Kesällä Krunnissa kerran

Juhannus on vietetty ja vaikka säät ei olleet kuumuutta porottavat, niin meille ainakin  ihan kelpo säät. Aurinko paistoi ja uitu on sekä omassa altaassa että meressä. 

Tänään lähdimme kalastusjahdillamme merelle ajelulle. Päädyimme ajelemaan Krunniin eli virallisemmin Poroluodonkariin saakka.  Oli melko tyyni sää, joka mahdollisti etäämmällekin matkaamisen. 

Oli tosi hiljaista vesillä, vaikka vielä juhannuksenpyhiä vietettiinkin.  Muutama pieni purkki matkasi etäältä ohi. Pikkupoika heilutteli meille Poroluodon kallioilta. Oli siellä perheensä kanssa viettämässä kesäpäivää. Kovasti vilkuttelimme takaisin ohi huristellessamme. 

Alla oleva kuva on Krunnin kelikamerasta. Satamassa olikin tällä kertaa  useampia vierasaluksia. Siitä jo voi tulkita, että oli oikein kelpo merisää. 

Krunnin saari on 1500-luvulta alkuisin oleva kalastajakylä. Siellä on edelleen jonkin verran pieniä mökkejä, jotka lienevät nykyisin ennemminkin mökki- kuin kalastajakäytössä. Jokunen uudempi mökkikin on viime vuosina alueelle noussut. Jos pitäisi etsiä paikka, missä tuntuu kesä, niin se olisi juuri tässä näiden ensimmäisten mökkien lähettyvillä. Näkymä on kuin vanhasta kalasatamaidyllistä!

Saarella ei ole varsinaisia tontinrajoja, mökit on yhteismaalla. Silti herrasmiesmäisiin tapoihin kuuluu, ettei  lompsita aivan toisten pihapiirien kautta. Maastoon onkin muovautunut  aika selkeät reitit kulkea. Saaren alkupäässä on mökkejä, keskellä ja saaren  äärimmäisessä päässä ei asutusta ole. Saari kuuluu linnustonsuojelualueeseen, jonka vuoksi tähän aikaan vuodesta liikkuminen saaren pohjoisrannoilla on kiellettyä. 

On jännä havainnoida, kuinka saaren kasvillisuus muuttuu saaren eri osia kulkiessa. 

Katajaispuskia on paljon.

Saaressa on tosiaan ollut jo monta sataa vuotta sitten kalastajien mökkipahasia. Voi vain aavistella, kuinka karua saarella on tuolloin ollut elellä. Sieltä ei ihan pieneen hätään ole mantereelle päässyt. Maastosta voi edelleen löytää merkkejä vanhoista tupien kivijaloista. Ihailtavan alkuperäiskunnossa saari on muutoinkin säilynyt!

Näin keskellä kesää kasvillisuus saarella  on melko rehevää, vaikka tietysti puusto onkin kituliasta. Syysmyrskyjen aikaan varmaan paljastuisi koko saaren karuus ja tuulisuus aivan toisella lailla. 

Lyysille johtavan polun laitamilla on kivikummeli, johon voi heittää kiven ohitse kulkiessaan. Se tuottaa uskomuksen mukaan onnea. 

Ehdoton kiertämisen paikka on aina tämä vanha jatulintarha eli Laiska Jaakon rinki. Tämä rinki on vanhaakin vanhempi, sillä se on entisten asukkaiden puhdetyönään tekemä labyrintti. Tapaan kulkea sen joka kerta saarella käydessäni alusta loppuun. Se on samalla jatulintarhan parasta ylläpitoa. Jos haluat lukea lisää jatulintarhoista, klikkaa punaista osoiteriviä ylempänä. Tein siitä aikoinaan oman päivityksen. 

Ringin kiertäminen kestää tavattoman kauan. Se ei ole kiireisen ihmisen hommaa. Siippa lähti  puoli minuuttia minua aiemmin kiertämään sitä ja huomasin jääväni pikkuhiljaa jälkeen. Jossain vaiheessa naurahtaen kyselin, eikö tämä päätykään koskaan. Siippa sanoi, että ei varmaan. 

Sinnikkäästi tarvoimme kuitenkin aluskasvillisuutta lyttyyn ja pääsimme kuin pääsimmekin labyrintin keskelle lopulta! Kovasti kaipaisi tämä jatulintarha lisää tallustelijoita, jotta se ei ruohottuisi kokonaan. Jatulintarha on muuten muinaismuistolain perusteella rauhoitettu, joten muistetaan, ettei kiviä saa kanniskella siitä pois!

 

Tämä alapuolen kuvan vasemmassa laidassa näkyvä Krunnin lyysi on peräisin peräti 1700-luvulta ja se on ilmeisesti maamme vanhin kalastusloisto. Nimi piti tietysti käydä lyysin sisällä kirjoittamassa vieraskirjaan, kuten aina saarella käydessä. 

Saarella on hieno laavu ja näköjään runsaasti polttopuitakin odottamassa leiritulille istahtavaa. Tästä ohitse kulkiessa laavu oli täynnä väkeä. Meillä ei tällä kertaa ollut eväitä mukana, joten kuljimme ohi vain istuskelijoita  tervehtien.

Me istahdimme kallioiselle rannalle. Siellä oli aivan taivaallinen rauha. Aurinko sulostutti poskipäitä taivaallisella lämmöllä. Vain linnut kraakkuivat ohi liidellessään. Laitoin päälle "Muuttolintujen kevät"-mobiilisovelluksen, johon olen aivan  jäänyt koukkuun. Ideana siinä on tallentaa linnunlaulua ja ohjelma yrittää tunnistaa nauhoitetun linnun äänen perusteella. 

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun palailimme t-paidoissamme takaisin satama-alueelle. Olipa ihana ja rauhallinen päiväretki. 

Ohtakarin keväässä kulkien

Lohtajan Ohtakari on minulle yksi rakkaista paikoista. Olin varmaan vain  15-kesäinen, kun vietin siellä  viikonlopun syyskuisella  Myrskyleirillä. Tyttökaverin kanssa yövyttiin pikkumökissä.  Syksyisten elosalamien välkkyessä meren yllä yönmustalla  taivaalla  kokoonnuttiin uusien  samanikäisten tuttavuuksien kanssa ahtaaseen mökkiin iltaa istumaan.  Yksi joukosta oli muuten myöhemmin telkusta tutuksi tullut julkkispappi. :)  Joka kerta naurattaa tämä muisto, kun näen hänen naamansa telkussa. 

No, tällä kertaa keskityn niihin rakkaisiin maisemiin enemmän. 

Lähdin kuljeskelemaan  ensin uimarannalle. Siellä on niin upean vaivatonta liikkua hiekkadyyneille rakennettuja pitkospuita pitkin. Lumi oli dyynin harjalta jo sulanut. Tuntui lähes kesäiseltä, kun talvikenkineni ja toppatakkeineni  tepsuttelin  dyyniä ylös. 

Nuuhkin ilmaa paikallani seisoen. Meri oli täysin tyyni.  Lumenrippeitä näkyi vielä rantaviivassa. Itse meri oli jo  sula tältä puolelta saarta. Toinen puoli oli vielä jään ja lumen hyväilemä. Harmaa penkki nököttää ylhäisesti yksin vailla istujaa. 

Tämä oli taas maisemia, johon voisi sulautua. Sinistä, valkoista ja vaalean ruskeaa. Minun värini. En tahtonyt päästää niistä irti. Rantaviivan lumeen oli kuin ripoteltu hiekkaa, joka olisi jäätynyt jäähän kiinni. Jäähiekan väritys näytti kuin riekon selän  väritykseltä kesällä. 

Samat kaislat, jotka lämpöisenä kesäpäivänä huojuivat kesän tuulissa seisoivat  dyyneillä langanlaihoina. 

Rantakivikon keskellä oli vielä vaaleaa lumensekaista jäätikköä. Tällä kertaa aallokko ei jäätä hivellyt. Oli niin tyyntä. 

Maisema oli niin kaunis. Vesi lorisi keveästi  jossain jään alla. Kun kävelin  jäisistä kohdista rantaa, jää paukkui allani. 

Rannalla oli  vielä myös jäätikköä. Se oli vekkulisti jäätynyt sekaisin hiekan kanssa.  Tuli mieleen leopardikuvio. 

Jää on myös muotoilun mestari. Teki mieli kurkistella pikkulapsen lailla jokaiseen jäähän ään. muovautuneeseen koloon. Nyt ranta ja sen jäätikkö näytti kiltiltä, kun ei tuullut. Laineet nukkuivat vielä kesäajasta hämillään. 

Dyynin takaa kuului ääniä. Siellä käveleskeli perhe pienten   lasten kanssa. Tulkin iloiseksi ajatuksesta, että tämä oli varmaan koko perheelle rentouttava ja kaunis  retki. Seurasin etäämpää heidän kuljeskeluaan. He liikkuivat vieretysten huolettoman ja kiireettömän oloisina.

Rakastan vuodenaikojen vaihtelua. Tässä samassa paikassa kuvasin loppukesästä. Silloin värimaailma oli aivan erilainen.  Merikin oli silloin aivan eri värinen, syvänsininen. Mikä rikkaus!

Muutama yksinäinen jäälautta harhaili itsekseen. Miksi toiset sulavat ennemmin kuin toiset? 

Toisessa suunnassa oli vielä enemmän jäärakennelmia. Niin kauniita!

Muutama vuosi sitten muistan kierrelleeni Ohtakarin rannoilla juuri tällä kohdin. Silloin siellä väki ihaili mielettömiä jäämuodostelmia. Vuodet eivät ole veljeksiä, tuumin. 

Kävelin kauniin kevätauringon innoittamana pidemmälle. Seurakunnan leirikeskuksken rannassa ollut risti oli sekin jäiden syleilyssä. Jotenkin koskettava kaikessa karuudessaan. 

Lopulta oli aika palata autolle. Kuljeskelin vielä tovin aurinkoisella dyynillä, sitä pitkin oli ihana nousta ylöspäin. Pehmeässä hiekassa erottui monenlaisen kulkijan jälkiä. Jokainen jättää jälkensä, mietin. 

Hetken mielijohteesta peruutin vielä  takaisin  dyynin alle.  Koskematon hiekka. Yritin etsiä katseellani risua, jotta voisin piirtää jotain hiekkaan. En löydä. Siksi päädyin sormeeni. 

Tule pian, kesä

Toivoin, että tyyni sää jatkuisi, ja ehkä joku näkisi tekstini silloin. Ehkä kesän koittaminen pian  olisi ollut jonkun toisenkin toive. 

Kun käännyin kuvaamaan tekstiäni, huomasin rannan penkille asettuneen nuorenparin.  Ehkä he ilahtuivat myöhemmin tekstistäni...

Kevätjäällä pilkkimässä

Minulla oli pikkuepeli yökylässä. Aamuysiltä roudasin hänet jo jalkkistreeneihin. Ihan kiva tunne, kun vain saa itsensä kerran kummaksi vapaapäivänä vääntäytymään ajoissa ylös. 

Tavoistani poiketen suunnittelin vapaapäivääni ennakkoon ja  lupasin jo eilen pojalle, että lähdemme sunnuntaina treenien jälkeen pilkille. Hän on odottanut sitä, kuin kuuta nousevaa. Niinpä kävin jo eilen ostoksilla kärpäsentoukkia hommaamassa. 

Sattuikin sitten kohdalle taivaallisen ihana, auringonpaisteinen sää! Toki hieman talvisen kylmää tuulta, mutta muutoin aivan täydellisen keväistä. 

Huruuttelimme autolla Hickarön kohdille. Sinne on nousemassa hieno ravintolarakennus sun muuta. Varmaankin käynnin arvoinen kohde, jahka vain valmistuu! Parkkipaikalta kävelimme tienvierustaa pitkin jäälle. Helppo paikka pienemmänkin päästä perille. 

Eikä sitten muuta kuin kairaamishommiin. Muutaman pilkkireiän jälkeen päättelimme, ettei lähemmäksi virtaavaa tierumpua kannattaisi kävellä, sillä siellä oli avovettä ja muutoinkin parin pilkkireiän kairauksessa jo huomasi jään hapertuneen. Jäänaskalit toki kaulaan ja hommiin!

6-vuotias oli innoissaan, kun huomasi, että hänhän osaakin itse ottaa sohjot pois sohjokauhalla pilkkireiästä. 

Eikä sitten muuta, kuin kärpäsentoukat esiin. Nämä muuten maksoivat 2,99, joten on hinta noussut näissäkin. Epelille sanoin, että arvaappas, mitä fammu tällä kertaa osti kaupasta - kärpäsentoukkia. Kaikkeen sitä rahansa pistääkin, varmaan ajatteli. Yhdessä naureskeltiin, että  fammu alkaakin kärpästenkasvattajaksi. 

Kun siima pilkkeineen ja matoineen lopultakin on vedessä, on tarvittu pitkää sinniä, jotta siima ei olisi valmiiksi sykkyrällä. Tällä kertaa tämä vaihe sujuu kuitenkin huolettomalla varmuudella hyvin. Epelin oma pilkkijakkara tosin on unohtunut kotiin, vaikka sitä jo eilen katsottiin esille valmiiksi. 

Ajattelen, että kalastaminen, jos mikä, on nykylapsille hyvä harrastus. Siinä täytyy jaksaa keskittyä ja olla kiinni asiassa, vaikkei saalista aina tulekaan. 

Ohi viereiseltä tieltä suhahtavat autoilijat lähes poikkeuksetta hiljensivät  vauhtia ja tähyilivät, mahdammeko saada saalista. Nauratti, sillä tuskin nämä pienet kalat autosta asti edes erottuisivat.. Tämä on enemmänkin samanlaista leppoisaa ajanvietettä kuin onkiminen - saaliilla ei niin väliä, kunhan jotain vain saa. 

Sää on mitä parhain. Huomaan, että jalkaan kiskomani toppahousut ovat lähes liikaa. Auon takkia ja nakkaan kynsikkääni  jäälle. Teputtelen ympäri jääkenttää sillä välin, kun epeli ja siippa kalastavat. Käännän katseen ylhäällä tuikkivalle auringolle, pistän  pääni takakenoon silmiä kiinni puristaen. Tähän voisin jäädä. Kyllä luonto osaa jo itsessään olla rauhoittava elementti!

 

Katselen myös alas jäähän, jossa on ihania jääkuvioita. Niitä voisi tuijotella oman aikansa, ikuisuuksia. 

Palaan siipan ja epelin luo. Siippa on jo saanut kalan. Se on surkean pieni ahven. Epeliä selvästi harmittaa, kun oma tuuri ei käynyt ensimmäisenä. Totean, että kalastus on sellaista, ettei koskaan voi tietää, kellä tuuri käy. Epeli tyytyy vastaukseen. Pian jo heiluu epelinkin vapa merkkinä siitä, että kala on käynyt saaliiksi!

Jostain syystä siipan pilkkiin käy kalat paremmin. Ei auta, vaikka he välillä vaihtavatkin pyyntivälineitään. Saaliina on pääasiassa pikkuahventa ja pari pientä särkeä. Ei syöntikaloiksi sopivia, aivan liian pieniä. Siippa veistelee epelille, että hänpäs saikin kultakaloja. Uskoo, ken lystää. 

Ajankulukseni sommittelen kaloja riviin pituusjärjestykseen.  Epeli kysyy, pitääkö noin aina tehdä. Ei täydy, tämä on nyt vain fammun ajankulua. 

Kiertelen taas jäällä. Étäämpänä näkyy useita pilkkijöitä. Ovat vaan liian kaukana, jotta näkisi, ovatko he saaneet kaloja. 

Jäällä ei ole juurikaan lunta, siellä on aivan ihanteellista liikkua. Vain metsän reunassa on lunta sen verran, että hankeen jää jäljet siellä kulkiessa. 

Katson ylös ja seuraan loittonevaa suihkukonetta. Epeli kysyy, miksi sitä sanotaan suihkukoneeksi. Ööö.. naurattaa, sillä voisi juksata, että siellä ihmiset käyvät lennolla suihkussa. No joo, en ratkea tällä kertaa viisasteluun. 

Siipalta kala näykkii järjestään toukat koukusta. Epelin koukkuun lisään matoa ja tällään entistä paremmin. Ei tulosta. Siippa voittaa 10-1. 

Päätämme lähteä kotiin syömään. Tämä oli kiva ja sopivan mittainen pieni luontoretki. Keräämme vielä kalat jäältä pois, pakkaamme pilkkimme kassiin ja hymyilen paikalleen jäävälle auringolle hyvästiksi.