Joululomalle lompsis

Taas tultiin jouluun, lauletaan joululaulussa. Koulussa vietettiin päättäjäispäivää perjantaina. Loma tuntui ainakin itselleni tulevan todella tarpeeseen. Syksy on ollut hyvin hektinen töiden osalta. Mutta jälleen kerran totean, että kasvatustyö on itselleni se THE JUTTU. Enpä tiedä toista ammattia, jossa palautteen - suuntaan jos toiseen, päivästä riippuen, saa näin  suoraan. Kun tulin aamulla töihin, löysin pöydältäni mm. tämän lappusen. 

Siinä hyytyy kaikki muu lahjaksi saatu. Lapsen omin käsin kirjoitettu, vihonreunasta rääpäisty lappunen on niin aito. Kävin halaamassa tämänkin oppilaan ja hänen silmänsä loistivat koko koulupäivän ajan. Ihan paras kiitos!

Äidin kanssa vein isän puolen sukuhaudoille jo ajoissa kynttilät. Se on jokavuotinen päivän reissu Etelä-Pohjanmaalle, josta en halua tinkiä. Lunta vain oli haudoilla niin paljon, että olin polviani myöten märkä. Äidin kanssa käytiin myös nauttimassa paikallisessa ravintolassa jouluateria ja vielä myöhemmin istuskelimme huoltoaseman kahvilassa. Mielettömän ihanaa katsella oman lapsuuspaikkakunnan ihmisiä. Suurinta osaa en enää tunne. Olen ollut lapsuuspaikkakunnaltani pois jo 35 vuotta. Aika tekee tehtävänsä. Silti sinne edelleen on joku side, vaikkei läheisiä siellä enää asukaan. 

Minulla oli  tänä vuonna visio aloittaa joulusiivoukset hyvissä ajoin. En ole koskaan pitänyt siivoamisesta, se on vastentahtoinen pakko. Toki fiilis siivouksien jälkeen on silti ihana. Siippa panikoi aina, saanko aatoksi kaikki valmiiksi, kun sukunsa tulee perinteisesti meille aattoa istumaan. Esitin siipalle vastakysymyksen:

-Onko yhtenäkään aattona ollut mulla hommat kesken, kun vieraat on saapuneet?

Siippa oli ihan hiljaa.:) Eipä tosiaan oo,. Olen valmis puskemaan vaikka vuorokauden ympäri, jos tuntuu, että jokin homma on kesken. 

Tänä vuonna olinkin itseeni tyytyväinen, että hommat tuli aloitettua ajoissa. Yllätysmomentit nimittäin voivat mullistaa täydellisenkin suunnitelman! Eilen selvisi, että anoppi oli kovassa kuumeessa. Oli ollut jo useamman päivän. Kun asuu yksin, eikä ollut ilmoittanut kellekään huonosta olosta, hälytyskellot alkoi soida.

Vein  anopin lopulta päivystykseen illansuussa. Totesimme, että olin ainoa mahdollinen saattaja, kun siippa on sen verran kovasti riskiryhmää, että häntä ei voitu sinne laittaa. Toinen veli perheineen taas oli sairaana. No, äkkiähän tästä, kun yötä vasten mennään, ajattelin...

Aamukuudelta lähdin kotiin, kun anoppi lähti jatkohoitoon. 9.5 tuntia vierähti odotellessa. Tämä päivä onkin sitten  mennyt unihuntu silmillä. Olen silti saanut kaiken aika lailla tip top, määrätietoisuus puskee näissä tilanteissa väkisinkin esiin. :)

Jospa tämä rauhoittuminen jouluun voisi alkaa! Tässä on vielä edessä kotoilua ja myös reissua. Toivotaan, että ollaan kaikki kunnossa! 

Hyvää joulua teille kaikille isäni sanoin:

Terävänä, ku Erkin Hannan porsas jouluaamuna. :))) 

(sitä ei ilmeisestikään lahdattu...)

Tonttu 2024

 Täällä taas jokavuotiset kuvat omasta kotitontustani. 6-vuotiaan kanssa ollaan  kaikkina hänen kuutena joulunalusaikanaan kuvattu jouluasussa. Joku joulutonttupäivitys on aiemminkin tänne blogiin päätynyt, jotta saan pysymään nämä tallessa. Blogi on siitä armelias alusta, että jopa minulla on kaikki täällä tallessa. 

Joulun alla tuumimme, mikä olisikaan tämänvuotinen kuvauspaikka. Joka vuosi olen pyrkinyt kuvaamaan joulutontun erilaisessa ympäristössä. Tänä vuonna päätimme pojan kanssa, että kuvauspaikka on taloani ympäröivät pellot. 

Pientä paniikkia vain lykkäsi, kun kuvauspäiväksi sovittu ensimmäinen adventti olikin lumeton. 

Mutta kun kerran on päätetty kuvata, niin kuvataan! Puimme tonttuvermeet pojan päälle ja juuri kun olimme astumassa ulos, tajusimme joulun ihmeen tapahtuneen. SATOIKIN LUNTA!

Olisimme olleet valmiita odottelemaan jonkin aikaa, että lunta olisi ennättänyt sataa maahan vähän enemmän, mutta lyhyt valoisa aika rajoitti. Oli lähdettävä heti. 

Kieppasimme lähipelloille varmaan vaikeimman kautta. Läpi kivien ja kantojen. Muutaman kuvan näpättyäni jatkoimme taivallustamme. Vastaan tuli oja, josta ei sitten pystynyt päättelemään, oliko vettä ojassa paljon, vähän vai ei lainkaan. Optimistiluonteeni päätyi jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja niinpä näytin pojalle mallia, kuinka fammu on valmis hyppäämään ojan jos toisenkin kautta eteenpäin. En tiedä, kannattiko, sillä jalkani painui polvea myöten uppeluksiin ruosteiseen vesiojaan ja mätkähdinpä vielä istuallenikin. Pojan ilme olisi ollut kuvauksellinen, mutta enpä ennättänyt kaivaa kameraa käsiini siinä hetkessä. Vaan ei se mitään! Pojan tonttuasu säilyi sitten ilman kuravettä, kun  osasimme paremmin ennakoida. 

Matkan varrella nousi mieleen vanha tontturuno. Leikin sitä omien poikieni kanssa, silloin kun he olivat pieniä. Siihen oli sormileikkikin lapsen vartalolle. Oi niitä aikoja!

Tonttu kiertää kartanoa, tonttu kiertää kartanoa. (piirretään ympyrä kasvojen ääriviivoihin)

Katsoo ikkunasta, katsoo akkunasta. (käsi silmien päälle, katsellaan suuntaan jos toiseen)

Kuulostelee, kummastelee. (käsi korvan takana käännellään päätä ja kuullostellaan)

Soittaa ovikelloa, pimpom, pimpom.  (painetaan sormella lapsen nenään 2 kertaa)

Pyyhkii jalat rappuralliin, (etusormella pyyhitään nenän ja ylähuulen väliin)

ja käy suoraan sisälle! (lykätään etusormi lapsen suuhun)

Meillä oli oikein riemukas retki. Lyhtykynttiläkin paloi onnistuneesti koko kuvausten ajan. Kuvasatoa kertyi varmaan toistasataa kuvaa. Täällä vain takaapäin punanutun kuvia kumminkin. 

                                                                No niin, kuvaukset valmiit, joten joulu saa tulla!

Joululahjavinkkejä lähes sadan vuoden takaa

Uskokaa tai älkää, mutta olen edelleen sairaana! Yli viikko tässä on jo mennyt ja nukuttu vuorokaudet ympäriinsä lähes 24/7. Kova yskä ja ääni ei vain kulje. Enää ei onneksi ole kuumetta. Sitäkin oli usean päivän tosi kovasti. Mutta saappa nähdä, pääseekö vielä huomennakaan töihin. Onhan tämä - ensin ei useampaan vuoteen yhtään sairaslomapäivää duunista ja sitten kaikki kootaan kerralla. Höh. Ei sitten yhtään nappaa. Mielessä pyörii sata asiaa, jotka pitäisi saada tehdyksi ja eteenpäin. Asioita, joita sijaiset  ei pysty tekemään. :((

Eilisiltana selailin vanhoja sanomalehtiä. Sattuu käsiin jokunen joulunalusnumero lähes sadan vuoden takaa. Lehdet taisivat olla vuosilta 1927 ja 1937. Näköjään jo silloin on ollut vaikeus valita joululahjoja. 

Toisaalta pidän kovin noista vanhojen mainosten selkeydestä. Yhteen mainokseen saatiin sisällytettyä oikeastaan koko kaupan varasto ilman ensimmäistäkään kuvaa. 

Tuo Alfr. Björklundin kauppa täällä Kokkolassa tuntuu olleen muutoinkin aikansa käsite. Etenkin, kun on mahdollisuus nähdä siitä vanha valokuva. Itseäni kiehtoo tässä periaatteessa  kovin minimalistinen varasto, joka kuitenkin  on saatu näyttämään runsaalta - ja ah, niin  siistiltä. Ja myyntihenkilöstön määrä, kun ottaa huomioon, että myynti tapahtui tiskin takaa.

Tietystikään kuva ei kerro kaikkea - kauppa oli aika isokin, mitä olen nähnyt siitä kuvia. Ja tosiaan varmaankin pääpaino oli sillä rautaosastolla.   Eikä tietysti voi mitenkään sivuuttaa tuota upeaa kassakonetta.  Sen takaa näkyy vielä vilaus täydellisesti asetettuja kangaspakkoja. Ihanaa jotenkin, että kun kukaan asiakas ei päässyt tavarapaljoutta tonkimaan, tuotteet säilyivät kaiketi hyllyissä siististi. Toki kuvaa katsoessa putkahtaa mieleen, että mitäs, jos olisinkin halunnut juuri tuon ylimmän hyllyn kulhon nähdäkseni ja sitten en olisi sitä halunnutkaan osta. Myyjä-parka. Toivottavasti kaupassa oli tukevat tikkaat!

Jotenkin kiehtova ajatus myös, että liike oli rautakauppa, mutta sieltä saattoi hankkia myös sekahedelmiä tai tupakkaa - ja paljon muutakin. 

Yllä: Björklundin kauppa Isokadun ja Torikadun kulmauksessa. Kuva valokuvattu  ETT: valokuvanäyttelystä,  Karelmon kokoelmat/KHRM. 

Yllä: Keskipohjanmaan kirjakauppa. Kuva valokuvattu ETT valokuvanäyttelystä. Alkuperäisen kuvan omistaa KPO arkisto. Kauppa sijaitsi osoitteessa Isokatu 8. 

Kivaa leikittelyä sanoilla on tässä joulupukkimainoksessa. Nyt se on täytettävä! Pukin kontti tietenkin! "Kaikki on kuin tarjottimella." Ja ei kun shoppailemaan!

Tämä Osuuskaupan mainos on kaunis mustavalkoisenakin. Se kätkee sisäänsä joulun kuvitukset ja tarjoustuotteet.  Joulupuu on rakennettu. Ihana!

Yllä:  Keski-Pohjanmaan Osuuskauppa. Kuva on Isokadulta pohjoiseen. Kauppa osoitteessa Isokatu 7. Kuva valokuvattu ETT: valokuvanäyttelystä,  KHRM. 

Näin upeita tuotenimikkeitä kaupat jo tuolloin pullollaan. Ehkä olisin käynyt hankkimassa pikkupaketteihin ainakin sokeripihtejä, fanerilippaita, pieksun pauloja, kirjoitustelineitä, varpaallishihnoja, neularasioita, leninkikankaita ja pulloverejä, aistikkaita lahjapakkauksia sekä mainoksen sanoin "Kaikkea, mikä tekee mielen iloiseksi sekä saajalle että lahjoittajalle. Kyllä siinä  oltaisiin jouluaattona suu auki montaa pakettia aukoessa. Mitä sinun paketeistasi olisikaan löytynyt?

LÄHTEET: Kokkola. Sanomia Pohjanmaalta. 15.12.1927. N:o 142.[https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1554302?term=Pikkujoulua&term=Kokkolan&term=Kokkola&term=Kokkolassa&term=Kokkolaankaan&term=pikkujoulun&page=1] Luettu 9.11.2024.

Pohjanmaan kansa. 18.12.1937. N:o 149A. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2069398?term=Ykspihlajan%20kansakoulujen&page=3] Luettu 9.11.2024. 

Uuden vuoden kynnyksellä vanhoja asioita

 Viimeisiä tunteja viedään vuotta 2023 ja kovasti jo odotellaan uuden vuoden käynnistymistä. Vuosi on ollut kiireinen, töitä on tehty paljon. Olen saanut olla tosi terve, ensimmäinen taudinpoikanen  iski vasta  joululomalla, kun kiire ja stressi kai hellitti. Niinhän se aina...

On ihanaa olla joululomalla. Olen viipyillyt kotona, valvonut pitkään ja nukkunut myöhään. Pikkupojan kanssa vietimme välipäiviä kahdestaan majoja rakennellen. 

Ja tietysti huomaan taas kerran sen, että kun rentoudun, minun on helppoa ja innostavaa tehdä kaikkea luovaa. En oikein itsekään käsitä,  kuinka selkeästi rentoutumiseni siihen vaikuttaa. 

Tässäpä teille tarinaksi tallennettuna kirjoitukseni, joka julkaistiin joulun alla Evijärven joulu 2023-lehdessä. Se on todenmakuinen kertomus mummoni äidin kuolin yöstä aika tasan sata vuotta sitten. Tuntuu hurjalta, miten elämä onkaan sadan vuoden aikana muuttunut. Ajattelen myös niin, että tuo kirjoituksen tarina on osoitus siitä, kuinka ihmismieli kykenee selviytymään monenlaisista kriiseistä ja ponnistamaan silti tasapainoisesti eteenpäin. Jotenkin jopa oman elämän vastoinkäymiset kalpenevat entisten huolien rinnalla.

Alla oleva tarina on murteella kirjoitettu, ehkä vähän vaikea lukea.

"Tarina on joulunajasta vuodelta 1923 Evijärven Haapajärvenkylästä tasan sata vuotta sitten. Keuhkotauti jylläsi silloin. Hilda-äiti kuoli 40-vuotiaana. Miten suuret jäljet se perheen elämään jättikään. Vieno-mummo kertoili minulle paljon. Olin varmaan ainut, kenelle hän näistä avautui. Asuin 8-vuotiaaksi asti Kuivasessa mummon ja Kallen luona vanhempieni ja siskoni kanssa. Olin kai potentiaalinen kuuntelija mummon vuodatuksille. Mummonihan jäi jo 26-vuotiaana sotaleskeksi ja muutti sen myötä takaisin kotitilalleen lapsineen auttamaan isäänsä ja Kalle-veljeään. Tragedioita tragedioiden perään.

Levolle laskel` Luojani

Äiti oli nyk` kuollu. Isä oli tullu yöllä herättään meijät kesken unien. Sen käjessä oli kynttilä ja liekin valon osuessa kasvoille, näki murheellisen miehen uurteiden syventämän katannon. Olin noussuh` het , kunn` isä oli tullu huoneeseen. Vaistosin het, että äitil` lähön aika oli tullu. Mutta Toivo, se vaan halus jatkaa unta.

Isä ravisteli Toivoa olokavarresta.

-Toivo, herää. Äiti tahtoo suv` vielä sen luo. Nousen`ny. Toivo, herää. Vieno on jo yläällä.

-Äitinne tahtoo, että työ tulisitta vielä hyvästelemään. Äiti lähtee pian taivasmatkalle. Tulukaa nyjj`jo. Äitinne niin haluis, että työ kaks vanhinta ees tulisitta sev`vielä hyvästeleen. Antaa muijjen nukkua. Hilijaa, hilijaa. Nouskaa ylös nym`, mutta varoin, ettei pienimmät herää.

Koko asiaa oli niiv` vaikea käsittää. Sillon, kun äiti vielä oli terves, se hoiti tuvan ja lapset, kävi navettatöillä, leipas tai parsi sukkaa ja hääri kaikenn` aikaa. Iltasin äiti laulo meijät lapset uneen. Äitillä oli kaunis ääni. Ja sem` poukussa oli hyvä olla.

Äiti oli sairastelluj` jo pitempään. Ja sittev`vielä viis lasta seihtemän vuojen aikana. S´oli palijon. Sev` voimat oli menny lapsiin, kun se synnytti ja imetti vuorom` perään. Ei siinä oikeen päässyv` voimaantumaan. Kahen viimesel` lapsev` välillä oli vaan reipas vuosi. Äiti oli langllaiha jo sillon, kun se Taimin sai. Mutta kun heinänteon jäläkeen äiti oli saanuv vielä Kaarlon, se` i oikeen päässy ollenkaan enää siitä kuntoon. S`oli tosi laiha ja väsyny. Se ties varmaan jo sairastuneensa ja kun se yritti kuitenkiv` vielä imettää Kaarloa, niin kerranki kuulin, kun se ihtekseen voihki itkun sekasella äänellä.

-Turhaan minä tätäkin koitan imettää, kun se kuolee kumminki, äiti vaikeroi.

Ne kaks pienintä oli niih` heikon olosia ja marusia. Olotkin oli köyhät. Vapaussoasta oli vasta päästy. Ruokaa ei ollu palijo ja kun äiti oli imettäny monta vuotta peräjäläkeen, niin s`oli jo valamiiks laiha, ku` aijanseiväs, ruukas isäki sanoa.

Pian äiti alako yskiin enemmän. Ristiäisekki sille pienimmälle pijettiin hilijassa. Ei pyyjetty enää valokuvaajaakaan, niin kun`noli vielä Taimin ristiäisissä ollu. Eikä kukaan ois kai tullukkaan. Kaikki pelekäs, että se tauti tarttus ja olis kuolemaks. Se äitin yskä oli niin kurijaa kuulla. Pimeät yöt etenki se yskä ikäänkun särki syämmen ja täytti koko talon. Yskökset se sylyki semmoseen sylykyastiaan. Se kippo oli harmaammusta metalliloota. Isä sitä yritti sitte aina aamusin tyhyjentää ja huuhtasta. Piti ollan` niin tarkka, ettei ne pasiliskot tarttus muihin.

Keuhkotauti soli. Tuperkkeli. Tuperkuloosi. Tubi. Lentävä. Rintatauti. Ei sitä oikeen tienny, millä nimellä ois sanonu. Oli liijan monta nimeä ja kaikki ne sanat oli niim` pelottavia ja pahoja. Kuv` vaan suustaan päästi jonkun` noista, niin kaikki kääns päänsäki het poispäin. Ne sano, että se oli likasten tauti. Muttei se niin ollu. Kylältä äiti oli sen tauvin saanu. Kulukutauti s` oli. Se` m pysty aistiin, kuinka tuota tautia kaikki pelekäs. Auttajakki oli niin vähissä. Isän piti olla navettatöillä ja minä olin sentään jo seihtemän ja kelevollinen auttaan. Muut oli kaikki nuorempia. Toivo oli täyttäny kuus niihin aikohin, kun se äitin yskä syksyllä pahentu ja Alli just joulun eellä vasta nelijä. Taimi oli hyvän toisella vuojella ja Kaarlo ei osannu vielä ees olla kontallaan.

-Vieno, suv` varaas jää lasten peräänkahtominen. Isäs aika menöö navetassa ja ulukotöissä, sano Hanna-mummo.

Onneks näin talavella ei ollu kyntötöitä, riitti kun talossa oli puita ja sai lehemät tillattua ja lypsettyä. -Kuolemantauvin on äitis saanu, sano Hanna-mummo.

Se asu naapurissa ja oli jo melekeen sokea. Hanna-mummo kävi välillä pesemässä lapset saunassa, muttei se sisälle tullu, ettei sekin sairastuis. Se kuuras isolla porstalla lasten selät. S`oli vähän pelottavaaki, mutta Hanna-mummo oli kuitenki hyväsyämminen ja halus auttaa. Sekin oli niin harmissaan äitin sairauvesta.

-Työihiminen parhaassa ijässä. Että piti näin käyvä. Ja kunn`on ne kaikki lapsekki. Niin se sano.

Isälle se hoki, että kyllä myö yhessä tästä jotenkis` selevitään, päivä kerrallaan. Ja että isän nuoremmat siskot, Hilima ja Johanna, joutais tulla kahtoon lastem` perään, kun äitistä aika jättää. Hilimalla ja Johannalla ei ollu omaa perhettä ja n`oli erilaiset kuinn`yö ja päivä. Johanna oli tyylikäs Savonlinnan kasinon kylymäkkö ja het sitten`niin herttanel` luonteeltaan. Mutta Hilima, se taas oli ronski, eikä juuri hempeilly. Mutta tykkäsin siitä, kun se halus aina niin auttaa, opetti leipoon, tekeen muttia ja limppimaitoo. Ja sel`leivän leipomisen se opetti suurpiirteisesti, niin kuss`sen luonteelle sopi – kourakaupalla vaan paiskattiin jauhoja taikinajuureen ja voijj` että se maistu, kul` leivän sai ottaa uunista. Vieläkil` leivol`leivät Hiliman ohojeilla.

-No`n tärkeitä taitoja elämässä osata, oli Hilima joskus sanonu.

Oli siinä töiset paikat. Hanna-mummo niim` pelekäs, että se tauti veis mukanaan isänki. Kuka meijän viijen perään sitte kahtois? Isä vaan sano, että kyllä myö tästä jotenkis`selevitään ja se keitti iltasin sipulimaitoo äitille. Siihen se usko. Se laitto ison voinokareenkis` sekaan. En tiijä, auttoko se mitään, mutta äiti ainaki tykkäs juua sitä lämmintä lientä. Joskus isä hiero äitir` rintaan Kanvertin salavaa. Muita lääkkeitä ei oikeenn`ollu.

Se yö, kun äiti kuoli, oli het pian joulun jäläkeen. M`ei oltu saatu olla äitin lähelläkään viikkotolokulla. Äiti vaan makas pimeässä peräkammarissa. Ei sinnes` saanum` mennä, vaikka teki niim` mieli olla äitin kans. Ne sano, että se tauti on kuolemaks ja tarttuu vielä.

Äiti ei voinu antaa enää kikkiäkään Kaarlolle. Isä oli tuonu tupaan maitosarven. S`oli semmonen ison lehemän sarvi, johon pistim` vastalypsettyä maitoa. -Kaarlon pitää alakaa kikkivierolle. Äitinne ei enää pysty sille kikkii antamaan. Vieno saakin alakaa juottamaan sarvesta Kaarloa, isä sano. Pijin Kaarloa sylissä ja pistim`maitosarven sen suuhun. Se imi niin ahanaasti. Ja yritim`minä sitä Taimiaki syöttää. Sekinn`oli vielä niim` pikkunen. Mummo oli kyllä opettanu, että ruokaa pysty Taimille jo antaan niinki, että ensin sen omassa suussa mössäs. Sitte annon sitä Taimille, niin se vähän vankistu, henkensä pitimeks. Oli niin kova halu pitää ne pienet hengissä. N`oli niir`rakkaita. Ja ne niim` itki, kunn`ei ne saanu olla enää äijin lähellä. Ei ne sitä yhtään ymmärtäny. Kunn`en minäkään. Ja äitiki itki hilijaa. Itki ja yski ja vaikersi. Oisin niih` halunnu silittää äitiä ja lohuttaa, ja sanoa, että kyllä minä niistä pienemmistä pijän huolen, mutten saanu mennä ees sel `lähelle.

-Voi kul`Luoja ottais nuo kaks nuorinta ees pois.

Niinn` oli äiti sanonu ja se jotenkip` pelotti. Olin kuullu, kun`ne joku yö oli kamarissa hilijaa puhuneet keskenään, äiti ja isä, ja luullu, ettei kukaan kuule.

-Kyllä so`n paras, että kunn`oon kuollu, niij`jätätte hauvan vielä auki. Ei tarvihte het sitte uuvestaan kaivaa sitä auki näin talavea vasten. Nuo pikkuset kuoloo kumminki. Sittek` kuulin äitin itkevän.

Miks se halus kaks niin pientä ja rakasta kuoleman omiks? Vaikka s´oli niitten äiti. Isä kyllä sano, että äitis haluuv` vaan niitten parasta ja meijän kaikkien. Että se niim` pelekää, ettei isä seleviä viijen pienen kans. Ja että kunn`non` niih`heikon olosiaki. Ja se Taimihan kuoliki sitteh`het pian äitin jäläkeen. Jotaim` paiseita sillet` tuli ja ne puhu, jotta sille ois annettu vääriä lääkkeitä. En sitte tiijä. Voi se olla niinki, että se meni siihen samaan tautiin. Se hauvattiin kolome viikkoa äitij`jäläkeen.

S`oli kyllä ihime, ettei se tauti isään tarttunu, kun s`oli niim astmanenki aina ollu. Ryki ja ryki. Mutta onneks isä oli käynyv` vielä syksyllä Kirsimpäkillä karpalossa. Niitä marijoja se aamusin munttas suun täyveltä ja yritti meilleki antaa, että pysyttäs terveinä. Karpaloa ja puolukkaa. Puolukoitten sekaan se laittor` ruisjauhoja ja joskus leikkas sokerisaksilla murenta sokeritopasta sekaan. Voijj`että se sitten maistu!

Myö seisottiin yöm` pimeyvessä, Toivo ja minä, siinä äitin kuolinvuoteen ääressä. Ulukona sato hilijalleen lunta ja tuuli vinku vanhan tuvann` nurkissa. Piha oli täyttyny lumipursuista. Isä oli vielä illansuussa arponu, pitäskö sel`lähtee viemään äitiä hevoskyyjillä lääkärille het aamusta. Mutt`ei siinä ollum` mitään iiliä, kul` lääkäriin oli kymmeniä kilometrejä ja koko pihaki oli niil` luminen, että hyvä kun reki pysy ees pystyssä. Ei se äiti ois kuitenkaan sitä matkaa enääk` kestäny ja kunn`ei ollu hyviä lääkkeitäkään siihet` tautiin.

Kammari oli pimeä lukuun ottamatta sitä kynttilän lepattavaa liekkiä. Isä istu tuolilla äitiv` vieressä ja pyyhki sen ohtaa rasulla. S`oli ihan hijestä märkä. Äiti halus vielä hyvästellä meijät kaks vanhinta. Muitten pienempien se halus antaa nukkua. Minä sanoin äitille, että pijin niin sitä ja että munn` oli nyt jo ikävä sitä ja ettei äiti sais mennä taivaaseen. Äiti vaan kahto väsynein silimin. S`ois niin halunnu halata, mutta s`ois olluv` vaarallista ja s`oli niim uupunukki jo. Minä päästinn` itkun. Äitin katse harhaili ja välillä se yski kumeasti hihaansa.

-Vieno, kiltti, lupaako äitille, että autat isääs! Se tarvihtoo apua, kum`mua ei enää oo.

Niin äiti vielä sano. -Äiti, minä lupaan. Hoijan pienemmät niin hyvin, kuv` vaan osaan, sopersin itku kurkussa. Äiti kyllä ties, että tekisin varmasti parhaani. Toivonki piti sanoa hyvästit äitille, muttei se oikeen ymmärtäny, mitä tuleman piti. Se varmaan vähäm` arkailiki äitiä, kunn`oli niin pimeäki ja yö ja s`oli väsyny ja hämillään. Kai sitä pelottiki.

-Ekkö sää Toivo ollenkaan aio äitiäs hyvästellä? kysy äiti siltä.

Äitin ääni oli ihan heikko jo. Isä yritti tuupata Toivoa lähemmäks, mutta Toivo vaan peräänty. Harmitti niim` palijon, kunn` ymmärsin, kuinka tärkeää s`ois ollu äitille. Äiti yski sitte taas hyvän tovin.

-Voi, Oskari, keittäsikkö mulle vielä kahavin? Se niil` lämmittäs rintaa.

Isä lähti kahavinkeittoon. Kammarissa oli ihah` hilijasta. Äiti vaan tuijjotti. Semmonen katanto, että s`ois halunnu sanooj` jotain, muttei millään enää jaksanu. Yritin hymyillä äitille. Äiti nosti kättään, muttei sanonu enää mitään. Silitin äitiä peitom` päältä ja luin samantien itkun sekasella äänellä äitin opettaman iltarukouksen.

Levolle laskel`, Luojani, armias ole suojani,

Sijaltain joss`enn` nousisi, taivaaseen ota tykösi. Aammen.

-Tubi, tubi, tubi, Toivo hoki ja pyöri siinä ihtensä ympäri.

Kai seki ois halunnus` sanoo jotain äitille, muttei se osannu. Yritin kahtoo Toivoon päin ja kurtistin kulumiani, että se ymmärtäis ollan´ny kiltisti, mutta se touhus vaann`omiaan. Isä toi äitille sitte sen kahavin. Äiti jakso vielä jotenkip` punnata ihtensä vähäm`ylöspäin, niinn` että isä piteli sen päätä toisen käjev` varassa ja laski kupin varoen sen huulille. Äiti joi kupin tyhyjäks. Sen jäläkeen se halus pitkälleen takas maate, ei se enää yhtääj` jaksanu. Ja siihen se sitte piaj` jo kuoli.

-Äitinne onn` nyl`lähteny taivaaseen. Niinn`isä meille sano.

Oli jälijellä enää yö ja hilijasuus. Isä nous ylös tuolistaan ja paino äitin silimät kiij` ja luki Isä meijän-rukouksen. Minä itkin, mutta Toivo oli vaann` ihan hilijaa, kurtisti kulmiaan ja imi peukaloa. Teki mieli ottaas `seki syliin ja lohuttaa. Myö oltiin nyk `kaks äijitöntä.

Isä saatto meijät sänkyyn ja sano, että meijän pitäs yrittää nukkuan`ny, ja että sem`pitäs hoitaa vielä monta asiaa. Se sano, että se kyllä aamulla hommais jonkum`meille avuks ja huolempitäjäks. Isän askeleet oli verkkaset ja murheen aisti koko sen olemuksesta, mutta halusinn` uskoo, että kyllä myö tästä jotenki selevittäis. Olinhal`luvannu `niin äitilleki. "

Kirjoitukseni myötä toivotan hyvää uutta vuotta 2024!

Jouluaattoiltana

 Hyvää ja rauhaisaa joulua sinulle, lukijani!

Jouluaaton ilta on jo hämärtynyt. Meille odotetaan pukkia saapuvaksi vasta myöhään illalla, kun siippanikin ennättää töistä kotiin. Meillä on tänä jouluna koolla koko perhe poikain ja  miniöiden kera vahvistettuna. Toki paikalla on myös 5-vuotias, jonka joulunodotus on niin aitoa.

Alla olevat kuvat on Kaarlelan kotiseutumuseon pihapiiristä. Kävin siellä joulun alla kuvailemassa pojanpoikaa tonttuasusteissa.

Hetken päästä väkeä tulee lisää, kun  aattoiltaa  saapuu meille viettämään siipan koko lähisuku. Veikkaan vilskettä ja vipinää yösydäntä  myöten.  

Päivä oli kiireinen. Lähdin ostamaan 5-vuotiaalle lääkekuuria sun muuta apteekista. Että se siitä joulurauhan julistuksesta. En ole koskaan ollut kaupoissa aattona. Nyt tuli sekin sitten koettua. Köyhdyin pitkästi toista sataa, mutta tärkeintä on saada pikkupoika tietysti kuntoon. Apteekissa totesin, että meilläpä aloitetaankin joulu  antibiootein. Én tiedä, lohduttiko yhtään, kun farmaseutti sanoitti ettei olla ainuita. 

Vein ihan yksikseni samalla reissulla kynttilät isän ja appiukon haudoille. Toinen pojista jäi lämmittämään saunaa, toinen paljua. Isän haudalla tein lumityötkin samalla, jotta seuraavilla olisi sinne helpompi kävellä. Lunta on niin paljon. 

Koulun joulujuhlassa esitimme oppilaiden kanssa laulupotpurrin neljällä kielellä. Uusin tuttavuus oli tuttuakin tutumpi joululaulu "Jouluyö, Juhlayö" ukrainaksi. Sain sanat siihen työkaveriltani ja opettelin sanat ulkoa. 

Tyha nich, svjata nich

jasnist`bje vid zirnyts

dytynon`ka presvjata

Taka jasna mov zorja

spochyvaje v tyhim sni

Ystäväni myös käänsi sanat minulle pyynnöstäni. Tässä ne teillekin. Näillä sanoilla toivotan kaunista, turvallista ja muistorikasta joulunaikaa!

Hiljainen yö pyhä yö!

Kirkkaus tulee silmistä.

Pyhä Lapsi,

Selkeä kuin tähti

Hän lepää hiljaisissa unissa.

Joulunavauksessa jonottaen ja jonottamatta

Joulunavausviikonloppuna päätin lähteä luonani olleen 5-vuotiaan kanssa kiertelemään kaupungille joulunavausviikon tapahtumia aistimaan. 

Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui Draken talo, jossa on näin joulun alla vuosittain koko museotalo pistetty jouluiseen kuntoon. Olen käynyt siellä aiemminkin, mutta päätin, että 5-vuotiaani voisi tästä ehkä saada kivoja aistimuksia. En ollutkaan väärässä. 

Paikalla oli pari Kokkolan matkaopasta ja ainakin meidän kiertelyaikaan pääosin ulkomaalaisia turisteja. Wau, tämä yllätti minut. 

On kiinnostavaa, mitä lapsi havainnoi tuollaisella museokäynnillä. Vähän piti avittaa, muutoin olisi ehkä monia aika keskeinen asia mennyt sivu suun. 

Perinteisen joululiinan, jollaisia muistan omassa lapsuudessanikin olleen, seurana on suloinen olkikoriste. 

Vanhassa keittiössä oli ensinnäkin ihana jouluinen tuoksu. Liekö kattilassa ollut glögimausteita. Poika kommentoi, että tuoksuu hyvältä. 

Vanhalla puuhellalla oli pellille sommiteltuna piparkakkuja paistovalmiina. 

Äidyimme tutkimaan puuliettä tarkemmin. Näytin pojalle luukun, johon kaadettiin vettä lämmitettäväksi. Poika tuijotti vempainta epäuskoisen näköisenä ja huudahti, että eikö vedet valu maahan, kun tuolta vettä ottaa. Vastasin, että paljon mahdollista. Astiassahan oli tyypillisesti hana, jonka alle  laitettiin astia, johon vettä laitettiin. Omassa mummolassa, jossa asuin 8-vuotiaaksi, oli vastaava laitos ja muistan, että ihaninta oli laittaa lasinen limsapullo vilustuneena hetkeksi vesisäiliöön lämpenemään...

Asia, joka on jäänyt aikaisemmasta kierroksestani kotimuseossa mieleen, on juurikin alla näkyvä joulukattaus. Pojan kanssa kierreltiin pöytää ympäri vanhoja jouluherkkuja katsellen. Nämähän ei olleet tietystikään oikeita, mutta tosi taidokkaita jäljitelmiä. Poikaa ihmetytti joululimpun seassa vilkkuneet tummat kokkareet - rusinoitahan ne!

Myös vanhat astiat olivat kiinnostavia. Näyttivät tosi arvokkailta. 

Myös perinteisiä kuusenkoristeita ihailtiin. 

Ja salin kahvipöydän kattaus! Oi, mitä feikkileivonnaisia. Poika sanoi, että ihania. Tällaisissa tulee aina kiusaus puraista ja kokeilla, onhan ne varmasti feikkejä!

Kristallikruunun lasisia koristeita myös tuijoteltiin niskat kenossa. 

Flyygelin päälle oli laitettu liina ja siinä oli perinteiseen tapaan joulukortteja. Kuva-aiheet  muistuttivat minua mummolan aikaisista joulukorteista. 

Myös lattianrajassa seisoskellutta olkipukkia pällistelimme. Minua nauratti, sillä muistan, kuinka nuoruudenystäväni kanssa  eräänä jouluna kauan, kauan sitten yritimme moisia värkätä. Minun pukistani ei tullut pukin näköisiä ensinkään. Joulumyyjäisistä ostin sitten ystäväni tekemän, soman olkipukin. Se on minulla vieläkin.  Ikää pukillani on jo yli 40 vuotta silläkin. 

Poikaa kiinnosti myös vuoteet, missä talon asukit olivat aikoinaan nukkuneet. En tied miksi. Ehkä se toi jotenkin asukkaiden inhimillisen ja tavallisen puolen esille.  Opas kertoi tuttavastaan, joka oli asunut aikoinaan Draken taloa vastapäätä. Talossa asuneet sisaruksethan olivat naimattomia. Opas mainitsi, että hän tässä puhuu talon Marta-emännästä, mutta oikeasti  naapuri oli kertonut, että entisiin aikoihin ei olisi voinut kuvitellakaan häntä näin kutsuttavan. Hän oli naapurille vielä iäkkäänäkin "Neiti Drake. !" Jotain rotia sentään!

Nämä ristipistoliinat ovat itselleni koukuttavia. Ennen nettiaikaa tykkäsin tehdä tällaisia. Mihin aika sitten loppuikaan?

Kipusimme myös yläkertaan. Pikkupojalle portaiden kapuaminen jo itsessään oli elämys. Samoin esimerkiksi kakluunien yläosien koristelut tekivät poikaan vaikutuksen. Yläkerrassa opas kyseli, haluammeko tietää paikasta jotain erikoista. vastasin että ei, kunhan aistimme yleisilmettä. En saanut sanotuksi, että olen täällä ennenkin useaan otteeseen kierrellyt ja blogiinkin tekstejä rustaillut.

 

Opas kertoi äsken käyneestä alakouluikäisestä pojasta, joka oli kysellyt, joko lähdetään. Oman pikkuepelin kanssa kiertelimme sopivan mittaisen ajan. halusin, ettei hän ennätä pitkästyä, jotta käynnistä jää kiva ja kiinnostava muisto.  Tähän alapuolen kuvan huoneeseen poika olisi halunnut mennä kokeilemaan sänkyä, se koukutti. Mutta huoneen oviaukko oli suljettu narulla. Keskustelimme pitkään, miksi niin joskus museoissa tehdään. 

Sitten kapusimme portaikon alas ja poistuimme astetta maallisempiin kierroksiin. oli ihanaa, kun väkeä ei ollut kierroksemme aikana liikaa, vaan kaikkeen pystyi tutustumaan rauhassa. 

Sitä vastoin jonoa jonon perään tuntui olevan joulunavaustapahtumissa. Poika oli piirtänyt edellisenä iltana valmiiksi tonttupiirroksen, jonka halusi viedä paikallisen kaupan  joulupiirrustuskeräykseen. Palkkioksi napsahti karkkipussi. Poikaa harmitti, kun piirroksia ei hetimmiten pistetty ikkunaan näytille. Täytyy käydä jokin toinen kerta niitä katselemassa. 

Kerroin pojalle piirustiskille jonottaessamme, että isänsä osallistui 3-vuotiaana jouluiseen piirustuskisaan, jossa voitti 3. sijan enkelipiirroksellaan. Poika tuijotti minua epäuskoisen näköisenä. Minulla on piirroksesta kopio jossain kehystettynä. Täytyisikin kaivaa se esiin. 

Kiertelimme tapahtumissa siellä sun täällä. Purjeella näytti olevan tonttudisko, mutta siihen menoon ei epelini lämmennyt. 

Joulupukkikin nähtiin. Ensi yrittämällä ei kohtaaminen pukin kanssa kuitenkaan onnistunut. Pukki viiletti kaupan käytävällä ohitsemme pikavauhtia. 

-Fammu, pukki meni vessaan! 5-vuotiaani totesi hämillään, kun yleisövessan ovi kutsui pukkia. 

Onneksi jokin aika myöhemmin tapaaminen melko juron pukin kanssa luonnistui. 

Jonotimme myös ilmaista hattaraa ja poniajelua. Hattaran saimme, mutta poniajelusta luovuimme pojan omasta toiveesta tunnin jonottamisen jälkeen. Ulkoilmassa oli sen verran viileää. 

Joulunalusreissu oli kuitenkin kokonaisuutena kiva. Harmillisesti tiernapoikaesitykseen emme ennättäneet, sen olisin itse halunnut nähdä. Lapsena olin monena vuonna tiernapoikakiertueessa ja olen sitä joskus musiikinopetuksessakin toteuttanut esityksiksi asti.

Kotona totesimme, että muualle täytyi jonottaa, mutta museoon pääsi suoraan. Suositteluni sille!

Valoa jouluun!

Meillä on vietetty perinteiseen tapaan kotijoulua. Siipan suku vietti meillä aattoiltaa, kuten yleensäkin. Nuorimmaiseni valjastimme pukiksi. Hyvästä pukinasusta huolimatta ei mennyt ihan nappiin, sillä 4-vuotias pojanpoika - siis täydellisesti vielä joulupukkiin uskova - kertoi ihmetellen pukin istahdettua tupaamme, että pukki on hänen setänsä. Kovasti yritimme vannoa ja vakuuttaa, että eihän nyt toki. Poika kuitenkin halusi uskoa pukkiin ja hitsasi oman pikkutuolinsa pukin eteen ja tyytyväisenä vastaanotti paketteja unohtaen, ettei pukki aito olisikaan. Silti pientä epäilyksensiementä kuului välillä "Pukilla on ihan setäni ääni!"

Lapsen luottamus oikeaan pukkiin on kuitenkin lyömätön. Meiltä pois lähtiessä poika kysyi silmät suurina "Mistä se joulupukki tiesi minulle huuliharpun tuoda?" Hehheh, mulla ja pikkupojalla on ollut hauskoja musisointihetkiä pitkin syksyä. Minullahan on siis tolkuttoman  laaja valikoima erilaisia soittimia. Poika joskus löysi laatikon pohjalta huuliharpunkin ja ihastui siihen. Sitten meillä oli remppa ja sen jälkeen huuliharppu katosi mystisesti. Poika on jaksanut joka kerta käydessään kysyä, josko se huuliharppu olisi jo  löytynyt. Että kyllä pukki tietää salaisimmatkin toiveet...

Naureskelua kotonani on myös tuottanut rakas, pieni jouluseimi, jonka olen pitänyt joka joulu pöydällä  yli 30 vuoden ajan. Pikkuepeli tykkää  siitä. Lapsen mielissä seimen figuureiden  paikat vaan  on vähän enemmän jännitystä herättävät. Jeesus-vauva makaa maassa Marian istuskellessa vieressä yksin hartaana. Paimenet, tietäjät ja Joosef on kavunneet tallin katolle ja härätkin vähän tavallista korkeammalle. Ehkäpä etsivät tähteä. 

Aattona kävin nuorimmaiseni ja pojanpojan kanssa viemässä kynttilöitä Kokkolan haudoille. Oli tosi kaunista. Kynttilätkin syttyi vaivattomasti ja oli kiva asetella niitä keveään  ja puhtaaseen lumeen hautojen edustalle.  Poika teki isäni haudalle lumilapiolla kauniin kujan. Kun siirryimme toiselle hautausmaalle siipan suvun haudoille, vinkkasin pojalle, että ottaisi taas lapion matkaan. Poika lompsi perässäni haudoille lapioineen, jossa joulurauhan julistamisen jälkeen oli jo melkoinen tasoitettu hanki ja kynttilämeri. Kyyninen ääni totesi "Olisihan se pitänyt tietää, että tämän suvun haudoilla on jo tähän aikaan lumet luotu!" Että sen verran on vuosien saatossa naurettu siipan suvun aamuvirkuille. 

Sitä vastoin aikaisemmin viikolla äitini kanssa Järviseudun haudoille tehty kynttiläreissu ei kai mennyt kynttilöiden osalta ihan nappiin. Olin mielestäni tehnyt loistolöydön, kun löysin kaupasta patterikynttilöitä, joissa oli jo valmiiksi paristot sisällä. Vähän rumia, kun oli päällinen reikäinen, mutta väliäkös sillä! Vaivatonta, ei tarvitse alkaa erikseen haudoille mennessä  rustailemaan paristojen kanssa, vaan saan kiskaista elävien kynttilöiden seuraksi pitempään palavat kynttilät, kun niin harvoin  käydään noilla suvun  haudoilla. 

Kaivoin ekan paristoupeuden pussista esille ja ohjeen mukaisesti vedin valkean lipareen pois patteripesästä vain todetakseni, ettei kynttilä syty. Tuumin, että onko valmiiksi vanhat patterit, vai joku kontaktivika. Ei muuta kuin  kohmeisin sormin ruuvailemaan patterikantta auki. Pariin kertaan koitin ja eipä vaan syttynyt. Paiskasin kynttilän takaisin pussin pohjalle, jolloin se syttyi. "No niin, kosketushäiriöhän se!" Innoissani myönteisestä käänteestä ongin kynttilän takaisin pussista vain todetakseni sen jälleen sammuvan. Tätä liikettä muutaman kerran ja ei niin ei. Nakkasin (jälleen syttyvän) kynttilän pussiin ja otin tilalle uuden samanlaisen patteri-ihmeen. Eikä sekään syttynyt. Paitsi siinä vaiheessa, kun nakkasin senkin vihoissani pussin pohjalle. Siellä paloi nyt kaksi kynttilää!! Päätin nostaa hillityn hitaasti kynttilän vaaka-asennossa, kun se kerran niin näytti palavan. Mutta ei, taas sammahti. 

Kaivoin pussista kolmannen samanmoisen ja äidilleni tuumin, että pitää vielä lukee kynttilässä oleva tuotelappu uudestaan. Tavasin lappusta. "Hämäräkytkin." Äidille marmatin, että eihän tässä kynttilässä ole edes sellaista vipua, josta voisi ajastaa kynttilän palamaan tiettyyn aikaan. Pyöriteltiin oikein kahden naisen logiikalla kynttilää ympäri ja sitten äitini ilme kirkastui jopa enemmän kuin syttyneiden kynttilöiden liekki. "Hei, sehän alkaa aina palaan, kun nakkaat sen pimeään pussiin. YMPÄRISTÖN TÄYTYY OLLA TARPEEKSI HÄMÄRÄ!" Varmaan muut kirkkomaan kulkijat ihmettelivät valtaisaa naureskeluamme. Sinne jäi sukuhaudoille valmiiksi sammuneet kynttilät sitten odottamaan loistoaan...

Äidille tuumasin autossa, että tämä ei taida olla mikään hyvä kynttiläidea, että kun seuraava ihminen osuu sukuhaudoillemme, kerää takuulla kynttilät pois toimimattomina ja nakkaa roskiin. Yleensähän ihmiset kulkevat haudoilla valoisaan aikaan...Äitini vain vastasi, että tuskinpa kukaan viitsii toisten kynttilöitä alkaa sieltä keräilemään. 

Jouluaattona  aikaisin  kännykkäni soi. Olin itse asiassa silloin vielä nukkumassa ja uneni keskeltä vastasin puhelimeen. Isän iäkäs serkku sieltä soitteli. Tahtoi kiittää, kun olin lähettänyt hänelle joulukortin. Kerroin sitten sukulaismiehelle, että äidin kanssa käytiin Lappajärvellekin viemässä sukuhaudoille viikolla kynttilöitä. Tästä mies innostui kertomaan. ""Isoisäsi vanhempien haudalla oli tänä aamuna patterikynttilä, joka ei palanut. Otin sen kotiin ja ajattelin, että vaihdan patterit ja vien sitten takaisin..."

Koska liekkini ei  oikein täysillä lepattanut, en tajunnut, että sukulaismies puhui minun patterikynttilästäni! Tällaisella hitaammalla sytytyksellä repsahdin vasta myöhemmin nauruun, kun näin sieluni silmin vanhan miehen pattereineen ihmettelemässä kirkkaan lampun alla, miksi kynttilä ei syty. Taisi olla sen patterikynttilän tarina siinä! Varmaan joku roskisdyykkari vielä  tekee löydön jäteastiasta, jossa liekki loistaa kirkkaammin kuin koskaan...

Ps. Mun kirjoittaman sukutarinan voi lukee nyt e-kirjasta, jonka pystyy lataan ilmaiseksi netistä. Mun tarina on sivulla 386. Sain vuosi sitten tuolla kirjoituskisasta toisen sijan!:)

Valoisat joulun toivotukset kaikille!

Tonttupolulla sun muuta uutta polkua...

Eilen illalla kirpsakassa pakkassäässä pakkasin pojanpojan autoon ja ajella huruutettiin Elbaan tonttupolulle. Oli jo aika ilta, mutta oikein mainio ajankohta kiertelylle, sillä paikalla oli lisäksemme ainoastaan pari, kolme muuta pientä kulkijajoukkoa. 

Villa Elba on nuorisokeskus, jossa on nuoria vapaaehtoistyöntekijöitä sieltä sun täältä ympäri Euroopan. Heidän tehtävänään on esimerkiksi juurikin tonttupolun valmistelu.

Alussa  havutontut aluksi hieman pelottivat. Poika ei tahtonut tontun vierelle kuvattavaksi. Matkan varrella ujostelu luitenkin katosi ja tontut muuttuivatkin kivoiksi.

Metsikön siimeksessä tuikki erilaisia jouluvaloja.  Vielä kun puissa olisi ollut muutama qr-koodi, josta olisi kuulunut esimerkiksi eri maiden nuorten  jouluisia toivotuksia tai muuta mahdollista, olisi ollut ihan huippua!

Tonttu veneineen keskellä metsikköä oli pojan mielessä hauska. Muistin samalla, kun kesällä kuvailin maisemaa tällä samaisella kohdalla. Tuntui, kuin se olisi ollut ihan vasta eilen...

Välillä matkalla  oli hämärämpiä kohtia ilman valoja, mutta ainakaan oma pikkuinen ei pelännyt. Valkea lumi  ympärillä teki rauhoittavan olon. 

Pitkospuilla on välillä leveämpiä kohtia. Tässä kohdassa viipyilimme ja päästimme kuhertelevan nuoren parin jatkamaan  onnellista kulkuaan ennen meitä. 

Valoja oli erilaisia. "Katso, fammu, tähtivalot!"

Kolmivuotiaani oli aika innoissaan. Pakkaset ei haittaa, kun on kunnolla pukeuduttu. Polkua on mahtavaa kiertää, koska se on kokonaan järjestetty leveille pitkospuille. Reitin pystyisi kiertään myös vaikkapa rattailla tai pyörätuolilla. Ihana esteettömyysnäkökulma! Mikä ettei olisi aivan ihanaa tarjota tällaista reittiä myös vanhuksen kanssa kuljettavaksi!

Tänä vuonna tonttupolku on avoinna mihin aikaan tahansa omatoimikävelijöille 3.-8.12. ja varsinainen tonttupolun yleisöpäivä on 9.12. klo 16-20. Silloin tapahtumaan täytyy ennakkoon ilmoittautua. Tapahtumassa on myös silloin  mahdollisuus ostaa riisipuuroa. Nam! Tapahtuma järjestetään täysin ulkona. 

Kun olimme pojan kanssa kiertäneet polun, hän olisi oitis ollut valmis vielä uuteen kierrokseen. Eli hyvin jaksoi pikkuinenkin!:))

Tämä viikonloppu on ihana. Lähes vuoteen ensimmäinen kerta, kun ei ole opintotehtäviä iltojen öiden ja viikonloppujen haasteina. Meillä oli perjantaina erityisopettajakoulutuksen valmistumisjuhlat. Tuntuu ihmeelliseltä, että tämäkin polku on nyt ohi. On aika upea tunne valmistua tällä ikää omasta tahdostaan kolmanteen tutkintoonsa! Ja ihan silkasta omasta motivaatiosta ja mielenkiinnosta. Vaviskaa työmarkkinat!!

On aika hienoa, että nyt saan jatkaa ensi viikosta alkaen uutta työtäni yhden  lukukauden jälkeen  muodollisesti pätevänä:=)