.

Kirkkomaan eteläpuoli lienee ollut rakennukselle tietoinen valinta, sillä "arvokaimmat" ihmiset haudattiin kirkon lattian alle, mutta seuraavana arvojärjestyksessä olleet  haudattiin kirkon eteläpuolelle. Kirkkomaan pohjoispuolelle haudattiin hieman kyseenalaisemmassa arvossa olevia ihmisiä ja kokonaan kirkkomaan ulkopuolelle  päätyi rikoksista ynnä muista syytetyt.

1700- luvulla alettiin kammoksua ruumiiden löyhkääviä hajuja ja ruttoepidemian aikoihin 1710-1711 annettiinkin uusia ohjeita hautausta koskien. Vuoden 1770 valtiopäivillä annettiin ohjeistuksia säilyttää ja kätkeä ruumiit niin, etteivät ne aiheuttaisi eläville haittaa tai vahinkoa. 1773 määrättiin, että hautojen tuli olla holvattuja ja kulkutauteihin kuolleita suositeltiin haudattavan syrjäisiin hautausmaihin.

Toisaalta kirkon lattialautojen alle hautaaminen mahdollisti vaivattoman hautauksen talvikeleilläkin. Etenkin papiston tiedetään vastustaneen kirkkoihin hautaamista ja siihen lienee syynä työpaikan haisuongelmat. Vuonna 1790 astui voimaan määräys, jonka mukaan ketään ei saanut haudata kirkon alle ja myös viimeisen vuoden aikana kirkoihin haudatut määrättiin haudattaviksi muualle.

Liitän tähän kuvia Kaarlelan kirkon vanhoista hautamuistomerkeistä, Kuvausaika on jokunen vuosi taaksepäin. Käsittääkseni nämä hautamuistomerkit on viimeisimmän remontin myötä siirretty kirkon eteistilaan, mutta en ole koronakurimuksen vuoksi päässyt kirkossa pitkään aikaan vierailemaan, joten jännityksellä odotan sitä hetkeä, kun pääsen uudelleen kuvailemaan...

Tässä yllä on hautamuistomerkki Kaarlelan  kirkon kuoriosasta ja alla  on kuvakaappaus julkaisusta "Sednare delen, om Gamle Carleby", jossa on kerrottuna Kaarlelan kirkon  esinestöstä ja haudoista. Teksti on peräisin kirkkoherra Jacob Chydeniukselta ja painettu vuonna 1754. Tekstissä kuvaillaan ylempänä olevan hautalaatan ulkoasua. Siinä kerrotaan, että muistomerkissä on jokaisessa neljässä kulmassa rautarenkaat. Siinä on kerrottu myös haudassa olevien nimikirjaimet "I.C. W. ja H.C.D. Nämä tarkoittavat kirkkoherra Jacobus Caroli Westzynthiusta (k.15.11.1702) sekä hänen vaimoaan Helena Catarina Brattia. Jacobus oli Kokkolan kirkkoherrana vuonna 1694.

Nimikirjainten alla on ruotsinkielinen teksti:

 "Iag hafwer hört tina böön sedt och tina tårar."Minä olen kuullut ja nähnyt sinun kyyneleesi"
Alimmilla kahdella rivillä lukee 
"Lånd (?) på mig  Gud till det bästa."

 

Samassa kirjoituksessa Chydenius kuvailee myös toista Kaarlelan kirkosta löytyvää hautamuistomerkkiä. Hän kertoo muistomerkin löytyvän paikasta, jota kuvailee "På stora gången," ajattelisin tämän niin, että sillä tarkoitetaan pääsisäänkäyntiä. Hän kertoo muistokiven tekstin kuuluvan kauppias Johan Eriksson Prästille ja hänen rakkalle vaimolleen, Elsa  Mattsdotterille. Vuosilukuna mainitaan 1677. Chydenius kuvailee, että kiven keskellä on tiimalasi ja kiveen hakatun kranssin alla on teksti :

"Se grant på denna sten,

wad krants och timglas tyder,

Strart för dig sielf til meen, 

ut sådant om dig lyder,

Mår du, som rösengrants, 

Må wål här i werlden siker,

snart kommer en annan dants,

döds skallan blir du likev."

Huh ja huh, olipa haasteellista yrittää tekstiä tähän liittää kirjain kirjaimelta, pahoittelut, jos meni jokin kirjain tai sana  väärin...

Vuonna 1822 annettiin yleinen "Keisarillisen Majesteetin Armollinen julistus kiellosta Ruumiiden hautaamista wastaan Kirkoissa." Tästä seurasi, että täytyi rakentaa ruumishuoneita, joissa osin säilytettiin ruumiita yli talven ja roudan.

Vuonna 1841 tuli lisäksi voimaan määräys lämmitettävän ruumiinavauspaikan järjestämisestä talviaikaan. Esimerkiksi Evijärven Risukankaan hautausmaalla on edelleen tallella tällainen rakennus. Kälviällä  kuuluu olleen  myös  talvihauta- ja leikkuuhuone. 

.

Ullavan kirkon pihapiirin yhteydessä olevalla hautausmaalla on edelleen hirsinen talvihauta, eli paarihauta, joka on siirretty sinne uudelta hautausmaalta, Hietaharjusta puolen kilometrin päästä. Ullavan kirkon vieressä oleva hautausmaa otettiin käyttöön 1780-luvulla ja siinä yhteydessä rakennettiin hautausmaalle myös kuusi kiviseinäistä puurakentein katettua talvihautaa.

Myös Lohtajan kirkon ympärillä olevassa kirkkomaassa on ollut maanpäällisiä hautarakennelmia, joiden kerrotaan löyhkänneen. Tämän muistan mainitun viime kesäisellä kirkkomaaopastusreissulla.

Olin ennen joulua Alahärmässä hautajaisissa ja kun kysyin lähiomaisilta, minne siellä viedään vainaja odottamaan hautausta, niin vastaukseksi sain, että talvihautaan. Paikan päällä selvisi, että se oli ihan tavanomainen kuolleiden säilytyspaikka ja ruumishuone, mutta nimi lienee perua entisajoilta, jolloin hautaus ei ole tapahtunut talvikelelillä välttämättä niin nopeasti roudan vuoksi. Näin ainakin itse oletan.

Luin myös mielenkiintoisen lehtijutun Kälviän seurakunnan 360-juhlavuoden yhteydessä. Siinä pohdittiin, miksi Kälviän kirkko on rakennettu niin alavaan kohtaan, vaikka seudulla olisi ollut paljon korkeampiakin kohtia, jollaisille yleisemmin kirkkoja rakennettiin. Kotiseutuneuvos Uuno Huhtala mainitsi tuossa yhteydessä, että kirkon oli hyvä sijaita lähellä jokea, koska näin oli helppo kuljettaa vainajat hautaan jokea pitkin ja myös saapua kirkonmenoihin veneellä. Huhtala mainitsi myös, että entisaikoihin lapioita ei tehty teräksestä, vaan puusta. Niinpä oli helpompaa kaivaa seudulla, jossa maa oli pehmeää ja veden kuljettamaa hiesua.

Hautamuistomerkit ovat mielestäni loistavia ajankuvia. Vähän surullisena olen viime vuosina katsellut monilla kirkkomailla kulkiessani, kuinka ikivanhat hautamuistomerkit sysätään syrjään...Vaikkei niitä enää alkuperäisille paikoille laitettaisikaan, niin jotenkin haluaisin niille arvoisemman loppusäilytyspaikan ja muiston menneistä vielä jälkipolvillekin...

LÄHTEET: Forsius, Arno: Talvihaudat ja luuhuoneet. [http://www.saunalahti.fi/arnoldus/talvihau.htm] Luettu 28.11.2020.

Keskipohjanmaa 20 vuotta sitten: Kälviän seurakunta juhli 360 vuoden matkaa. keskipohjanmaa-lehti. 18.10.2019. [https://www.keskipohjanmaa.fi/uutinen/583170] Luettu 28.11.2020.

 
Muuttuva kirkkorakennus tänään.Kirkkohallitus. [https://kirkonpilvi.sakasti.fi/files/b01ef063-ec34-442a-bc56-02325b2d647a/muuttuva_kirkkorakennus_tanaan_verkkojulkaisu_17_02_08.pdf] Luettu 28.11.2020.

Puotinen, Mauno. Evijärven vanha hautausmaa. 2004. [https://evijsuku.mbnet.fi/Hautatiedosto/Evijarven_vanha_hautausmaa.html] Luettu 28.11.2020.

Sednare delen, om Gamle Carleby. [https://www.doria.fi/handle/10024/69417] Luettu 7.2.2021.

Ullavan kirkkopiha. [https://www.kaustisenjaullavanseurakunta.fi/hautausmaat/ullava/ullavan-kirkkopiha] Luettu 28.11.2020.

Pyhäinpäivänä

Pyhäinpäivä. Minulle se on jo vuosia merkinnyt hiljentymistä, rauhoittumista, edesmenneiden rakkaiden muistelemista. Ei saa olla kiire minnekään. 

En muistanut

en totta tosiaan

kuinka mustia ovat 

marraskuun puut

sen jälkeen

 kun ovat heittäneet

räiskyvät

syksyn riehakkaat

värivaatteet oksiltaan

Kun mustilla

luuranko-oksillaan

istuu mustia variksia

ja taivaskin on

kuin pitkäperjantai

Kuinka ihminen jaksaa?

Kuinka ihminen kestää?

Kun sielu on matalapaineessa

ja kaipaa

kaikkeen entiseen

kaikkeen ehdottomasti loppuneeseen.

-K. Raita-

Muistot palaavat lapsuuden Pyhäinpäiviin. Paras ystäväni oli kirkkoherran tytär. Asuimme molemmat kirkon  lähellä.  Kirkkoherra pyysi meitä usein kaikenlaisiin tilaisuuksiin avustajiksi. Olimme aina valmiit. Useampana pyhäinpäivänä  meidät pyydettiin sytyttämään kynttilät pyhäinpäiväillan kynttiläkirkkoon. Kauniita, arvokkaita  muistoja. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt arvostaa, kuinka paljon hienoja mahdollisuuksia minulle lapsuudessa avautui. Paikkoja, tilanteita, joihin moni ei koskaan saa mahdollisuutta. Ex tempore yleisön eteen, milloin minnekin. Niin, lopulta meistä molemmista tuli kansankynttilöitä ja uskon, että lapsuuden kokoemuksista on ollut kumpaisellekin iso hyöty. 

Vuosi sitten istui Pyhäinpäivänä kirkossa kuuntelemassa, kuinka poisnukkuneissa mainittiin appeni nimi. Hetki, jonka muistan varmaan vuosienkin päästä. 

Elisabethin hautausmaalla on kynttilöiden valomeri. Pimeässä illassa kävelen yksin pitkin  käytävää.  Ohikulkevat ihmiset pysyvät tuntemattomina, heistä erottaa vain  hahmot. On hienoa, kun  huomaa, kuinka tärkeää monelle ihmiselle on kaiken arjen hässäkän keskellä lähteä  muistamaan jo edelle menneitä. Minä vien appeni haudalle kynttilän. Muiden rakkaiden haudat ovat kaukana. 

Raapaisen monta tulitikkua. Pimeässä illassa niiden voima on pienen hetken  valtaisa.  Sitten  se sammuu. Pitelen kädessäni mustaksi vääntynyttä tikkua. Kuin elämä. Hauraus jää jäljelle. 

 Ajatuksissani matkaan myös  lapsuuden läheisten  haudoille. Mieleen muistuu aikaisemmin päivällä näkemäni havuseppele. Niin kaunis. Suomalainen. Haaveilen siitä, että tulevana itsenäisyyspäivänä vien itse tekemäni havuseppeleen isoisäni  haudalle, hänen sodassa kadonneen veljensä muistokivelle sekä mummon veljen haudalle.