Tulliportit entisajan kaupunkikuvassa

Meille nykyihmisille sana tulli tuo lähinnä käsityksen eri maiden välisistä virkamiehistä, jotka tullaavat maasta toiseen siirtyessä matkustajien tavaroita.vaan toista oli ennen.  Oman maamme historiassa nähtiin lähes 200 vuoden mittainen ajanjakso, jolloin kukaan ei voinut matkata maaseudulta kaupunkiin ilman, että joutui tullin kanssa tekemisiin. Omassa kaupungissamme, Kokkolassa,  tervehti kaupunkiin tulevaa ensimmäisenä kaupungin tulliportit. Näiden  niin kutsuttujen pikkutullien aikakausi päättyi maassamme vuonna 1808. 

On huomioitava pikkutullien merkitys tulonlähteinä  valtiolle. Vuonna 1622 oli valtiosäätyjen toimesta päätetty, että tullia oli kannettava kaikista kaupunkeihin ja markkinapaikkoihin tuotavista syötävistä ja kulutettavista tavaroista.Tätä kutsuttiin pikkutulliksi eli maatulliksi. 

Maaseudulta kaupunkiin tuodun maksetun tavaran nimi oli "ensikäden, maamiehen eli  talonpojan tulli." Lisäksi oli aksiiseja eli erilaisia valmisteveroja. Tullimaksun hinta oli 1/32 tavaran hinnasta. 

Ennen kaupunkiin saapumista, saattoi maalainen tavata ensimmäiseksi ratsastavan tullimiehen, jonka tehtäviin kuului valvoa laitonta kauppaa tullialueen ulkopuolella. 

Kaupungin lähestymisen saattoi huomata niitä kiertävistä aidoista, jotka yleensä oli tehty seipäistä, joiden oksainen latva oli yleensä jätetty karsimatta. Aidalla oli korkeutta vaivaiset 2½-3 kyynärää eli noin 1,5-1,8 metriä. Aidan yli saattoi siis melko vaivattomasti halutessaan pimeän turvin heittää tavaransa laittomasti aidan yli. Aidat saattoivat välillä olla pitkiltä matkoilta kumossakin. Tietysti oli huomioitava, että yövartiossa ollut tullimies eli syökäri, saattoi napata laittomasti saapuvan tavaran  takavarikkoon ja  asettaa syyllisen aksiisioikeuteen. Se oli oli erillinen tullioikeus, jossa oli puheenjohtajana  tullinhoitaja ja  jäseninä kaksi raatimiestä sekä  tullikirjuri. 

Tulliporttien lisääksi oli pienempiä karjaportteja. Niistä pääsi kulkemaan porvarien tiluksille. Karjaporttien avaimia säilytettiin tullituvissa. 

Tulliportti oli yleensä maalattu punaiseksi. Se oli rakennettu yksinkertaisesti laudoista. Tulliportin korkeus oli noin 4 kyynärää  ja 2 korttelia ja leveys puolestaan   6  kyynärää. Se vastasi siis korkeudeltaaan noin 2,7 metriä ja leveydeltään  noin 3,6 metrin porttia. Portti pidettiin lukittuna ja se oli varustettu puomilla. Portti oli tärkeää avata heti, kun nähtiin, että jokin kulkija oli kaupunkiin saapumassa. Tullimiehillä, jotka vartioivat porteilla, oli aseinaan pertuska eli keihäs. Lisäksi heillä oli kivanterinsauva valtuuksiensa merkkinä. 

Kun portille saavuttiin, täytyi mukana ollut kuorma jättää tullimiehille. Heidän tehtävänään oli tarkastaa tarkastusraudoilla säkit ja  tutkia tarkoin, ettei kuormaan ollut piilotettu mitään. Saapunut ohjattiin nyt tullihuoneeseen. Tullihuonetta isännöi tullikirjuri tai tullinhoitaja. Tällaisen tullihuoneen koko oli 16 x 10 kyynärää eli  noin 9,6 x 6 metriä. myös tullihuone saattoi olla punaiseksi maalattu. Siinä oli turvekatto ja sen akkunat pystyttiin sulkea.  Varsinaisen tuvan lisäksi siinä oli myös eteinen ja kamari. Tullikirjuri merkitsi  luetteloonsa   tullaavan nimen, tavaran laadun ja määrän sekä  maksetun tullimäärän. Kuittina toimi tulliseteli, joka oli painettuna 16 kappaleen arkkeihin. Tulliseteli  oli tärkeä asiakirja, joka piti olla mukana kaupungissa kuorman kanssa asioidessa. Se piti olla mukana myös, jos aikoi myydä tavaraa torilla. Tavaran myynnin jälkeen  piti tulliseteli laittaa rautalevylaatikkoon, joita oli toreilla ja  tulliporteilla. Näin oli täytetty velvollisuus  kuningasta ja tullilaitosta kohtaan.  Mustaan vihkoon tulituvassa pystyi kirjoittamaan tyytymättömyytensä tullimiesten menettelyihin. Tämä kirja lähetettiin toisinaan Tukholmaan saakka tarkistettavaksi. 

Öiseen aikaan tulliportit olivat lukittuina iltayhdeksästä aamuneljään, kesäisin tuntia myöhemmin. Tulliportit pysyivät suljettuina myös sunnuntaisin ja pyhäpäivisin osan ajasta sekä jumalanpalvelusten ajan. Kaupungista poistumista kukaan ei kontrolloinut. 

Maakauppa oli kielletty pikkutullin aikana. Toki kaikki keinot käytettiin kiellon kumoamiseksi. Samoin väkijuomien käyttö oli pikkutullien väellä yleistä. Heitä uhkailtiin  ankarilla rangaistuksilla ja virallapanoilla, mutta usein rangaistukset typistyivät  varoituksiksi. 

Aksiisioikeudessa tuomittiin kokkolalainen maatullin  syökari,  Cajanus, tullimies kahdeksan päivän vesileipärangaistukseen, mutta tullinhoitaja lähetti kirjeen Tukholmaan ja pyysi armoa tuomitulle. Tuomittu oli papin poika ja hän oli luvannut parantaa tapansa. Syökari oli alempi virkamies tullilaitoksessa, eräänlainen apu tarkastuksissa ja ratsioissa. Syökarin tehtäviin kuului valvonta.

Myös Vaasan tullinhoitaja  Wetterblad  kirjoitti vuonna 1733 Tukholmaan. Hän mainitsi, että kaikki hänen neljä tullimiestään hoitivat virkaansa huolimattomasti ja jättivät  vartiopaikkansa, koska olivat niin usein syvästi juovuksissa. Juovuksissa olevat tullimiehet olivat   yleinen näky. Oletettavasti maalaiset tulliporteille saapuessaan herkästi äityivät tarjoilemaan  väkijuomia hyväntahtoisuutta osoittaakseen. 

Tohtorinrouva Beata Chydenius - Anders Chydeniuksen puoliso - kulki vuonna 1781 avoinna olleesta tulliportista antamatta tullivirkamiesten tutkia kuormaansa Kokkolaan saapuessaan.  Aksiisioikeus tuomitsi tuomitsi Beata-rouvan 3½ taalerin sakkoihin. Se vastaisi nykyrahaksi muutettuna jopa 1800-2000 euron sakkoa. Kävi kuitenkin niin, että aksiisioikeus päätti poistaa Beata Chydeniuksen saamat sakot. 

Pikkutullia ja aksiisia alettiin ajan myötä kantaa yhä useammista tavaroista. Myös  maalaisten kaupunkiin toimittavat tavarat, joita he toivat sinne  suorittaakseen julkisia maksuja, olivat tullimaksun alaisia. Oli kuitenkin yksi asia, mistä tullia ei tarvinnut maksaa: kirkkojen koristamiseen tarkoitetut esineet olivat tullivapaita. Vuonna 1691 tullivapaus laajeni myös Pietarsaaren kirkkoon tarvittavaan puutavaraan.

Tulliaitojen ylläpito kävi aikojen saatossa kalliiksi. Niinpä jokaiselle porvarille määrättiin aidasta oma osuus varallisuutensa mukaisesti.  

Tullimiehet saivat virkapuvut vasta toimintansa viime vuosina.  Nämä virkapuvut olivat komeita; sinistä kangasta, jossa oli punaiset käänteet. Liivit olivat valkoiset. Ylemmillä virkamiehillä oli myös kolmikulmainen hattu, alempiarvoisilla se oli pyöreä. Vuodesta 1756 lähtien rullimiehillä oli rintapielessään messinkinen, soikea merkki. Ylemmät virkamiehet puolestaan kantoivat siviilipukunsa taskussa ruunupäistä puupuukkoa. 

Tullivirkamiehissä oli tasaisesti sekä suomen- että ruotsinkielisiä. Virkakieli pikkutulleissa oli kuitenkin ruotsi. Turusta lähetettiin Kokkolaan vuonna  1759 yksitoista kappaletta suomenkielisiä julkipanoja. Ne täytyi naulata  tullilaatikoiden läheisyyteen. 

Kokkolassa oli Ruotsin vallan loppuaikoina tullivirkamies, jonka mainitaan olleen nimeltään Pasanen sekä eläessään että kuollessaan. Sen sijaan tullimies Lars Hännisen nimi muuttui jo parin vuoden palveluksen jälkeen nimieksi  Hennelius. 

1600-luvulla oletetaan tulliportteja kaupungissamme olleen vain kolme. Vieraan, joka meritse saapui Trullevin ohitse, joka siihen aikaan oli vielä erillinen saari, täytyi rantautua Puurokarin luona, missä 1650-luvulla sijaitsi yksi  tullihuoneista. Tullitarkastuksen jälkeen saattoi jatkaa purjehdusta aina kaupungin laitureihin saakka. Maisemassa näkyi silloin pieniä ranta-aittoja, jotka oli osin rakennettu veden päälle paalujen varaan. 

Vuoden 1920 Keskipohjanmaa-lehdestä luin kiinnostavan kuvauksen juuri Puurokarin tullihuoneesta. Kuvauksessa keskityttiin noin vuoteen 1870:

"Me jatkamme kulkuamme  Donnerin talon luolta ja tulemme kalasatamaan, joka siihen aikaan  oli muodoltaan jossakin  määrin toisenlainen kuin nyt. Heti sen jälkeen  on kaupungin pakkahuone, sijaiten sillä, missä nyt on ns. englantilainen puisto, yhdensuuntaisesti mutkittelevan rantalaiturin kanssa. Niillä paikoilla, joissa nyt on tuskin wiisitoistajalkaisille weneille riittäwästi wettä, kuljetettiin silloin suurilla proomuilla tavaroita laiwoista, jotka purkivat tawaroita "Wanhassahaminassa" 

Siellä oli tullauspaikka. Pakkahuoneen takana oli koko nykyisen puiston laajuinen  terwatori, johon koottiin terwa, joka oli kaupungin tärkein uloswienti tawara 1880 luwun loppuun.  Maata peitti paksu, pikiintynyt terwakerros, joka poistettiin wasta  w. 1895 kun tori muutettiin puistoksi.  Proomuilla kuljetettiin sen jälkeen  terwa satamassa oleviin laiwoihin.  Myöskin lähempänä satamaa oli terwansäilytyspaikkoja. Eräs sellainen paikka oli Salmensuunsillan luona, toinen Halkokarissa, joka siihen aikaan oli makasiineja täynnä, ja kolmas Mustassakarissa... 

...Käweltyämme 1km luoteiseen tulemme ns. Pikiruukinwuorelle, joka on kukkula meren rannalla. Aikoinaan on tämä kukkula ollut  meren ympäröimä; nyt on ainoastaan pieni seisoma lätäkkö sen länsi- ja eteläpuolella, muu jäljelle jäänyt merenpohja on nyt kuiwaa maata. Sinä aikana,  jolloin kukkula oli saarena, oli sen itäisellä rannalla tullitupa. Wanhemmat henkilöt muistawat vielä, kuinka pienemmät alukset tuliwat tämän saaren kupealle.  Nyt sinne ei päästä edes  lattepohjaisilla pikku weneillä. "

Eräästä toisesta vanhasta lehtikirjoituksesta taas ilmeni, että yksi tullitupa sijaitsi seuraavasti: 

"Kokkolahti oli niin syvä ja pitkä, että laivat voivat ottaa  lastinsa nykyisen Kirkonmäen alta Kaarlelan puolelta, jossa oli myös tullitupa...meritulli oli myöskin ensin Puurokarilla, mutta  muutettiin  Ryövärinkarille. ". 

Myös ns.entisen Anttilan kiinteistön lähellä sijaitsi tulliportti, joka oli ns. eteläinen tulliportti. Läntinen tulliportti - eli ns. Wästra Tull - taas sijaitsi  Torikadun ja Kustaa Aadolfinkadun risteyspaikalla. 

Koska porvareille aiheutti tulliporttien vähyys usein matkan pitenemistä,  oikaisivat he usein yli tai läpi aidan. Jopa pormestari  Carl Liungssonia  syytettiin raastuvassa  siitä, että hän oli ajanut yli aidan  tai jonkin laittoman portin kautta. Porvariston ja tullivirkamiesten välillä oli alituisia tulliaitoja koskevia riitoja, kun porvarit yrittivät kuljettaa kaupunkiin erikokoisia määriä tavaroita. 

Vaikka pienen Kokkolan elämä yleensä oli sangen rauhallista, muodostui elo kaduilla jopa sangen vilkkaaksikin, kun  talonpojat tulivat tuoteineen kaupunkiin. Kauppiaat kilpailivat usein keskenään talonpoikien tavaroista, joutuivat usein kahnauksiin, jolloin torivouti oli pakotettu puuttumaan tilanteisiin. Kävipä niinkin, että tullimies-parka, joka  ehkä takavarikoi talonpojan kaupunkiin takavarikoitua kuormaa,  joutui itsekin tappeluun maalaisten kanssa. 

LÄHTEET: 

Entisajan tulliviroista ja tullimiehistä. Eino tamelander. Tullimies.: Suomen tullimiesten  liiton äänenkannattaja.  1.10.1937. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/894263?term=pikkutullin&term=Kokkolan&page=10] Luettu 2.12.2025. 

Kokkolan kaupunki ympäristöineen nyt ja 50 wuotta sitten. Juhlanumero Kokkolan kaupungin  300-vuotispäivän  johdosta.  Keskipohjanmaa. 7.9.1920. No. 101 B. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1177082?term=Kokkolan&term=Kokkola&term=tullitupa&term=Kokkolassa&page=2&ocr=true] Luettu 4.12.2025. 

Miltä Kokkola näytti 1650-luvulla? Kokkola. 23.11.1939. No 22. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2027123?term=Kokkolassa&term=Kokkola&term=KOKKOLA&term=Kokkolan&term=Kokkolaan&term=tulliporttien&term=tulliportin&term=KOKKOLAN&page=2] Luettu 2.12.2025. 

Pikkutietoja Kokkolan "Suntista" Vaasa. 12.2.1937. No 41.[https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2136320?term=Kokkolan&term=Kokkolasta&term=tullitupa&page=5] Luettu 4.12.2025. 

Pikkutullit. Suomen kuvalehti 17.6.1933. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/897504?term=Beata%20Chydenius&page=6] Luettu 1.12.2025.

Paavon päivän kauneutta

Tammikuun 25. Nopeasti on uusi vuosi lähtenyt kuljettamaan päiviä eteenpäin. Vaikka on vielä vahvasti talvi, luo  päivä päivältä lisääntyvä valo valkeutta myös mieliin. 

Kesästä ei muistuta juuri mikään. Tai no, ehkä naapurin pihassa kyyhöttävä tammi, joka on  tallentanut lehtiään talven keskelle. Kuinka sitkeitä ne ovatkaan. Niin kuolleen näköisiä, mutta silti niissä on karuudessaan kauneutta. 

Tänään on Paavon päivä. Se  oli etenkin entisaikoina tärkeä keskitalven etappi. Linnut säästelevät vielä ääniään, urhea närhi koikkkelehtii silti jo metsän reunassa takapihallani. Peråtjuve, sanovat paikalliset karlebydialektilla.  Perunavaras. Naurattaa. Tällä kertaa tosin näytti lintunen varastelevan  ruokia  koirahäkin kipposesta...

Tähän vuodenaikaan luonnossa ei tapahdu mitään, mutta kuitenkin tapahtuu. Se kauneus! Me suomalaiset emme varmaan aivan tajuakaan, kuinka kaunis vuodenaika talvi onkaan silloin, kun on pakkasta. Tarvitsemme tämän kylmyyden ja karuuden, jotta osaamme ajallaan arvostaa sitten taas kesää. 

"Paavo parasta talvea, " virkkoi vanha kansa. Kuulemma puolet talven lumista on nyt sadellut. Tämä vuosi ei ole runsasluminen. 

Vanha kansa uskoi, että jos Paavon päivänä aurinko paistaa kirkkaasti läpi päivän, tulee hyvä viljavuosi, kaunis kesä ja hyvä hernesato. No nyt ei kyllä paista! Valkeus silti voittaa.

Oppilaiden kanssa ei vielä ole päästy hiihtämään eikä luistelemaankaan. Erikoista, koska pakkasia on kuitenkin pidellyt koko tammikuun. Koulun jääkenttä tosin jo kertaalleen jäädytettiin, mutta kun viime viikolla piti lähteä luistelemaan, puski tekonurmi sitkeästi jääkentän läpi. Luonto päättää, mitä tekee. Pitää meitä omissa otteissaan.

Huurrepuita. Voiko olla mitään rauhoittavampaa katsella? Ja vaikka lumi on ne kruunannut, näkyy silti jokaisen puun ainutkertainen väritys lumenkin läpi.

Hengitän syvään. Tuijotan etäisyyteen. Rakastan mykistynyttä luontoa ja sen autiutta.

Jopa kauppareissulla - ison marketin pihassa kiireen keskellä - hiljenen. Pysäytän auton. Haluan ikuistaa nuo puut. Vaikka tuulilasin läpi. Siinä ne seisovat kuin rauhan ilmentymät. Keskellä kaikkea vilinää.

-Tästä et mene kiireen kanssa, ne huutavat.

Viikolla olin välituntivalvojana. Kouluni pihasta näkyy merelle. Oli kiva katsoa etäämpää pilkkijöitä, jotka saapuvat rannan tuntumaan istuskelemaan reppujensa päälle lähes saman tien kuin jäätkin.

Valoisuus. Taivaan vaaleansininen väri. Täydellisin väri talvessa.  Se on minulle kuin lupaus tulevasta kesästä. Lämmöstä, vihreästä. hiljalleen aaltoilevasta, sinisestä vedestä,  linnnlaulusta rantakallioista, kaikesta ainakin yhtä kauniista kuin talvikin! Vielä jaksan niitä odottaa. 

Uskomuksia. Niitä riitti entisaikoina. Kalenteri toimi silloin kuin vuosikello. Ajastaika. Jos "Paavona" oli tuiskusää, niin tulevana kesänä ei pellava, tupakka, hamppu tai perunakaan menestyneet. No, eipä tuiskutakaan nyt. Hiljakseen ripottelee kyllä lunta.

Paavon päivään on liitetty myös uskomus, että jos silloin on kova pakkanen, tulee keväästä aikainen. -8,6 näyttää lämpömittari nyt, niin kai se kesä saapuu ihan ajallaan, kun vain joutaa.

Paavon päivänä täytyi entisaikoina välttää turhaa melua ja suuria töitä. Keskitalven solmukohdassa ei sopinut rikkoa luonnon rauhaa. Juuri noin minäkin sen haluan. Luonto on niin kaunis, herkkä.

Eilisiltana kävelin autiolla kylätiellä. Seisahduin. Kuuntelin hiljaisuutta. Sitä, ettei missään kuulunut mitään. Ei näkynyt ketään. Koko maailma oli minun. Oi että! Eräs kansanruno pulpahti jostain syvyksistä mieleeni:

Lumi lankesi kuin siunaus,

ääneti, jälkiä vailla.

talvi piti maailmaa

hetken kädessään.

Asun maaseudunomaisessa paikassa, vaikkakin kaupungissa. Ideaalia, idylliä. Tajuankokaan, kuinka etuoikeutettu olen? Katuvalot loppuvat kotikulmilleni. Lumi narskuu kenkieni alla. Minustakin jää jäljet. Sataa hiljakseen lunta. Käännän katseeni taivaalle. Ketään ei näy tiellä. Avaan suuni. Muutama satunnainen, satumainen lumihiutale laskeutuu  - mikä nenälleni, mikä poskelleni, pari kielellenikin. Lumipastilleja. Hymyilen.Lapsellistako, vai elämän halaamista? En tiedä.

"Valkeat hahtuvat hiljaa leijaa

ylitse maan ja ylitse puun.

Kuuran kourissa seisoo kuuset

kullassa talvisen aamunsuun.

-Lauri Pohjanpää-

Lumi on kuin maan hiljainen vaate. Se peittää alleen kaiken, joka kohta jo taas kasvaa. Se pitää sisässään jäljet. Ketun jäljet, jäniksen jäljet, kenkieni jäljet. Meistä kaikista jää jonkinlainen merkki. Onhan sekin aika mystistä. Lumi jo kimmeltääkin aivan eri tavalla kuin vielä joulukuussa. Sitä en jaksa olla ihmettelemättä.

Valkoisuus,

Valoisuus.

Puhtaus.

Luonnon ihme!

Isovihan jälkeinen kaupunkikuva

Isoviha -tuo ajanjakso 1700-luvun alkuvuosina, on puhuttanut minua paljon. Siispä taas kerran palaan tuohon aikaan.

Kokkola tunnettiin vilkkaana kauppakaupunkina ja laivanrakennuspaikkana jo  1700-luvulla. Myös Pohjanmaan viljavarastot olivat hyvät ennen sotaa. 

Mitä jäi sodasta käteen, kun se vuonna 1721 loppui? Tällä kertaa piipahdan Kaarlelan kirkkoherran, Jakob Chydeniuksen (Anders Chydeniuksen isä), mietteissä. Tekstiotteessani Jacob Chydenius käsitteli  Kokkolan kaupungin tilannetta ikään kuin historiankertojan silmin.  Hän kuvasi kaupunkimme ulkomuotoa Isonvihan jälkeen näin: 

"Harvassa olevat talot, yksi siellä, toinen täällä olivat katottomat ja hajalle revityt. Tuskin oli täällä yhtään asukasta. Sillä porvaristo oli, mikäli päästä voi, paennut ja ne, joiden oli ollut pakko  pysyä aloillaan, olivat väkivaltaisesti ja piinaten teurastetut. "

Kaupunkiamme ei oltu poltettu maan tasalle, vaikka tuhot olivatkin suuret. Sen sijaan koko kaupungin  infrastruktuuri oli rappeutunut. Samoin useat porvarit olivat paenneet Ruotsiin tai sitten  köyhtyneet tai kuolleet. 

Sodan alkuvaiheessa vuonna 1714  oma sotaväki oli polttanut kaksi  parasta laivaansa sekä yhden purren ja useita makasiineja. Lisäksi oma väki oli hävittänyt paljon muutakin tavaraa sekä  ruokatarpeita. Kyseessä oli tietoinen poltetun maan taktiikka, etteivät viholliset hyötyisi näistä. Tällainen toiminta pakotti hyökkäävän osapuolen hankkimaan  huoltoa kotimaastaan. Samalla se myös hidasti  miehitystä ja   esti hyökkääjää saamasta ruokaa, majoitusta tai kuljetuskalustoa. Sotilasjohto katsoi, että oli uhrattavaa omaa omaisuutta. Jos vihollinen saisi esimerkiksi viljavarastot nimiinsä, se käyttäisi ne itselleen ja tämän jälkeen  sen lisäksi vielä myös kurittaisi väestöä. Valittiin pienempi paha ennen kuin vihollisjoukot saapuivat. 

Toki tällaiset toimet aiheuttivat paljon henkilökohtaisia menetyksiä ja nälänhätää. Ja hyökkääjän strategiaan kuului myös tuhota lisää. Lopputuloksena oli täydellinen hävitys. Toki esiintyi monenlaista "keplottelua:" viljaa kätkettiin esimerkiksi kirkkojen lattioiden alle tai maahan kaivaen, mastoja irrottettiin aluksista ja kätkettiin, jotta niitä voitaisiin myöhemmin hyödyntää. 

Kokkolan maistraatti ilmoitti 1722 hallitukselle, että kaupungista oli menetetty kaikkiaan 12 laivaa ja  9 suurta kuljetusalusta.

Isovihan loppuvaiheessa kaupungissamme oli peräti 138 autiotaloa. 23 taloa asutti köyhtynyt leskivaimo, vanha ja köyhtynyt ukko tai  raajarikko, töihin enää kykenemätön. Taloja kaikkinensa oli kaupungissa alle kaksisataa, joten tuhon osuus oli hirmuinen. Myös Kokkolan (kaupungin) kirkko oli kärsinyt kovin. Urut, kellot ja muut koristeet oli turmeltu. Myös suurin osa kirkon akkunoista oli rikottu.                                

Kaupunki oli kaikkiensa kokenut kovia: raatihuone, koulu, tullihuoneet, mylly, vaakahuoneet vaakoineen, kaupungin kellari sekä muut julkiset rakennukset olivat menettäneet kattoja, permantoja, ovia ja uuneja. Samoin ikkunoita oli rikottu ja monenlaista muuta tavaraa ja koristetta tuhottu. Myös raatihuoneen kello oli rikottu. 

Esimerkiksi vuonna 1714 kaupunginportilla oli vihollisen joukkoja ollut vastassa  iäkäs viskaali  Callström ja eräs vanha renki,  anoen armoa kaupungillemme, ettei sitä  ryöstettäisi ja poltettaisi.  Miehet jopa lupasivat antaa pakkoveroksi kirkkotapulin sekä raatihuoneen kellon ja muutakin, jos vain kaupungin asukkaat säästyisivät ryöstöltä. Tämä ei kuitenkaan kasakoita miellyttänyt, vaan he surmasivat molemmat vanhukset portille. 

Paljon on jäänyt pieniä yksityiskohtia tarinoissa  eloon - huomioiden, että Isostavihasta on jo yli 300 vuotta...

LÄHTEET:

Isonvihan jaloissa Pohjanmaalla. Viipurin pamaus:  Viip. garn.  aliups.  yhdistyksen julkaisu. 1.9.1929. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1366859?term=Isonvihan&term=Kokkolan&term=Kokkolasta&term=raatihuoneen%20kellot&term=Kokkolaan&page=5] Luettu 18.1.2026. 

 Kokkolan kaupunki Isonvihan jaloissa. Keski-Pohjanmaan vartio: Keski-Pohjanmaan suojeluskuntien äänenkannattaja. 1.11.1935. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1016863?term=Kokkolan&term=pikkulotat&page=18] Luettu 6.12.2025. 

Hässäkkää kirkonpenkissä vuonna 1803

Voi, voi, sitä nuorisoa! Luulisi, että tuo olisi tämän ajan hokema, vaan ehkei sittenkään. Sama valitusvirsi oli näköjään jo 1800-luvulla! Lueskelin Kaarlelan seurakunnan pitäjänkokousten pöytäkirjoja vuodelta 1803. Kirkossa kuului olevan ongelma, jota kirkon kokouksessa sakastissa yhteistuumin ratkottiin.

17.4.1803 pidetyssä kokouksessa emäkirkon sakastissa oli koolla kirkkoneuvosto. Tärkeänä asiana ja huolenaiheena oli nuorison sopimaton käytös kirkossa. 

Eräs ajattelematon ja ylimielinen nuorukainen oli pitkäperjantaina, 8.4.1803 väkisin pyrkinyt tunkeutumaan kirkon penkkeihin virsien laulamisen aikana. Penkki oli ollut  jo lähes täysi ja sen vuoksi oli aiheutunut paljon hälinää nuorukaisen puuhista. Tällaisia välikohtauksia oli viime vuosien aikana sattunut usein etenkin kirkon eteläisessä penkkiosassa, sisäänkäynnin puolella. Siis suoraan saarnaajan silmien edessä. Saarnaajan tehtävänä oli toimittaa jumalanpalvelusta alttarilla ja hänellä oli penkkirivistöihin suora näköyhteys. 

Nuorukaiset, jotka saapuivat myöhässä kirkkoon, yrittivät tunkeilemalla ja tönimällä tehdä itselleen tilaa etummaisissa penkeissä. Näin siitä huolimatta, että heti niiden takana olevat penkit olivat tyhjiä. 

Ne, jotka olivat jo ehtineet ajoissa asettua etummaisiin penkkeihin, koettivat häpeämättömästi selin, kyynärpäin ja polvin tehdä saapuville kaikkea mahdollista vastarintaa, vaikka penkit eivät olleet aina edes puolillaan väkeä. Näin penkissä jo istuvat aiheuttivat suurta hämminkiä, jota koko muu seurakunta joutui levottomana todistelemaan. 

Kirkkoneuvoston puheenjohtaja oli sen vuoksi kutsunut koolle kuudennusmiehet neuvottelemaan, kuinka tällainen Jumalaa loukkaava epäjärjestys voitaisiin vastaisuudessa estää ja samalla kuitenkin säästää ymmärtämätöntä nuorukaista, ennen kuin hän joutuu asiasta lain ankaran rangaistuksen alaiseksi. 

Puheenjohtaja ehdotti kirkolliskokoukselle, että harkittaisiin, että ensimmäisellä kerralla väkisin täyteen penkkiin tunkeutujalle tai sellaiselle, joka  esti toista astumasta sisään niin kauan kuin penkissä on tilaa,  voitaisiin sakottaa kirkon hyväksi 16 taaleria, toisella kerralla yhden riikintaalerin. Yksi riikintaaleri vastasi noin kuutta hopeataaleria. Kolmennella kerralla asiasta haastettaisiin maalliseen oikeuteen ja määrättäisiin sakkoa jo sadan hopeataalerin verran. 

Kuudennusmiehet hyväksyivät puheenjkohtajan ehdotuksen ja ottivat käyttöön sovitut rangaistukset, koska läki sääti järjestyksen rikkomisesta ja pahennuksen aiheuttamisesta kirkossa. asetus astuisi voimaan heti, kun se olisi emäseurakunnassa seurakunnalle julkisesti kuulutettu.

Kuudennusmiesten tehtäväksi määrättiin, että heidän tuli pitää jokaisena pyhäpäivänä tarkkaa kirjaa ja yhdessä silmälläpitää asiaa. Niin pian kuin rikkomus sattuisi, tulisi ottaa todistajat asialle ja hetimmiten ilmoittaa rikolllisen nimi myös pastorille. Tuolloin seurakunnassa oli kappalaisena Fredrik Juvelius. 

Puheenjohtaja tahtoi myös mitä hartaimmin kehottaa kaikkia vanhempia, kasvatusvanhempia sekä talon isäntiä ahkerasti ja vakavasti neuvomaan nuoria, että he Herran huoneessa käyttäytyisivät  sopivasti ja hartaasti. 

Mitäpä sitä muuta voisi tänä päivänäkään toivoa!

Asian käsittelyä jatkettiin vielä. Koska edellä mainittua, rangaistavaa käytöstä, oli havaittu  myös läktarissa eli yläkatsomossa nuorten keskuudessa ja toisinaan jopa vielä tavallista pahemmin, niin myös lehteritiloissa oli sama sääntö voimassa sopimattoman käytöksen osalta. 

Koska rikkomukset lehterillä oli helpompi salata kuin itse kirkkotilassa, tuli siellä tästä lähtien olla erityinen ja luotettava tarkkailija, joka käy siellä kaksi tai useampia kertoja vuodessa. Tarkkailijan nimi pidettiin  ainoastaan pastorin tiedossa. 

Tarkkailijan velvollisuutena oli omantunnon mukaan ilmoittaa jokainen, joka jollain tavalla oli loukannut Jumalan seurakuntaa, sekä tarvittaessa nimetä todistajat, jos ystävälliset varoitukset eivät auttaisi. 

Kaikki tämä tuli tapahtua siinä järjestyksessä ja kristillisessä tarkoituksessa, ettei sapatin, kikon ja Jumalanpalveluksen häpäisemisen kautta tulisi Korkeimman viha maan ja kansan ylle. 

Asia luettiin seurakunnassa ja sen todisti Carl Jan Nordling. 

LÄHTEET:Www.sukuhistoria.fi. Kaarlela tietokannassa. Kaarlela pitäjänkokouksia 1803-1861 AP II Ca:3 [https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=44842&pnum=4] Luettu 4.1.2026.

Mieliin jääneitä hetkiä vuodelta 2025 blogissa

Mitä onnekkainta Uutta vuotta 2026! Tällä kertaa silmäys vuoden 2025 jokusiin blogiteksteihin - tai lähinnä kuviin, joiden kautta itse parhaiten muistan tapahtumat. Ehkä ne olivat bloggarin huippuhetkiä blogimaailmassa. Linkitän jutut samalla, joten niihin pääsee tarkemminkin vielä käsiksi. 

Vuosi alkoi todella mielenkiintoisella kuvamysteerillä. Isoisäni lapsuuskodin pakeilta Merikarvialta pikkuserkkuni löysi läjän tuntemattomien henkilöiden  kuvia, joiden alkuperä ja  yhteys sukuuni on edelleen aika lailla mysteeri. Yhteys täytyy liittyä kuvan mieheen, sillä hänestä oli nipussa useampiakin kuvia. 

Rakastuin tähän alla olevaan kuvaan, otsikolla "Sotilaan ja valokuvien tarina." Kuvan taakse oli kirjoitettu  "Stundens lycka bli..." Se osoittautui kihlakuvaksi. Ja kuvan juuret johdattivat yllätyksekseni Kokkolaan! Selvittelin kuvan mysteeriä ammattitaitoisessa Facebookin  Sotahistoria-ryhmässä ja uskokaa tai älkää, niin kuvan julkaisusta kesti 18 minuuttia, kun  ilmoille heitettiin arvelut kuvan henkilöiden nimistä. Kyllä nettimaailma on ihmeellinen! 

Kuvan parin onni jäi tekstin mukaisesti hetken onneksi, sillä heidän tiensä erkaantuivat. Oscar ennätti avioitua uudelleen ja saada tyttären, ennen kuin kuoli jo vuonna 1933. Sen verran sain selvitettyä tarinaa, että Oscarin leski-vaimo ja tytär muuttivat Amerikkaan, missä vaimo avioitui uudelleen. Oscarin tytär,  "lilla Dussa Forss" lienee jo hänkin kuollut, mutta harmikseni en tavoittanut hänen jälkeläisiään. Olisin lähettänyt kolme kuvaa hänen isästään rapakon taakse jälkeläisille.  Joten etsintä on edelleen päällä! Ehkä vielä tavoitan...

Yllä: Beata (Beda)  Vivi Dorothea Sandqvist ja Karl Oskar Forss, kihlakuva 6/1922

Blogihaaste "Kumpi parempi" ei tekstin puolelta nouse  listoillani kovinkaan korkeaksi, mutta se pitää sisällään kuvamuistoja tärkeistä paikoista. Siksi se pääsi listalleni. Kesäkuvat ei  kesällä niin erotu edukseen, mutta kun niitä katselee taolven pakkasilla, näyttää kaikki aivan eriltä. Ihanat neljä vuodenaikaamme!

Yllä: Valokuva kotini tien päässä olevalta pellolta. 

On jännä huomata, että minusta on kehkeytynyt oman sukuni keskuudessa henkilö, jolle uskotaan suvun salaisuudet ja kysellään mieleen nousseita  asioita, joita  ei aikanaan kukaan hoksannut kysyä esipolviltaan. Tämä on jotensakin huvittavaa, jopa, sillä kyselijät ovat minua vanhempaa  ikäluokkaa. Minulla on iso rikkaus, että asuin  ensimmäiset vuoteni suvun  vanhalla maatilalla ja että myös isäni oli sukufriikki. Koen, että minusta on kehkeytynyt viimeisten vuosien aikana jopa  jonkinlainen suvun patriootti. :) 

Vuosi sitten sain sähköpostia isäni serkulta. Isäni kuoleman jälkeen olemme harvakseltaan vaihdelleet viestejä. Olen saanut kertoa hänelle omia muisteluksiani, ja hän  puolestaan on täydentänyt omia tietojani, koska hänen äitinsä eli iäkkääksi ja tiesi kertoa asioita, jotka taas minulta oli kateissa. 

Tämä rakas sukulaisnainen halusi lähettää minulle paketin aika tasan vuosi sitten. Muistan vieläkin, että noudin paketin, kun palasin alkuvuonna  Kanarian matkaltani. Koko lentomatkan mietin, mitä paketti mahtaisi sisältää. No se sisälsi isäni vanhan raamatun, isän äidin äidin rippikellon ketjun ja kihlasilkin, huivin, joka oli myös isän äidin äitini nuoruudesta. Aika aarre, sillä suvun kantatalo paloi myöhemmin ja omassa kodissani ei ollut tuolta ajalta  juuri mitään muistuttamassa suvun  tavaroista. On upea tunne hypistellä käsissään esineitä, joita tietää menneiden sukupolvienkin hypistelleen. 

Tähän kaikkeen  pohjautui kirjoitukseni "Kihlasilkki, uusin aarteeni."

Olen vieläkin vähän hämmentynyt, miksi hän päätti lahjoittaa esineet minulle, eikä jättää niitä omille lapsilleen. Mutta ihana juuri näin! Osaan arvostaa päätöstään!

Yllä: Kihlasilkki

Luonto eri vuodenaikoina on mulle varmaan SE juttu. Kevätjäällä pilkkimässä-blogipäivityksessä kerroin pienestä pilkkireissusta siippani ja pojanpoikani kanssa. Kuinka paljon tunnelmaa tuollaisiin pieneltä tuntuviin retkiin sisältyykään. Sitä ei tajua juuri sillä hetkellä, kun on reissun päällä, vasta myöhemmin. 

Ja se lapsen ilo ja into, kun pilkkikoukkuun takertuu saalis, viis siitä, kuinka pieni. Uskoakseni on jokin alkukantainen saalistusvietti edelleen tällaisissa, koska aikuisetkin ratkeavat laskeskelemaan ja kilpailemaan periaatteessa mitättömillä saaliilla. 

Yllä: Kevätjäällä pilkkimässä, tällä kertaa Öjassa. 

Sitten palailen yhteen lempikohteistani - siis luonnon kannalta. Ohtakari, joka kuuluu Kokkolan Lohtajaan. Kotoani on sinne matkaa lähes 40 kilometriä. Se on paikka, jossa käyn useamman kerran vuodessa rauhoittumassa yksikseni ja vain fiilistelemässä luontoa. 

Ohtakarin keväässä kulkien - päivityksessä näkyy upeasti se, kuinka  maisema on aivan eri näköinen eri vuodenaikoina. Värimaailma! Näin alkukeväällä oli vaaleansinistä, valkoista ja hiekanruskeaa. Jotain niin käsittäämättömän kaunista, ettei sitä edes kuvista täysin huomaa. Varmaan tuuli, hajut, ympäristö tekevät paikan päällä aistimuksesta vielä moninkertaisen. 

Tuntuu uskomattomalta katsella, kun kesän hiekka ja talven lumi ovat kuvissa kiertyneet yhteen. 

Yllä: Ohtakarin lumen ja hiekan symbioosi.

Yllä: Ehkä jo aavistus kesästä, vaikka vielä talvi kuvatessa olikin. 

Yksi mieleenpainuneista päivityksistä oli "Kirjamessuilla Kokkolassa." Ennätin kuulla ainoastaan kahta kirjailijaluentoa, mutta molemmat olivat todella onnistuneita esityksiä. Koska itsekin kirjoitan kirjaa (HI-TAAS-TI), on tosi mielenkiintoista kuulla, millainen on muiden kirjoittajien prosessi. Vaikutuinkin  juuri siitä, kuinka eri tavoin kirjoittamista voi lähestyä. Tommi Melender kertoi, kuinka alussa vaaditaan inspiraatio, mutta sen jälkeen kirjoittaminen on tavalllista työtä,  jota voi päivässä tehdä nelisen tuntia. Lopussa viimeistely on hänelle niin innostavaa, että siihen taas saa uppoamaan vaikka 14 tuntia putkeen. 

Matti Rönkä, tuo tv:stä tuttu uutistoimittaja, puolestaan kertoi, kuinka hän  kirjaa aloittaessaan kirjoittaa selkeän suunnitelman A3-pohjaan ja 25 kohtausta kirjasta. Kun hän sitten kirjoittaa, hän tekee tekstistä kerralla valmista. 

Viehätyin molemmista kirjoittajista kovasti, vaikka alkujaan lähdinkin vain Rönkää kuuntelemaan. Tein havainnon, että nyt oltiin todella lahjakkaiden miesten kanssa tekemisissä. Oma sanavarastonikin kalpeni Röngän kanssa keskustellessa...huhhuhhuh!

Yllä: Matti Rönkä kertomassa kirjoistaan.

Kyllä on Nätti!-blogipäivitys menee lohkoon "omat" eli kertoo oman elämän tapahtumista. Meillä on ollut 35 vuoden ajan aina Suomen pystykorva. Siippahan metsästää. Siksi alkujaan tämä rotu. Koiria - niin pystykorvia kuin erilaisia ajokoiriakin -  on vuosien mennen ollut useampia. En ole koskaan mieltänyt itseäni varsinaiseksi koiraihmiseksi. 

Silloinen meidän pystykorva jouduttiin vuosi sitten äkisti lopettamaan. Sanoin siinä vaiheessa, että uutta koiraa ei tosiaankaan hankita. Meni pari kuukautta, niin yllätin koko perheen surffailemalla Pentupörssissä ja ehdottamassa uutta koiraa. Niin siinä vain kävi, että olen nykyään suomenpystykorvan haltija! Näin paljon sitä itseään tuntee!

Koira tuli meille toukokuussa juuri ennen lomien alkua. Kun pitkään odotettu kesälomani koitti, huomasin hoitavani sekä  lattioille pissivää että  kaiken purevaa koiranpentua sekä pojanpoikaani. Aika vauhdikas kesä oli! Tässä kuvassa voisin hyvin maata itse lattialla kaikkeni antaneena, mutta näytti olevan hetkiä, että nämä kaksi nuorimmaista hyytyivät ennen minua!:)

Yllä: "Kaksi kesäkissaani." :))

Uusi - jopa itseni yllättänyt aluevaltaus - oli Kaarlelan kotiseutumuseon johtokuntaan liittyminen. Olen ensimmäinen suomenkielinen siellä. Vielä vuosi sitten en olisi villeimmissä unissanikaan tätä osannut aavistaa! Mutta nyt voin sanoa olevani jotenkin tosi kovasti kiintynyt museon toimintaan. Minut tuntevat kyllä tietävät, että olin  sitä jo aiemminkin. 

Tässä kuvasatoa päivityksestä "Konsertissa kotiseutumuseolla." Rakastan kansanmusiikkia jo oman taustani takia. Tämä konsertti oli ihan huippu, koska alaa opiskeleva Jacob osasi kertoa myös kokkolanseudun musiikkiperinteestä. Vaikutuin! Lisäksi on upeaa kuulla vanhaa kokkolanruotsia "Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsci, är he för mytsi? Vieläkin hymyilyttää!

Yllä: Jacob Sundström soittamassa  "Berättarkonsertissa. "

Yksi vuoden uusista kohteista oli Renlundin taidepiha. Kävin kesän ja syksyn aikana ihastelemassa paikalla useamman kerran. 

Renlundin upealla taidepihalla-päivityksestä oli vaikeaa valita kuvamateriaalia tähän päivitykseen. Se on niin monimuotoinen kokonaisuus. Taidepiha on  toteutettu Brita Maria Renlundin  muistosäätiön myöntämän avustuksen turvin. Pihan muunneltavuus taiteen eri muotoihin tai vain oleiluun on todella monimuotoista. Se on samalla sen vahvuus - sekä tietysti myös lähes kaupunkikeskustassa. 

Jatketaan kesätunnelmissa. Meidän perhe on aina liikkunut merellä paljon. Onhan siippa myös ammattikalastaja yhdeltä olemukseltaan. Usein meri on meille sama kuin verkkojen vieminen tai tyhjentäminen, mutta aina silloin tällöin, kun sää oikein suosii, päädytään matkailemaan rannikolta hieman edemmäksikin. Ne reissut on minulle tärkeitä. 

Vaikka meillä aika iso kalastusalus onkin, on luonnon voimia kunnioitettava ja lähedettävä liikkeelle tällaisille hupiretkille vain sään niin salliessa. Mikäpä oliskaan ihanampaa, kuin hellettä porottava sää  viilentävässä meriympäristössä. Tässä "Kesällä Krunnissa kerran"- päivityksessä  tunnelmoin  Krunnin kalastajasaarella. Saaren karuus ja autenttisuus kolahtaa minuun aina. 

Yllä: Krunnin venesatamassa oli helteisenä päivänä muutama muukin venekunta kuin vain me. Oma aluksemme näyttää osuneen juuri edustalla näkyvän veneen taakse vähän piiloon. 

"Helle sekoittaa pään"-päivitys jatkoi kuuman kesän päivityksiä. Mistä muistan viime kesän? No varmaan siitä koiranpennun ja pojanpojan seikkailuista kanssani. Meillä on kotona kymmenmetrinen allas pihassa, ollut jo 17 vuotta. Se lienee paras hankintamme ikinä. Omat pojat ovat jo kasvaneet allastouhuista ulos, mutta etenkin kesällä 2025 sain toimia lähes aamusta iltaan rantavahtina pojanpojalle, joka oli talvella oppinut uimisen alkeen. Nyt takaan, että poika on ikäluokkansa parhaita uimareita. Harjoitus teki mestarin. 

Tämä kuvan västäräkki tuli minulle kesän mittaan rakkaaksi. Sillä oli poikaset jossain lähellä ja se kävi napsimassa poikasilleen kärpäsiä veden pinnalta.  Myöhemmin kesällä ilmaantuivat sitten ne poikasetkin altaan laidoille. Mutta silloinkin lintu huomioi turvallisuuden - poikasparkoja ei päästetty vesialueelle lainkaan, vaan emo rahtasi ruokakuormia edelleen heidän suihinsa. Minä ja västäräkki, kesän 2025 rantavahdit!

Mennyt kesä oli muuten kaikkien aikojen toiseksi kuumin tilastoissa - no siltä tuntuikin, vaikkei sitä silloin vielä tiennyt!

Laulattaa-päivitys osui loppukesälle. Se minulle tärkeä Kaarlelan kotiseutumuseo näytti minulle tosi kauniit kasvonsa. Pihapiiri ja koko miljöö on  ennen kaikkea rauhoittava. En kyllästy katsomaan näitä kuvia! Pääsin kokeilemaan pikkuisen myös museo-oppaana oloa ja tykästyin siihenkin!Kyllä elämässä olisi vaan monia asioita, joita voisi kokeilla ja hurahtaa niihin. 

Yllä: Kaksi rakasta kuvaa Kaarlelan kotiseutumuseosta. Se tunnelma!

En olisi KokkolaKarleby-blogisti, ellen nostaisi vuoteen jotain historiapainotteistakin. Sellaiset päivitykset ovat minulle tärkeitä, mutta  toisaalta enemmän kuin haastavia. Niiden vahvuus on aidoissa tarinoissa ja ajattomuudessa, mutta haaste kirjoituksiin käytettävän ajan vuoksi. Ne eivät synny tuosta noin vaan lonkalta, niin kuin kevyempi kirjoittelu. 

"Salavuoteussyytöksiä 1690-luvulta"- päätyi tämänkertaiseen oikeastaan sen vuoksi, että se käsitteli irtolaisnaisen tarinaa. Olen kirjaa kirjoittaessa syventynyt samankaltaiseen aihepiiriin, tosin 150 vuotta myöhemmin. Jotenkin karua, mutta toisaalta myös koukuttavaa., Ja kyllä aina on oma makunsa noissa vanhoissa historianlähteiden tulkitsemisessa. 

Yllä: Tekstinäyte 1600-luvun lopun käräjäpöytäkirjasta. kaikessa karuudessaan teksti on kaunista silmälle...

Blogihaaste "Kesän jälkipyykkiä" taas ei tekstinä puolesta nouse kovin korkealle, mutta ne kuvat! Kuvissa on taas useampia minulle tärkeitä muistoja hetkistä, jotka eivät ehkä olisi niin jääneet mieleen ilman kuvien tarinoita.

Minusta on maisemakuvien rinnalla kehkeytynyt parin viime vuoden aikana melkoinen jalkkismummo kentän laidalta! Omien poikien kanssa tätä ei juuri tullut koettua, joten menkööt nyt, vaikkei oma lempilaji olekaan. On tässä silti viehätyksensä! Ja etenkin arvostan valmentajien otetta.

Kuvapäivityksessä alla kuitenkin luontoa, koska se on minulle se rauhoittumiskeino...

Yllä: Kuvapäivitys Helluskarista. 

Kokkola-päivää vietetään aina, kun uusi lukuvuosi on juuri päässyt alkuun koulussa. Kai tämä aihepiiri täytyy Kokkolakarleby-blogistina vaan nostaa ilmoille! Paljon asioita, joita täytyy hehkuttaa uudemmille sukupolvillekin.

Kokkola 405 vuotta, onnea!

Yllä: Kotipihan vierestä löytyvä ohrapelto kuuluu alkusyksyn idylliin. 

Luontoon liittyvistä päivityksistä nostan ylös myös "Punakallioilla kuljeskelemassa"-päivityksen. Minulle on tärkeää saada kulkea yksikseni rauhoittumassa luonnossa. Usein tieni käy meren rantaan. Etsin tietoisesti paikkoja, joissa saan olla yksin. Se on varmaan vastapainoa työlleni. 

Alkusyksyinen maisema oli enempi kuin kaunis!

Sitten kohti loppuvuotta jo! "Syksy, syksympi, lokakuu"-päivityksessä kiertelin pitkästä aikaa pääasiassa Kokkolan kaupunkikeskustassa. Syksyinen värimaailma oli upeista upein. Sitä ei edes oikein saanut teljettyä kuviin. Silti jokin kolahti minuun korkealta ja kovaa erästä autiotaloa kuvatessa. En vieläkään tiedä, miksi. Tulipa sekin ikuistettua karussa syysasussaan. 

Koska minulla on erityisen paljon amerikkaläaisia lukijoita, niin tämä seuraava päivitys nostettakoon myös salkoon heilumaan. "Köyhää väkeä-suomalaisia Amerikan kultamailla"-päivitys  on perua toimittaja Maarit Tastulan kirjailijavierailusta Kokkolan kaupunginkirjastossa. 

Tapahtuma suorastaan pursusi väkeä, ja siksi itse tapahtuma jäi vähän ontuvaksi, mutta aiheopiiri oli enempi kuin mielenkiintoinen. Ja kyllä vaan huomasi, että puhumassa oli ammatikseen puhujan työtä tehnyt. 

Yllä: Maarit Tastulan kirjaesittelyn  mainos kaupunginkirjastossa. 

Vielä hehkutetaan  aivan  viimeistä päivitystä, sillä Suomeen iski Hannes-myrsky vuoden  viimeisinä päivinä. Oma koti selvisi pienin vaurioin, mutta kyllä on ollut surullista kuultavaa, kuinka kovasti moneen talouteen iski myrskytuhot. Osoitus siitä, että kyllä me loppuviimein elelllään täällä luonnon armoilla. 

"Hannes-myrskyn riepoteltavana"- päivitys kertoo siitä, kuinka luonto osaa yllättää - niin  kruudessaaan kuin kauneudessaankin. Kyllä elämä osaakin olla aika yllätyksellistä. 

Yllä: Kaarlelan kotiseutumuseon siivet saivat siipeensä Hannes-myrskyssä. 

Yllä: Trullevin kalasataman pienestä ja avuttomasta männystä löytyi luonnon kauneus myrskyn jälkeen. 

Sellainen oli kaikkinensa blogistin kooste vuodesta 2025. 

Nyt mieli siintää jo kohti uusia polkuja!

Yllä: Ohtakari vuoden 2025 viimeisenä päivänä.