Laulattaa

Bloggailen reissun päältä, joten tekstiä tällä kertaa vähemmän. Kauniin kesän innoittamana nyt pieni tallenne.

Niin, tämä video juontaa juurensa siihen, että sain viikolla mailia lapsuudenkaveriltani. Hän kysyi minulta, osaanko yhtään arvata, kuinka monta vuotta sitten meidän kansanmusiikkibändi perustettiin. No, enpä äkkiseltään osannut.

Aikoinaan harrastettiin yhdessä musiikkia ja sitten kävi niin, että neljälle nuorelle neitoselle myönnettiin stipendit musiikkiopintoihin.

No joo, se oli tosiaan vuonna kuokka ja kirves. Mutta kävi niin, että stipendin myöntäjät pyysivät, voitaisko me neljä konservatorion oppilasta esittää jotain musiikkia yhdessä stipendejä jaettaessa...no, mitenkäs sellaisesta kieltäydyt.

Tarina vaan ei loppunut tähän. Kävi niin hupaisasti, että meidän esityksestä - muutamasta lennokkaasta  kansanmusakappaleesta - pidettiinkin kovasti ja se taas johti siihen, että mekin innostuttiin. Perustettiin yhtye "Nirunaru" ja muutaman vuoden ajan keikkailtiinkin aika paljon ympäri maakuntaa aina kansallispuvut päällä. Silloin vielä mahduin äidinäitini kansallispukuun, nyt mahtuisi siitä kai ylle ainoastaan päänauhat.😶

Minä, siskoni ja tämä lapsuudenkaverini vastattiin lauluista, aika usein monin stemmoin ja toinen kaverini polki matkapolkuharmoonia tosissaan. Sitten kun oikein jalostuttiin, niin saatiin vielä miespuolinen vahvistus klaaniimme. Hän oli todellinen viuluvirtuoosi. Nykyään yli puolet bändistämme opettaa työkseen musiikkia!

Nyt kansanlauluista on jo useampi vuosikymmen vierähtänyt. Niin monta, ettei viitsi edes ääneen sanoa. Tasakymmeniä kumminkin. Ääni ei enää ole samanlainen, kuin parikymppisenä, mutta iän tuomalla kokemuksella kai voi peitota paljon. Noihin aikoihin kansanmusiikkia esitettiin melko vähän. Värttinäkin tuli vasta meidän jälkeen.😗

Oli niin nostalginen juttu tuo keskustelu ystäväni kanssa, että kaivoin sen innoittamana kaappien kätköistä vanhan kansioni ja innostuin laulelemaan. Meiltä tuli aikanaan yksi tallenne, mutta se on vain c-kasetilla jossain mappi ö:ssä. Ja tajusin myös, että meillä ei todellakaan ole nuotteja lauluihimme - mutta mikä pahinta, ei myöskään sanoja kaikkiin lauluihin tallessa. Meillä oli aika railakas ohjelmisto, eikä niitä lauluja, joita esitimme, juurikaan ole yleisessä levityksessä. 

Mulla nousi pari rakasta laulua mieleen, niitä ei ollut edes kansiooni talletettu, ja päätin nyt  tallentaa tämän yhden, josta varmuudella nousi sanat vielä muistista mieleen. Ja samalla tuli vielä kuvia selatessa tuo ihana luhtiaitta vastaan. Pakko ne oli jotenkin saada yhdistettyä! Paitsi ettei tullut tällä kertaa kuvallista videoo, kun en alkanu reissussa värkkään. 

Tuosta linkistä voipi klikata ja kuunnella...

Ei niin hiljaa by Minna

Kansanmusiikkihan on muutoinkin parhaimmillaan ilman nuoteista soittamista. Ei nuotteja oo olemassakaan näihin renkutuksiin kai muuta, kuin soittajan päässä...

Mutta joo, ääni ei enää niin kulje, kun ei oo vuosiin laulanut muuta, kuin vähän työn puolesta. On niin pitkä aika, kun ääntä käytti enemmän laulamiseen. Ja harmi, kun kotona ei ollut polokuharmoonia, millä tämmätä. Piano ei ihan aja samaa asiaa...äitini asunnossa olisi vielä sellainen, mutta sen soittelu jää nyt toiseen kertaan. Mutta tässäpä tämä. Laulun sanat on ainakin vinkeet. 

Musiikki; soitto ja laulu ihan itte on ollut mulle aina tosi iso juttu. Vaikka mulla on klassiset musaopinnot takataskussa, se ei oo koskaan ollut se oma juttu. Tunnustan, olin erittäin laiska oppilas. Ei ollut sisäistä paloa soittaa jonkun jo tekemää. Musiikki on parasta silloin, kun saa soittaa korvakuulolta ja silloin voi leimahtaa liekkiin.  Mun rakas kollega esitteli taannoin mut "Tää on parempi soittaan omasta päästään korvakuulolta kuin Seppo Hovi." Reps ja kops.🤣

Täällä 5 päivän lomamatkalla, josta nyt oon palailemassa, mulla ei ollut mitään lastenkirjoja mukana. Ekana lomailtana 6-vuotias sanoi mulle, että mitenhän tämä nukahtaminen nyt onnistuu ilman satua. Ehdotin, että mitäs jos kuunneltaisiin laulu. Vähän oikeen liikutuin kun poika tuumas, että mutta fammuhan siinä laulaa. Ja että on  kaks hyvää. Mä sitten, että mitkäs ne on? 

"No kuulla fammun ääni ja soitto." 

Siihen se sitten nukahti...en todellakaan ollut osannut ajatella, että se tykkäis!

Ja eilen aamupalapöydässä epeli katsoi minua tuumivan näköisenä ja sanoi "Oikeastaan me voitais aina lomilla alkaa kuunteleen sitä fammun laulua." 

Eläkööt kaikki tulevat lomat!

Varmaan hotellihuoneen seinän takana joku tosissaan jo ihmettelee, kuka siellä jaksaa ilta illan perään veisata samaa renkutusta lomallaan noin paatoksella!😂

Jooseppi Riipan tarina

"Rakkaat lapset. Nyt kerron teille surullisen ja ikäwän uutisen. "Jooseppi Setänne", joka silloin tällöin kirjoitti tähänkin lehteen, ei ole enää joukossamme.  Ankara kuolema tempaisi hänet äkkiä pois keskuudestamme wiime elokuun 28 p. "

Näin alkoi teksti amerikkalaisessa lehdessä vuonna 1896. 

Kuka oli Jooseppi Riippa? Hän oli kälviäläisen lautamies Matti Riipan ja vaimonsa Fredrikan  toiseksi nuorin lapsi kaikkiaan 15-lapsisesta perheestä, joista osa lapsista kuoli pieninä. Jooseppi muutti Amerikkaan 14-vuotiaana vuonna 1883. Hänen isänsä, oli muuttanut Amerikkaan jo 1880. Perheen kolme vanhinta tytärtä jäi Suomeen asumaan. Jooseppi oli käynyt Suomessa kaksi luokkaa  Kälviän kirkonkylän kansakoulua opettajanaan Juho Siirilä. 

Yllä:  Joosepin kastemerkintä Kälviän seurakunnasta. Kirkonkirjassa hän oli nimellä Josef. 

Jooseppi tunnettiin opinhaluisena ja ahkerana poikana ja hän  halusi opiskella papiksi. Jo pari vuotta myöhemmin hän pääsikin kauas Illinoisin Rock Islandin amerikanruotsalaisten kirkkokuntien Synodin Augustana- Collegeen. Näin hän opetteli englannin lisäksi siellä myös ruotsin kielen. 

Opintojensa jälkeen Jooseppi palasi Astoriaan. Jooseppi oli sekä pappi, säveltäjä, kuoronjohtaja, että lauluntekijä.  Amerikkalaisessa lehdessä hänen kerrottiin olleen myös urkuin soittaja, lukkari, kirjuri ja  sunnuntaikoulun opettaja. 

                                                            Yllä: Jooseppi Riippa.

Jooseppi avioitui 26.11.1892 Ylitorniosta lähtöisin olevan  Hilma Aaronintytär Lantto-nimisen naisen kanssa Astoriassa, Clatsopissa, Amerikan Oregonissa. Astor on kaupunki Oregonin rannikolla, missä suomalaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset asuivat rinnatusten. Suomalaiset harjoittivat seudulla erityisesti kalastusta. Joosepille ja Hilmalle ennätti syntyä yksi lapsi,  poika Wainard (Waino) Riippa (1893-1967). Pojan synnyttyä perhe muutti Michiganin Hancockiin. jossa Joosepin piti työskennellä  amerikansuomalaisten kirkkokuntien Suomi-Synodi-opistossa. 

Vuoden 1896 Paimen-sanomat-nimisessä lehdessä kerrottiin Joosepin kuoleman jälkeen erään hänen oppilaansa sanoneen: "Ei minua yhtään itketä, setä (Jooseppi) on  pysyväisen rauhan saanut; se niin kauniisti ja nöyrästi rukoili. " Jooseppi Riippa oli nimittäin juuri ennen kuolemaansa  ennättänyt lopettaa koulupäivän rukouksella. 

Jooseppi tuli tunnetuksi erityisesti laulun "Kotimaani ompi Suomi" tekijänä. Laululla on kuitenkin juurensa  mustalaispoikaviisussa, jossa Suomen sijaan kaivataan Spaniaan,  ja jossa kukkii kastanjat. Ilmeisesti Riippa on laatinut lauluun suomenkieliset sanat ja sävelmän, jotta voisi opettaa sitä  johtamilleen kuoroille Astoriassa ja Hancockissa. Alkuperäisnuottia sävelmään ei ole löydetty, mutta oletus laulun tekijästä on vankka. 

Aikanaan Terttu Kalvola hyllytti kirjoja SKS:n kirjastossa ja sattui selailemaan 1800-luvulla painettua suomalaista kirjaa. Hän huomasi kirjassa tutun runon, josta hän tunnisti tuttuja säkeitä runo-laulusta "Kotimaani ompi..." Mutta runon Suomea tai tuomea ei löytynytkään tekstistä, vaan Espanja ja kastanja. Kalvola ryhtyi selvittämään runon mysteeriä.

Osoittautui, että laulun alkuperä löytyi varsinaissuomalaisten ylioppilaiden kaunokirjallisesta albumista (1860:1). "Zigenargossen i norden" eli romaanipoika pohjolassa. Se osoittautui siis osaksi Emanuel Geibelin (1815-1884) runoa ""Der Zigeunerbube im Norden"(1834).

Saksassa tästä laulusta oli syntynyt useita kansanomaisia versioita. Laulu lähti leviämään arkkiveisuna ja suullisina muunnelmina. Ja kukapa meistä suomalaisista ei tätä laulua tuntisi!

Simo Westerholm, joka on amerikansuomalaisen musiikin tuntija, on selvittänyt, että Jooseppi Riippaa voidaan pitää perimätiedon perusteella laulun tekijänä. Westerholm pitää alla olevaa laulutoisintoa Riipan tekemänä:

Kotimaani ompi Suomi,

Suomi on mun kotimaa,

siellä valkolatva tuomi,

järven rannalla tuoksuva.

Ahon laidat armahimmat

mansikoista punertuu.

Ruusut siell’ on kaunihimmat

siell’ on kirkkahampi kuu.

Siellä äiti hymyhuulin

tuuti pientä kehdossa,

Siellä ensi kerran kuulin

lintuin laulun lehdossa.

Siellä myöskin ensikerran

lempi syttyi sydämeen.

Liekö ollut tahto Herran,

kun se päättyi kyyneliin.

Synnyinmaani heitin silloin

huolissani huokaillen.

Milloin taasen näen oi milloin

Suomen sulopäivyen (tai: päivän sen).

Kotimaani ompi Suomi

sinne riennän poloinen.

Haudalleni valkotuomi

toki kylvää kukkasen.

Riippa on selkeästi tuntenut saksankielisen mustalaisrunon. Hänen sanoissaan Spanjasta on tullut Suomi, kastanjasta tuomi. Ebron ranta on muuttunut järven rannaksi. Laulussa on myös kehto- ja linnunlauluosiot. Lienee yleismaallista tällainen kaipuu lapsuusseutuihin ja kotimaahan. Kullakin on siten omat lellikkinsä omassa maassaan!

Riipan laulu kiiri todella nopeasti Suomeen saakka, sillä se tunnettiin Suomessa jo 1800-1900-lukujen vaihteessa. Laulukirjoihin tämä laulu liittyi vasta 1943, jolloin sen typistetty versio pääsi ravintola Parisin yhteislauluvihkoon. Ensimmäinen äänitallenne laulusta äänitettiin jo 1911 Helsingissä. Laulusta on kehkeytynyt myös lähes ulkosuomalaisten kansallislaulu.

Mutta kohtalon kouralla oli suunnitelmiin sanottavansa. Jooseppi kuoli ainoastaan 24-vuotiaana. Elokuussa 1896 Jooseppi opetti Hanccockin luterilaisessa kirkossa lapsia. Jooseppi huomasi iltapäivällä pilviä kerääntyvän taivaalle ja rajuilman lähestyvän, jonka vuoksi hän päästi lapset tavallista aikaisemmin pois koulusta. Salama iski kirkkoon 28.8.1896 hetkellä, jolloin lapset - heitä oli toistasataa - olivat kirkon ulkopuolella koulusta pois lähdössä. Kirkossa vielä ollut Jooseppi ja kaksi tyttöstä olivat vielä jääneet kirkkoa puhdistamaan. Salama iski ja repi rikki kirkon tornin kelloa myöten ja repi myös kattoa. Salama tuli myös lattiasta läpi repien lattiaan ison aukon. Myös ikkunat särkyivät. Iskun voimasta Jooseppi kaatui kuolleena lattialle silmänräpäystäkin nopeammin. Tytöille ei käynyt kuinkaan.

Yllä: Joosepin kuolinkirkko. Kuva lainattu täältä. 

Jooseppi oli vielä eläessään esittänyt toiveen, että jos sattuisi kuolemaan, hänet tulisi haudata Astoriaan. Se toteutuikin hautajaisissa koululapset lauloivat alla olevan laulun:

LÄHTEET: 

Lehti lapsille ja kuwiakin. 9/1896. Nro: 9. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1161931?term=Jooseppi%20Riippa&term=Jooseppi%20Riipan&page=1] Luettu 20.7.2025. 

Lähtijät: Siirtolaiset. Kokkola.fi. [https://www.kokkola.fi/app/uploads/2021/02/0a218556-2_lahtijat_siirtolaiset.pdf] Luettu 9.7.2025. 

Paimen-sanomia. Evankelinen kuukausilehti: Suomi-Synodin virallinen äänenkannattaja.26.8.1896. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1181096?term=Jooseppi%20Riippa&page=5] Luettu 20.7.2025. 

Paimen-sanomia. Evankelinen kuukausilehti: Suomi-Synodin virallinen äänenkannattaja. 2.9.1896. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1181097?term=Jooseppi%20Riippa&term=Jooseppi%20Riipasta&page=2] Luettu 20.7.2025. 

Ulkosuomalaisten ”kansallislaulu” on alkuperältään saksalainen mustalaispoikaviisu. Ihmistenilmoilla.wordpress.com. [https://ihmistenilmoilla.wordpress.com/tag/jooseppi/] Luettu 9.7.2023.

Konsertissa kotiseutumuseolla

Oi että! Olipas pieni  nostalginen elämys minulla tänään! Pääsin osalliseksi konsertista kökkäpalkalla. Kuulun nykyään Kaarlelan kotiseutumuseon johtokuntaan - no se enempi kuin pitkä tarina, mutta tämä konsertti siis järjestettiin sieltä käsin. 

Konsertti oli ruotsinkielinen. Esiintyjänä oli Jacob Sundström. Hän  kertoi heti alkuunsa, että tämä ei ole mikä tahansa konsertti, vaan olennainen osa sitä on tarinankerronta. "Berättarkonsert" på svenska. En oikein tiedä sille suomeksi sanaa, mutta soittoa ja tarinointia sen lomassa, voisi kai sanoa. Väkeäkin oli sopivasti tuvan täydeltä. Uskon, että ihan jok`ikinen oli tyytyväinen kaikkeen kuulemaansa!

Jacob  on pelimanni ja  opiskellut musiikkia jo nuorukaisesta lähtien kotikaupungissamme Kokkolassa - onhan hän täysverisiä Kokkolan kasvatteja. Kotona kun kerroin tästä konsertista jälkeenpäin, tuumasi nuorimmaiseni "Ai, Jacob, kävin hänen kanssaan monta vuotta konsalla musiikin teorian tunneilla. " Ai jaa, no hienoo, että selkisi tässä vaiheessa. 

Minulle tämä nuorukainen oli aiemmin tuntematon, mutta voin kertoa, että kerrassaan vaikutuin hänen esityksestään!

Sundström opiskelee musiikkitieteitä ja varmaankin juuri siitä näkökulmasta ja hänen lopputyöhönsä liittyen konsertin sävelet ja tarinat oli sisäistetty niin hyvin, että oli ilo kuunnella. Vaikka puhe ja laulut olivat ruotsiksi, nautin tarinoinnista ja laulujen sanoista. Esiintyjä oli niin selkeä sanainen, että oli helppoa ymmärtää. Ja musiikin historia avautui ilmeikkäästi ja kiinnostavasti meille kuuntelijoille. 

Sundström kertoi, että kun puhutaan keskipohjalaisesta kansanmusiikista, yleensä saa vastaukseksi, että niin joo, sitä kaustislaista. Hän kertoi kuitenkin, että Kokkolan seudulla on oma, uskomattoman rikas kansanmusiikkitraditio, jossa on aivan oma poljentonsa. 

Tarinoinnissa liikuimme muun muassa Kaarlelan kirkon rakennusvaiheissa. Miksi kirkko oin rakennettu juuri sinne, missä se nykyään on? Sundström mainitsi kuulleensa myös, että Kaarlelan kirkon länsipuolella kuuluu  jossain olevan  kivi, joka hehkuu punaisena juhannusöisin. Hehku johtuu siitä, että paikalla on joskus kauan sitten ollut syytettynä ihminen keskiajalla, joka on ollut murhasyytöksiin täysin syytön. Kivi, joka hehkuu, on toistaiseksi tunnistamaton, joten Jacob ehdottaa, että kotiseutumuseon väki voisi lähteä sitä etsiskelemään.

Sundström kertoi, että viulua on seudullamme soitettu aina 1600-luvulta lähtien. Sillä on siis pitkät perinteet. 

Jacob Sundström avasi avioliiton alkamisen riittejä mielenkiintoisella tavalla. Hän kertoi häätauluista, joita kotiseutumuseon seinilläkin on. Kuinka läheiset kirjoittivat ja piirsivät onnittelutauluja  hääparille onnea toivottaen. Olen näistä aikaisemmin itsekin kirjoittanut. Minullakin on onni saada pitää tällaista aarretta kotonani. 

Oli myös traditio, että laulettiin hääonnittelulauluja hääparille. Laulu tehtiin nimenomaiselle parille ja esitettiin siis aivan ainutkertaisena esityksenä  hääjuhlassa. 

Sokojalla kuuluu olleen Jacobin mukaan ainoastaan yksi henkilö, joka on osannut lukea ja kirjoittaa. Nimittäin Hans Björk 1800-luvulla.:) Björk oli syntynyt 1789. Björk on kirjoittanut useita runoja hääpareille, niitä on myös koottu kirjaseksi asti. 

Sundström esitti meille yhden hänen mielestään hienoimmista hääonnittelulauluista, jonka Björk oli kirjoittanut ja Johan Benelius  säveltänyt. Beneliuksen kuva muuten on kotiseutumuseon seinällä. Kuvassa on kuusi miestä ja tämä Johan istuu kuvassa eturivissä suuri avain kädessään. Wau! Kuvilla on aina tarinaa vaikka kuinka paljon, kunhan vain joku osaa niitä avata. 

Jacobin esittämä, aivan ihastuttava rakkauslaulu oli nimeltään "Du sköna, du ljuva, du eviga..." tai jotain sinnepäin - olisi pitänyt heti kirjoittaa muistiin, niin vielä kotonakin muistaisi...laulu oli kaunis, herkkä ja rauhallinen. 

Kuultiin myös vauhdikkaampia lauluja. Mieleen jäi erityisesti "shottis" "Ska he vara "Kokkola flickona! Valitettavasti laulun säveltäjän nimi katosi mielestäni, kun en heti päässyt kirjaamaan muistiin. 

Olipahan vetävä ralli! Me yleisössä kuuntelimme, poljimme jalkaa ja ilakoimme sanojen mukana. Tietysti paikallisella Karlebysprååtsilla. 

Sanat meni jotenkin näin (öö, murretta on aika vaikee kirjoittaa):

Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsci, är he för mytsi?

Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi.

Får int ja, får int ja Kokkola flickorna, vill int ha jag nanting, vill int ha jag nanting.

Får int ja, får int ja Kokkola flickorna, vill int jag nating tess. 

Ja, ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi, äre he för mytsi?

Ja, ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi nu. 

Tilaisuus päättyi perinteiseen kotiseutumuseon tapaan yhteislauluun "Slumrande toner. " Oi, olipa upeasti laulettu, taisi olla yleisössä mukana useampia laulun taitavia!

Kaikenlaista omaa hömpötystä

Oikein ihanaa Sibeliuksen juhlapäivää. Kaivoin esiin tallenteen  lähes kymmenen vuoden takaa. Silloin vielä toimin koulun musavastaavana ja puuhasteltiin rakkaan  silloisen kollegan kanssa kaikkea ihan intohimosta. Vaikka laatu ei paras olekaan ja musisointikin kotikutoista, niin joka kerta liikutun sitä kuunnellessa. Tunnistan vieläkin tosi monen oppilaan äänen erikseen laulun seasta. Oi niitä aikoja! Laulun on säveltänyt Aili Järvelä ja sanoittanut isänsä Mauno Järvelä. Kaustislainen svengi kyllä puree kansanmusiikkipoljennollaan!

 

Viikkoon mahtuu monenmoista. Sanottaisko, että on ollut enemmän kuin tunnepitoinen viikko. Sain lopultakin yllätysperintöni. Se ei siis ole vanhemmiltani, vaan vähän kauempaa. No, ei minusta miljonääriä sen vuoksi tullut, mutta episodi on niin kiemurainen, että kaksi vuotta tähän soppaan saatiin kulumaan. Helpotus ja ärsyyntyminen lienee suuntaa antavat sanat. Kun ajattelee, että perijöinä on kolmen eri myrskyisän liiton jälkipolvia, perikunnan osakkaat ei tunne toisiaan ja kaukaisimmat perijät, joita kukaan ei ole koskaan nähnytkään, ovat Australiasta ja Montenegrosta saakka, on  sakea soppa aika selvä.  Voinen tästedes toimia kokemusasiantuntijana tämänkin alan hommissa. :) Ainakin oma päänalunen on puhdas, en tiedä, onko ihan joka osakkaan kohdalla samat fiilikset.  

Viikkoon mahtuu toisenlaisiakin tunnelmia, joista olen syvästi kiitollinen. Tiesin aina, että isälläni oli Ruotsiin sotalapseksi adoptoitu serkku. Pikkuserkkuni aikoinaan mummonsa vinttiä siivotessa löysi tämän adoptoidun osoitteen, joka oli perua 1950-luvulta. Lähetti sen minulle, kun tiesin, että koukutun kaikesta tällaisesta. Osoite pyöri vuosia lipastonlaatikossani, mutta pari vuotta sitten hyvänä hetkenäni innostuin kokeilemaan, josko osoite vielä olisikin oikea ja voisiko adoptoitu olla vielä elossa. Hän oli syntynyt 1941. Niinpä väkersin osoitteeseen kirjeen på svenska. 

Ja kuvitelkaa, niin vain  adoptoitu vastasi minulle! Kertoi, että on käynyt kerran biologisten vanhempiensa haudalla, ei muista mitään Suomessa olostaan lapsena, ei tunne ketään Suomesta, mutta että tapasi pikaisesti osan isosta sisarusparvestaan 1970-luvun alussa. Kertoi myös  ettei tiedä, mistä heidät olisi myöhemmin tavoittanut. Tapaamisesta oli 55 vuotta aikaa...

Adoptoitu antoi minulle lapsensa,  ikäiseni pojan, siis pikkuserkkuni yhteystiedot ja niin välillemme kehkeytyikin oikein lämmin keskusteluyhteys. Tietysti på svenska, joten tässä koetellaan minun onnetonta kielitaitoani  taas kovemman kerran. 

Viime kesänä adoptoitu innostui viestittelyni jälkeen käymään poikansa kanssa Suomessa. Yritin kaikkeni, jotta olisin saanut yhteystietoja heille elossa oleviin sukulaisiin, mutta en tiennyt heitä nimiltä ja totesin, että Suomen henkilötietolait ovat niin vahvat, että elossa olevia on suhteellisen haastavaa etsiä. Etenkin, kun heillä vielä osoittautui olemaan salatut yhteystiedot. Löysin vain sukuhaudan ja kiveen kirjoitettuna viisi jo kuollutta sisarusta. Kiitokset maanmainiolle Turun seurakunnan hautakarttapalvelulle, se oli loistava! Adoptoitu löysi siis sukuhaudan, muttei mitään muuta. Sai kuvattua itsensä haudan vieressä. onhan sekin tietysti askel, mutta ei riittänyt minulle...

Olen tehnyt elokuusta asti tosi kovasti duunia, että saisin selville, onko joku sisaruksista elossa. Hullunrohkeasti laitoin Facessa saman sukunimen omaaville viestejä. Vain yksi luki. Hän osoittautui jo edesmenneen velipojan ex-vaimoksi. Nainen oli niin vakavasti sairas, ettei pystynyt muistamaan oikeastaan mitään, mutta kertoi, että hänen mielestään nuorimpien kaksossisarusten pitäisi olla vielä elossa. Toisen nimen muisti ja asuinkaupungin. 

Siispä taas soitellen sotaan! Aikani tuloksettomien etsintöjen jälkeen päädyin taas kirjeeseen. Sehän olisikin helppo, tällä kertaa suomeksi! Ainut ongelma vain, ettei ollut osoitetta. Mutta oli nimi ja kaupunki...niillä mentiin. Kirjoitin kyllä osoitekentän viereen, että toivottavasti henkilö löytyy, asia on tärkeä. 

Niin vain kävi, että kolme viikkoa kirjeen lähetyksestä WhatsAppini kilahti. Siellä oli mun uus pikkuserkku itärajalta! Kirjeeni olikin matkannut Kouvolaan, sillä adoptoidun veli on jo hoivakodissa ja lapsensa hänen edunvalvoja! Me vietettiin eilen oikein ihania keskusteluhetkiä. Hänen haaransa ei tiedä yhtään mitään mun isäni sukuhaarasta, joten tää on ihan uus seikkailu heille kaikille - puhumattakaan adoptoidun löytymisestä. 

Ja sitten se hetki, kun sain viestitellä taas Ruotsiin, että on löytynyt kaksi sisarusta, jotka molemmat ovat tahoillaan hoivakodissa. Sain liikuttuneet viestit Etelä-Ruotsista ja nyt siellä adoptoitu poikansa kanssa suunnittelee pikaista matkaa taas Suomeen, ennen kuin kukaan heistä ennättää menehtyä. 

Tässä taas osoitus, että jos pohtii jotain, mitä haluaisi tavoittaa, niin ainut reitti on tarttua ohjaksiin!

Rurik Calamniuksen pääsiäisvirsi

Pääsiäistervehdys, lukijani. Kotiuduin juuri pohjoisen reissulta. Ihana olla taas kotona! Olimme pääsiäistä vastaanottamassa kolmen sukupolven voimin. Minä hieman puolikuntoisena häärin pääasiassa keittiössä. Toki kävin käveleskelemässä rinteen juurella ja muuallakin yskänpuuskien siivittämänä. Ihanaa oli nähdä mukana olleiden lasten ja nuorten aikuisten ilakointia lumisessa ja aurinkoisessa maastossa. Aina välillä tajuan, kuinka onnellinen olenkaan, kun sekä lapset että lapsenlapsi ovat niin kiinteästi kotiini yhteyksissä.

Mutta sitten aiheeseen. Nimittäin pääsiäisvirteen numero 81. Sen on sanoittanut Evijärven kirkkoherrana toiminut kirkkoherra Rurik Calamnius (1872-1921). Calamnius kuului vanhaan, tunnettuun kirjailija- ja pappissukuun. Esimerkiksi runoilijapappi Gabriel Calamnius, joka vaikutti 1700-luvulla sekä korpikirjailijana tunnettu Ilmari Kianto, olivat Rurik Calamniuksen sukulaisia. 

Calamnius on tämän virren sanoituksessa onnistunut kuvaamaan pääsiäisen kristillisen sanoman ristiinnaulitsemisen jälkeisistä tapahtumista.

Yllä: Kirkkoherra Rurik Calamnius

Virressä on Ilmari Krohnin virsimelodia vuodelta 1923. Sen äänikuva on täysin erilainen kuin vanhemmissa virsissä. Melodia kulkee omintakeisen voittoisasti kohoavana duurisävelmänä. Omasta mielestäni siinä on myös kansanmusiikkimaisia piirteitä. Ja jopa mystiikkaa sävelkulkunsa osalta.

Ilmari Krohn oli ensimmäinen musiikkitieteen professori Suomessa. Krohnin suku on alkujaan lähtöisin Saksasta. Krohn toimi viitisenkymmentä vuotta kirkkomuusikkona.

Tämä pääsiäisvirsi julkaistiin vuonna 1938 lisävihkoehdotuksessa. Virressä kuvataan sekä Jeesuksen ristinkuolemaa että myös Calamniuksen omia viimeisiä sairastelun vuosia. Calamniushan kuoli jo 1921, eli hän ei itse päässyt osalliseksi ilosta virren julkaisusta. Rurik Calamnius oli ollut pappina useilla paikkakunnilla ennen viimeistä Evijärven kirkkoherran virkaansa, muun muassa Lohtajalla.

Yllä: Pohjolan sanomissa julkaistu Rurik Calamniuksen muistokirjoitus 27.4.1921.

Virren sanoma on, että Kristus on voittanut kuoleman. Kristus on muuttanut Herrassa nukkuneiden haudankin lepäämisen kammioksi. Toiveikkuus, se!

Rurik Camnius toimitti ja kirjoitti useita teoksia sekä laati runoja.

Tämä virsi on nykyään aika harvinainen, veikkaan, että harva edes tuntee sitä. Kun kuuntelin sitä muutaman kerran, ihastuin melodiaan, mutta myös sanoihin, kun luin niitä useamman kerran. "On joukko ystäväin harvennnut. Yön hämärässä nyt työhön tässä on heitä rakkaus ohjannut. " Kaunista, koskettavaa!

1. On taisto tauonnut Golgatalla,

on pilkkahuuto jo vaiennut,
ja ristiinnaulitun ristin alla
on joukko ystäväin harvennut.
Yön hämärässä
nyt työhön tässä
on heitä rakkaus ohjannut.

2.
Herransa ruumiin he ristin päältä
nyt alas ottavat itkien
ja yrttitarhaan sen vievät täältä.
Jo hauta Joosefin kätkee sen.
Se voiteinensa
ja liinoinensa
jää suojaan kallion viileyden.

3.
On Herran hauta niin pyhä hauta,
sen yli valkeus leimahtaa.
Ei sinetti eikä kivi auta,
kun sinne enkeli kiiruhtaa.
Niin kuolemalta
jo murtui valta.
Sen usko yksin voi aavistaa.

4.
Kaikille Herrassa nukkuneille
vain lepokammio hauta on,
ja sama toivo on suotu meille:
on Kristus elämä loputon.
Aamuna Herran
myös meidät kerran
hän luokseen taivaaseen vievä on.

LÄHTEET:

Krohn family. [https://www.krohnfamily.org/kirjoitus5.php?lang=0] Luettu 31.3.2024. 

Virsikirja.fi. [https://virsikirja.fi/virsi-81-on-taisto-tauonnut-golgatalla/] Luettu 31.3. 2024.

Heikki Vaahtoniemen virsi,osa 2

Heikki Vaahtoniemen sanoittamasta virrestä 171 kerroin jo aiemmin. Kokkolalaiselle edesmenneellä kirkkoherra Vaahtoniemellä oli myös toinen sanoitettu virsi virsikirjassamme. 

Tämän virren numero virsikirjassa on 471. 

Virsikirjauudistuksessa tulevaan uuteen virsikirjaan 1986 toivottiin virsikirjaa lisää etenkin kodin ja perheen virsiä. Niitä ei aiemmissa virsikirjaversioissa juurikaan ollut. Niinpä virsikirjakomitea pyysi kirkkoherra Heikki Vaahtoniemeä kirjoittamaan virsikirjaan tästä aihepiiristä virren. Vaahtoniemi saikin  vuonna 1983 valmiiksi tekstin tähän aihepiiriin liittyen. 

Vaahtoniemi oli sitä mieltä, että tämä kyseinen virsi sopi niin nuoren ja vanhemmankin perheen kuin myös lasten laulettavaksi. Vaahtoniemi uskoi myös, että virttä voitaisiin hyvin käyttää myös esimerkiksi häävirtenä. Siihen sopivat laulun kohdat "iloitsemme onnestamme " ja "kaikki rakkaani ovat lahjaasi."

Kyseinen virsi on monipuolinen. Sen sanoituksessa pyydetään myös voimia arkisiin, jokaiselle varmaankin tuttuihin ihmissuhdevaikeuksiin perhe-elämässä "emme riitele, koskaan kiistele." Tämä virsi käsittelee siis hyvin arjen jokapäiväisiä tilanteita, mutta se sisältää myös rukousaiheita.

Alkujaan kirkolliskokous suunnitteli sijoittavansa tämän virren lastenvirsien osastoon. Se kuitenkin siirrettiin sieltä virsikirjavaliokunnan ehdotuksesta lopulta osioon "Koti  ja perhe. "

Tutustuin tähän virteen varmaankin aikoinaan nuorena selaillessani uutta virsikirjaa. Olen kirjoittanut ylioppilaaksi vuonna 1986 ja muistelen, että olen kirjoittanut lukion viimeisellä luokalla myös ainekirjoituksessa kommentointia silloisen uuden julkaistun virsikirjan virsistä. 

Vuosien varrella taisin joskus säestää tätä virttä joissain tilaisuuksissa ja se jäi mieleeni. 

Kun aikanaan minulla oli  ilo viettää samaan aikaan sekä omia häitäni että esikoiseni ristiäisiä meidän olohuoneessa pienen porukan kera, nousi tämä virsi mieleeni.

Niinpä virsi laulettiin olohuoneessamme vihkimisen ja kasteen yhteydessä. Taisin itse säestää tätä silloin pianolla. Vaikka sävelmä on aika helppo, virsi itsessään oli etenkin iäkkäämmälle polvelle melko tuntematon. Olin oikein iloinen valinnastani. Sama virsi laulettiin sitten myös nuoremman poikani ristiäisissä muutamaa vuotta myöhemmin. 

Virsikirjassa on muuten sama sävelmä kahdessa muussakin virressä, kuin tässä eli virret 388  ("Jeesus johdata")  ja 816("Luoja teidät loi").

Virren alkuperäissävelmä on Adam Dresen sävellysvuodelta 1698.

1.
Hyvä Jumala,
kiitän kodista,
omaisista, perheestämme.
Sinulta on elämämme.
Kaikki rakkaani
ovat lahjaasi.

2.
Herra, opeta,
että kotona
kuuntelemme toisiamme,
iloitsemme onnestamme,
emme riitele,
turhaan kiistele.

3.
Anna voimia
oikein toimia.
Silloin meillä jokaisella
kotona on hyvä olla
eikä minua
mikään pelota.

4.
Suojaa kotia,
meitä kaikkia.
Pyydän, Herra, viisautta,
ystävyyttä, rakkautta.
Anna yhdessä
meidän pysyä.

471 Hyvä Jumala, kiitän kodista

LÄHTEET: Virsikirja.fi.. [https://virsikirja.fi/virsi-471-hyva-jumala-kiitan-kodista/] LUETTU 10.09.2023.

Heikki Vaahtoniemen virsi 171, osa 1

Kuinkas moni kokkolalainen tietää, että nykyisessä virsikirjassamme on myös kokkolalaisperäisiä virsiä! Tässä niistä yksi. 

Kyseessä on kokkolalaisen kirkkoherra, Heikki Vaahtoniemen  sanoittama uskontunnustusvirsi. 

Virren tarina on seuraavanlainen. Kirkkoherra Heikki Vaahtoniemi  (1929-2019) valittiin jäseneksi virsikirjakomiteaan Jukka Malmivaaran tilalle 1977. Vaahtoniemi kirjoitti uskontunnustusvirren "Minä uskon Isään" komitean pyynnöstä. 

Virsi on mielestäni kaunis. Se pohjautuu apostoliseen uskontunnustukseen. Kiinnostava yksityiskohta virressä on, että sanoissa vaihtelevat sekä yksikkö että monikko. Esimerkkinä kohta "Minä uskon Jumalaamme." Se kuuluu olevan Vaahtoniemen tietoinen valinta. Hän halusi näin korostaa sitä, kuinka yksilöllinen ja persoonallinen tunnustus tuodaan yhteisön keskelle seurakunnassa. 

Papiksi jo vuonna 1955 vihitty Vaahtoniemi oli toiminut aikaisemmin Suomussalmella  rajaseutupappina, lähetyspappina Herättäjä-Yhdistyksessä sekä kirkkoherrana Hyrynsalmella. Kokkolaan Vaahtoniemi rantautui alkujaan  vuonna  kappalaiseksi ja myöhemmin kirkkoherraksi. 

Heikki Vaahtoniemi oli pappina Kokkolassa vuodesta 1971 lähtien. Kirkkoherrana hän toimi Kokkolassa vuosien 1977-1992 välisenä aikana. 

Vaahtoniemi on kirjoittanut nykyiseen virsikirjaamme kaksi virttä. Toisestakin myöhemmin lisää.  Lisäksi hän on muokannut useampia vanhoja virsiä. 

Virsikirjakomitea valitsi tämän virren sävelmäksi  englantilaisen J.B. Dykesin (1823-1876) melodian. Dykes oli opiskellut musiikkia ja teologiaa Cambridgen yliopistossa. Pappina ja kanttorina toimittuaan hän julkaisi teoksia teologian alalta ja sävelsi myös runsaasti virsiä ja muitakin hengellisiä lauluja.

Virsi 171 on virsikirjassamme ainoa Dykesin kirjoittama sävelmä. Toisaalta yksi omista lempivirsistäni - virsi 134 "Pyhä, pyhä pyhä" on melodialtaan täysin sama! Tuo virsi palautettiin virsikirjauudistuksessa alkuperäiseen melodia- ja rytmiasuunsa. Pidän sävelmän yksinkertaisuudesta, mutta samalla se on jotenkin ylistävä, kun sen soittaa etenkin uruilla. 

Heikki Vaahtoniemi sanoitti virren 171  vuonna 1983 ja nykyiseen virsikirjaan se tuli vuonna 1986. Alkuperäissävelmä on  jo peräti vuodelta 1861. 

1. 
Minä uskon Isään, Herraan Jumalaamme.
Luoja olet maan ja taivaan, kaikkivaltias.
Sinulta on kaikki, minkä täällä saamme,
maailman Herra, pyhä, laupias.

2.
Minä uskon Poikaan, Herraan Jeesukseemme.
Poika olet Jumalan ja poika Marian.
Naulittuna ristiin, toivo autuutemme,
Herramme Kristus, kärsit kuoleman.

3.
Kuolemamme voitit, nousit kuolemasta,
kirkkauteen astuit, Jeesus, Isän vertainen.
Tuomiolle saavut taivaan kunniasta.
Valta ja voima yksin Kristuksen!

4.
Minä uskon Henkeen, Herraan, auttajaamme.
Henki olet totuuden ja voima heikkojen.
Armon vakuutuksen sinulta me saamme,
luot, Pyhä Henki, uuden ihmisen.

5.
Uskon seurakunnan, pyhäin yhteyden,
ruumiin ylösnousemuksen, uuden luomisen.
Herra Jumalamme, voitat pimeyden,
elämän annat iankaikkisen.

LÄHTEET;

Mikko Himanka. Keskipohjalaista kirkkohistoriaa. Osat I ja II. Nykyinen virsikirja ja Keski-Pohjanmaa. 2015, s. 109. 

Virsikirja.fi. [https://virsikirja.fi/virsi-171-mina-uskon-isaan-herraan-jumalaamme/] Luettu 10.9.2023.

Unissasaarnaaja Irene Hirvi

Tämä päivitys lähti liikkeelle, kun kuuntelin Arpan uutta levyä. Siellä on kappale  "Maailman hitain biisi", joissa mainitaan nainen nimeltä Irene Hirvi. 

Kolme vanhaa ikkunaa tuli viime yönä uniini

Ne kysyi soitanko bändissä, vastasin, soitanpa tietenkin

Yks kertoi nimeksensä Irene Hirvi, toinen sanonut ei sanaakaan

Kolmas oli ruvella kulmistaan, se oli antanut mennä taas, ja lauloi

Tää on maailman hitain biisi, sen nyt laulan mä sinulle

Niinku etana tai kilppari, oli mikä oli tää on sinulle

Ne kysyy lähdenkö heidän matkaan, sanoin ei tulis kuuloonkaan

Mä oon kiinni aamusta iltaan ja mä nukun kun mua nukuttaa

Sain heiltä muistoksi mandoliinin joka soi täällä vieläkin

Siihen on kaiverrettu Irene Hirvi kaunein tikkukirjaimin, ja mä lauloin

Tää on maailman hitain biisi, sen nyt laulan mä sinulle

Niinku etana tai kilppari, oli mikä oli tää on sinulle

-Aaro "Arppa" Airola; Maailman hitain biisi-

En aluksi  rekisteröinyt mitenkään kappaleesta naisen nimeä, kunhan fiilistelin ja kuuntelin hyvää musaa. Oletin, että sanoituksessa on kuvitteellinen nimi.   Mutta sitten samalla viikolla selailin vanhoja sanomalehtileikkeitä. Kuinka ollakaan, siellä tuli vastaan sama Irene Hirvi. Mietin, missä olen törmännyt aiemmin tähän nimeen. Sitten muistin.  Pieni googlailu avasi asian. Taas tosi mielenkiintoinen juttu kaatui eteeni kuin sattuman sanelemana! Olen koukuttunut Irene Hirven tarinaan. 

Irene Hirvi oli lohtajalainen unissasaarnaajatyttönen, joka saarnasi 11-vuotiaana kuukauden ajan kotonaan - pääasiassa vuoteesta käsin, mutta myös muutamia kertoja pihamaalla. 

Yllä: Suomen kuvalehdessä 24.6.1939 julkaistu kuva unissasaarnaajasta. Kuvaaja V. Hanni. 

Kirkkomusiikkilehdessä vuodelta 1939 on kiinnostava kuvaus Irene Hirvestä. Artikkelissa kerrotaan Professori Aarni Voipion  haastatelleen ja laulattaneen  radio-ohjelmassa nuorta unissasaarnaajaa. Voipio kuvailee Hirven horrostilan saarnatessa olleen  verraten kevyt. Hirven ääni esimerkiksi oli samanlainen kuin valvetilassa ja hän kertoi muistavansa saarnansa normaalitilaan palattuaan. 

Irene makasi saarnan aikoina sängyssään, mutta hänen kuvaillaan saarnatessaan ollessa olleensa taivaassa, pois omasta ruumiistaan.  Irenen  sielu tuntui olevan Vapahtajan luona kruunu päässä kuin unessa. Tilan kuvaillaan olevan kuitenkin paljon tavallista unitilaa voimakkaampi. 

Erikoista kyllä - Irene Hirven horroskohtaukset kestivät vain  alle kuukauden ajan. Väkeä hänen saarnojaan kuuntelemassa oli satoja,  parhaimmillaan jopa tuhat ihmistä. Irene saarnasi yleensä sängyssään, mutta kun kuulijajoukko kasvoi tuhatpäiseksi, siirrettiin kodin pihapiiriin keinutuoli, josta  käsin hän saarnasi kuulijajoukolleen istualtaan. Tuolloin hänen kerrotaan saarnanneen kuusi kertaa saman päivän aikana. Sanomalehtiartikkelissa kerrotaan tytön maininneen, ettei paria viikkoa aikaisemmin ollut edes uskonut Jeesukseen. 

Irene kertoo näystään, jossa hän kulki Tyynellä valtamerellä laivassa pikkuveljensä kanssa. Irene kuvailee, kuinka laivan sisältä nousi paholainen, joka käski Irenen kiusata ihmisiä, vaikkei hän halunnutkaan. Irene kertoi enkelin seisseen vieressään taistellen vihollista vastaan, mutta Irene kuvailee olleensa paholaisen puolella. Lopulta enkeli kuitenkin voitti ja Irene kertoo kääntyneensä hänen puolelleen. Kirkkaan valon ilmaannuttua ympärilleen korkeuksista Irene tajusi uskovansa Jeesukseen. Irene kertoo, että hän saapui taivaaseen, jossa Jeesus alkoi puhua hänelle. Irene kertoo nähneensä tuttuja kuolleita ihmisiä, muun muassa naapurin edesmenneen emännän. 

Irene kuvailee olleensa aluksi portinvartijana taivaassa, mutta päässeensä myöhemmin sisälle, samoin kuin myös  helvettiin Jeesuksen taluttamana. Irene kertoo taivaan ovessa lukevasta tekstistä, jota ei osata lukea helvetissä eikä taivaassa, mutta Irenelle teksti on kerrottu: "Jeesuksen Kristuksen Jumalan pojan veri puhdistaa meitä kaikista synneistä." Hirven kerrotaan nostaneen sängystä päin oikeaa kättään silloin, kun hän puhui taivaasta ja vastaavasti vasenta kättään puhuessaan helvetistä. 

Hirven kertomuksissa on kiinnostavia ajatuksia, kuten että taivaassa olevat vanhemmat saavat taivaassa rukoilla lastensa puolesta, mutta eivät  saa surra heitä. Jotenkin kaunis ajatuksena...

Kerrotaan, että monet pitivät tytön puheita leikkinä mutta kuultuaan häntä, kävivät kovin vakaviksi. Tyttöä pidettiin Jumalan ilmestyksenä. Irene Hirven tyypillinen puhe sisälsi usein Siionin kanteleen virren  nro 546.  

Hirvi kertoi tapaavansa Jumalan vasta, kun hän kuolisi 13-vuotiaana. Saarnojen väliajoilla tyttönen kirmasi ikäistensä lasten kanssa pihamaalla, mutta tiesi tarkalleen, milloin uusi saarna alkaisi. 

Irene Hirvi julisti taivaallisia näkyjä muutaman viikon ajan kesällä 1939. Näyt loppuivat äkisti, kun joku oli aikeissa ryhtyä rahastamaan nuoren unissasaarnaajan näyillä. 

Unissasaarnaaminen on professori Voipion määritelmän mukaan hengellistä puhetta, jota puhuja pitää ihmeelliseltä näyttävässä ja epätavallisessa, jakautuneessa sieluntilassa., joka tila ei kuitenkaan ole yliluonnollinen. Se on toimintaa, joka erinomaisella mainostusarvollaan  voi avata  monenkin  kuulijan korvat  saarnatulle sanalle ja siten tuottaa siunausta. Mutta se on samalla vaarallista toimintaa, koska puhujalla on erikoisen suuret kiusaukset  päähänpistoihin ja hengelliseen keinotteluun ja kuulijoillakin kiusaus oikean ja väärän jumalallisuuden sekoittamiseen. 

Kirkkomusiikkilehden tallenne Irene Hirven virrestä.  

Irene Hirvelle on pystytetty muistokivi Lohtajalle. Tein kovan työn selvitellessäni, missä kivi sijaitsee. Onneksi löytyy avuliaita lukijoitani, jotka kykenevät selventämään asiaa jos toistakin.  Tarkemmin ottaen muistokivi  löytyy Marinkaisista  erään talon pihalta. Paikka on sama, missä Irene Hirvi asui ja saarnasi. Eräs lukijani kertoi, että ensimmäisen koronakesän tietämissä pidettiin seurat Hirven silloisen  asuinpaikan pihapiirissä, missä siis muistokivikin sijaitsee. Tuossa tilaisuudessa oli myös esitelty lehtileikkeitä Irene Hirvestä. Nykyiset asukkaat eivät ole Irene Hirven sukulaisia. Muistokivi näkyy etäältä tielle, mutta itse teksti on luettavissa ainoastaan pihan suunnasta. Siksi en lähtenyt sitä kuvaamaan. 

Yhteyshenkilöni (joka ei halunnut nimeään esiin) kertoi Irene Hirven kuolleen noin vuonna 2006 Keravalla tai siellä päin ainakin. Hänellä on lapsiakin elossa ja heille Irene Hirven iso rooli oli ollut yllätys, kun he vierailivat esi-isiensä mailla muutama vuosi sitten. No, ainakin tuli nyt tietoon se seikka, ettei Irene Hirvi sitten kuollutkaan 13-vuotiaana. 

Blogini lukija yllätti minut hulppeasti valokuvalla, joka on nykyään hänen omistuksessaan. Olen todella otettu tästä uniikista, aiemmin julkaisemattomasta kuvasta. Kiitos tästä vielä tuhannesti!💓

Yllä: Kuva yksityisalbumista. Irene Hirvi saarnaamassa kesällä 1939. 

Tämä yllä oleva kuva on siis kuvattu Irene Hirven saarnatessa. Taustalla näkyy varmaankin  se keinutuoli, josta käsin hän saarnasi silloin, kun väkeä oli enempikin paikalla. Ilmeisestikin tämä kuva on otettu päivänä, jolloin oli useampikin saarna.

En ole perehtynyt tarkemmin Irene Hirven taustaan, mutta Österbottningen-lehdessä kerrottiin Irenen Liisa-äidin kuolleen jo ennen saarna-aikaa ja isän, joka ei huolehtinut tyttärestään, asuneen muualla. Samaisessa lehden artikkelissa kerrotaan Irenen joutuneen Libeckin sairaalaan Kokkolaan edeltävänä toukokuuna. Lääkäri Peder on tuolloin kertonut Irenellä olevan hermostokohtauksia, joiden vuoksi hän on puoliksi tiedottomassa tilassa. Sairaalassa levossa ollessaan Irenen vointi kohentui vähitellen. Viimeisinä sairaalaolopäivinä kohtaukset loppuivat tyystin, mutta lääkäri Peder totesi niiden alkaneen sanomalehdistä luettuna uudelleen.  Hän mainitsi myös Lohtajalla huolestuneiden ihmisten halunneen saattaa Irene Hirven uudelleen sairaalaan, mutta se ei ollut mahdollistunut tilanpuutteen vuoksi. 

Teisko-Aitolahti-nimisessä lehdessä Irene Hirven kerrotaan sijoitetun  kunnan puolesta erääseen  taloon. Kaiketikin tuohon, joka näkyy yllä  valokuvassa Irenen saarnatessa. Talo omisti tuolloin Juho Hyyppä. Irene Hirvi on syntyjään Lohtajan Väliviirteeltä, mutta joutui kunnan huoltoon jouduttuaan siirtymään Lohtajan Marinkaisiin. 

Yllä: kuva Kaleva-lehdessä Irene Hirvestä. 

Toimittaja Lakeus-lehdestä kuvaa matkaa saarnapaikalle näin:

-Oli hehkuvan lämmin päivä, kun astuimme hikiseen linjavaunuun.  Vaunu oli jo melkein täysi ja  ja useimmat vaunussa olijat olivat lähteneet  samalle pyhiinvaellusretkelle kuin me. Kuljettaja ilmoittikin, että Lohtajan Marinkaisiin on alkanut oikea kansainvaellus kaikilta suunnilta  ja linjavaunut ovat aina täynnä uteliaita matkustajia. Saavuimme  vihdoin perille ja ja muutamia satoja metrejä kuljettuamme varjoisaa metsätietä tulimme  tapahtumien keskipisteeseen.  Ihmisiä oli jo kerääntynyt melko runsaasti. Toiset istuivat nurmikolla, toiset kivillä ja kannoilla. Oli muutamia penkkejä ja alassuin käännettyjä silakkanelikoitakin istuimina. 

Sanomalehti Kalevassa toimittaja kertoo Irene Hirven kuvausta taivaasta:

-Siellä on tavattoman kirkasta, silmillä ei tahdo nähdä mitään. Vuoria, metsiä, niittyjä eikä merta näy. Siellä on hyvin suuri linna, johon kaikki mahtuvat.  Siellä syödään elämän leipää, joka on Jeesuksen ruumis. Siellä on suuri lähde, missä on Jeesuksen veri. 

Irene Hirvi on myös kuvannut toimittajalle, miten jokaista ihmistä varten on varattu taivaassa kruunu, niitäkin varten, jotka joutuvat kadotukseen, samoin valkoiset vaatteet. Kadotettujen kruunut jäävät sinne käyttämättöminä. Irene Hirvi kuvasi myös, kuinka taivaassa käydessään  asettaa Jeesus hänen kruununsa hänen päähänsä. Mutta se on vain matalasti painettuna hänen päässään, sillä vasta kuoleman jälkeen se painetaan pysyvästi päähän. Irene kuvaili kuitenkin, että hänen kruununsa loistaa joka käynnin jälkeen kirkkaammin, koska hänen uskonsa vahvistuu päivä päivältä. 

Sain myös mielenkiintoisen yhteydenoton muistokiveen liittyen Sarianne Lokasaarelta. Hän kertoi, että heillä oli aikoinaan koulussa ala-asteella piirustuskilpailu, jossa aiheena oli piirtää kruunu, joka sitten maalattaisiin Irene Hirven muistokiveen. Sariannen piirtämä kruunu voitti kilpailun ja se maalattiin kiveen. Sarianne kertoo olleensa mukana muistokiven julkistamistilaisuudessa. Hän arveli vuodeksi noin 1998. 

Sarianne kommentoi näin "Hassua kun siitä on jo tosi kauan, ja en edes muistanut, että hänen nimi oli Irene Hirvi, kun olin vielä lapsi silloin. Mutta kun luin kysymyksesi muistokivestä, niin piti heti googlettaa, että no oliko se Irene Hirvi se unissasaarnaaja, että olisiko siitä kyse. Muistan kruunua piirtäessä miettineeni, että sopivan yksinkertainen, mutta kuitenkin arvokas. 

Irene Hirvi kuoli 6.7.2008. Hieno ele hänen jälkeläisiltään, että kuolinilmoitukseen oli liitetty muistokiven kruunun kuva!

Olipahan jälleen kerran mielenkiintoinen asia avattavaksi!

LÄHTEET: 

Anonyymi yhteyshenkilö. Facebook-vastaus. 9.4.2023. Entä kuoleman jälkeen? Suomi24. [https://keskustelu.suomi24.fi/t/2045304/enta-kuoleman-jalkeen] Luettu 26.3.2023. 

Kaleva. 16.6.1939. No. 135. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2000471?term=Irene%20Hirvi&term=Irene%20Hirve%C3%A4&page=4] Luettu 10.4.2023. 

Keskipohjanmaa. 20.6.1939. N. 1000 henkilöä oli kuulemassa. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2023517?term=Irene%20Hirvi&term=Irene%20Hirven&page=1] Luettu 10.4.2023.

Lakeus. Lakeanportaan kynnykseltä. 23.6.2023. No 142. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2034659?term=Irene%20Hirvi&page=3] Luettu 10.4.2023. 

Mitä unissasaarnaaminen on? Professori Aarni Voipio. Kirkkomusiikkilehti. Suomen kirkon kanttori-urkuriyhdistyksen äänenkannattaja.  1.9.1939. 

Sarianne Lokasaari. Facebook-vastaus. 9.4.2023. 

Suomen kuvalehti. Suomen kesää. Nro 25.  24.6.1939. 

Teisko-Aitolahti. 23.6.1939. 11-vuotiastyttönen unissasaarnaajana. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2102312?term=Irene%20Hirvi&page=3] Luettu 10.4.29023. 

Österbottningen. 22.06.1939. Nro 25. En elvaårig ny Maria Åkerblom i Låchteå. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2220730?term=Irene%20Hirvi&page=1] Luettu 10.4.2023. 

Kokkolalainen Kesäillan valssi

 Ihana kesäinen lauantai!  Meillä oli päivemmällä kotosalla jokakesäiset sukujuhlat. Nuorimmaiseni sai 20 vuotta täyteen ja sitä juhlistettiin mansikkakakkujen ja voileipäkakkujen voimin. 

Juhlinnan jälkeen otin anopin ja äitini matkaan mukaan ja  kuskailin heidät Länsipuistoon, missä kesäinen fiiliksemme vain jatkui. Tango-orkesteri Guardia Nueva tarjosi siellä  kaupunkilaisille kesämieltä nostattavan ilmaiskonsertin. 

Ennen konsertin alkua niskaan ripotteli muutaman sadepisaran verran. Melkein piti jo pelätä pahinta, mutta onneksi sade tajusi lopettaa  ennen kuin  kunnolla ennätti alkaakaan ja saimme nauttia  laadukkaasta musiikista sopivassa säässä koko konsertin ajan. 

Orkesteri asettui aloilleen ja  kajautti ilmoille tunnusmusan Dr No, eikä aikaakaan, kun kapellimestari Raimo Vertainen suhahti paikalle yleisön seasta sukkuloiden Tierin skuutilla. Aika BONDIKAS aloitus!:)

                   

Heinäkuiseen iltaan sopivasti jatkettiin upealla Kesäillan valssilla. Se on kappale, joka nostattaa aika monen kuulijan mielessä kesäisiä ajatuksia ja Suomen suven ihanuutta. Mutta koska orkesteri pelkäsi jo etukäteen sateen ripsauttavan vesiään jossain kohdin, olivat he ottaneet sen varalta sateensuojaksi kappaleen Standing in  the rain.  Tuo Electric Light Orchestran kipale onkin tuttu jo 1970-luvulta. Tuossa laulussa sanoissa muistaakseni lauletaan, että sataa ja ollaan yksin ja halutaan kotiin. Ihan niin ei yleisö kuitenkaan kokenut. Puistoon oli tuotu penkit 500 kuulijalle, mutta penkit riittivät vain nopeimmille. Ihmisiä oli liikkeellä hyvää musaa kuuntelemassa koko ison puiston täydeltä. Upeaa! Ja ehkä laulun säikäyttämänä - mutta sää suosi ulkoilmakonserttia!

Illan konsertissa oli kolme kokkolalaislähtöistä solistia. Ensimmäisenä astui lavalle Simodeus, joka vetäisi komean Augustin Laran Granadan. 

Solistin jälkeen orkesteri loihti ilmoille  suomalaisen harmonikkataiteilijan, Veikko Huuskosen,  sovittaman Helmiä Etelästä. Samalla kun fiilistelen taitavia soittajia, tykkään katsella lavan yksityiskohtia. Istun eturivissä paraatipaikalla, joten näkymä on esteetön. Vertaisen nuottiteline on kiva katseltava. Hänellä - kuten useammalla muullakin orkesterissa nuotit pysyvät tuulessa paikoillaan suloisesti pyykkipoikien avulla. Tai no - mitä nyt pari kertaa tippuvat. Vertainen kyykistyy nostamaan sekalaisen kasan papereita maasta, plärää kiivaan nopeasti esille juuri sen oikean sivun ja jatkaa vaikeuksitta orkesterin ohjaamista. 

Musiikin tulviessa mieleeni, mielessäni  pyörittelen ja ihastelen pyykkipoikien monipuolisuutta - vastahan päivällä törmäsin netissä vinkkiin, jossa joku niksi-mamma merkitsi pyykkipojilla erikokoiset lakanat. Niin kätevää! Olen luullut, että olen suurin piirtein ainut maailmassa, joka on miettinyt järkevää keinoa tähän ongelmaan. 

On aika illan naispuolisen solistin.  Odotan hänen esiintymistään kovasti. Anu Komsihan on  koloratuurisopraanotähti, ikäiseni. Kun hän astuu lavalle ja päästää ilmoille ensimmäiset äänet laulusta Auringon lapset, minua hymyilyttää. Siinä etupenkissä istuessani kiidän muistoissani aikaan  joskus 80-luvun puoliväliin, kun kävin  Kaustisen musiikkilukiolla laulutunneilla. Pidin laulamisesta, ja ehkä osasin jonkin verran laulaakin, mutta eipä minulla suuria luuloja itsestäni ollut, eikä varmaan sitä sisäistä paloakaan hommaan.  Muistan, kun laulunopettajani, jo edesmennyt Anni Kentala totesi minulle "sinusta voisi tulla jotain suurta, jos vain uskoisit itseesi." Ja sitten hän jatkoi ylistämällä  myös laulutunneillaan käyviä Komsin sisaruksia. Reps - Anni taisi jo silloin nähdä, että ne on  jyvät ja akanat erikseen.:))

Tämän nuoruusmuiston ryydittämänä en voi kuin ihailla, kun Komsi täyttää äänellään koko lavan. 

...lemmen taivaan poutapilvet kiitää,

 ne ruusunhohteisina karkeloi.

 Syömmet linnoihin unelmien liitää,

 niin korkeana lemmen hymni soi...

Tuijotan eturivin paikaltani Komsin pukua, jossa ihanasti välkkyy silloin tällöin auringon niihin osuessa kullanvärisiä koristeita. Ne pukevat kauniisti artistia. Laulaja loistaa auringon lailla. 

...palvovat he rakkautta suurta, 

niin puhtaana, kuin kilo auringon...

On myös ilo seurata orkesteria. Harmonikkaa, viulua, bandoneonia - huikeita ammattilaisia jok`ìkinen soittaja! 

Myös heidän pukunsa ovat kauniit. 

Komsi jatkaa ja pidot sen kuin paranevat. Nyt vuoroon tulee upea Vie meidät rakkauteen. Tämä on aivan mielettömän kaunis esitys kaikessa tulisuudessaan ja temperamentissaan! Koko orkesterin huikean suorituksen ja solistin onnellisen kuuloisen laulun lisäksi kuuntelen aivan mielettömän kaunista pianosäestystä.

...elää sun kanssas tahdon,

sun vuokses maailman portit aukeaa.

 Elää mä tuskin mahdoin,

 sua ennen kun kiinni portit jäi nuo. 

Vie meidät tangoon, kun iltamme on....

Väkisinkin jalat  vipottavat penkillä istuessani. Tango-orkesteria ihan parhaimmillaan! Katson artistia, joka näyttää onnelliselta laulaessaan. Muistan vieressä istuvan äitini joskus todenneen, että ihailee, kuinka muusikot ovat aina niin onnellisen näköisiä esiintyessään. Niin nytkin. 

Taiteilijoiden ilo tarttuu väkisinkin. Kaikki näyttää niin helpolta, kun sen osaa ja hallitsee. Taustalla on silti mieletön määrä peräänantamatonta työtä...

Saamme kuulla myös Vertaisen itsensä sovittamana Mainingit, jolla  Kari Vahtiala sijoittui  Syksyn sävel-kisassa toiseksi vuonna 1987. Muistan pitäneeni jo silloin tästä, kuten saman säveltäjän Annikan unestakin. 

Vertaisen sovitus on upea. Kappale alkaa harmonikkojen aaltomaisella äänellä. Myös piano ja kontrabasso saavat osansa kaunista melodiasta ja jopa pelkistetty munamarakassi taitavan rumpalin käsittelemänä tuo kivan lisän. Sitten tarjoillaan viulusooloa kontrabasson kera. Niin kaunis mollisävelmä!

Vaan sitten jotain täysin erilaista tämän perään! Vertaisen ideointi on kyllä aika bueno! Lavalle astelee räppärihenkisissä kuteissa räp-artisti MC Kajo. Eikä pelkästään musiikkigenre, vaan myös kappalevalinta on ihan nasta: Satumaa, tuo suomalaisten  lähes maammelaulu. Huikeaa vielä räppärin maininta ennen esitystä, että hän tulee vetämään biisin muokkaamalla sanoja lennosta. 

En voi kuin suu auki h-moilasena yrittää kuunnella, mitä tekstiä artisti suustaan viskoo. Siis miten joku pystyy tuohon? Vertainen lupaa jälkeenpäin cd-levynsä palkkioksi, jos joku urho kertoo, mitä kaikkea MC Kajo tekstissään viljeli. No, enpä pysty muistamaan enää kuin mandariinisorsan ja kuinka Vertainen saapui skuutilla sekä hokeman "Miks kukaan ei tanssi?" Osa yleisöstä nousee ylös MC Kajon kehotettua, mutta moni jää hämmennyksissään istumaankin. Tunnelma on loistokas. Tämä on huikea veto ja aivan mainio on orkesterin lauluosuus myös kertseissä. 

Kuvailen kipaleen aikana yleisöä- Aurinko on vähän poikkiteloin kuvaussuunnalleni, mutta ihmisiä, niitä riittää kuulijoina! Ihanaa, että vaikka on tällainen puistokonsertti, ihmiset kuuntelevat esityksiä tosi isolla korvalla ja ainakaan omalle paikalleni ei kuulu häiritsevää taustamölinää kuin yhden ambulanssin sireenien verran.

Taas vaihtuu tyyli. Siirrytään tunnelmassa Bee Geesin Nights on broadways. Muistan kappaleen 1970-luvulta. Minulla taisi jossain vaiheessa komeilla seinälläni Suosikki-lehdestä  löytynyt  kolmen veljeksen julistekin. 

Simodeus esittää Fredin tunnetuksi tekemän Avaa sydämesi mulle. Laulun on sovittanut  Jarkko Riihimäki. Tämäkin on kaunis ja nostalginen. Kappale on vuodelta 1974. Muistan. Olin silloin ekaluokkalainen ja mustavalkotelkusta seurattiin koko perheen voimin Syksyn sävel-kisaa. Jopas aika juoksee!

Avaa sydämesi mulle

Tahdon pelkkää hyvää sulle

Mitään piilottaa et sä saa

Jotain peität sisimpään

Sen läpi sun hymys nään...

Ja sittenpä jatkettiin Delilah-biisillä. 

Äänisen aalloista Vertaisella oli kiva tarina kerrottavanaan kuulijoille. Tämä valssihan on peräisin jatkosodan vuosilta, kun  Suomen armeijan päämajoitusmestari A.F. Airo teki aloitteen laulun säveltämiseksi. Sen sävelsi  George de Godzinsky kiiltävälle wc-paperille. 

Jori Malmsten levytti kappaleen vuonna 1942. Uusi painos levystä otettiin Saksassa ja laiva, jossa levytkin olivat matkalla kohti Suomea,  upotettiin venäläisten toimesta Gotlannin kohdille. Siellä lepää laiva ja ne levytkin kaiketi  edelleen meren pohjassa. 

Uskoakseni tämä oli yksi niistä lauluista, joita sodassa edesmennyt isoisäni - juurikin siellä Äänisen aaltojen tuntumassa - kuunteli. 

Hiljaa tuutii

Ääninen aaltojaan

Uupuu rantaan

Satujen saarelmaan

Sua kaukaa, armain

Täällä muistelen

Kerran noudan

Onnemme venheeseen...

Sitten elokuvamusiikin pariin ja elokuvaan Huuliharppukostaja  ja  siitä Jillin teema. Anu Komsi pääsee esittämään tämän ja koloratuuri soi kauniisti, ihan viiltävän syvästi! Tässä jos missä erottuu ammattilaulaja. 

Teen havainnon. juuri ennen tätä laulua lavan yllä liihotteli pari lokkia. Koloratuurin päästessä vauhtiin ne loittonivat. Taisivat ihmetellä nekin  villiä menoa!

Ja sitten vielä yhden kappaleen kera saamme kuulla Komsia. Hän kertoo kohahduttaneensa radiohaastattelijaa kertomalla, että aikoo esittää Lapponian tämän iltaisessa konsertissa. 

Nämä on näitä nostalgisia -70-luvun kappaleita, joista ei voi olla liikuttumatta. Komsi kertoo pitävänsä tätä yhtenä Suomen parhaista euroviisuista. Totta, melodia on kiehtova ja etenkin sanat. Nyt kun kuuntelee tarkemmin, niin kyllähän tässä on paljon joikua!

...mies lähti Pohjolaan, tie käy kuunnellen vaistoaan

Mies rakastuu noitaan, hän on ihminen maan

Ja siksi on neidon mentävä, hän on noidista lentävä

Käy tulella taivaan ja loitsut kaikuen soi...

Lopuksi saavat artistit kukkasensa niin kuin kuuluukin. 

Ja ne tärkeimmät kukkaset tietysti "omalta"  neitoselta, joka kertoo juuri loukanneensa kyynärpäänsä. Sattuuhan sitä konsertin tiimellyksessä toki. 

Viimeiseen kappaleeseen, Kulkurin valssiin, virittäydymme lauluvihkosten kera. Komsi ja Simodeus tulevat vielä lavalle laulattamaan monisatapäistä kuulijakuntaa. Laulu raikaa ja uskoakseni kuulijakunta on oikein tyytyväinen illan esitykseen. Aina kaikki ihana ei sittenkään maksa!