Peto on irti...

Päivityksen otsikointi tarttui mukaan suoraan laulun sanoista, joten ei tässä sen suurempaa dramatiikkaa.:)

Tämän kertaiset kuvat tulevat ihan kotikyläni liepeiltä. Siippa bongasi  metsästysreissullaan huomiota herättävän suuret jäljet ohuessa lumipeitteessä keskeltä metsäautotietä. Äijäporukka kiisi vauhdilla niitä analysoimaan. Olettivat ensin ilvekseksi, mutta ei se ihan niin mennytkään...

Tarkempi tutkiskelu todisti, että jäljet kuuluvat aika harvinaiselle suurpedollemme, ahmalle! Ahmalla kun on noita varpaita viisi, ilveksellä ja sudella ainoastaan neljä. Ahman jälki on kolmiomainen kaveten takaosastaan.  

Olen onnekas. Nettisivuilta nimittäin löydän tekstin, jossa sanotaan, että  ihminen on onnekas, jos näkee ahman tai edes sen jäljet. Se on Suomen suurpedoista harvinaisin!

Minä huruuttelin tulitikkurasian kanssa jälkiä iltapäivän hämärtyessä pällistelemään. Noloa myöntää hieman amatöörimäinen moka, sillä mittanauhan unohdin  kotiin pöydälle:/ Niinpä jälkiä ei tullut mitatuksi. Ja juuri nyt tätä kirjoittaessa sataa vettä, eli se niistä jäljistä... 

Ahma oli tullut tielle metsiköstä. Se oli liikkunut metsäautotien keskiosassa  kolmisen sataa metriä ja siirtynyt sitten tien toiselle puolelle metsikköön. Asutukseen tästä kohdasta on vajaat pari kilometriä.

                     



Tässä yllä lainattu kuva Suomen metsästäjäliiton sivuilta. Siinä näky hyvin tyypillinen askelluskuvio.

Silloin, kun eläin kulkee nopeaa ravia tai käyntiä, takajalka astuu etujalan jäljen yli. Näin näyttää ahma liikkuneen omissa kuvissanikin. Tässä alla olevassa kuvassa näkyy ahman askelkuvio.

Ahma on liikkunut ilmeisestikin saaliin toivossa. Lähipellon reunassa kun todettiin olleen paljon samanlaisia ahman jälkiä. Paikalla tapaa liikkua   valkohäntäpeuroja ja kauriita...

Jäljistä ilmoitettiin suurpetotutkijalle, joka puolestaan kirjasi jälkihavainnot ylös. Vaikka ahmakanta on Suomessa pieni ja painottuu eniten pohjoisosiin, on ahmojen määrä viime vuosina lisääntynyt. Tällä hetkellä Suomessa arvioidaan olevan noin 250 ahmaa.

  Olaus Magnus  kuvaili Pohjolan kansojen historiassaan jo vuonna 1555  ahmaa näin:

"Kun se osuu raadolle, se syö niin ylenmäärin, että sen ruumis paisuu valtavasta ahmimisesta rumpumaiseksi. Löydettyään ahtaan paikan puiden välissä se puristautuu siihen, jolloin se pian rajusti tyhjenee. Näin hoikennuttuaan se palaa haaskalle ja täyttää taas vatsansa äärimmilleen, puristautuu jälleen samaan rakoon kuin aikaisemmin, palaa uudelleen haaskalle ja niin edelleen, kunnes tämä on kokonaan syöty. Silloin se alkaa kiihkeästi etsiä uutta saalista. Vielä hän sanoo, että se joka pukeutuu ahmannahkaturkkiin, voi syödä miten paljon hyvänsä, ja että sitä joka nukkuu ahmannahkavällyjen alla vaivaa hirvittävä nälkä".

Täytyypä tarkistaa millainen se oma peittoni onkaan:)


LÄHTEET: Ahma.[http://www.tunturisusi.com/ahma/] Luettu 12.12.2015.

Luonto. Arkiston aarteita: Lumijäljet kertovat. [http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/arkiston-aarteita-lumijaljet-kertovat/] Luettu 13.12.2015.

Suomen metsästäjäliitto. Ahma. [https://www.metsastajaliitto.fi/node/114] Luettu 13.12.2015.

Itsenäisyyspäivänä... minun "sotakokemukseni"

Itsenäisyyspäivä. Minulle se on aina edustanut herkistymistä ja hiljaista kaipuuta johonkin, mitä en edes tunne. Ihmismuisti on joskus pitkä. Tässäkin tapauksessa vuosikymmeniä pidempi, kuin oma elämäni. Tätä on vaikea kirjoittaa. En tiedä mistä aloittaa, mihin lopettaa... Aloitan Jatkosodan sotapäiväkirjamerkinnöistä Syväriltä.

"13.5.-42  Sateista. Teiden höylääminen suolauskuntoon jatkuu. III joukkue aloittanut muuton. 1. joukkueesta eilen kadonneen stm Kivikankaan etsinnät käynnissä. "[SPK 23666]

"15.5.-42 Poutaa,lämmintä.  ...Korp. Kivikangas palasi Lismasta veljeään etsimästä. Ei ollut löytynyt." [SPK 23666]

"4.6.-42 Poutaa. Hiukan viileämpää. Marskin syntymäpäivän johdosta vapaapäivä. Illalla Äänislinnan ympärijuoksu. Komppanian antama joukkueemme jäi 9:nneksi. Illalla lähti K.a. SA 12183 viemään miehiä Äänisjärvelle. Kuljettajana oli alik. Miettunen. Noin 3 km xxx II tienristeyksestä ja etupyörät joutuivat ojaan, joka tässä kohdassa oli kivistä. Todennäköisesti kuljettaja oli saanut auton pian tielle, mutta ojassa oli kivi, johon auto törmäsi. Tällöin irtosivat autosta etupyörät, auto pyörähti ympäri ja jäi kumolleen kaatuneena tielle. Lavalla olleet miehet sinkoutuivat tielle ja tien viereen, jossa on tällä kohtaa louhikkoa. Tällöin kuoli heti kaksi miestä ja yksi myöhemmin. Useita miehiä loukkaantui näistä niin pahoin, että heidän oli jäätävä sairaalaan. Sotapoliisi hälytettiin ja saapui kohta paikalle ryhtyen asian vaatimiin tutkimuksiin. Kuolleet olivat sotam. Paalanen., korp. Kivikangas ja korp. Tuominen. " [SPK 23666]

Siinä muutama rivi sota-ajan päiväkirjamerkintöjä, jotka antoivat karut raamit sukuni elämään vuosikymmeniksi. Isoisäni nuori veli katosi ensin jälkiä jättämättä. Isoisäni oli samassa komppaniassa ja kotoa hänelle oli sälytetty tehtävä katsoa vähän pikkuveljen perään ( niin kuin nyt sodassa pystyisi...). Ei tiedetä, mitä veljelle tapahtui. Otettiinko vangiksi, ampuivatko tarkka-ampujat, sekosiko pää ja antautui, vai päättikö itse päivänsä? Pojan äiti sai vuosien taistelun jälkeen pojalleen hautapaikan kivineen sankarihaudasta, mutta itse hauta, se on tyhjä. Joskus haaveilen, että saisin jonain päivänä olla laskemassa hänen tuntolevyään ja vähäisiä jäännöksiä Lappajärven multiin. Pari vuotta sitten siellä laskettiin sankarihautaan eräs toinen rajan takaa löytynyt sotilas.

Isoisäni pääsi lomille kotiin kertomaan veljen katoamisesta. Se jäi hänen viimeiseksi kotilomakseen. Isäni oli tuolloin 1,5 -vuotias ja hän kertoo ainoan muistonsa isästään olevan, kun isä vilkutti hänelle lähtiessään viimeistä kertaa kotoa rintamalle. Tunteisiin vahvasti vaikuttavat hetket voivat jäädä näköjään noinkin pienen mieleen. Koen edelleen ristiriitaisena isoisäni kuolinpäivän, Puolustusvoimien lippujuhlapäivän- se ikään kuin joka vuosi jaksaa lippujen liehunnallaan ja juhlavilla paraateillaan muistuttaa, mitä kauan sitten tapahtui. Parin viikon aikana samasta perheestä vietiin kaksi veljestä. Kolmas menehtyi vielä sotavammoihin myöhemmin.

Viime kesänä luin lomani huipennukseksi satoja sivuja sotapäiväkirjoja. Rankkaa, mutta samalla tavattoman avartavaa. Pääsin kuin salaa osalliseksi isoisäni sotataipaleelle; Korpiselkä, Loimola, Lunkulansaari, Tuulos, Aunus, Syväri, Petroskoi. Sinne matka päättyi. 

Löysin myös netin kautta yhteyden vanhaan mieheen, jonka isä oli ollut isoisäni pataljoonan komentajana osan sota-ajasta. Vaihdoin useita posteja miehen kanssa, jolla oli ihailtava tietomäärä asioista. Olen todella onnellinen tuosta ajatustenvaihdosta.

Aikaisempien sukupolvien kertomat tunnesävytteiset muistelut ovat mielissäni muuttuneet asioiksi, johon minut on kietaistu mukaan, tahdoin tai en. Toisaalta tunnen myös kiitollisuutta siitä, ettei asioista ole suvussani vaiettu. Ihminen haluaa juuret, vaikka ne joku olisi väkisin katkaissutkin.

Sotapäiväkirjojen teksti on pelkistettyä, Tapahtuneet asiat todetaan  kantaa ottamatta. Isoisäni tarina on vielä surullisempi kuin päiväkirjasta käy ilmi.  4. 6. 1942 vietettiin  sotamarsalkka Mannerheimin  75-vuotis syntymäpäivää ja hänet  oli samalla  nimitetty Suomen marsalkaksi. Isoisäni oli yksi heistä, jotka oli komennettu osallistumaan Äänislinnassa Mannerheimin kunniaksi  järjestettyyn paraatiin.

Kenttäoikeuden pöytäkirjasta luen, että miehille oli tarjottu leikattua konjakkia   paraatin jälkeen. Kuorma-autonkuljettajakin oli saanut siitä osansa  ja paraatista pois lähdettyä hän ajoi ylinopeutta mäkisellä ja mutkaisella tiellä menettäen lopulta auton hallinnan. Isoisäni sinkoutui kuorma-auton lavalta  pää edellä kiveen. Hän menehtyi vasta Äänislinnan kenttäsairaalassa. Ensisijainen kuolinsyy oli kallonmurtuma. Jos kuolema koskaan tuntuu turhalta, niin tässä tapauksessa kyllä. Kun tieto kuolemasta oli saapunut puolisolle, saapui sen jälkeen kotiin  vielä isoisän kirje, jossa hän lohdutteli puolisoaan, että ei tarvitse olla huolissaan, hän kyllä  etsii kadonneen veljensä.

Kun isoisän  arkku lopulta saapui Voltin asemalle, se piti noutaa  sieltä itse. Arkun kannessa oli lappu, jossa luki "Ei saa avata." Vielä vuosikymmeniä myöhemmin mummoni elätteli toiveita, että jos arkussa ei sittenkään ollut hänen puolisonsa... Ja se autonkuljettaja - myöhemmin selvisi, että hän oli ajanut autonsa  järveen ja mennyt itse mukana. Ei kai pystynyt kohtaamaan tekoaan. Tragedioita tragedioiden keskellä.

Isoisäni hautajaiset Lappajärvellä. Kuvassa isäni sylivauvana äitinsä sylissä.

Isän suku jäi minulle vieraaksi. Ei ollut juuri ketään. Vanhempi polvi oli isolta osin menehtynyt, nuoremmat muuttaneet  pois. Parikymppisenä sain puhelun isoisän neljänneltä, sodassa ainoana elossa säilyneeltä veljeltä. Hän asui satojen kilometrien päässä. Juttelimme kauan.  Puhelun jälkeen ennätin lähettää hänelle vielä äänikirjeen, josta hän ilahtui kovasti. Niin kovasti, että hänen puolisonsa lähetti minulle postitse itse tekemänsä pitsipäiväpeiton. Suunnitelmissa oli tavata, mutta emme ennättäneet. Sainkin kutsun hautajaisiin.

 Viimeisten vuosien aikana olen saanut kuin lahjan - useampi aikaisemmin tuntematon jälkipolvi isoisän suvusta on ottanut  yhteyttä ja halunnut tietää sukumme tarinan. Vaikka luulin tietäväni vähän, he eivät ole tietäneet sitäkään vertaa...Meitä yhdistää uskomattoman samankaltaiset kokemukset sukuyhteyden   katkeamisesta sodan vuoksi. Vuosia luulin, että olen ainoa, jota se vaivaa. Moni oli etsinyt yhteyttä sukuun kauan.  Luonteiden ja taitojen  samankaltaisuus ventovieraudesta huolimatta hämmentää ...Valokuvista selviää myös, että esikoiseni on kasvoistaan kuin kopio kadonneesta isoisäni veljestä. Näin me kannamme mukanamme menneitä...

 Kuvassa myöhemmin  kadonneeksi julistettu isoisäni veli Lappajärven jäällä ennen sotaa. Käsissä itse saalistetun turkiseläimen turkista muokatut kintaat.

Sodan aikana mummoni lapsineen joutui muuttamaan nuoren perheen kodista toiselle paikkakunnalle lapsuuden kotitilalle, koska sieltä perheen miespuoliset olivat joutuneet sotaan. Jonkun täytyi huolehtia lehmistä. Kun puoliso ilmoitettiin kuolleeksi, mummo päätyi jäämään lapsineen kotitilalleen loppuiäkseen. Oma talo järven rannalta myytiin ja sen mukana myytiin haaveet pitkästä yhteisestä elämästä ja isosta lapsikatraasta. Mummoni oli 26-vuotias leski... Vanhempi lapsista sijoitettiin köyhistä oloista lapsettomalle sukulaispariskunnalle. Isäni jatkoi elämäänsä äitinsä kanssa.

Kesken sodan lapsuustilalle palasi mummon veli, joka oli seonnut sodassa, toimitettu parantolaan ja lopulta vapautettu palveluksesta. Hän oli ollut nuorimpia sotaan lähtijöitä. Alku oli ollut jopa innostava, kun vanhaa sukua oleva naapurikunnan poika pääsi samaan komppaniaan. Valokuvassa he seisovat ryhdikkäinä vierekkäin lapsenkasvoisina. Alun jännitys vaihtui pian painajaiseksi, kun ensimmäisellä viikolla juoksuhaudassa kaveri nosti vähän päätään ja sai ammuksen keskelle otsaa kuollen mummoni veljen viereen. Alle parikymppiselle pojalle se yhdessä muiden myöhempien kokemusten kanssa oli liikaa...

Sodan jälkeen maatilalle palautettiin sotaan luovutettu talon ainoa hevonen. Muistan vielä mummoni itkun, kun hän kertoi minulle, että pettymys oli köyhässä sodanjälkeisessä elämässä kova, kun paljastui, että hyvä hevonen oli sodassa täysin vauhkoontunut ja se täytyi lopettaa. Netistä löytyy mielenkiintoinen Riitta-Marja Leinosen tutkimus sotahevosista ja tarinoista niiden takaa, kannattaa lukea. Tämän tekstin kautta ymmärtää paremmin sen konkretian, mitä hevosen luovuttaminen sotaan sen ajan yhteiskunnassa tarkoitti.

Oma lapsuuteni oli kaikesta huolimatta lämmin. Asuin ensimmäiset vuodet maatalossa, jossa mummo edelleen hoiti tilaa yhdessä vanhaksi pojaksi jääneen velipoikansa kanssa. Minulle tämä velipoika oli isoisän korvike. He hoitivat minua päivisin maatilan töiden lomassa, kun vanhempani tekivät pitkää työpäivää toisaalla. En osannut kyseenalaistaa perhekuviotamme. Sain elää vaatimattoman, mutta turvatun lapsuuden paljon elämää nähneiden ihmisten keskellä. Minusta pidettiin hyvää huolta ja otettiin myös osalliseksi maatalon töihin pienestä pitäen. Kun olin parikymppinen, mummon veli kuoli ja vasta tällöin minulle kerrottiin, että hän "menetti hermonsa" sodassa. Ilman tätä tietoa hyväksyin hänet hiljaisena ja varauksellisena miehenä ehdoitta. Muistan kyllä joskus ihmetelleeni hänen hiljaisuuttaan ja poissaolevaa katsettaan. Onneksi minut lapsena säästettiin tältä tiedolta.  Sai säilyttää silmissäni ihmisarvonsa vailla menneisyyden taakkaa. Sodasta emme koskaan hänen kanssaan puhuneet sanaakaan.

Tänne lapsuustilalleen mummoni siirtyi sodan aikana. Sodan aikana vielä pystyssä ollut iso maalaistalo tuhoutui pian sodan jälkeen tulipalossa. Tilalle rakennettiin pikaisesti kuvassa näkyvä talo. Näin idyllisessä paikassa minäkin sain asua elämäni ensimmäiset vuodet. Vaatimatonta, mutta minulle hyvin rakasta...

Nämä omat kokemukseni sodasta ovat etäisiä. Voi vain kuvitella, kuinka paljon rankempia kokemukset ovat olleet sotien jälkeisinä vuosina. Läheisteni kohtalot ovat muovanneet minua ihmisenä. Jo nuorena tilasin läheisteni kantakortit. Halusin jotain konkreettista tietoa ihmisistä sodan takana. Ne saavat minut miettimään nyt maistaan pakenevien ihmisten kokemuksia. Moni kai ajattelee, että eikö heillä ole kaikki hyvin nyt, kun pääsevät pois sodan jaloista. Kunpa se olisikin niin helppoa...

Mummolle puolison menehtyminen oli hyvin raskas taakka kantaa. Sodan jälkeen hän pyysi isääni polttamaan kaikki puolisonsa sota-ajan kirjeet. Ei kestänyt katsella niitä. Isä teki työtä käskettyä, vaikka myöhemmin harmitteli, ettei pistänyt niitä salaa piiloon. Muutama vuosi sitten ovikello lapsuuskotonani soi. Sukulaismies seisoi oven takana kädessään käärö. Hän halusi antaa jotain tärkeää isälleni. Kääröstä paljastui isoisäni käsin kirjoittama laulu- ja muistokirja. Se oli löytynyt remontin yhteydessä jo myydystä mummon ja vanhanpojan kodista vintin lattialautojen alle piilotettuna. Isä muisti samassa sen sinne piilottaneensa, ettei sitäkin poltettaisi. Isoisäni rakasti musiikkia. Hän on tallentanut rakkaiden laulujen sanoja kirjaan toista sataa. Kirja on minulle aarre.

Kuva isoisäni muistokirjasta. Isoisän ensimmäiselle kirjan sivulle kirjoittama teksti hiljentää.


LÄHTEET: Arkistolaitos. Digitaaliarkisto. Sotapäiväkirjat. [http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=738799 Luettu 6.12.2015.

Hyvää ensimmäistä adventtia!

Kuvakooste  tulee tällä kertaa kollegani kauniisti sommittelemasta adventtihartaudesta. Samalla pohdintaa joulun juhliin valmistautumisesta.

Minulle adventti suo luvan alkaa jouluun valmistautumisen näkyvämmin. Pidän joulun tunnelmasta, vaikken mikään jouluhörhö  tunnusta olevani. Oman työni kautta valmistaudun joulun juhliin jo kesästä lähtien kypsytellen, kuunnellen ja ideoita hiljalleen rakennellen. Vaivaudun kuuntelemaan satoja kappaleita löytääkseni sieltä joukosta ehkä vain yhden helmen.   Myönnän, en koe sitä työnä, vaan ennemminkin intohimona, joka täytyy saada toteuttaa. Työni mahdollistaa minulle tämän  - oikeastaan aika upeaa !

Saan mielettömästi voimaa kaikesta kaunista ympärilläni. En osaa itse sitä luoda, mutta onneksi lähelläni on ihmisiä, jotka sen taitavat. Vai mitä pidätte juhla-asuun puetusta pianostani! Ei voi soittaa rumasti, jos joku on nähnyt soittoni juhlavuuden eteen näin paljon vaivaa!

En ollut lapsena mikään koulufriikki. Pikemminkin  vetämätön alisuoriutuja. Usein turhauduin tunneilla. Silti yksi asia sytytti minussa jo kouluaikoina kipinän. Kuin ihmeen kautta sain opettajikseni pari luovuuteen ja ilmaisemiseen kannustavaa opettajaa. En tiedä, kuinka he huomasivat palon sisälläni, sillä olin hyvin arka ja ujo. Joka tapauksessa huomasin joka joulu olevani parhaan kaverini kanssa pääosissa näytelmissä ja viikonloppuisinkin opettaja roudasi Datsun 100 A:llaan meitä kissanristiäisistä toisiin. Arvostus heitä kohtaan nousee mielissäni vuosi toisensa perään. Siksi haluan avata omassa työssänikin mahdollisuuksia samanlaista paloa tunteville. Vaikka maailma muuttuisi tulevaisuudessa millaiseksi hyvänsä, luovuutta, ilmaisukykyä ja -voimaa tarvitaan...

Kollegani  ajatus siitä, että juhlan eteen täytyy nähdä vaivaa, luoda jotain kaunista, on ihana. Ennen juhlaa hän totesi, että jos joku lapsi saa sitä kautta elämyksen, se riittää hänelle. Tiedättekö - myönnän liikuttuneeni. Oppilaat poistuivat juhlasalista. Yksi tyttö siirtyi oppilasjonosta sivuun, kulki vastavirtaan ja palasi vaivihkaa saliin. Luuli olevansa yksin. Hän käveli ikkunan   ääreen, jossa paloi kynttelikköjä ja kukat oli aseteltu kauniisti. Etäältä seurasin tytön kättä, joka hiljaa tarttui kiinni kukan terälehdestä ja silitti sitä...Elämys, niin...

Viimeiset pari kuukautta ovat olleet aika hektisiä. Luovalle työlle täytyisi antaa aikaa.  Olla samaan aikaan sekä ahkera että laiska. Kiireisenäkin pystyy toimimaan ja tekemään, mutta karu totuus - vasta levollisena ja stressaantumattomana kykenee luomaan jotain merkityksellisempää. Myös ihmisten ympärillä täytyy antaa tilaa luovuuden esiin saamiselle. Olen vuosien mittaan tyrmännyt työtarjouksen jos toisenkin siksi, että   joissakin yhteisöissä luovuuteni yksinkertaisesti vain sammuisi. Niitä asioita ei mitata rahassa...

Viikolla nukun lyhyesti, rakastan valvomista illan hämärässä yksikseni.  Aamulla, kun kello soi, olen kaikkea muuta kuin ideoita täynnä. Kollegani, joka on aamuvirkku, kertoi, ettei koskaan käytä herätystä aamuisin. Minulla kelloja on vähintään kolme! Välillä  tulee sitten tarve tankata lepoa. Tällä viikolla olen onnistunut hämmentämään useampaa ihmistä kertomalla, että viikonloppuna nukuin putkeen 14 tunnin yöunet! Mennä unille täysin uuvahtaneena ja se tunne, kun herää täynnä virtaa tietäen, että nyt kohta tapahtuu... Ette tiedäkään, paljonko olen saanut jo aikaan:)))

Adventti on odotuksen aikaa. Silloin pitäisi osata keskittyä olennaiseen. Elää kiireettömästi odottaen. Vaikeaa. Huomaan  kyllä vuosi vuoden jälkeen eläväni pelkistetymmin. En halua mennä minnekään, olla vain kaiken liikenevän vapaa-ajan. Minun joulunaikani rakentuu pala kerrallaan hiljaisuudesta, valoista, musiikista....

Muistomerkki Tankarissa vietetyistä kesistä

  

Tankarin saarella ns. Majakanmäellä, jykevän Kivikellarin seinässä on muistolaatta.

   

Mustassa laatassa  on ruorin kuva ja teksti "

"Kiitollisina lapsuuden onnellisista kesistä Tankarissa.

Tacksammaför barndomens lyckliga somrar på Tankar

21.7. 2007 Pro Tankar ry

perustajajäsenet"

 

Netistä löydän erään saarella asuneen tekstin:

"Silloin, kun mieheni Iiro oli lapsi, 50- ja 60-luvulla, oli Tankarissa vilinää. Luotsien, kutterikuskien

ja kalastajien perheet muuttivat sinne kesäksi. Siellä asui oma yhteisö ja lapsiakin oli paljon. Samat

lapset perustivat vuonna 2007 Pro Tankar ry yhdistyksen...Ja monelta eri aikakaudelta on saarella rakennuksia, polkuja, venevalkamia ja monen moisia muistoja saaren pitkän historian varrelta. Tankarissa onkin ollut yhteisö aina, enemmän tai vähemmän. Iiron lapsuudessa varmaan enemmän, meidän lasten ollessa samanikäisiä, vähemmän, mutta edelleen saari elää ja hengittää omaa ainutlaatuista tunnelmaansa monin kasvoin... "

Voi vain  kuvitella noita kesähetkiä pienessä yhteisössä. Tunnelma on varmaan ollut aivan omanlaisensa.

LÄHTEET:

Veneilijän kaksi kesää Tankarissa. Pdf-tiedosto. [content.siteadmin.fi/File.aspx?...VENEILIJÄN%20KAKSI%20KESÄÄ%...] Luettu 7.6.2015.

Vaakunakilpi Kaarlelan kirkossa

Kaarlelan kirkon seinällä on jännittävän näköinen esine. Usein olen miettinyt, mikä se on. Nyt tiedän!

Kyseessä on vaakunakilpi.

Vaakunakilven omistaja on ollut vapaaherra Simon Daniel Baron. Hänet on haudattu kirkon lattian alle. Vaakunakilpi on ollut kirkon seinällä jo vuodesta 1736.

Simon Baron (Barohn) oli Pohjanmaan jalkaväkirykmentin komppaniapäällikkö, majuri ja karoliini. Hänet on haudattu 10.10. 1732 ilmeisestikin kuorin pohjoispuolelle, koska hänen vaakunakilpensä ripustettiin myöhemmin kuoriparven lähelle.

Vaakunakilven paikkaa vaihdettiin kirkossa vuonna 1751 siirtämällä se alttaritaulun oikealle puolelle. Kilven vieressä on alun perin ollut asetteilla myös kolme miekkaa, mutta ne on kirkon seinältä  varastettu 1800-luvun loppupuolella.

Kilvessä on mielenkiintoisia yksityiskohtia. Yläosassa on harmaa haarniska sulkatöyhtöineen.




Ylemmässä soikion muotoisessa  kyltissä kerrotaan vanhalla ruotsilla Herr Simon Daniel Baronin elämän tärkeistä tapahtumista.

Alemmassa kolmion  muotoisessa kyltissä puolestaan on mitä ilmeisimmin tekstiä Simon Baronin puolisosta "Välborne fruen : Fru Helena Baron."

Jos saan oikein tekstistä selvää, rouva on kuollut 7.10.1732.

Kilvessä on alimmaisena maininta vuodesta 1736, ilmeisesti siis kilven esillelaittovuodesta.

Kaarlelan pitäjän historia I kerrotaan, että  kirkonkirjoista on selvinnyt jonkin verran Baronin vaiheista. Simon Baron osasi venäjää ja " tiesi miten venäläisten kanssa olisi seurusteltava." Siksi hänet lähetettiin vuonna 1700 Narvasta Novgorodiin   kuvernöörin ja kenraali Ivan Jurjevitsh Trubetskoin  luo. Baronilla oli matkassaan mukana mm. Kaarle  XII kirje tsaari Pietarille, mutta sitäkin tärkeämpänä tehtävänä Baronilla oli ottaa selville, aikovatko venäläiset jatkaa sotaa, vai ovatko he valmiita rauhaan.

Baronin reissu ei kuitenkaan osoittautunut helpoksi. Tsaari lähimpien miestensä kera kohteli Baronia "julmasti ja epätavallisen ankarasti  ja piti häntä vankina venäläisten leirissä Narvassa." Baronin kerrotaan lopulta palanneen takaisin "surkuteltavassa kunnossa"  venäläisten tappion jälkeen ja joutuneen vielä vuonna 1704 uudelleen vangiksi Narvassa jääden rauhantekoon saakka sotavankeuteen. Sodan jälkeen Baron ylennettiin majuriksi ja hän sai myös kapteenin viran Pohjanmaan rykmentin yhdeksännessä komppaniassa.

LÄHTEET:

Kaarlelan pitäjän historia I, 1969, s. 140.

Kokkolan suomalainen seurakunta. Kaarlelan kirkon historia. [http://www.kokkolansuomalainenseurakunta.fi/tilat/kaarlelan_kirkko/kaarlelan_kirkon_historia] Luettu 1.8.2015.

Merimieskirkko

Väliin sangen kesäisiä kuvia. Nämä tulevat Kokkolan Ykspihlajan kaupunginosan merimieskirkosta. Sinne pääsy ei ole nykyään enää  aivan yksinkertaista. Merimieskirkko sijaitsee Kokkolan sataman tuntumassa ja alue on ollut muutaman viimeisen vuoden ajan rajattu aitauksella ja portilla. Sisäänpääsy alueelle vaatii kulkuluvan.

Olen käynyt Merimieskirkossa kerran aikaisemin päiväkotiryhmän kanssa tutustumiskäynnillä. Siitä lienee jo reilu viitisentoista vuotta. Tämän kertaisen pääsyn alueelle mahdollisti heinäkuussa ollut Ykspihlajan kulttuuriviikko. Vierailu Merimieskirkossa kuului viikon virallisesti ilmoitettuun ohjelmaan.

Meitä on muutama kymmenpäinen ihmisjoukko lukitun portin takana. Alun hämmennyksen jälkeen  selviää, että meitä onkin menossa ihmisiä kahteen eri tapahtumaan. Toisen  lähes samanaikaisen  tilaisuuden järjestäjistä muutama odottaa portilla omaa porukkaansa ja naurahtaen tämä  osa porukasta toteaa olevansa menossa hieman maallisempaan tilaisuuteen, entiseen Puomi-baariin!:) Hyvä, että selvisi ajoissa. Sisään satama-alueelle pääsemme kuitenkin sulassa sovussa samalla portinaukaisulla. Matkaa portilta kirkolle on useampi sata metriä.

Merimieskirkko on vanhahko, puurakenteinen talo punaisine seinineen. Rakennus on aikoinaan toiminut satamakapteenin talona aivan Satamalaitoksen läheisyydessä, matkustajalaiturin äärellä.

Suomen Merimieskirkolla on toimintaa yhteensä  13 maassa sekä kaikilla merillä. Suomessa kansainvälisiä merimieskirkkoja on kaikkiaan kahdeksalla paikkakunnalla; Helsingin Vuosaaressa, Hamina-Kotkassa, Raumalla, Raahessa, Oulussa sekä Kemi-Torniossa ja tietystikin täällä Kokkolassa. Näiden lisäksi Helsingissä on myös Hernesaaressa palvelupiste risteilyalusten miehistöille.

Kokkolan Merimieskirkko on avoinna maanantaista perjantaihin 18.00-22.00, muulloin ainoastaan tarvittaessa. Ellei kävijöitä jonain iltana ole, työntekijät menevät usein käynneille laivaan.

Kaukaa saapuville merimiehille merimieskirkossa on tarjolla pieni kahvio/myymälä/kanttini, lukusali, puhelinpalvelut, satelliitti -TV sekä opastus- ja kuljetuspalveluita sopimusten mukaan. Myös retkitoimintaa on mahdollista järjestää.

Suomen Merimieskirkon historia ajoittuu vuoteen 1874, jolloin lausuttiin kirkon syntysanat Suomen Lähetysseuran vuosijuhlassa. Merimieskirkon toiminta vakiintui nopeasti nykyisen kaltaiseksi. Merimieslähetyksen työ laajeni 1900-luvun alussa myös kotimaan satamiin.  

Meitä kirkkoon tutustujia on kaiken kaikkiaan parisen kymmentä. Oikein kivaa porukkaa...

Alla kuvassa näkyy merimieskirkon logo, joka heillä on myös katolla liehuvassa lipussa.

Sisällä on useampi huone. Itse asiassa nimi on hämäävä, ei tämä mikään kirkko oikein ole, sillä tila on ennemminkin oleskelutilan näköinen.

Varsinaisessa olohuoneessa on  vanha valkea kakluuni ja kristallikynttilälamppu. Kirjoitamme vieraskirjaan nimet.

Seinillä on tauluja muutaman vuosikymmenen takaa. Hirsiseinät ovat roosat.

Olohuoneeseen mahtuu istumaan useampi ihminen. Huoneen nurkassa pelaajia odottaa jalkapallopeli.



Kirjahyllyn päällä on muutama laiva...



Tässä luettavaa ajankuluksi.

                         
   
Näyttää sangen vieraskielisiltä teoksilta.



Olohuoneen televisio on tällä kertaa kiinni.




Seinällä on pieni, valkea krusifiksi.

                         

En tiedä, kaipaako merimies maissa ollessaan merimaisemaa...Sellaista olisi kuitenkin olohuoneen ikkunasta tarjolla!



Viereisen huoneen jakkaroiden ääreen voi kai hetkeksi unohtua musisoimaan ikäväänsä...











...tai pelata erän biljardia.



Löytyypä vielä vanha polkuharmonikin.

                             


Harmonin päällä on koristeena kaksi pientä ikonia.

Perimmäisessä huoneessa voisi olla paikka hiljaisuudelle.

Valkeassa ovessa on luurin kuva.  

Tässä kurkkaus valkean oven taakse. Nahkatuolilla voi omassa rauhassa soittaa läheisilleen merien taa.

Sisäänkäynnin yhteydessä on pieni kahvipiste ja hyllyllä käyttötuotteita myynnissä. .

  

Myymälässä on esillä vaatteita, ns. second hand-tyylillä. Tuotteet ovat  edullisia.

Kanttiinin kassalla on jotain pientä myynnissä.

Suomen Merimieskirkon toimintakertomuksesta vuodelta 2014 löydän tiedon, että Kokkolan Merimieskirkolla on kohdattu kyseisen vuoden aikana yhteensä 2475 kävijää. 1069 heistä on käynyt itse merimieskirkossa, 1406 henkilöä työntekijät ovat kohdanneet laivoilla ns. laivakuraattorityönä.

Kokkolan satama on Suomen  kolmanneksi suurin yleissatama ja suurin bulkkisatama (= raaka-ainesatama). Vuonna 2014 siellä kävi 582 laivaa.

Kokkolan merimieskirkossa kävi edellisen vuoden aikana ihmisiä kaikkiaan 29 maasta, enemmistönä olivat filippiiniläiset, kiinalaiset ja venäläiset.

Kokkolan merimieskirkon toiminnassa on mukana kymmenkunta vapaaehtoista. Joulun alla merimieskirkot muuten keräävät joululahjoja merimiehille. Viime jouluna jaettiin viiteentoista laivaan joululahjoina käsitehtyjä villasukkia yhteensä 200 kappaletta.

Merimieskirkon autoa näkee silloin tällöin kaupungin katukuvassakin.

LÄHTEET:
 Suomen merimieskirkko. [http://www.merimieskirkko.fi/] Luettu 6.10.2015.

Suomen merimieskirkko 2014. Merimieskirkkojen kertomukset. [www.merimieskirkko.fi/.../suomen_merimieskirkko_vuosikertomus_2014]  Luettu 6.10.2015.