Punakallioilla kuljeskelemassa

Syyskuinen viikonloppu. Olen viettänyt sen pääasiasssa oikein hyvässä seurassa - yksikseni!:)) Olen kirjoittanut - tai itse asiassa muokannut aiemmin kirjoittamaani osaa kirjasta niin, että tällä vauhdilla erakoituisin aika nopeaa. Kun ympärillä ei ole ylimääräisiä ääniärsykkeitä, huomaan,  kuinka vaivatonta keskittyminen on. Tietysti myös aihe vie mukanaan. 

Mutta vaikka kuinka olisi intoa täynnä, niin välillä on kangettava itsensä kauniiseen ulkoilmaan, jotta voimaantuu ja palautuu, virkistyy ja kaikkee. Lähdin liikkumaan autolla, niin kuin usein teen. Ajelen päämäärättömästi vailla tietoa siitä, mihin  lopulta päädyn. Nyt ratti kääntyi kohti Trullevia. Kiertelin sielläkin useammassa paikassa, mutta tämänkertainen kiinnekohtani oli Punakalliot. Siellä on pieni,  yleinen uimaranta. Viime vierailustani olikin jo vuosia. 

Syksyinen sää oli upeista upein. Aiemmin päivällä oli sadellut. Siksi kalliot ja aluskasvillisuus olivat vielä märkiä. Nyt kello oli kääntynyt jo iltapäivän puolelle. Oli aivan tyyntä ja aurinko leikitteli niin ihollani kuin puidenkin välissä.

En lähtenytkään kulkemaan opastettua reittiä, joka olisi vienyt suoraan uimarannalle.  Tietysti aina juuri sinne mennään, jonne sielu suuntaa! Mikä mainiointa, oli ainut ihminen silmänkantamattomiin. Uskoakseni olisin kääntynyt takaisin autolle, jos siellä olisi ollut muita. Etsin rauhaa. Löysin sen!

Olen kesän aikana koukuttunut "Muuttolintujen kevät"-nimiseen mobiilisovellukseen. Aina, kun kuulen lintusten laulavan, on pakko kaivaa känny esille, tallentaa sirkutus ja katsoa, mitä lintua kulloinkin on sovelluksen mukaan tarjolla. Tällä kertaa ei mitään harvinaisia lajeja, mutta kiva sitä on on tarkkailla. Samalla oppii kyllä itsekin erottamaan lintujen ääniä.  Ohjelmassa tuotetaan automaattiset  lajintunnistukset tekoälyn avulla. 

Aikani kallioilla luontoa nuuhkittuani jatkoin matkaa kohti rantakallioita. Metsän keskellä olikin ihana aukio, jossa oli grilli ja ruhtinaallisesti polttopuita. Mietin, että tehdäänköhän missään muussa maassa näin upeita paikkoja, jossa jopa polttopuut on katoksen alla kuivina - siitä vaan pökköä pesään! Makkarat täytyy vielä toistaiseksi olla kyllä omasta takaa.  Olisi kiva kuulla esimerkiksi amerikkalaisilta lukijoiltani, miltä tällainen paikka teistä tuntuu! Olen huomannut, että jostain syystä useampi amerikkalainen on viime viikkoina lueskellut blogiani. Hienoa!

Jatkoin matkaa. Aivan kesän näköiset pilvenhattarat siivittivät kuljeskeluani. Syyskuu on ollut meillä ihmeellisen lämmin. Niin oli kesä muutenkin kesäkuuta lukuun ottamatta. Luin juuri jostain, että on erittäin poikkeuksellista, että luonnonvesien lämpötilat ovat vielä syyskuussa lähteneet nousuun. Totta! Olen kotialtaassani seurannut samaa asiaa. Elokuun puolessa välissä kotialtaassani oli vain 14 astetta. Viime viikon alussa 18.5 astetta. Eli uintikauteni on jatkunut edelleen. Mahtavaa!

Rantakalliot on kyllä ihanat. Selviää samalla, miksi paikan nimi on punakalliot!

Kyykistelen kallioilla. Kaksi sudenkorentoa pörrää kallioiden pinnalla. Jos joku nyt tulisi paikalle, ihmetteleisi varmaan, miksi yksinäni kontin kalliolla... onneksi ketään ei näy! On muuten upea suojaväri korennolla. Ei paljon kalliosta erotu!

Muutoinkin on ihana katsella ihmisten naputtelemia nimimerkkejä kallion pinnassa. On ollut kiireettömiä ihmisiä, jotka niitä ovat naputelleet. Ihmisillä on näköjään samanlainen tarve edelleen jättää jokin jälki itsestään. Aivan kuin kivikauden ihmisillä. me vaan ei piirretä niitä eläimiä, vaan itsekeskeisemmin omia nimikirjaimiamme. Naurattaa. 

Jatkan kyyristetlyä. Tämä etualalla oleva lätäkkö ei ole merta, vaan syvänne, johon on satanut vettä. Kauniin sininen...

Katselen myös uimarannalle. Sielläkään ei näy ketään. Oikeastaan harmittaa, vaikka edelleen onkin ihana olla aivan yksin.  Mutta ilma on niin upea, että ihan hyvin olisi voinut joku olla uintireissulla. Uinti onnistuisi mainiosti ainakin vähän lyhyemmän aikaa. Kävelen rannan tuntumaan ja liotan pitkään kättäni vedessä.

Rannan kiviin ja kallioihin  iskee keveitä vaahtopäitä. Huumaannun näkymästä. Voisin toljottaa kuohuja vaikka loppumattomiin!

Rannan kaislat leinuvat myös kilpaa.Kaislojen väristä näkee jo syksyn saapuneen. 

Kuljeskelen  verkkaisesti. rannalla on myös useampia isoja irtolohkareita. Tulee lapsellinen into kavuta jonkin kiven päälle, mutta saan onneksi hillittyä itseni. 

Hymyilyttää samalla lapsenlapsen sanat, kun hän kertoi aiemmin katselleensa kotipihassaan puita ja kuinka yhtäkkiä  "ainakin sata koivunlehteä vain tippui  puusta alas." Totean, että onkin niin ihmeellistä, että ensin keväällä koivu näkee ison vaivan kasvattaa uudet lehdet ja kuinka ne hetken ovat kukoistuksessa irrotakseen sitten syksyllä pois puusta. 

Opettaja minussa herää henkiin ja selitän, kuinka puukin valmistautuu talveen. Talvella maa on jäässä, on kylmä ja lehtipuu ei kykene saamaan ravinteita eikä valoa tai lämpöä. Siksi lehtipuut varisuttavat lehtensä pois.   Olen iloinen, että pojalla  on ollut aikaa nähdä lehtien tippuvan. Vasta eilen juttelin erkkaystäväni kanssa, joka totesi, että on niin surullista, että nykyajan ihmisillä ei enää ole aikaa seurata, kuinka tuuli värisyttää puiden lehtiä. Niinhän se on. 

Lopulta on aika lähteä kohti kotia. Kävelen ajatuksissani pitkin metsäpolkua. Metsä ja meri olivat minulle tänään hyviä. Tarvitsin juuri tätä!

Kokkola 405 vuotta, onnea!

Kokkola täyttää tänään hienot 405 vuotta. sen kunniaksi fanfaaria ja suitsutusta asioista, jotka liittyvät jotenkin Kokkolaan.  Aivan vuoteen 1620 liittyviä juttuja ei oikein saa  kattavasti esille, joten onneksi on ollut elämää sen jälkeenkin.

Tällä kertaa lähdetään liikkeelle sanastaa KOKKOLA  kotikaupungin kunniaksi!

✦ KOKKOLA 

K – Kustaa II Adolf 

Vuonna 1620 elettiin suurvalta-aikaa ja nykyinen Suomi kuului silloin Ruotsin valtakuntaan. Yllä oleva  puuveistos kuvaa kaupunkimme perustajaa, Kustaa II Adolfia. Hän ei koskaan käynyt Kokkolassa, mutta otti ja perusti kuitenkin kaupungin, jonka nimeksi tuli Gamlakarleby. Yllä olevan puuveistoksen  Kustaa II Adolfista on tehnyt  kuvanveistäjä Ulla Haglund Kokkolan 400-vuoden kunniaksi eli  viisi vuotta sitten. Tällä hetkellä hieno puuveistos on korjattavana, koska sen puupinta on lohkeillut. No, sellaistahan se, ajan patinaa!

7.9.1620 Kustaa II Adolf allekirjoitti asiakirjan, jonka vaikutuksesta pienestä Ristirannan kylästä tuli kaupunki nimeltä Gamlakarleby. Kaikkein vanhimmissa asiakirjoissa nimi on kuitenkin muodossa Karlabi. Nimi Kokkola vakiintui käyttöön vasta myöhemmin. 

Yllä: Puolalaisen taiteilijan  Mathias Cawicekin  tekemä kuva Kustaa II Adolfista. 

Kaupunki perustettiin sen vuoksi, että kuningas voisi paremmin valvoa rannikkoseudun kaupankäyntiä ja muuta elinkeinotoimintaa. 

Kokkolassa komeilee nykyään myös katu, jonka nimi on Kustaa Adolfinkatu. Oli muuten onnekasta, että Kustaa II Adolf ennätti perustaa Kokkolan, koska hän kuoli  sitten jo 6.11.1632 Saksassa!

O – Ohtakari

Vanha kalastajien tukikohta ja satamapaikka Kokkolan edustalla, tunnettu jo 1500-luvulla ja tärkeä merenkävijöille. Ohtakarissa on edelleen kalastajakylä, tosin moni rakennus on melko uudenkarhean näköinen nykyääm. Kuvani tällä kertaa tulevat muistomerkiltä, joka on hukkuneiden kalastajien muistomerkki. Vaikka meri on mahdollistanut seudullamme paljon ja edelleen mahdollistaa, on se koitunut myös monen elämän päätepisteeksi. 

Ohtakari on kuitenkin ollut upea kalastajakylä Lohtajalla. Edelleen se on upea, tapaan käydä fiilistelemässä siellä jokusen kerran joka vuosi. Nykyään on ihan luxusta, kun voi autolla ajella perille asti...

K – Katuverkko

Kokkolan ydinkeskustan  katuverkko on säilynyt pääpiirteissään hyvin aina 1600-luvulta lähtien. Kokkolan ruutukaava-alue on arvokas kaupunkialue. Vanhin asemakaava on 1620-luvulta, siis ajalta, jolloin kaupunkimme oli juuri perustettu! Silloisessa ruutukaavassa tonttien tiedetään olleen epäsäännöllisiä ja katujen sekä kortteleiden myötäilleen Suntia  eli kaupunkimme halki virtaavaa kaupunginsalmea hyvin vapaamuotoisesti. 

Yllä olevassa kuvassa on menossa arkeologien kaivaus kaupunkikeskustassa vuonna 2012 sen jälkeen, kun paikalta paloi kiinteistö aiemmin. Ennen uuden kiinteistön  rakentamista maaperä haluttiin tutkia tarkemmin. Olihan Isokatu, jossa kaivauspaikka sijaitsi, Kokkolan vanhinta katualuetta. Huomioidaan kuitenkin, että 1600-luvuilla ei vielä kaduilla ollut nimiä!

K – Kaarlelan kirkko

Kestoaiheeni, Kaarlelan kivikirkko. Sehän oli olemassa jo paljon ennen Kokkolan perustamista, vaikkei tietysti kaupunkia perustettaessa kaupunkiin kuulunutkaan. Nykyään entinen Kaarlelan kunta ja kirkko ovat osa Kokkolaa kuitenkin. 

Kävin kuvaamassa tätä kirkkoa juuri eilen. Minulla on siitä paljon kuvia ennästään, mutta halusin tällä kertaa  tuoreet kuvat. 

Kirkon tarkkaa rakentamisajankohtaa ei tiedetä, mutta sen vanhimmat osat ovat jopa 1460-luvulta. Mitä kaikkea kirkko tietäisikään meille nykyajan ihmisille kertoa, jos osaisi puhua!

O – Ohra

1600-luvulla seudullamme tavallisimpia viljalajeja olivat ohra ja ruis. Lisäksi viljeltiin naurista ja myös kaalia. Viljely oli kaksivuoroviljelyä, eli  puolet maasta  oli kesannolla tai laidunalueena, puolet viljelyssä. Seuraavana vuonna viljelyyn otettiin se alue vuorostaan, jossa ei ollut ollut edeltävänä vuonna viljeltyä aluetta. 

Ihanaa muuten, että vaikka asumme kaupungissa, täällä on sielti vielä luonnon kehuhkot, elävää maaseutua ja tilaa hengittää. Kuva ohrapellosta on keittiöni ikkunamaisema viime syksyltä. Tänä vuonna samssa paikassa kasvaa kauraa. 

L – Lohtolaiset kalaperunat

Jo toisen vuoden perätysten Kokkolan kouluissa syötiin Kokkola-päivän kunniaksi Lohtolaisia kalaperunoita. Kuvani on vuoden takaa, mutta samassuuntaiselta näytti tänä vuonnakin. Tosin kollegani, joka on Lohtajalta kotoisin tuumasi minulle, että kyllä lohtolaisilla perinteisemmin on ollut siikaa keitossaan kuin lohta. Mutta näillä mennään!

Tänä vuonna muuten presidentti Alexander Stubb vieraili Kokkolassa  upouudessa Piispanmäen koulussa juuri samaisena päivänä, kun siellä tarjoiltiin tätä perinneruokaa. Luin Stubbin haastattelua, jossa hän totesi, että ei kalakeitto näin hyvältä maistunut hänen lapsuudessaan. Keitto oli oikeasti hyvää - vieressä istunut oppilaani haki sitä neljä lautasellista. ))

A – Asiakirja

Kokkolan kaupungin perustamisasiakirja oli päivätty Tukholman linnassa 7.9.1620. Sen alku suomennettuna oli seuraavanlainen:

"Me Kustaa Aadolf, Jumalan armosta Ruotsin, Götin ja Wendin kuningas, Suomen suuriruhtinas, Viron ja karjalan herttua, Inkerinmaan herra. Teemme tiettäväksi, kuinka joukko uskollisia alamaisiamme, jotka asuvat Kokkolan pitäjässä, ovat valtuutettujensa kautta alamaisesti saattaneet tietoomme, että he armollisen tahtomme ja tekemmämme ehdotuksen mukaan ovat päättäneet muuttaa Ristirantaan ja ruveta sinne rakentamaan kaupunkia ja että me antaisimme ja soisimme heille kaupungin privilegiot. Niin emme ole ainoastaan mieltyneet heidän aikeeseensa, vaan myös senvuoksi, että eräät muilla seuduilla asuvat henkilöt haluaisivat asettua sinne ja jäädä sinne pysyväisesti asumaan, olemme armollisesti myöntäneet heille aluksi jälempänä kirjoitetut  privilegiot ja vapaudet..."

Hyvää Kokkolapäivää, täällä paistaa aurinko ja on yli +25!

Blogihaaste "Kesän jälkipyykkiä"

Kokkolassa ja muutoinkin rannikkoseudulla venetsialaiset on kesän loppuhuipennus - mökkikauden grande finale;  tulien, lyhtyjen ja ilotulituksen räiskintää versus  tyynenä meren aaltojen taakse  laskeutuvan auringon vaipuilun ihastelua. Itse olen viettänyt viikonlopun   rauhallisesti kotosalla. Kirjoitellen kirjaa ja poimien omenia. Aika palauttavaa.  Tarvitsen vauhdikkaan työni vastapainoksi aina välillä juuri tällaista rauhaa. 

Venetsialaisten kunniaksi  kuitenkin syntyi tämä pieni blogihaaste, jossa sukeltelen menneen kesän muistoihin ja tunnelmiin lempeän linssin läpi. Uskokaa tai älkää, mutta teetätin blogikysymykset tekoälyllä. Pyysin haasteeseen jotain venetsialaisiin liittyvää ja kysymyksiä kesän loppumisesta blogiini henkeen perustuen.:))

Oppilaani kysyvät usein, milloin alkaa syksy. He saattavat inttää heti koulun alettua, onko nyt syksy vai onko nyt kesä.  Sanoppa siinä sitten, etten oikein tiedä. Se vastaus ei vaan kelpaa. Olen yrittänyt vastailla, ettei syksy saavu tietyllä kellonlyömällä. On myös sanat alkusyksy, loppukesä. Sanat, jotka syleilevät toisiaan salamyhkäisesti. Siksi syksyn alkaminen onkin  vähän kuin veteen piirretty viiva. Vanha kansa taas määritti syksyn alkavaksi Perttelin päivästä (24.8.). Perttelin päivän jälkeen "Ei lopu halla halmehesta eikä kaste metsän kainalosta. "

1.Venetsialaistunnelmat: Onko sinulla jokin perinne tai muisto venetsialaisista, joka nousee mieleen. 

Voi, niitä on paljonkin. Lapsuusseudullani kesäkauden päättämistä ei vietetty samalla volyymillä kuin Kokkolassa. Siksi muistot liittyvät vasta aikuisuuteeni, tai oikeammin jostain syystä vasta niihin vuosiin, kun minulla on ollut lapsia. 

Tietysti vuosiin mahtuu monenlaista ja joinakin vuosina olen nautiskellen yksikseni kierrellyt kuvaamassa ympäri Kokkolaa;  sen  hämärtyvää iltaa ja ulkotulia. Mutta me ollaan perheenä myös vietetty lukemattomia venetsialaisia mökkeillen, vaikkei meillä omaa kesämökkiä ole ollut enää vuosikymmeniin. Mökkivenetsialaisista on vietetty Helluskarin kallioisilla rannoilla aivan luonnon keskellä. Mökkeily kuului joka kesä ja syksy kuvioihin, kun lapset olivat pienempiä. 

Aika usein vietettiin venetsialaisia oman perheen kesken, mutta toisinaan oli mukana myös siskoni perhe. Ne oli niitä ihania vuosia, kun lapset olivat kymmenen molemmin puolin ja poikien menojalka ei vielä vipattanut iltariennoille mihinkään suuntaan. :))  Tietysti oli rätinää ja räiskettä, kun lapset hinkuivat raketteja. Oli myös hyvää ruokaa, yhdessä oloa, oleskelua, saunomista, veneilyä, onkimista ja upeita merimaisemia. Niitä viipyileviä hetkiä  kaipaan oikeastaan eniten. Kiirreettömyyttä, luonnon rauhaa. Mutta jännä juttu, että mitään yhtä erityistä muistoa noilta vuosilta ei nouse mieleen näin äkkiseltään. Ne on kaikki yhteen niputettu otsikolla mökkeilyä ja venetsialaisia perheessäni. 

Ai juu, sentään yksi venetsialaisviikonloppu nousi nyt jostain mielen syövereistä esiin. Siitä täytyy olla jo yli kymmenen vuotta. Puolipukeisena saunan jälkeen huomasin kanahaukan aivan mökin pihassa. Säntäsin kuvailemaan sitä pitkät  housut nilkoissa, kun en halunnut missata hetkeä. Olin varmaan näky. Yhdet housut nyt sinne tai tänne. Lintu ei huomannut minua, vaikka olin tosi lähellä. Sen katse oli suuntautunut täysin rannan tuntumassa lojuneeseen kuolleeseen lokkiin. Huh, jälkikäteen vasta tajusin, että olisi voinut tulla rumaa jälkeä, jos se olisi syöksynytkin päin minua. Jännää, mitkä jutut jäävät milloinkin mieleen! No, kuvat sain kuitenkin otettua ja vasta sen jälkeen nostin housut nilkoista kunnolla ylleni. Asiat pitää aina ymmärtää asettaa tärkeysjärjestykseen!:)

2.Kesän jäljet: Mikä oli menneen kesän ikimuistoisin hetki ja löysitkö uuden lempipaikan Kokkolasta tai lähiseudulta?

Tuskin löysin mitään uutta paikkaa Kokkolasta, koska olen kalunnut tätä seutua ees ja taas jo vuosikymmeniä etenkin blogityöskentelyn vuoksi. Mutta kyllähän luonto on aina luonto. Siihen ei voi kyllästyä, koska se on kaiken aikaa muuntautuva. Tänä kesänä olen toisaalta valokuvannut luontoa tai ympäristöäni poikkeuksellisen vähän. 

Siksi valitaanpa tähän nyt ihan tietoisesti vähän toisenlainen juttu. Hoidin pojanpoikaa kesällä aika pitkän pätkän. Poika harrastaa jalkkista ja  päiviin sisältyi myös kuskailua jalkkistreeneihin sun muihin. Hassua jotenkin, että omien poikieni aikana en notkunut jalkapallotreeneissä, mutta se tuli nyt sitten tällä "toisella kierroksella" elämääni mukaan. 

Olen seurannut pelejä ja pelaamista aika mielenkiintoisesta näkökulmasta. Siis siitä, miten tällaista isoa poikaporukkaa ohjataan ja valmennetaan. Olen ollut vaikuttunut ja saanut myös lisää näkökulmia omiin liikunnantunteihini ja yhdessä tekemiseen! Ihan parasta seurata kentän laidalta yhdessä tekemistä, pelin iloa. Ja sitten taas toisaalta juuri ne hetket, kun oma pikkuinen toimii joukkueenjohtajana ylpeydestä lähes haljeten tai tekee maalin tai juuri hänelle ojennetaan se Fair Play-kortti. Kyllä minun vaan piti tämäkin vielä saada kokea!

3. Historia & museot: Kävitkö kesällä jossakin museossa tai historiallisessa kohteessa, joka teki erityisen vaikutuksen? Onko sinulla jokin Kokkolan historiaan liittyvä tarina tai yksityiskohta, joka kiehtoi sinua kesän aikana?

Saako nauraa? En käynyt yhdessäkään uudessa museossa, mutta tavallaan kuitenkin kävin. Jopa itsellenikin yllätykseksi ajauduin keväällä Kaarlelan kotiseutumuseon johtokuntaan. Kieltämättä aika outo valinta, kun museo on perinteikkästi ruotsinkielinen ja minä olen ainukainen, joka  edustaa suomeksi. Mutta taas toisaalta, kun kerroin koulussa kollegoilleni, mihin olen pääni pistänyt, sain osakseni hyväntuulista naurua ja kommentointia, että sehän on sinulle täydellinen paikka, sinne kuulutkin. Sanotaan näin, että itse en olisi koskaan, ikinä osannut sinne hakeutua, vaikka paikka onkin ollut jo kauan minulle rakas. Mutta uskon, että tämä oli näin tarkoitettu!

Kesän aikana olen parina päivänä jopa leikkinyt museo-opasta  muutamia tunteja ja viehättynyt kovasti siitä hommasta. Joskus aiemmin haaveilin, että ryhtyisin kesäisin esimerkiksi kirkko-oppaaksi, mutta kyllä tämä taitaa sittenkin viedä voiton. Koska olen täydellisyyden tavoittelija, huomaan tässäkin oman vajavaisuuteni. Haluaisin hallita kaiken kerralla. Mutta historia jos mikä on lajina sellainen, että se vaatii aikaa, aikaa...hyvää  maltillisuuden kasvatusta minulle!

Olen viehättynyt tänä kesänä  erityisesti tarinankerronnasta ja kansanmusiikista - taas kerran! Huomaan, kuinka sellainen, jos mikä uppoaa  ihmisiin, jotka etsivät kenties itseään ja juuriaan. Ehkä tämä oma aikamme on valmis ja avoin taas kaikelle tällaiselle. Ainakin ajatuksissani olen tarinoita itsekin taas rakennellut. Paikallishistoria, jos mikä saa minut liekkeihin. Tarinoiden eteen kaivamiseksi tarvitaan ehkä jokin pieni esine tai asia, josta se tarina sitten kasvattaa siivet ja on valmis nousemaan uuteen liekkiin. Vain näin museokin herää henkiin. 

Olen myös tutustunut kiinnostaviin ihmisiin museoon kurkistuksen myötä. Huomaan, että saan samanhenkisistä ihmisistä voimaa.  Olen siitä enemmän kuin iloinen! Ajattelen näin, että kun olen muualta kotoisin, enkä ole vuosikymmeniin enää pystynyt tutkimaan lapsuuskotiseutuani niin tarkkaan, kuin oisin halunnut, niin olen tarvinnut tämän tutkimusmatkan Kokkolaan juurtuakseni tänne. Olen mielestäni onnistunut! Uskoakseni tiedän  Kokkolan seudun historiasta paljon enemmän kuin keskiverto, alkuperäinen kokkolalainen!

Museossa oppaana toimiessani viimeksi eräs 8-vuotias tyttö katsoi kauan ylisänkyä, joka on museon päärakennuksessa. Sitten hän kysyi, miten tuonne ylös pääsi nukkumaan ja miten hän ikinä olisi pysynyt sängyssä, eikä tippunut sieltä keskellä yötä. Taas lapsen silmin asiat näkee niin eri näkövinkkelistä. Totta tosiaan. Ei tikkaita eikä laitaa sängyssä! Ja taisi itse sänkykin olla kaposempaa ja lyhyempää mallia, kuin nykyään. 

4. Kotoilu & kasvatus: Mikä toi tänä kesänä iloa kodin ja arjen pienissä hetkissä? Opitko uutta lapsita tai nuorilta tai kasvatuksen näkökulmasta?

Kotoilin tosiaan lähes koko kesän. Hoidin pojanpoikaa viikkokausia arkisin. Minulla ei oikein ole pokkaa, että itse lomailen koko kesän ja lapsi joutuisi  olemaan paikassa jos toisessakin, kun vanhempansa ovat töissä. Tämä on meille paras ratkaisu ja nyt huomaan, että poikakin osasi sitä oikeastaan ensimmäistä kertaa jo arvostaa. Viimeksi kouluun kuskatessa hän tiesi, ettemme vähään aikaan näkisi toisiamme. Liikutuin, kun hän ovea kiinni laittaessaan katsoi  vielä ovenraosta minua päin ja kysyi "Fammu, kuinka monta yötä menee, että taas näämme toisemme?" Se oli minulle paras korvaus kesätyöstäni. 

Pidän myös siitä, että näin minulla - boheemilla yöeläjällä - pysyy säntillinen aikataulu elämässäni. Koska olen aamu-uninen, olen itse toivonut, että poika tulee minulle jo  loppuillasta ja nukkuu meillä yön. Näin minun ei tarvitse vääntäytyä ylös ennen aamuseiskaa ja samoin poika saa nukkua niin pitkään kuin milloinkin lystää. Poika sanoikin minulle joku aamu herätessään, että on ihan parasta, kun meillä ei ole oikein koskaan kiire mihinkään...Tämä on ollut minullekin iso oivallus - lapsikin arvostaa enempi yhdessäoloa ja hetkiä.  Läsnä oleminen ja lapsen näkeminen oikeastaan riittää. 

Ihan parhautta oli myös tämä kesä sen vuoksi, että poika oli talvella oppinut uimaan ja nyt asuimme lähes koko kesän  uima-altaassamme. Hän ui jo todella hyvin!  Olen myös aika onnenpekka, että vanhempansa uskovat ja luottavat pojan minun hoitooni. Tätä ei pidä pitää itsestäänselvyytenä!

Ja onhan se jopa vähän huvittavaa, että kun poika perheineen loppukesästä lähti lomailemaan, he pyysivät minua mukaan.  En koe lapsenhoitoa lainkaan työnä, ennemminkin elämäntapana. Vietimme aivan ihanan loman Virossa - viisi vuorokautta kylpylässä lilluen. Ihanaa, että ikä ei tule vastaan. Päinvastoin, ehkä tämä on minulle se tapa, että pysyn nuorekkaana. 

5a. Luovuus: Loitko  kesällä jotakin uutta: kirjoitit, kuvasit, rakensit, maalasit tai kenties vain annoit ajatusten virrata?

Luova puoleni minussa herää aina henkiin, kun olen rentoutuneessa mielentilassa. Siihen ei aina edes viikonloppu riitä, mutta kesäisin, ahh, silloin! Tänä kesänä olen kirjoittanut  edelleen keskeneräistä kirjaani paljon. Ensimmäisen kerran vuosiin koin myös jonkinlaisen flow-tilan ja sain parin viikon aikana kirjoitettua valmista, muokattua tekstiä useamman kymmentä sivua. Koska kirjani aihe on ajanjakso Suomen sodasta nälkävuosiin, vaatii tarinan kirjoittaminen myös valtavasti esityöskentelyä ja uppoutumista Suomen historiaan.  Hyvässä kirjassa täytyy myös tarinan ulkoiset puitteet lause lauseelta olla loppuun asti hiotut ja todenmukaiset. 

Koska kirjan kirjoittaminen todellakin käy työstä, en pidä sen kanssa kiirettä. On vielä paljon asioita, joita täytyy tehdä ensin taustatyönä, jotta  sitä voi jatkaa eteenpäin. Olen niin onnellinen, että minulla on kirjalleni oikokukijana luotettava sukututkija, ystäväni, joka pähkäilee ja etsii kanssani asioita ja  saan häneltä myös rehellistä palautetta kirjoittamastani. Näin pystyn kirjoittaessani jo muokkaamaan tekstiä kriittisen palautteen mukaisesti. 

Blogin kirjoittaminen verrattuna kirjan kirjoittamiseen on tyystin erilaista. Vaikka siihenkin saa uppoamaan aikaa, en juuri bloggaillessa mieti, mitä kirjoitan.Tai en hio tekstejäni.  Etenkin tällainen omasta elämästä nouseva kirjoitus on iisi, sormet vain näppikselle laulamaan. Historiatekstit haastavat täälläkin eniten. Minullahan on edelleen - 14 blogivuoden jälkeen - perimmäinen tarve ja tavoite kirjoittaa vain itselleni. Pidän siitä, että blogissa tekstit säilyvät siististi, eivätkä ole rutussa jossain pöytälaatikossa. Ajattelen niin, että jos näitä joku muu intoutuu lukemaan, niin hyvä niin. Mutta mikä upeinta, niin tässä kuussa olen tehnyt uuden lukijaennätyksen. Edellinen oli päälle 11000/kuukausi, elokuussa 2025 lukijoita on ollut  hulppeat 22142! Olen vähän ihmeissäni!

Kirjani tiimoilta olen tänä kesänä tehnyt useampia pieniä tutkimusmatkoja Isojoelle, Kristiinankaupunkiin ja Merikarvialle, joihin kirja sijoittuu. Sekin on tässä kirjoittaessa haaste, että kohteisiin ei pysty tuosta noin vaan menemään, vaan se vaatii aina matkustamista. Olen myös tosi onnellinen siitä, että näiden matkojen myötä äiti on saanut matkata kanssani hänen sukunsa maille. Äitini jaksaa ihmetellä, mistä löydän kaikki kohteet, mihin milloinkin sukellan. :) Tämä on siis taas tätä, ettei tiedä, onko parempaa etsiminen vai löytämisen ilo!

Kirjaprojektin myötä olen tietysti myös valokuvannut paljon seutuja ja kohteita, joihin kirjan aihepiirit liittyvät. Toki myös bloggailua varten on tullut näpsittyä kuva poikineen.

5.b.Luovuus: Jos saisit tehdä yhden luovan projektin Kokkolan venetsialaisista, mikä se olisi?

Kääk, mikä kysymys. Tätä olisi ehdottomasti pitänyt saada miettiä pidempään. Mutta ihan ekana nyt tulee mieleen, että olisi ollut yhteisöllinen työpaja, jossa ihmiset olisivat saaneet käydä tekemässä perinteisiä lyhtyjä, joilla olisi sitten voinut koristaa vaikka Seitsemän sillan tienvartta tai jotain muuta näkyvää paikkaa. Alkuperäisissä venetsialaisissahan oli tärkeintä juuri juhlavalaistus, joka oli itse tehtyä. Esimerkiksi peltipurkkeihin laitettiin räsykankaita ja valopetroolia, jotka sitten sytytettiin. Ja heh, seuraavana aamuna sitten kaikki talkoisiin, jotta purnukat eivät jäisi luonnon harteille. 

Toisaalta olisi upeaa tehdä myös muutama kuvallinen haastattelu  tai video ihmisten mökkeilystä nimen omaan venetsialaisiin liittyen. Tässäpä pala purtavaa tuleviksi vuosiksi!:)

Istumajärjestys kirkossa

Pitäjänväen tuli kirkkolain mukaan istua kirkossa tarkoin laaditussa penkkijärjestyksessä, joka osoitti henkilön sosiaalisen statuksen, sukupuolen ja usein myös asuinpaikan. Penkkijärjestys oli tullut käyttöön puhdasoppisuuden ihanteen nimissä 1600-luvun lopulla. Papiston paikat oli sijoitettu lähimmäksi  alttaria. Pitäjän säätyläiset, kartanoiden ja suurten tilojen omistajat ja tilanhaltijat istuivat etuosassa, upseeristo rankijärjestyksessä. Heidän jälkeensä talonpoikaisväestö oli sijoitettu kylittäin ja taloittain, naiset keskikäytävän vasemmalle ja miehet oikealle puolelle. Talojen nuorempi väki, palkolliset ja tilattomat ahtautuivat kirkon takaosiin ja lehtereille. Myös käytävillä ja seinustoilla yleensä seistiin, kun penkkitila loppui. Oletan, että Kaarlelan kirkolla voisi jossain arkistoissa olla istumajärjestysluettelot, en niitä alkanut erikseen nyt etsimään, mutta jos sellaisia on, ne olisivat enemmän kuin kiinnostavia!

Siippani suvun istumapaikoista Kaarlelan kirkossa on säilynyt perimätietona tieto talon omasta penkistä. Se sijaitsi hyvin edessä. Takaa pääovesta katsottuna oikealla puolella. Ei ne kaikista etummaisimmat penkit, vaan aivan niiden vieressä ollut ensimmäinen penkkirivi sivukäytävällä, josta suoraan eteenpäin katsottuna oli saarnastuoli. Siinä, missä on virsitaulu aivan liki.

Yllä: tämä kuva on kuvattu paikasta, jossa oli siippani esipolvien oma kirkonpenkki. Tuntuu upealta tuijottaa jotaoin samaa pieni hetki, kuin he aikoinaan penkissä istuessaan...aika upea penkkirivi muuten ollut heillä!

Yllä: Siipan suvun penkki tuolla  keskellä kuvaa virsitaulua liki!

Suvussa vielä kiertää tarina, kuinka siipan isoisän isänäiti nukahti kirkonpenkkiin. Puolisonsa palasi pihalta hevosensa luota kirkkoon katsomaan, minne vaimo-parka oli unohtunut. Kerrankos sitä uni on!

Kirkon ovet saattoivat olla auki kirkonmenojen aikana, ja jotkut livahtivat ulos kesken pitkän jumalanpalveluksen aiheuttaen pahennusta kirkonvanhemmissa. Toisaalta sunnuntaijumalanpalvelukset olivat myös tapahtumia, joissa koko pitäjän nuoriso kohtasi toisensa ja jotka antoivat tietyissä puitteissa mahdollisuuden tutustumiseen ja yhteisen ajan viettoon.

Luterilaisten symbolikseen ottama saarnatuoli oli kirkoissa jo keskiajalla, ja Ruotsin luterilaisissa kirkoissa alttarit säilytettiin ehtoollisen nauttimista varten, eikä niitä korvattu ehtoollispöydällä. Jossakin tapauksissa alttarit siirrettiin seinän viereen ja sivualttareita poistettiin saarnatuolin näkyvyyden ja kuuluvuuden takia. Samaa tarkoitusta varten kirkkoihin järjestettiin penkit – Suomessa usein vasta 1600-luvulla – ja rakennettiin lehtereitä. Istumapaikkojen toivottiin myös rauhoittavan kirkkotilaa messun aikana. 

Luterilaiset korostivat kirkkotilan yhtenäisyyttä, ja Manner-Euroopassa kirkkolaiva ja kuori usein yhdistettiin. Suomessa kuoriaitoja on pystytetty vielä 1600-luvulla esimerkiksi Pyhämaan kirkossa. Kirkkotilan elementtien tarkoitus oli sekä käytännöllinen että pyhän tunnelman luominen. Saarnan ja jumalanpalveluksen piti näkyä ja kuulua kaikkialle kirkossa. Kuitenkin jo Luther totesi, että alttareita ja saarnatuoleja ei rakennettu vain tarpeen vuoksi, vaan myös luomaan sopiva, kunnioittava ja harras tunnelma.

Yllä: Ulrika Eleonoran kirkon penkinpääty nro 12 Kristiinankaupungissa. 

Istumapaikat kirkossa oli entisaikoina päätetty kirkonkokouksessa oman papiston päätöksen mukaan. Niistä tehtiin myös kirjallisia dokumentteja. Penkit oli jaettu tarkkaan eri talojen, sukupuolten ja ryhmien kesken. Naiset istuivat pääsääntöisesti kirkkokäytävän vasemmalla ja miehet oikealla puolella. 

Vuoden 1686 kirkkolaki määräsi, että istumajärjestys oli tehtävä. Sen tuli perustua tilojen kokoon eli manttaaliin. Sen vuoksi suurimmat talot saivat paikan kirkkojen etuosista. Torpparit, maattomat ja palvelusväki ynnä muut istutettiin  viimeisille riveille.

Istumajärjestys oli selkeä merkki sääty-yhteiskunnasta. Jumalanpalveluksissa toteutunut istumajärjestys oli toistuva hierarkinen, yhteiskunnallisen aseman julkituomis- ja vakiinnuttamistilanne. Koska kirkossa täytyi käydä säännöllisesti, pystyi kukin myös  helposti huomaamaan, jos joku ei ollutkaan paikalla omassa penkissään. 

Toki penkkijärjestys takasi myös sen, että koko kirkkokansa saatiin vaivattomasti mahdutettua kirkkoon sanaa kuulemaan. Jossain vaiheessa seurakuntalaisilta on peritty myös penkkirahaa istumapaikasta. 

Käväisin kesälomallani katsomassa Kristiinankaupungin vanhaa Ulrika Eleonoran kirkkoa, joka on valmistunut 1700.  Se liittyy tarinaan, jota  hiljalleen kirjoitan kirjaksi. Tuolla vanhassa kirkossa näkyi  tavallista selkeämmin istumajärjestys, sillä penkit oli numeroitu. Oli myös oma penkkinsä vierasmatkalaisille ja sitten pari pientä, erillistä loossia. Kaikki oli tarkkaan mietittyä! Jäin miettimään, olivatko ne niin kutsuttuja häpeäpenkkejä, eli tarkoitettu ripitetyille! Varmaankin, koska niissä ei ollut numerointia. Niitä oli kaksi erillistä ja sijainti oli sisään tullessa käytävän vieressä, jotta kaikki varmasti huomioivat istujat. Piti kuvata, koska näissä on varmaankin ripitetty esipolveni langennneet naiset...

Tuntuu hämmentävältä pääästä jotain vuosisatoja sitten elänyttä henkilöä näin lähelle! Lähes käsin kosketeltavissa, mutta sitten ei kuitenkaan. Tulee aivan päätön halu  silitellä ilmaa penkin yläpuolella. En osaa tätä sanoin selittää. Ehkä ei edes tarvitse.  Mitä mahtoi miettiä juuri äpärälapsen synnyttänyt istuessaan tuossa häpäepenkissä? Voin kuvitella, kuinka pää ainakin painui alas. Sympatiani saa nämä urheät äidit, äpärälasten  pääasiassa nimettömiksi jääneitä isiä näissä ei juurikaan taittu nähdä istumassa. :( Elämä, ei ole aina ihan reilua...

Olen viimeiset viikot kirjoittanut juuri näistä äideistä, on muuttanut muuten omaa maailmankuvaani aika lailla! Olen miettinyt myös paljon sukupolvien ketjua. Kuinka merkityksellistä on, mihin ja milloin sattuu syntymään. 

Yllä: Ulrika Eleonoran kirkon kaksi yhden hengen loossia  - mitä ilmeisimmin ripitetyille nk. häpeäpenkit?

Yllä: Ulrika Eleonora- kirkon "Fribänck."

Kaivoin tähän kirjoitusteni kätköistä esipolvia kunnioittaakseni vanhan tallenteeni  lähes kymmenen vuoden takaa. Nostin sen kunnioittaakseni esipolvia, niitä, jotka ovat agraariyhteisössä nousseet aikoinaan kukonlaulun aikaan säällä kuin säällä  valmistautuakseen kirkkoreissuun ja sitten istuutuakseen omaan penkkiinsä...

Videolla laulan  Kaarlelan kirkossa laulun appiukkoni siunaustilaisuudessa "Vanha virsi Taalainmaalta.".  Urkurina Hannes Uunila. Ääni kyllä meinasi aika monta kertaa sortua  itkunsekaiseksi tuon laulun aikana, joten ei mikään valioesitys.  Toisaalta, miksi pitäisikän olla! Oli  haastavaa laulaa niin läheisen ihmisen hautajaisissa. Mietin kyllä tovin, laulanko sen ruotsiksi,  koska se oli appiukkoni kieli, mutta päädyin suomenkieliseen versioon, koska tilanne oli jo muutoinkin niin haastava...

Laulun valinta - yleensä vaikeaa, mutta tällä kertaa tiesin, että on vain yksi laulu, jonka haluan laulaa. Viis siitä, että laulu on äärettömän vaikea, viis siitä, kompuroisinko, halusin vain laulaa sen  "Afalle, " elämänsä niityillä karjaa paimentaneelle... Ehkä menneiden polvien sielut istuivat laulun aikana penkillään...kukapa tietää!

Istumajärjestyksestä alettiin irrottautumaan 1800-luvun loppupuolella. Samoihin aikoihin alettiin myös luopua suljetuista penkkikortteleista avopenkkeihin. Onhan tämäkin ollut tosi mielenkiintoinen ajankuva! Ehkä seuraavalla kerralla kirkkoon mennessä miettiikin tarkkaan, mihin  oikein ottaa ja istuu...

LÄHTEET: 

Kirkon penkissä. Sukelluksia Suodenniemen  historiaan - blogi. [https://suodenniemenhistoriaa.blogspot.com/2014/11/kirkon-penkissa.html] Luettu 24.8.2025. 

Kirkko, papisto ja yhteiskunta 1600-1800. Toimittanut Ella Viitaniemi. [https://library.oapen.org/bitstream/handle/20.500.12657/63096/9789518586053.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 26.5.2024. (Linkki ei enää avaudu, on hankittava kirjana). 

Pitäjänkirkosta kansallismonumentiksi.  Suomen keskiaikaisten kivikirkkojenrestaurointi  ja sen tausta vuosina 1870-1920. Valkeapää, Leena. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/79678/Valkeap%C3%A4%C3%A4_Leena_screen.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 13.7.2025.