Kesällä Krunnissa kerran

Juhannus on vietetty ja vaikka säät ei olleet kuumuutta porottavat, niin meille ainakin  ihan kelpo säät. Aurinko paistoi ja uitu on sekä omassa altaassa että meressä. 

Tänään lähdimme kalastusjahdillamme merelle ajelulle. Päädyimme ajelemaan Krunniin eli virallisemmin Poroluodonkariin saakka.  Oli melko tyyni sää, joka mahdollisti etäämmällekin matkaamisen. 

Oli tosi hiljaista vesillä, vaikka vielä juhannuksenpyhiä vietettiinkin.  Muutama pieni purkki matkasi etäältä ohi. Pikkupoika heilutteli meille Poroluodon kallioilta. Oli siellä perheensä kanssa viettämässä kesäpäivää. Kovasti vilkuttelimme takaisin ohi huristellessamme. 

Alla oleva kuva on Krunnin kelikamerasta. Satamassa olikin tällä kertaa  useampia vierasaluksia. Siitä jo voi tulkita, että oli oikein kelpo merisää. 

Krunnin saari on 1500-luvulta alkuisin oleva kalastajakylä. Siellä on edelleen jonkin verran pieniä mökkejä, jotka lienevät nykyisin ennemminkin mökki- kuin kalastajakäytössä. Jokunen uudempi mökkikin on viime vuosina alueelle noussut. Jos pitäisi etsiä paikka, missä tuntuu kesä, niin se olisi juuri tässä näiden ensimmäisten mökkien lähettyvillä. Näkymä on kuin vanhasta kalasatamaidyllistä!

Saarella ei ole varsinaisia tontinrajoja, mökit on yhteismaalla. Silti herrasmiesmäisiin tapoihin kuuluu, ettei  lompsita aivan toisten pihapiirien kautta. Maastoon onkin muovautunut  aika selkeät reitit kulkea. Saaren alkupäässä on mökkejä, keskellä ja saaren  äärimmäisessä päässä ei asutusta ole. Saari kuuluu linnustonsuojelualueeseen, jonka vuoksi tähän aikaan vuodesta liikkuminen saaren pohjoisrannoilla on kiellettyä. 

On jännä havainnoida, kuinka saaren kasvillisuus muuttuu saaren eri osia kulkiessa. 

Katajaispuskia on paljon.

Saaressa on tosiaan ollut jo monta sataa vuotta sitten kalastajien mökkipahasia. Voi vain aavistella, kuinka karua saarella on tuolloin ollut elellä. Sieltä ei ihan pieneen hätään ole mantereelle päässyt. Maastosta voi edelleen löytää merkkejä vanhoista tupien kivijaloista. Ihailtavan alkuperäiskunnossa saari on muutoinkin säilynyt!

Näin keskellä kesää kasvillisuus saarella  on melko rehevää, vaikka tietysti puusto onkin kituliasta. Syysmyrskyjen aikaan varmaan paljastuisi koko saaren karuus ja tuulisuus aivan toisella lailla. 

Lyysille johtavan polun laitamilla on kivikummeli, johon voi heittää kiven ohitse kulkiessaan. Se tuottaa uskomuksen mukaan onnea. 

Ehdoton kiertämisen paikka on aina tämä vanha jatulintarha eli Laiska Jaakon rinki. Tämä rinki on vanhaakin vanhempi, sillä se on entisten asukkaiden puhdetyönään tekemä labyrintti. Tapaan kulkea sen joka kerta saarella käydessäni alusta loppuun. Se on samalla jatulintarhan parasta ylläpitoa. Jos haluat lukea lisää jatulintarhoista, klikkaa punaista osoiteriviä ylempänä. Tein siitä aikoinaan oman päivityksen. 

Ringin kiertäminen kestää tavattoman kauan. Se ei ole kiireisen ihmisen hommaa. Siippa lähti  puoli minuuttia minua aiemmin kiertämään sitä ja huomasin jääväni pikkuhiljaa jälkeen. Jossain vaiheessa naurahtaen kyselin, eikö tämä päätykään koskaan. Siippa sanoi, että ei varmaan. 

Sinnikkäästi tarvoimme kuitenkin aluskasvillisuutta lyttyyn ja pääsimme kuin pääsimmekin labyrintin keskelle lopulta! Kovasti kaipaisi tämä jatulintarha lisää tallustelijoita, jotta se ei ruohottuisi kokonaan. Jatulintarha on muuten muinaismuistolain perusteella rauhoitettu, joten muistetaan, ettei kiviä saa kanniskella siitä pois!

 

Tämä alapuolen kuvan vasemmassa laidassa näkyvä Krunnin lyysi on peräisin peräti 1700-luvulta ja se on ilmeisesti maamme vanhin kalastusloisto. Nimi piti tietysti käydä lyysin sisällä kirjoittamassa vieraskirjaan, kuten aina saarella käydessä. 

Saarella on hieno laavu ja näköjään runsaasti polttopuitakin odottamassa leiritulille istahtavaa. Tästä ohitse kulkiessa laavu oli täynnä väkeä. Meillä ei tällä kertaa ollut eväitä mukana, joten kuljimme ohi vain istuskelijoita  tervehtien.

Me istahdimme kallioiselle rannalle. Siellä oli aivan taivaallinen rauha. Aurinko sulostutti poskipäitä taivaallisella lämmöllä. Vain linnut kraakkuivat ohi liidellessään. Laitoin päälle "Muuttolintujen kevät"-mobiilisovelluksen, johon olen aivan  jäänyt koukkuun. Ideana siinä on tallentaa linnunlaulua ja ohjelma yrittää tunnistaa nauhoitetun linnun äänen perusteella. 

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun palailimme t-paidoissamme takaisin satama-alueelle. Olipa ihana ja rauhallinen päiväretki. 

Kesäpäivän onkireissu

Mikäpä  kuulostaisi kesäisemmältä touhulta kuin onkireissu heinäkuun kunniaksi. Edellisestä kerrasta onkin aikaa jo vuoden verran. Pikkuepeli muistaa silloisen onkimisen vielä hyvin ja on pitkinä talven iltoina moneen kertaan muistutellut, että kesälomalla meillä on sitten aikaa onkia. 

Tuntuu ihmeelliseltä, miten aikuisena arvottaa omia menojaan. Tällaiselle keveälle ja leppoisalle kalastukselle ei oikein koskaan tahdo löytyä aikaa. Aina löytyy jonkinmoisia mukatekosyitä siirtää onkireissu seuraavaan päivään. Ikään kuin silloin olisi paremmin aikaa. Jäljestä päin sitten huomaa, ettei ole koko päivänä kovin kummoista saanut aikaan ja kalastusreissulle kyllä olisi ollut tilaa. 

Poika pitää huolen siitä, ettei lupaus unohdu. Silmäilemme seuraavan päivän merisäätä ja päätämme, että on aika lunastaa lupaukset. Onkireissu vain tarvitsee hieman valmisteluja. Siippa ehdottaa pojalle, että lähtisimme kaivamaan matoja jo valmiiksi. Ongelmaksi vain muodostuu se, ettei pihassamme tätä nykyä ole enää kasvimaata tai muuta passelia paikkaa kaivettavaksi. Poika muistaa vielä viime kesän kaupasta ostetut Motomadot. Se sana jäikin silloin  pysyvästi kesäsanastoomme. Niinpä käymme pojan kanssa hankkimassa purkillisen matoja. 

-4,99, toteaa poika. Edellispäivänä olemmekin tutkineet mainospostista euroja ja senttejä, joten on kiva havaita samoja summia kaupan hyllyiltäkin. 

-Siis viisi euroa, poika innostuu. 

Myhäilen mielessäni, kun huomaan pojan oivaltaneen senttien pyöristyksen. 

Innokkaina poistumme Motomatojen kanssa kaupasta ja poika kätkee kotona  takapihan varjoisaan paikkaan madot reissua odottelemaan. 

Seuraavana aamuna siippa onkin jo käynyt laittamassa onget ojennukseen. Meillä  onkin melkoinen arsenaali onkivapoja, painoja ja kohoja muistona menneistä vuosista. Kun omat poikani olivat kouluikäisiä, innostuin kesäkeskiviikkoisin käymään heidän kanssaan onkikisoissa Evijärvellä. Siitä kehkeytyi ajan mittaan niin kiva kesätekeminen, että nappasimme auton kyytiin myös siskoni lapset ja täyteen ahdetun auton ryydittämänä huruuttelin autolastillisen kera lapsosia tunnin ajomatkan päähän. Mikähän vuosi se viimeisin olikaan? pohdin.  Mieleen tulvahtaa, kuinka autoradiossa jumputti Pariisin kevään "Tämän kylän poikia" ja me kaikki viisi hoilattiin sitä samalla kun matkaa taitettiin. Googlailun perustella päädyn vuoteen 2010. Siitäkin on jo aikaa. 

Ei mitään tolkkua, jos taloudellisesti ajattelisi onkikisaan tunnin huristelua ja takaisin, mutta se elämyksellisyys, yhdessä puuhaaminen, välillä sadevaatteissa rannalla rymyäminen, katkennet siimat, kadotetut kalat ja kalastuskisan silloiset hulppeat palkinnot tekivät kesäreissuistamme ikimuistoisia. Kaikkea ei tosiaan voi laskea rahassa! 

Kiinnitämme oranssia uhkuvat pelastusliivit ylle. Irrotamme veneköyden, ja vene hurahtaa käyntiin. Päätämme ajella melko lähelle rantakivikon tuntumaan. Ihan matalaan veteen veneellämme ei  pääsisi. 

Kun sopiva paikka on löytynyt, siippa sammuttaa moottorin ja nakkaa metallinkalsean ankkurin veteen. Vettä näkyy olevan kolmisen metriä.  Tähän jäämme!

Siippa laittelee pojan onkivapaa kuntoon. Kaivaa matopurkista ensimmäisen madon. Koukku piiloon ja onki veteen. Poika on  innosta pinkeänä. Kovin vain ovat laihanlaisia oman maan matoihin verrattuna nämä kaupalliset Motomadot, tuumin. 

-Mistä tietää, että siellä on kala?

-Huomaanko varmasti, kun koho nykii?

-Mistä kala tietää tulla sinne?

-Mitä kalat muuta  syö?

Poika keskittyy kyselytunnille niin tiiviisti, että hädissään huudahtaa kohtapian: 

-Äää, mä en löydä mun kohoa, missä se on?

Kaikki kolme kumarrumme laidan yli ja silmäilemme hiljalleen kevyesti aaltoilevaa vettä. 

-Sulla on kala koukussa, vedä ylös! siippa julistaa. 

Jännitystä on kuin suuremmassakin tapahtumassa ja lopulta kiiskipahanen  kaartaa lentävän siiman perässä mätkähtäen veneen pohjalle. 

-Minä sain sen, mulla on ensimmäinen kala! Mikä tämä on? Poika huutelee.

Poika asettelee kalansa ylpeydellä kannelta löytyvään ämpäriin. 

-Kunpa pian joku saisi toisenkin, kalani saisi kaverin ja sitten ne voisi taistella tuolla ämpärissä. 

Miksi aikuisen maailmassa ei koskaan ajatella näin hupaisasti? Tämähän olisi melkoista elämyskalastusta, jos tämän valjastaisi tällaiseksi ohjelmalliseksi onkitapahtumaksi kalataisteluineen, kaikkineen! Hitti vai huti?

Kala ei ole kovin kummoisesti syönnillä. Silloin tällöin koho nykii, mutta monen monituista kertaa saamme nostaa veden pinnalle pilkistävän koukun, josta vain mato on lyhentynyt. No, sellainen kuuluu asiaan. Olennainen osa onkimista onkin madon asettelu uudelleen koukkuun. 

Kerron pojalle, kuinka matoon täytyy sylkäistä sitä veteen heittäessä ja huutaa " Anna Antti ahvenia!"

Poika ihmettelee, kenestä Antista puhun ja mistä kalat silloin tietävät tarttua. 

-Kuka sellaisen on muka keksinyt? poika utelee. 

Kerron, että tämä taitaa olla sellaista vanhaa perimätietoa.  Jo kauan, kauan sitten tavattiin tehdä niin, se on niitä menneiden aikojen hokemia, valjastan poikaa. Poikaa ällöttää sylkeminen. Minua naurattaa, tämähän on, kuin joulupukista esitelmöisi. Asiaan täytyy silti vain  uskoa hartaudella. 

Kalastus jatkuu. Ohi lipuu pieniä venekuntia. Hienona eleenä jokainen vene hiljentää vauhtia meidät kohdatessaan. Aivan kuin olisimme arvokaloja saalistamassa. Huomiointi tuntuu kuitenkin kivalta. 

Poika innostuu kuskailemaan muitakin kaloja ämpäriin. Siellä ne polskuttelevat. Naurelen, että nyt saa kalat sitten taistella. Mitenhän taistelun voittanut kala määritellään?

Katselemme ämpärin pohjalle. Siellä on nyt muutama kala. Kiiskiä, ahvenia ja pojan saama särkikin. Ihan mitä odotimmekin tulevaksi. Kalat ovat kuitenkin sen verran pieniä, että syöntikaloiksi näistä ei ole. 

-Kissalle kiisket, koiralle kuoreet, valistan kanssakalastajiani entisaikain sanonnoilla. 

Siippa epäilee, että kissakaan tuskin kiiskeen koskisi. No, eihän meillä ole kissaakaan, joten asia jää testaamatta. 

Poika ojentaa vapansa välillä minulle ja käy juttelemassa kaloille. Nappaa yhden niistä käteensä. 

-Hyiii, mitä limaa tässä on? poika kauhistelee. 

-Luulin, että vain etanat ovat limaisia! poika jatkaa. 

Tässä oppiikin elämän totuuksia - jos vaikka  ja mitä!

Poika käy vaivihkaa pyyhkimässä mullasta mutaisia ja limasta tahmeita käsiään verkkopunkan kylkeen. Totean, että kotona sitten pestään kädet, pieni lika kuuluu asiaan. 

Minäkin saan kalan. Se on onnettoman pieni ahven. Iloitsen kumminkin, kun saan sen veneeseen asti. Tärkeintä ei ole koko vaan saalis!

Poika siirtyy siipan viereen veneen takaosaan. Jos sieltä tulisi paremmin. Syönti ei ole tosiaan mikään paras ja siippa jo ehdottaa kotiin lähtöä. Me kaksi olemme kuitenkin sinnikkäitä ja haluamme vielä jatkaa. 

-Mulla nykii kohta, poika ilmoittaa. 

Siippa ihmettelee, mistä sen voi tietää. 

-Musta tuntuu siltä, poika jatkaa. 

Poika haluaa kantaa kaikki saamamme kalat itse ämpäriin. Se käy hyvin. Kalat ovat kuitenkin niljakkaita ja yksi kaloista sinkoaa käsistä luistaen veneen pohjalle. Poika konttii  pitkin veneen likaista  kantta onnellisena kalan perässä ja saakin sen pian  kiinni. 

-Sinne ämpäriin takaisin, hophop, poika komentaa suu auki ihmettelevälle kalalle. 

Välillä siima lentää veneeseen vetäessä riemukkaasti kaaressa ja mätkähtää suoraan - minnekäs muuallekaan kuin verkkopunkassa olevalle verkolle ja istuu siihen tiukasti kiinni. Mikähän on tällaiselle todennäköisyys, että se takertuu juuri sinne, minne ei pitäisi? Siippa valjastetaan koukun irrottajaksi. Pian kalastus taas saa jatkua. 

Kesäpäivä on kaunis. Välillä paistaa, toisinaan on enempi pilvipoutaa. Sillä ei ole merkitystä. Viereisestä saaresta tulvii ilmoille taivaallisen ihanaa savun tuoksua. Joku  lämmittää puusaunaa. Nuuhkimme tätä huikeaa elämystä  ja mielikuvat Suomen kesäidyllistä ovat täydelliset. Heittäydyn oikein runolliseksi, sillä mieleen tulvii savun innoittamana Kaarlo Sarkian runo:

On ehtoo hämäräinen,

ja saunat sauhuaa.

Ruislintu yksinäinen

vain jossain narahtaa.

On luona tuvan seinän

yks valmu punainen,

ja jostain tuoksu heinän

ui yli peltojen.

Soi kaukaa kosken humu

kautt’ illan hiljaisen.

Suoniityn ylle sumu

jo kohoo valkoinen.

Ruislintu yksinäinen

taas jossain narahtaa...

On ehtoo hämäräinen

ja saunat sauhuaa.

Ruislinnun ääntä ei tosin kuulu, mutta olen vielä kuulevinani etäämpää käen kukuntaa. Siippa tosin jo alkuviikosta sanoi, että käki lakkaa taas pian kukkumasta, kun viljaan nousee tähkä. Sekin on sitä vanhaa perimätietoa parhaimmillaan!

Pian alkaa ropsia hiljalleen vettä. Päätämme pakata onkivermeet ja suunnata kohti rantaa. Siippa nostaa vedestä mutaisen ja tummanpuhuvan ankkurin veneen pohjalle. Iso kolahdus ankkurin iskeytyessä veneen pohjalle ja sitten moottori jo taas jo pian käykin. Poika tarkistelee vielä  paluumatkalla huikeaa saalistamme ja laskee kaloja olevan kaikkiaan kahdeksan. 

Vaikka on kesäloma, opettaja minussa pilkistelee  väkisin päätään silti. Annan pojalle tehtäväksi järjestää kalat pituusjärjestykseen. Poika tekee työtä käskettyä ja varmistaa vielä asiaa. 

-Siis toiseen reunaan lyhyin ja toiseen pisin, onko väliä, laitanko lyhyimmän vasemmalle vai oikealle? poika kysyy. 

Hymyilyttää, sillä pedagoginen puoleni olisi heti valmis vaikka millaisiin tehtäviin. Miten kaikilla muilla tavoilla kalat voisikaan järjestää? Matematiikkaa parhaimmillaan tällainen!

Pojan pelastus taitaa olla lähestyvä ranta. Veneen kolahdettua rantalaituriin  kömmin hytistä pikaisesti kiinnittämään veneen takapoijua. 

Onkireissu oli ihana, miksi tällaiseen ei  irrottaisi enemmänkin aikaa? Ehkä tämä on niitä stressin poistajia parhaimmillaan!

Heti rannalle päästyään poika jo kysyykin:

-Mennäänkö taas huomenna ongelle?

K niin kuin kelirikko

 K niin kuin kevät, K niin kuin kelirikko. K niin kuin  kamalan kylmä ja K niin kuin  kuumakin toisinaan. Sellaista se kevät on näillä korkeuksilla!

Täällä lakeuksilla on kevät taas näyttänyt uhoavat voimansa. Enpä muista moniin vuosiin vastaavaa (vaikka vielä vähän pohjoisemman alueen tulvista onneksi jäädäänkin...). 

Perjantai-iltana ajatuksen oli ajella Perhonjokivartta, mutta se jäikin sitten vain aikomukseksi, kun koko tie oli suljettu liikenteeltä. Ne tien yli menevät vesimassat... Tyydyin siis vain kävelemään  ja näpsimään jokialueesta muutaman pikaisen kuvan. 

Välillä kotiin päin ajellessa olen vain pysäköinyt autoni tienvierustaan, veivannut ikkunan alas ja fiilistellyt. Vaikka tässä otoksessa pelto näyttää tyhjältä, on siellä itseasiassa viikon varrella ollut villinriemukasta menoa joutsenilla, kurjilla ja hanhilla. Sen verran vain kaukana ajotiestä, ettei tähän kuvaan niin erotu. Lintubongarit tosi pitkine putkineen ovat olleet useampana päivänä keittiönikkunasta avautuvan maisemani piristäjiä. 

Myös Rödsön sillan luona  vilisi ihmisiä ihailemassa edellispäivänä tapahtunutta jäidenlähtöä. Vesi oli vielä korkealla lauantaina päivällä kuvatessa. On tosi ihana seurailla, kuinka jäälautat kirmaavat silmien ohitse vauhdikkaasti. Minnehän niillä on niin kiire, kun kerran pääsevät vauhtiin?

Lauantaiaamupäivänä olin hautajaisissa. Useampi hautajaissaattueessa ollut totesi, että kerrankin ihana päivä mennä haudalle. Ja olihan se! Aurinko paistoi ja kun vainajaa laskettiin valkeassa arkussaan  maan poveen, pikkulinnut sirkuttivat ympärillä. Kaunis, liikuttava  hetki! Sellainen, että kesä koittaa sittenkin, vie kaikki murheet mukanaan, uskokaa pois vaan! Minusta on aina myös sykähdyttävää, kun ei tarvitse haudata jäiseen maahan...

Ajelin tänään  Ruotsalossa. Tässä jokusia kuvia Karhulahden tieltä.  Aika yllättävää, kun tulee joku tällainen odottamaton asia vastaan. Nousin oikein pois autosta ja kurkistin kuoppaan - ainakin metrin syvyinen musta aukko, joka olisi todennäköisesti imaissut autoni sielunsa syövereihin, ellei joku ennakoiva luonne olisi ennättänyt pistää havua merkiksi. 

Näitä kuoppia oli useampikin tien varrella. 

Palonkylään oli linnut löytäneet tiensä märille pelloille. Tällaisessa vaiheessa iskee aina helpotus, ettei ole maanviljelijän roolissa. Varmaan kestää kauan, ennen kuin pellot on kyntökunnossa. 

Ja sitten Vitsarinsuoralle, siihen Shelliä vastapäätä olevalle pellolle. Muistan että silloin, kun muutin Kokkolaan, oli 80-luvun loppuvuosina ,  pyörätie oli usein keväisin tulvan vallassa. Sen jälkeen ei varmaankaan ole ollut. Aluetta on parannettu vallein ja pumpuin. Nyt tuttu viljelijä kertoi, että talven aikana yksi valleista on sortunut, kun sieltä on ajeltu puutavaraa. Vallia on talvella kunnostettu, mutta maa-aines siinä ei ole ennättänyt kovettua ja tulva ryöstäytyi sitten käsistä. 

Ihmisiä olikin aurinkoisena kevätpäivänä runsain joukoin ihmettelemässä luonnon herruutta, vaikka kuvista sitä ei niin näe. 

Poika kertoi tuttavan tänään nähneen, että joku viiletti kanootilla tuossa pellolla!

Tie vain katoaa, tuntuu uskomattomalta. Eilen, kun vettä ei ollut vielä aivan yhtä runsaasti, oli joku urho koettanut pyöräillä vedenalaisen pyörätien läpi. Tänään urheita ei enää niin ollut. Vettä oli todella paljon!

Kevät keikkuen tulevi, tavataan sanoa. Tottahan se varmaan on. Tänään oli kuitenkin se upea hetki, että kaivoin kaapista esiin kevättakin ja kävelykengät.  Kevät saa tulla ja olla!