Salavuoteussyytöksiä 1690-luvulla

Taas uppoudun kutkuttavaan aiheeseen. Mennään peräti 1600-luvun viimeisiin vuosiin saakka ajassa taaksepäin. Tuolloinhan oli nälkävuodet ja elämä varmaan aika rempallaan. Mutta jotain ilonpitoa näyttää silloinkin harrastetun. Vanhat käräjäpöytäkirjat. Ne ovat ihan oma maailmansa. Menneiden aikojen kutkuttavimmat juorut nousevat niistä uuteen kukoistukseen! Miten onkaan niin kiinnostavaa tirkistellä vuosisatojen taakse kaikkeen kiellettyyn...olisikohan sitä itse elänyt tuolloin miten säädyllisesti?

Matkataanpas kohti Kokkolaa (Karleby) ja aina vuoden 1697 talvikäräjille saakka. Noihin aikoihin vuodessa oli kahdet käräjät, eli talvikäräjät ja kesä- tai syyskäräjät. Tuomarin ja nimismiehen ohella käräjillä vaikutusvaltaa käytti 12 talonpoikaista lautamiestä.

Vuoden 1697 talvikäräjillä käsiteltiin tapausta, joka herätti huomiota pitäjässä – salavuoteussyytöstä irtolaisnaiseksi mainittua Malin Michelintytärtä vastaan. Irtolaisuus oli yhteiskunnan normien vastainen  käyttäytymismuoto jo ilman mitään rangaistavia tekoja. Taas toisaalta irtolaisuus ei juridisesti ollut itsessään rangaistava rikos.  Irtolaisella ei ollut palvelupaikkaa tai muuta hyväksyttyä suhdetta yhteisöön. Irtolaisuus toi mukanaan myös köyhyyden. Irtolaisia karkoitettiin usein pois kaupunkialueelta. Irtolaisuus ja paheellinen elämä yhdistettiin usein toisiinsa. 

Irtolaisnainen Malin seisoi nyt  oikeuden edessä. Hän oli juuri tunnustanut, että oli saanut aviottoman lapsen, ja nimesi isäksi Närvilän Hakalaxin rengin Olof Johaninpojan. He olivat kumpikin aiemmin työskennelleet pitäjän pappilassa. Vähän hämmentävää, miten ja miksi Malin Michelsdotter oli sieltä ajautunut aikojen saatossa irtolaisnaiseksi.  

Kuten niin usein tällaisissa tapauksissa, niin Olof otti ja  kiisti jyrkästi kaiken osallisuutensa lapseen.

Malinin tai Olofin ikä ei käy asiakirjasta selville. Useat kylän miehet astuivat kuitenkin todistajiksi ja kertoivat Malinin olleen kevytkenkäinen ja siveydeltään löyhä. Heidän sanansa painoi oikeudessa paljon, ja vaikka ”kunniallisena vaimona” tunnettu Margareta Johanintytär kertoi Malinin maininneen Olofin lapsen isäksi jo synnytyksen hetkellä, ei tämä riittänyt Olofin tuomitsemiseen.

Olof puolustautui syytöksiä vastaan syyttämällä Malinia vielä vakavammista asioista – hän väitti, että Malin oli ollut tekemisissä myös naimisissa olevien miesten kanssa. Erityisesti hän mainitsi toisen pappilan rengin, Anders Jöraninpojan. Tämä ei voinut täysin kiistää väitettä: hän myönsi oikeudessa, että oli "kaatanut Malinin sänkyyn joitakin kertoja", mutta kielsi harjoittaneensa tämän kanssa varsinaista ”epärehellisyyttä” eli sukupuoliyhteyttä. Tämän myös Malin vahvisti, ehkä toivoen, ettei tuomio pahenisi.

Anders Jöraninpoika puolestaan ei jäänyt puolustelemaan Malinin mainetta. Hän vakuutti, että Malinilla oli ollut "yksi jos toinenkin" mies, jonka kanssa oli maannut. Tätä väitettä tukivat myös kappalainen Ernest Grandell sekä hänen lankonsa, opiskelija Jakob Falander. En tiedä, oliko juuri nämä irralliset miessuhteet ehkä olleet syynä siihen, että Malin Michelintytär oli ajautunut irtolaiseksi. Pappilassa tuskin sellaista olisi hyvällä silmällä katsottu. Olihan todistajaluettelossa kappalainen Grandell sekä myöhemmin kappalaisena toiminut Jacob Falander! Papin sanaa vastaan lienee ollut aika turha taistella vastaan irtolaisnaisen roolissa...

Tuomari totesi lopulta:

-Hämärissä ja epäilyttävissä tilanteissa täytyy olla taipuvaisempi vapauttaa kuin tuomita.

Täten Olof Johaninpoika vapautettiin kaikista syytteistä.

Malin Michelintyttärelle sen sijaan langetettiin tuomio: sakot sekä kirkkorangaistus – yhteisön edessä tapahtuva julkinen nöyryytys ja parannuksen teko, jonka tarkoituksena oli palauttaa kadonnut kunniallisuus.

Vuoden 1693 kirkkokäsikirjan mukaan julkiseen kirkkorangaistukseen tuomitun tuli yhtenä sunnuntaina jumalanpalveluksen ajan seistä häpeäpenkissä aina siitä hetkestä alkaen, kun soitettiin kirkonkelloilla toisen kerran kokoon kirkkoväkeä. Kun jumalanpalvelus päättyi, tuomittua käskettiin astumaan keskelle kirkon lattiaa ja siinä hän sai vastaanottaa synninpäästön seurakunnan edessä.

Näin päättyi tämä talvinen käräjäpäivä, jättäen jälkeensä puhuttavaa varmaankin vielä pitkäksi aikaa. En tiedä, miten Malinin elämä jatkui, mutta olla irtolainen ja äpärän äiti nälkävuosina, ei oikein lupaavalta kalskahda!

LÄHTEET: Drengpoikia ja hurrikkaita. Kielirajavyöhyke ja  sen vaikutukset Keski-Pohjanmaan suomen- ja  ruotsinkieliseen maaseutuväestöön1600-1700-luvuilla. Perttu Immonen. Pro Gradu-tutkielma. 2014. Helsingin yliopisto. [https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/ebb62238-464e-4a66-9ed2-5d3acf106bd6/content] Luettu 30.7.2025. 

Irtolaisuus ja sen kontrolli 1800-luvun alun Suomessa. Toivo  Nygård. Jyväskylän yliopisto 1985. Studia historica Jyväskyläensia31. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/68770/Nyg%C3%A5rd_Toivo_1985_screen.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 16.8.2025. 

Sopimattomat. Kaupungista karkottaminen ja karkotetut 1600-luvun Turussa.  Riitta Laitinen. . [https://thy.fi/wp-content/uploads/2012/11/HM8-106-133.pdf] Luettu 16.8.2025. 

Hyvää syntymäpäivää, Kaarlelan kotiseutumuseo!

Elokuinen viikko on ollut enemmän kuin kiireinen. Alkoihan viikolla ensinnäkin koulu. Vaikka loma onkin ollut ihana, oli töihin mielestäni tosi kiva palata. Aika aikaansa kutakin. Minulla on itselleni sopiva, maailman paras ja antoisin työ. Koko luokallinen oppilaita oli myös ihanalla asenteella liikkeellä. Kouluun oli kuulemma heidänkin mielestään kiva palata ja joku kertoi jo odottaneensa openkin näkemistä. Hyvä näin! Lapsenlapseni aloitti myös ekan luokan, joten tunteet on olleet herkässä itse kullakin...

Viikko huipentui Kaarlelan kotiseutumuseon (Karleby hembygdsmuseum) 90-vuotissyntymäpäiviin. Me johtokunnan jäsenet olimme järjestäneet museon kunniaksi kunnon juhlat. 

Kaarlelan kotiseutumuseo juhlisti arvokasta 90 vuoden taivaltaan lämpimässä ja yhteisöllisessä hengessä. Pelkäsimme etukäteen sadetta, mutta sää oli, kuin morsian koko juhlan ajan. Kauniisti kotiseutuhenkeen istuvat kansallispuvut olivat kivaa katseltavaa. 

Uusi puhenjohtajamme, Andreas Haals, avasi tilaisuuden sydämellisellä puheella, joka loi juhlaan arvokkaan ja toiveikkaan sävyn. Andreas kertoi aluksi  matkastaan johtokunnan puheenjohtajaksi. Vasta työn vastaanotettuaan hän kertoo tajunneensa, kuinka kokonaisvaltainen ja iso haaste on vastassa. Haals kertoi perehtyneensä kaikin voimin yhdistyksen taustaan, jotta saa kokonaiskuvan menneestä ja sen voimin pystyy suuntaamaan katseet jo myös kohti tulevaa. 

Yhteislauluna kajahti Sommarmarsch, jonka sanat ovat Ernst V.  Knapen käsialaa, ja sen sävelet johdattivat kuulijat kesäisiin tunnelmiin. Saimme nauttia Jacob Sundströmin upean säestyksen kera laulusta.

"Över bygden skiner sol i blånande sky, 

och när sunnan kring fälten dansar, 

klöverns kransar sprida sin sommardoft till alla loft i grönklädd by,

 och det vajar i björkar och leker i lid, 

där det susar av sånger i simmarnsglada tid. 

Signe Gud den dofterika sommartid. "

Yhdistyksen edellinen puheenjohtaja  Christer Store, kertoi kiinnostavasti meneillään olevasta "Släkten Friis"- kirjaprojektista, jonka käynnistäjänä hän toimi. Aikaisemmin painettu kirja sai kysytyn ja odotetun uusintapainoksen uudenkarheine kansineen. Kirjaa voi edelleen kysellä esimerkiksi kirjastosta Luckanilta tai kotiseutumuseosta. 

Friis-suvun edustaja, Christer Friis,  jakoi yleisölle kiehtovia tarinoita suvun vaiheista. Friis-suku elää ja voi edelleen hyvin, vaikka itse Friis-nimellä kulkevia on enää vähemmän.  Lars Friisin tytärten jälkeläiset etenkin ovat jo monien sukupolvien ajan olleet toisilla nimillä, ainoastaan Isak Friisin jälkipolvessa on Friis-nimi säilynyt näihin päiviin saakka. 

Juhlassa jaettiin myös ansiomitalit johtokunnan pitkäaikaisimmille jäsenille kiitokseksi ja tunnustukseksi vuosien sitoutuneesta työstä kotiseututyön hyväksi. On upeaa, että ihmiset näkevät tärkeiksi kotiseudun kehittämisen ja esipolvien työn nostattamisen uusille sukupolvillekin näkyväksi. Talkoohenkeä tarvitaan nyt ja tulevaisuudessakin!

Tilaisuuden päätti herkkä ja kaunis Slumrande toner, joka loi juhlaohjelman päätteeksi lähes hartaan,  rauhallisen ja lämminhenkisen tunnelman.  Tähän lauluun on lopetettu tapahtumat koko yhdistyksen olemassaolon ajan. 

Ihmiset tekevät juhlan, niin nytkin ja oli ilo seurata pihapiirissä istuskelevia ja kulkevia, kiireettömiä ihmisiä, joilla riitti juteltavaa yhden jos toisenkin kanssa. Nautittiin  myös kahvia ja leivonaisia,  yleisö osteli myös innokkaasti Friis-sukukirjaa. 

Valokuvanäyttely museorakennuksen seinässä kuvasti hienolla tavalla kehitystä yhdestä rakennuksesta  - Anders Chydeniuksen muistohuoneesta -13 rakennuksen kattavaksi kokonaisuudeksi. Kun yhdistys perustettiin 90 vuotta sitten, tällä alueella oli vain peltoja. Kaikki nyt paikalla olevat rakennukset on siirretty myöhemmin paikalle ison yhteishengen voimin paikkakuntamme eri kylistä. 

Kaarlelan kotiseutumuseon 90-vuotisjuhlassa oli aika nostaa esiin  myös niitä, joiden työ ja omistautuminen ovat olleet museon tarinan ytimessä. Yksi heistä on Emma Pulkkis, jonka sydämellinen ja pitkäjänteinen kotiseututyö on vuosien varrella näkynyt niin museon arjessa kuin sen juhlissakin. Emma lienee ollut aikaansa edellä. Hänen lämmin otteensa, perinteen tuntemuksensa ja taitonsa tuoda ihmiset yhteen ovat jättäneet pysyvän jäljen museon toimintaan ja yhteisön muistoihin. Myös dir. mus. Lennart Wittingin asema kotiseututyön  vaikuttajana ja  pelimannimusiikin edistäjänä,  on tuonut jatkuvuutta sen kehitykseen. Wittingin panos näkyy  siinä ylpeydessä ja arvostuksessa, jolla menneisyyttä täällä vaalitaan.

              

Kotiseutumuseon päärakennuksessa pöydän kunniapaikan oli saaneet Emma Pulkkis  kukkaseppeleineen ja Lennart Witting viuluineen. 

Kaarlelan kotiseutumuseo ei ole vain kokoelma esineitä ja rakennuksia – se on ikkuna menneeseen, silta sukupolvien välillä ja muistutus siitä, mistä olemme tulleet. Nykyihmiselle se tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä, koskettaa historiaa ja löytää omat juurensa uudella tavalla. Minulle tuo paikka on rakas - jopa niin, että itsekin hämmästelen, koska en kuitenkaan ole alkuperäinen kokkolalainen. Mutta niinhän se on, että ihminen tarvitsee juuret. Jos ei enää asu omalla kotiseudullaan, täytyy kiinnittäytyä jonnekin muualle. 

Museon merkitys ulottuu myös tulevaisuuteen. Se kantaa mukanaan tarinoita, taitoja ja arvoja, joita ei voi lukea pelkästään kirjoista. Jokainen talo, esine ja valokuva kertoo siitä, miten täällä on eletty, työskennelty ja unelmoitu – ja ne tarinat ansaitsevat tulla kuulluiksi myös sukupolvien päästä.

Niin kauan kuin museo elää ihmisten mielissä ja sydämissä, se on elävä osa yhteisöä. Se ei ainoastaan säilytä historiaa, vaan antaa sille uuden elämän jokaisen kävijän katseessa ja jokaisessa kertomuksessa, joka sen seinien sisällä ja pihapiirissä jatkaa kulkuaan. Onnea vielä kerran, Karleby hembygdsmuseum - ehkä juhlimme vielä isommin kymmenen vuoden päästä!

Laulattaa

Bloggailen reissun päältä, joten tekstiä tällä kertaa vähemmän. Kauniin kesän innoittamana nyt pieni tallenne.

Niin, tämä video juontaa juurensa siihen, että sain viikolla mailia lapsuudenkaveriltani. Hän kysyi minulta, osaanko yhtään arvata, kuinka monta vuotta sitten meidän kansanmusiikkibändi perustettiin. No, enpä äkkiseltään osannut.

Aikoinaan harrastettiin yhdessä musiikkia ja sitten kävi niin, että neljälle nuorelle neitoselle myönnettiin stipendit musiikkiopintoihin.

No joo, se oli tosiaan vuonna kuokka ja kirves. Mutta kävi niin, että stipendin myöntäjät pyysivät, voitaisko me neljä konservatorion oppilasta esittää jotain musiikkia yhdessä stipendejä jaettaessa...no, mitenkäs sellaisesta kieltäydyt.

Tarina vaan ei loppunut tähän. Kävi niin hupaisasti, että meidän esityksestä - muutamasta lennokkaasta  kansanmusakappaleesta - pidettiinkin kovasti ja se taas johti siihen, että mekin innostuttiin. Perustettiin yhtye "Nirunaru" ja muutaman vuoden ajan keikkailtiinkin aika paljon ympäri maakuntaa aina kansallispuvut päällä. Silloin vielä mahduin äidinäitini kansallispukuun, nyt mahtuisi siitä kai ylle ainoastaan päänauhat.😶

Minä, siskoni ja tämä lapsuudenkaverini vastattiin lauluista, aika usein monin stemmoin ja toinen kaverini polki matkapolkuharmoonia tosissaan. Sitten kun oikein jalostuttiin, niin saatiin vielä miespuolinen vahvistus klaaniimme. Hän oli todellinen viuluvirtuoosi. Nykyään yli puolet bändistämme opettaa työkseen musiikkia!

Nyt kansanlauluista on jo useampi vuosikymmen vierähtänyt. Niin monta, ettei viitsi edes ääneen sanoa. Tasakymmeniä kumminkin. Ääni ei enää ole samanlainen, kuin parikymppisenä, mutta iän tuomalla kokemuksella kai voi peitota paljon. Noihin aikoihin kansanmusiikkia esitettiin melko vähän. Värttinäkin tuli vasta meidän jälkeen.😗

Oli niin nostalginen juttu tuo keskustelu ystäväni kanssa, että kaivoin sen innoittamana kaappien kätköistä vanhan kansioni ja innostuin laulelemaan. Meiltä tuli aikanaan yksi tallenne, mutta se on vain c-kasetilla jossain mappi ö:ssä. Ja tajusin myös, että meillä ei todellakaan ole nuotteja lauluihimme - mutta mikä pahinta, ei myöskään sanoja kaikkiin lauluihin tallessa. Meillä oli aika railakas ohjelmisto, eikä niitä lauluja, joita esitimme, juurikaan ole yleisessä levityksessä. 

Mulla nousi pari rakasta laulua mieleen, niitä ei ollut edes kansiooni talletettu, ja päätin nyt  tallentaa tämän yhden, josta varmuudella nousi sanat vielä muistista mieleen. Ja samalla tuli vielä kuvia selatessa tuo ihana luhtiaitta vastaan. Pakko ne oli jotenkin saada yhdistettyä! Paitsi ettei tullut tällä kertaa kuvallista videoo, kun en alkanu reissussa värkkään. 

Tuosta linkistä voipi klikata ja kuunnella...

Ei niin hiljaa by Minna

Kansanmusiikkihan on muutoinkin parhaimmillaan ilman nuoteista soittamista. Ei nuotteja oo olemassakaan näihin renkutuksiin kai muuta, kuin soittajan päässä...

Mutta joo, ääni ei enää niin kulje, kun ei oo vuosiin laulanut muuta, kuin vähän työn puolesta. On niin pitkä aika, kun ääntä käytti enemmän laulamiseen. Ja harmi, kun kotona ei ollut polokuharmoonia, millä tämmätä. Piano ei ihan aja samaa asiaa...äitini asunnossa olisi vielä sellainen, mutta sen soittelu jää nyt toiseen kertaan. Mutta tässäpä tämä. Laulun sanat on ainakin vinkeet. 

Musiikki; soitto ja laulu ihan itte on ollut mulle aina tosi iso juttu. Vaikka mulla on klassiset musaopinnot takataskussa, se ei oo koskaan ollut se oma juttu. Tunnustan, olin erittäin laiska oppilas. Ei ollut sisäistä paloa soittaa jonkun jo tekemää. Musiikki on parasta silloin, kun saa soittaa korvakuulolta ja silloin voi leimahtaa liekkiin.  Mun rakas kollega esitteli taannoin mut "Tää on parempi soittaan omasta päästään korvakuulolta kuin Seppo Hovi." Reps ja kops.🤣

Täällä 5 päivän lomamatkalla, josta nyt oon palailemassa, mulla ei ollut mitään lastenkirjoja mukana. Ekana lomailtana 6-vuotias sanoi mulle, että mitenhän tämä nukahtaminen nyt onnistuu ilman satua. Ehdotin, että mitäs jos kuunneltaisiin laulu. Vähän oikeen liikutuin kun poika tuumas, että mutta fammuhan siinä laulaa. Ja että on  kaks hyvää. Mä sitten, että mitkäs ne on? 

"No kuulla fammun ääni ja soitto." 

Siihen se sitten nukahti...en todellakaan ollut osannut ajatella, että se tykkäis!

Ja eilen aamupalapöydässä epeli katsoi minua tuumivan näköisenä ja sanoi "Oikeastaan me voitais aina lomilla alkaa kuunteleen sitä fammun laulua." 

Eläkööt kaikki tulevat lomat!

Varmaan hotellihuoneen seinän takana joku tosissaan jo ihmettelee, kuka siellä jaksaa ilta illan perään veisata samaa renkutusta lomallaan noin paatoksella!😂

Helle sekoittaa pään

Viimein ne helleaallot löysivät tiensä Pohjanmaallekin! Ja kun kerran löysivät, eivät tahdo pois osata. Helle tuli jäädäkseen - ainakin toistaiseksi. Ilma väreilee lämpöaalloista niin, että näkymä omalla pihamaalla muistuttaa enemmän unta kuin todellisuutta. Tuntuu helpotukselta, kun reitiltään harhautunut pilvenhattara hetkeksikään  ymmärtää asettua pään päälle. 

Alla oleva kuva tulee aamun hiljaiselta torilta, jossa kävin jossain välissä ostamassa laatikollisen mansikoita. Oli vain jotenkin niin ihanaa ja rauhoittavaa, että päätin laskea pahviropposen käsistäni ja kuvata. Tuolit, tyhjät, kaipasivat istujaa.  Olisipa muuten  upeaa joskus tehdä pieni dokumentti tai tallenne sen istujista. Siis seurata pöydän elämää, kun istujat ja puheenaiheet vaihtuvat... 

Kuinkahan monta päivää (viikkoa?) tässä  on nyt kärvistelty tukaluudessa? Hiki on noussut ohimoille jo aamukahvia keitellessä. Öisin tuppaa saamaan  tunnelmakseen kuin kasvihuoneessa kääntyilyn, kun uni ei vain ole tullakseen. Enimmillään meillä pihalla on varjossa komeillut luku 31.7. Siis päiväsaikaan.  Silloin pakenin ilmalämpöpumpun alle. Nyt sekin vuotaa, joten jouduin siirtymään loitommalle.:))

Oma kylä on niin kaunis. Taisi olla sama marjanhakureissu, kun  pysäytin auton ja kuvasin peltoa. Jotain nostalgiaa, vaikka tässä onkin puskeneet järeämmät ja nykyaikaisemmat vempaimet kuin omina aikoina. 

Siippa tuumaili yhtenä päivänä, että miten pärjää ihmiset, joilla ei oo allasta pihalla. Niinpä. Se on varmaan koskaan, ikinä ollut paras hankintamme. Alkukesästä hermoilin, kun vesimittari ei lainkaan kohonnut +20 asteesta, mutta heinäkuu on korvannut tuon puutteen. Lämmitystä meidän altaassa ei ole, mutta nyt siitäkin asiasta voi ottaa ilon irti - ei ole lämmittimelle tarvettakaan. Nyt siellä pystyy lillumaan iät ja ajat tuntematta vilua. En ole aamuihminen, joten en voisi kuvitellakaan hyppääväni aamusta veden hyväilyyn. Ilta on mun aikaa ja silloin kauhon pitkiäkin pätkiä vailla kiirettä minnekään.

Altaan reunallakin on tullut notkuttua paljon. 6-vuotiaamme oppi talvella uimaan. Viimeisten viikkojen aikana hän on uinut tuntikausia päivittäin, kun on mulla täällä kesähoidossa.  Tunnustan, poika ui, hyppii ja sukeltelee jo paremmin kuin minä, vaikken ole pitänyt aiemmin itseäni ollenkaan huonona uimarina. No, tämä on tärkeä taito, joka täytyy olla selkäytimessä. Tähän kannattaa panostaa! Altaamme on hänen valtamerensä. Varmaan asia, jota muistelee vielä aikuisenakin. "Se oli se kesä, kun olin oppinut uimaan ja aamusta iltaan asuin vedessä ja fammu - tuo uskollinen rantavahti -  kärvisteli hiki helmeillen  vieressä vahtimassa, kun se ei millään jaksanut uida koko päivää. "

Altaan reunalla viipyillessä olen seuraillut levollisesti pikkulintujen elämää. Pääskyset tietysti tuovat kesän tunnelman liitäessään korkealla taivaalla. Koittakaapas muuten joskus yrittää kuvata pääskystä, kun se lentää! Kerran kokeilin. Näpsin varmaan sata kuvaa. Joissakin kuvissa vilahti pyrstö, joissakin pää.  Monessa kuvassa oli vain pala sinistä taivasta, niin nopea liikkeissään pääsky on. 

Tänä kesänä olen erityisesti silti viehättynyt västäräkkiin. Se pesii jossain talomme lähellä, koska alkukesästä näin sen tähystelevän kahta vuoroa talomme harjalla. Siitä on tullut tosi kesy. Tapaan jutella sille ohi kulkiessa. Ei ole vielä vastannut mitään. On kiva seurata sen elämää. Nyt sillä on yksi tai kaksi poikasta matkassa mukanaan. Pieni määrä, en tiedä, kulkeeko vain osa poikasia kerralla matkassa vai onko poikue poikkeuksellisen pieni. Tai öö - ehkä en vain tunnista poikasia eriksi. Joka tapauksessa poikaset on vielä väritykseltään erilaisia,  kuin emonsa. Ne ei ole vielä vaihtanut höyhenpeittoaan emonsa kaltaiseksi pyhäpukuunsa. 

Mutta västäräkin sielunelämästä olen jo päässyt selville. Ihmisvanhemmat saisi ottaa siitä oppia. Se ei ole kertaakaan päästänyt poikasiaan altaaseen tai edes sen reunalle. Se on äitylin homma.  Västäräkki  teputtelee aikansa altaamme reunalla, keikuttelee pyrstöään ja hyppii ketterästi altaan reunalta eteenpäin.  Sitten se nappaisee kärpäsen poikineen nokkaansa, poistuu altaan reunalta ja kohti poikasiaan. Poikaset visertävät vaativasti "tänne näin, tännepäin!" Ja emo menee aivan liki hyönteinen nokassaan. Nopsasti saalis vaihtuu pienimmän suuhun. Ja jo saman tien emo liitää hakemaan lisää ruokaa. 

Vaan eläimistä toisiin. Meillä on myös kalasteltu. On ongittu läkähdyttävässä paahteessa ja saatu aimo saalistakin. Antti antoi ahvenia. Mahtava tunne, kun kala nykii, ja kun hädin tuskin ennättää saamaan uutta matoa koukkuun. Joskus näinkin. Osa appuroista oli ihan kelpo kokoisia. 

Mutta myös verkoilla on käyty ja muikkuja saaliiksi saatu. Pikkupoika rakastaa muikkuja pannutuoreina. Yleensä siippa niitä paistelee. Viikolla olin pojan kanssa kahden ja jouduin uhrautumaan muikunpaistoon. Ei pitäisi. Poika totesi näin minulle:

"Fammu ei ollenkaan osaa paistaa. Liian vähän suolaa ja liian paljon voita. "

Sitten poika käveli viereeni, vähän vaivaantuneena katsoi silmiin, naurahti ja sanoi unohtumattoman lauseen:

"Fammu on opettaja, fafa kalanpaistaja!"

Ettäs siitä sain! Suutari pysykööt lestissään!

Tämä kesä on ollut myös kirjoittamisen kesä. Ystäväni kanssa ollaan kaikki liikenevä aika uppouduttu tutkimaan  sukua. No, sitähän on tehty jo pitkään, mutta tekstin  saaminen kaunokirjalliseen muotoon on se haaste. En tosiaankaan halua mitään tavallista sukukronikkaa tästä. Olen kirjoittanut aika valmista tekstiä kolmisenkymmentä sivua tällä viikolla. Mutta koska aihe on historia ja faktaa, on valtavan työlästä tarkastella kaikki pienimmätkin yksityiskohdat parin sadan vuoden takaa oikeiksi. Onneksi ystäväni on pedantti. Hänelle lähetän tekstiä  joka päivä ja saan samalla palautteen, mitä korjata. Näin tämä toimii! Saa olla kiitollinen tällaisesta oikolukijasta. Mutta seurauksena tästä kirjoittelusta on blogikin ollut jo pidempään vähän lapsipuolen asemassa. Silti olen kiitollinen, että kesäkuukausina on blogissa ollut lukijoita joka kuukausi 10000-11000. Upeaa ja samalla uskomatonta!

Vielä on vähän lomaa jäljellä ja reissunpoikastakin vielä tiedossa. Mutta pian nämä päivät kuluvat. Siippa jo tuskailee, kuinka minulla on monta asiaa tekemättä, jotka lupasin hoitaa "sitten lomalla."

Näille kesänpituisille muistoille hymyillään varmaan jo muutaman viikon päästä - ja katse muistellessa on silloin kaikesta lämmöstä ja tekemisestä kirkas, kuin heinäkuinen aurinko. Niin kasvavat poikaset - sekä västäräkillä että fammulla. Lapsenlapsi aloittaa ihan kohta ekan luokan. Reppu on jo ostettu ja kynäpenaalikin täytetty odottamaan sitä uutta alkua upouudessa koulussa!

Illalla en vielä malta mennä nukkumaan. Hiippailen yksikseni pitkin taloa ja lopulta  vielä avaan oven ulos. Viipyilen uskomattoman rauhoittavassa maisemassa. Maisemassa, jota oikeastaan ei näe tai ole, mutta silti sen näkee. Usva on kietonut lähes kaiken hellään syleilyynsä. Ajattelen itsekseni, että tämä on kuin taulu, joka pyyhitään yötä vasten, jotta uuden aamun kirkkaus sitten taas saa tuoda kaikki värit eteeni. 

Jooseppi Riipan tarina

"Rakkaat lapset. Nyt kerron teille surullisen ja ikäwän uutisen. "Jooseppi Setänne", joka silloin tällöin kirjoitti tähänkin lehteen, ei ole enää joukossamme.  Ankara kuolema tempaisi hänet äkkiä pois keskuudestamme wiime elokuun 28 p. "

Näin alkoi teksti amerikkalaisessa lehdessä vuonna 1896. 

Kuka oli Jooseppi Riippa? Hän oli kälviäläisen lautamies Matti Riipan ja vaimonsa Fredrikan  toiseksi nuorin lapsi kaikkiaan 15-lapsisesta perheestä, joista osa lapsista kuoli pieninä. Jooseppi muutti Amerikkaan 14-vuotiaana vuonna 1883. Hänen isänsä, oli muuttanut Amerikkaan jo 1880. Perheen kolme vanhinta tytärtä jäi Suomeen asumaan. Jooseppi oli käynyt Suomessa kaksi luokkaa  Kälviän kirkonkylän kansakoulua opettajanaan Juho Siirilä. 

Yllä:  Joosepin kastemerkintä Kälviän seurakunnasta. Kirkonkirjassa hän oli nimellä Josef. 

Jooseppi tunnettiin opinhaluisena ja ahkerana poikana ja hän  halusi opiskella papiksi. Jo pari vuotta myöhemmin hän pääsikin kauas Illinoisin Rock Islandin amerikanruotsalaisten kirkkokuntien Synodin Augustana- Collegeen. Näin hän opetteli englannin lisäksi siellä myös ruotsin kielen. 

Opintojensa jälkeen Jooseppi palasi Astoriaan. Jooseppi oli sekä pappi, säveltäjä, kuoronjohtaja, että lauluntekijä.  Amerikkalaisessa lehdessä hänen kerrottiin olleen myös urkuin soittaja, lukkari, kirjuri ja  sunnuntaikoulun opettaja. 

                                                            Yllä: Jooseppi Riippa.

Jooseppi avioitui 26.11.1892 Ylitorniosta lähtöisin olevan  Hilma Aaronintytär Lantto-nimisen naisen kanssa Astoriassa, Clatsopissa, Amerikan Oregonissa. Astor on kaupunki Oregonin rannikolla, missä suomalaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset asuivat rinnatusten. Suomalaiset harjoittivat seudulla erityisesti kalastusta. Joosepille ja Hilmalle ennätti syntyä yksi lapsi,  poika Wainard (Waino) Riippa (1893-1967). Pojan synnyttyä perhe muutti Michiganin Hancockiin. jossa Joosepin piti työskennellä  amerikansuomalaisten kirkkokuntien Suomi-Synodi-opistossa. 

Vuoden 1896 Paimen-sanomat-nimisessä lehdessä kerrottiin Joosepin kuoleman jälkeen erään hänen oppilaansa sanoneen: "Ei minua yhtään itketä, setä (Jooseppi) on  pysyväisen rauhan saanut; se niin kauniisti ja nöyrästi rukoili. " Jooseppi Riippa oli nimittäin juuri ennen kuolemaansa  ennättänyt lopettaa koulupäivän rukouksella. 

Jooseppi tuli tunnetuksi erityisesti laulun "Kotimaani ompi Suomi" tekijänä. Laululla on kuitenkin juurensa  mustalaispoikaviisussa, jossa Suomen sijaan kaivataan Spaniaan,  ja jossa kukkii kastanjat. Ilmeisesti Riippa on laatinut lauluun suomenkieliset sanat ja sävelmän, jotta voisi opettaa sitä  johtamilleen kuoroille Astoriassa ja Hancockissa. Alkuperäisnuottia sävelmään ei ole löydetty, mutta oletus laulun tekijästä on vankka. 

Aikanaan Terttu Kalvola hyllytti kirjoja SKS:n kirjastossa ja sattui selailemaan 1800-luvulla painettua suomalaista kirjaa. Hän huomasi kirjassa tutun runon, josta hän tunnisti tuttuja säkeitä runo-laulusta "Kotimaani ompi..." Mutta runon Suomea tai tuomea ei löytynytkään tekstistä, vaan Espanja ja kastanja. Kalvola ryhtyi selvittämään runon mysteeriä.

Osoittautui, että laulun alkuperä löytyi varsinaissuomalaisten ylioppilaiden kaunokirjallisesta albumista (1860:1). "Zigenargossen i norden" eli romaanipoika pohjolassa. Se osoittautui siis osaksi Emanuel Geibelin (1815-1884) runoa ""Der Zigeunerbube im Norden"(1834).

Saksassa tästä laulusta oli syntynyt useita kansanomaisia versioita. Laulu lähti leviämään arkkiveisuna ja suullisina muunnelmina. Ja kukapa meistä suomalaisista ei tätä laulua tuntisi!

Simo Westerholm, joka on amerikansuomalaisen musiikin tuntija, on selvittänyt, että Jooseppi Riippaa voidaan pitää perimätiedon perusteella laulun tekijänä. Westerholm pitää alla olevaa laulutoisintoa Riipan tekemänä:

Kotimaani ompi Suomi,

Suomi on mun kotimaa,

siellä valkolatva tuomi,

järven rannalla tuoksuva.

Ahon laidat armahimmat

mansikoista punertuu.

Ruusut siell’ on kaunihimmat

siell’ on kirkkahampi kuu.

Siellä äiti hymyhuulin

tuuti pientä kehdossa,

Siellä ensi kerran kuulin

lintuin laulun lehdossa.

Siellä myöskin ensikerran

lempi syttyi sydämeen.

Liekö ollut tahto Herran,

kun se päättyi kyyneliin.

Synnyinmaani heitin silloin

huolissani huokaillen.

Milloin taasen näen oi milloin

Suomen sulopäivyen (tai: päivän sen).

Kotimaani ompi Suomi

sinne riennän poloinen.

Haudalleni valkotuomi

toki kylvää kukkasen.

Riippa on selkeästi tuntenut saksankielisen mustalaisrunon. Hänen sanoissaan Spanjasta on tullut Suomi, kastanjasta tuomi. Ebron ranta on muuttunut järven rannaksi. Laulussa on myös kehto- ja linnunlauluosiot. Lienee yleismaallista tällainen kaipuu lapsuusseutuihin ja kotimaahan. Kullakin on siten omat lellikkinsä omassa maassaan!

Riipan laulu kiiri todella nopeasti Suomeen saakka, sillä se tunnettiin Suomessa jo 1800-1900-lukujen vaihteessa. Laulukirjoihin tämä laulu liittyi vasta 1943, jolloin sen typistetty versio pääsi ravintola Parisin yhteislauluvihkoon. Ensimmäinen äänitallenne laulusta äänitettiin jo 1911 Helsingissä. Laulusta on kehkeytynyt myös lähes ulkosuomalaisten kansallislaulu.

Mutta kohtalon kouralla oli suunnitelmiin sanottavansa. Jooseppi kuoli ainoastaan 24-vuotiaana. Elokuussa 1896 Jooseppi opetti Hanccockin luterilaisessa kirkossa lapsia. Jooseppi huomasi iltapäivällä pilviä kerääntyvän taivaalle ja rajuilman lähestyvän, jonka vuoksi hän päästi lapset tavallista aikaisemmin pois koulusta. Salama iski kirkkoon 28.8.1896 hetkellä, jolloin lapset - heitä oli toistasataa - olivat kirkon ulkopuolella koulusta pois lähdössä. Kirkossa vielä ollut Jooseppi ja kaksi tyttöstä olivat vielä jääneet kirkkoa puhdistamaan. Salama iski ja repi rikki kirkon tornin kelloa myöten ja repi myös kattoa. Salama tuli myös lattiasta läpi repien lattiaan ison aukon. Myös ikkunat särkyivät. Iskun voimasta Jooseppi kaatui kuolleena lattialle silmänräpäystäkin nopeammin. Tytöille ei käynyt kuinkaan.

Yllä: Joosepin kuolinkirkko. Kuva lainattu täältä. 

Jooseppi oli vielä eläessään esittänyt toiveen, että jos sattuisi kuolemaan, hänet tulisi haudata Astoriaan. Se toteutuikin hautajaisissa koululapset lauloivat alla olevan laulun:

LÄHTEET: 

Lehti lapsille ja kuwiakin. 9/1896. Nro: 9. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1161931?term=Jooseppi%20Riippa&term=Jooseppi%20Riipan&page=1] Luettu 20.7.2025. 

Lähtijät: Siirtolaiset. Kokkola.fi. [https://www.kokkola.fi/app/uploads/2021/02/0a218556-2_lahtijat_siirtolaiset.pdf] Luettu 9.7.2025. 

Paimen-sanomia. Evankelinen kuukausilehti: Suomi-Synodin virallinen äänenkannattaja.26.8.1896. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1181096?term=Jooseppi%20Riippa&page=5] Luettu 20.7.2025. 

Paimen-sanomia. Evankelinen kuukausilehti: Suomi-Synodin virallinen äänenkannattaja. 2.9.1896. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1181097?term=Jooseppi%20Riippa&term=Jooseppi%20Riipasta&page=2] Luettu 20.7.2025. 

Ulkosuomalaisten ”kansallislaulu” on alkuperältään saksalainen mustalaispoikaviisu. Ihmistenilmoilla.wordpress.com. [https://ihmistenilmoilla.wordpress.com/tag/jooseppi/] Luettu 9.7.2023.

Blogihaaste: Itseäni parhaiten kuvaavat asiat

1.Mikä adjektiivi kuvaa sinua parhaiten?

Riippuu todella paljon asiayhteydestä, mutta ehkä eloisa kuvaa jotensakin hyvin.



2. Mikä taito sinulla on, jonka haluaisit muidenkin oppivan?

Uniikki taito - osaan hyppiä yhdellä puujalalla jos vaikka ja kuinka kauan. En ole tavannut ketään toista moista. Opettelin taidon alakouluikäisenä. Vieläkin sen osaan - testasin pari vuotta sitten. Nyt kyllä enempikin kauhistuttaa, kestääkö puujalka.:)) Mun isä oli innostunut näitä puujalkoja rakenteleen mulle. Siskoni ei kai koskaan kokeillutkaan, minä hurahdin niihin täysin. Taito, jonka haluaisin kaikkien oppivan, hmmm. oishan se aika vinkeetä, jos koko yksi maailmallinen ihmisiä alkaisikin käveleen puujaloilla!

3. Jos saisit valita yhden supervoiman, mikä se olisi ja mihin sitä käyttäisit?

Haluaisin osata olla supliikki. Olen kyllä puhelias, mutta olen tilanteita, että tuntuu, etten keksi mitään sanottavaa. Haluaisin osata tehdä tikusta asiaa. Ihailen tässä äitiäni. Tällaisella taidoilla tutustuu helposti ja voi päästä tilanteiden päälle.

 

4. Mikä on paras neuvo, jonka olet koskaan saanut?

Heh, pitääkö sanoo se, mikä tulee ihan ekana mieleen. Se on "ota oikeen silimä kätees ja kahto. " Se oli näitä mun isäni kuuluisia sanontoja, joita se viljeli joka tilanteeseen. En tiiä, miks juuri tämä tuli nyt mieleen. Isän ajatus tuossa oli se, että faktat pitää tarkistaa kunnolla. :)

5. Mikä lapsuuden muisto saa sinut aina hymyilemään?

Näitä olis paljonkin, mutta laitetaas taas se, joka muistui ensimmäisenä mieleen. Tämä ei kyllä hymyilyttänyt silloin, kun olin tällaisen tyhmyyden tehnyt. Elokuvassa se näytti hauskalta. Luojan kiitos, äiti ei loukannut itseään!

Meillä oli kotona vieraita. Äiti keitti kahvia. Vieraat ja isä jo istuivat kahvipöydässä. Olin katsellut televisiosta Vaahteramäen Eemeliä. Sitä jaksoa, missä hän vetää tuolin äitinsä alta ja äiti istuu lattialle. No minä ajattelin, että se varmaan naurattais väkee. Äiti kaato kahavit kuppeihin, vei kahvinkeittimen pois kädestään ja palasi istuutuakseen pöytään. Juuri kun hän oli istumassa, minä hipsin hänen taakseen ja vedin keltaisen puutuolin hänen altaan pois. Äiti rojahti lattialle. Kahviseurue oli kauhuissaan. isäni vihainen. Äiti istui hämillään lattialla ruutuhame yllään. isä kovistelemaan minua, että miksi teit moisen typeryyden, äiti olisi voinut loukkantua. Minä kakistellen, että "mutta minähän sanoin, että otan tuolin itselleni, ettekö kuulleet. " Huh, kamala tilanne. Tajusin, että ei ollutkaan niin hieno idea kuin elokuvassa. Mutta nyt jo vähän tohtii nauraa...

6. Jos saisit kuvata elämääsi yhdellä värillä, mikä se olisi?

Ehdottomasti jokin värikäs ja iloinen, sanotaan nyt vaikka turkoosi. Rakastan kaikkea värikästä.

7. Mikä motto tai lause ohjaa elämääsi eniten?

"Kyllä kaikki järjestyy aikanaan. " Olen tajunnut vanhemmiten, että olen melkoinen "Martta," siis huolehtija. Joudun rauhoittelemaan itseäni usein, että kyllä tämäkin asia jo vuoden päästä on selvinnyt.

8. Mitkä kolme asiaa tekevät sinut juuri sinuksi?

Luovuus, huumorintaju, aitous.

9. Jos voisit antaa itsellesi yhden lahjan, mikä se olisi?

Haluaisin saada jotain esivanhemmilleni kuulunutta 1700- tai 1800-luvulta. Tunnearvo olisi minulle se tärkein.

10. Mikä olisi elämäsi soundtrackin ensimmäinen kappale?

Taas se, joka tulee ihka ekana mieleen. Matin ja Tepon "Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti. " Kertokoot sitten vaikka kotiseuturakkaudesta!

Runon ja suven sekä Eino Leinon päivä

Ihanaa Runon ja suven sekä myös Eino Leinon päivää!

Tiesittekö muuten, että Runon ja suven päivä ilmaantui suomalaisiin kalentereihin vuonna 1998, kun kokkolalainen kirjallisuuden harrastaja, Elvi Löhönen, ehdotti sitä liputuspäiväksi! Löhönen on eläkkeellä oleva opettaja. Ja hauska kiinnekohta minuun on se, että myös Elvi työskenteli aikoinaan Ykspihlajan punatiilisessä koulussa, kuten minäkin!

Heinä polvia halasi,

pohkehia poimulehdet, 

horsman latvat lantehia; 

uumenta uninen valmu;

itse ruusuna rusotti,

ylpeä ylinnä muita.

-Eino Leino-

Syystä tai toisesta valikoin tähän kesärunon rinnalle syksyisen runon, molemmat on kauniita ja taattua Eino Leinoa,  ei sen kummempaa perustetta. 

Tätä kirjoittaessa haarapääsky kujertelee pihassa. Vielä se ei ole aikeissa muuttaa etelämmäksi, vaikka koko kesä onkin ollut kolea. Sillä on vielä  liitelyaika Suomen taivaalla.

Siippa totesi viikolla, että kohta vilja on tähkällä ja käki lakkaa kukuntansa. Alkuviikosta käen äänen vielä kuulin.

Rannalla päivemmällä kuvailin jotain kahlaajaa...se ei pelännyt, vaikka kävelin ihan liki. Ehkä sekin jo pohti tulevaa syksyä.

Ja koska se syksy kuitenkin sieltä hiljalleen joskus hiipii, päivät ainakin jo lyhenee, niin vielä tähän tämä kaunis syysrunokin. 

SYYSMETSÄSSÄ

Astelin metsässä syksyisessä,

pikkulintuja kuulin,

jotka jo ammoin vaienneiksi

viimahan, viluhun luulin.

Eivät ne soinehet enää laulut

elämän myrskymielten,

soi joka oksalta onnellinen

pilpatus pienten kielten.

Käyskelin, kuuntelin kummakseni,

seisahduin sekä mietin:

Mitä ne laulavat pienet linnut

vaieten vaiston ja vietin?

Mitä ne miettivät pienet linnut

metsässä syksyisessä,

kun pilvet riippuu ja mätäs on märkä

ja kuuset on kyynelessä?

Sitä ne miettivät pienet linnut:

”Pois meni kevät ja kesä,

mennee syksy ja mennee talvi,

tullee päivä ja pesä.”

Ja sitä ne laulavat pienet linnut:

”Syksy kun rinnan riittää,

jää elon pieniä iloja paljon,

joista voi Luojaa kiittää.”

Vielä ne virkkavat pienet linnut:

”Kellä on sydämensuru,

hänelle laulu on lahja kallis

kuin joka onnen muru.”

Astelin metsässä syksyisessä,

pikkulintuja kuulin,

tunsin ma rintani riemahtavan,

jonka jo kuolleen luulin.

– Eino Leino-

Hirvemo ja sen vasa yön tunteina

On taas se aika vuodesta, kun kotona innosta pinkeänä seurailemme siipan lähimetsikköön asentamaa riistakameraa. Harva se yö siipan känny laulaa merkiksi siitä, että joku on astellut tietämättään kameran eteen. Jännitystä on aina ilmassa videota aukaistessa - mitä sieltä milloinkin löytyykään. Alkuviikosta korppiemo kävi istuskelemassa kameran päällä ja väänteli kameralta niskat nurin. Ei muuta kuin kameraa uudelleen asentelemaan!

Tässä jutussa käytän vanhoja ottamiani valokuvia aikaisemmilta vuosilta hirvilaumoista. Itse videot on tältä kesältä. Huomio tällä kertaa enempikin  hirvenvasaan ja sen kasvuun. 

Ensimmäiset videot on otettu toukokuun loppupäivinä. Vasa ilmaantui ensimmäistä kertaa kuviin 29.5. Pari päivää sitä ennen hirvilehmä tepuutteli kameran edustassa yksikseen vielä. Kuvat eivät ole kaikista kirkkaimpia - ne on räpsäisty Suomen valoisan yön pimeimpinä tunteina. Juuri silloin, kun eläimet luontaisesti liikkuvat luonnossa. 

Voit suurentaa videoita klikkaamalla videon oikeasta alareunasta valkoista nelikulmiota!

Videoilla on hyvin nähtävissä, kuinka vasa pysyttelee vähäliikkeisenä aivan emonsa vieressä. Emo nuoleskelee suoloja suolakivestä ja puun varresta, johon suolaa valuu sateisilla ilmoilla. Vasaa ei tässä vaiheessa vielä suolakivet kiinnosta. 

On ihanaa havaita, kuinka viileää on vielä luonnossa. Hirviemon turvasta löyhähtää savunharmaita huuruja ilmoille, kun se hengittää. 

Vasa yrittää joissakin videoissa selkeästi päästä imemään nisää, mutta se ei onnistu, emo tahtoo rauhoittaa tämän hetken näköjään itselleen ja varmoin ottein ohjaa vasaa, että nyt ei ole imettämisen aika. 

Tällä hirviemolla näyttää olevan ainoastaan yksi vasa. Hirvilehmä aikoo sekin näköjään nuolaista riistakameraa kielellään. Turpa aivan hyväilee kameran linssiä, mutta näköjään otus huomaa pian, ettei se maistu yhtä hyvälle. 

Päivää myöhemmin, eli 30.5. kuvatuissa videoissa vasa lähtee jo sekin nuoleskelemaan suolaista puunrunkoa, aikaisempana päivänä se on vain tyytynyt haistelemaan sitä. 

Hienosti huomaa, kuinka eri värinen vasa on emoon verrattuna. Väritys on sillä enempikin punaruskea. Lehmä on paljon tummanpuhuvampi. 

Tämä viimeisin video on kuvattu  lähes kuukautta myöhemmin eli 26.6 aamuauringon jo kajastellessa. Siinä voi nähdä hyvin, kuinka paljon vasa onkaan kuukauden aikana jo kasvanut. Vasa painaa syntyessään vain noin 13 kiloa. Luin jostain, että vasan paino kasvaa alussa noin kilon päivässä! Kesän lopulla siitä on kehkeytynyt jo satakiloinen!

Kesällä Krunnissa kerran

Juhannus on vietetty ja vaikka säät ei olleet kuumuutta porottavat, niin meille ainakin  ihan kelpo säät. Aurinko paistoi ja uitu on sekä omassa altaassa että meressä. 

Tänään lähdimme kalastusjahdillamme merelle ajelulle. Päädyimme ajelemaan Krunniin eli virallisemmin Poroluodonkariin saakka.  Oli melko tyyni sää, joka mahdollisti etäämmällekin matkaamisen. 

Oli tosi hiljaista vesillä, vaikka vielä juhannuksenpyhiä vietettiinkin.  Muutama pieni purkki matkasi etäältä ohi. Pikkupoika heilutteli meille Poroluodon kallioilta. Oli siellä perheensä kanssa viettämässä kesäpäivää. Kovasti vilkuttelimme takaisin ohi huristellessamme. 

Alla oleva kuva on Krunnin kelikamerasta. Satamassa olikin tällä kertaa  useampia vierasaluksia. Siitä jo voi tulkita, että oli oikein kelpo merisää. 

Krunnin saari on 1500-luvulta alkuisin oleva kalastajakylä. Siellä on edelleen jonkin verran pieniä mökkejä, jotka lienevät nykyisin ennemminkin mökki- kuin kalastajakäytössä. Jokunen uudempi mökkikin on viime vuosina alueelle noussut. Jos pitäisi etsiä paikka, missä tuntuu kesä, niin se olisi juuri tässä näiden ensimmäisten mökkien lähettyvillä. Näkymä on kuin vanhasta kalasatamaidyllistä!

Saarella ei ole varsinaisia tontinrajoja, mökit on yhteismaalla. Silti herrasmiesmäisiin tapoihin kuuluu, ettei  lompsita aivan toisten pihapiirien kautta. Maastoon onkin muovautunut  aika selkeät reitit kulkea. Saaren alkupäässä on mökkejä, keskellä ja saaren  äärimmäisessä päässä ei asutusta ole. Saari kuuluu linnustonsuojelualueeseen, jonka vuoksi tähän aikaan vuodesta liikkuminen saaren pohjoisrannoilla on kiellettyä. 

On jännä havainnoida, kuinka saaren kasvillisuus muuttuu saaren eri osia kulkiessa. 

Katajaispuskia on paljon.

Saaressa on tosiaan ollut jo monta sataa vuotta sitten kalastajien mökkipahasia. Voi vain aavistella, kuinka karua saarella on tuolloin ollut elellä. Sieltä ei ihan pieneen hätään ole mantereelle päässyt. Maastosta voi edelleen löytää merkkejä vanhoista tupien kivijaloista. Ihailtavan alkuperäiskunnossa saari on muutoinkin säilynyt!

Näin keskellä kesää kasvillisuus saarella  on melko rehevää, vaikka tietysti puusto onkin kituliasta. Syysmyrskyjen aikaan varmaan paljastuisi koko saaren karuus ja tuulisuus aivan toisella lailla. 

Lyysille johtavan polun laitamilla on kivikummeli, johon voi heittää kiven ohitse kulkiessaan. Se tuottaa uskomuksen mukaan onnea. 

Ehdoton kiertämisen paikka on aina tämä vanha jatulintarha eli Laiska Jaakon rinki. Tämä rinki on vanhaakin vanhempi, sillä se on entisten asukkaiden puhdetyönään tekemä labyrintti. Tapaan kulkea sen joka kerta saarella käydessäni alusta loppuun. Se on samalla jatulintarhan parasta ylläpitoa. Jos haluat lukea lisää jatulintarhoista, klikkaa punaista osoiteriviä ylempänä. Tein siitä aikoinaan oman päivityksen. 

Ringin kiertäminen kestää tavattoman kauan. Se ei ole kiireisen ihmisen hommaa. Siippa lähti  puoli minuuttia minua aiemmin kiertämään sitä ja huomasin jääväni pikkuhiljaa jälkeen. Jossain vaiheessa naurahtaen kyselin, eikö tämä päätykään koskaan. Siippa sanoi, että ei varmaan. 

Sinnikkäästi tarvoimme kuitenkin aluskasvillisuutta lyttyyn ja pääsimme kuin pääsimmekin labyrintin keskelle lopulta! Kovasti kaipaisi tämä jatulintarha lisää tallustelijoita, jotta se ei ruohottuisi kokonaan. Jatulintarha on muuten muinaismuistolain perusteella rauhoitettu, joten muistetaan, ettei kiviä saa kanniskella siitä pois!

 

Tämä alapuolen kuvan vasemmassa laidassa näkyvä Krunnin lyysi on peräisin peräti 1700-luvulta ja se on ilmeisesti maamme vanhin kalastusloisto. Nimi piti tietysti käydä lyysin sisällä kirjoittamassa vieraskirjaan, kuten aina saarella käydessä. 

Saarella on hieno laavu ja näköjään runsaasti polttopuitakin odottamassa leiritulille istahtavaa. Tästä ohitse kulkiessa laavu oli täynnä väkeä. Meillä ei tällä kertaa ollut eväitä mukana, joten kuljimme ohi vain istuskelijoita  tervehtien.

Me istahdimme kallioiselle rannalle. Siellä oli aivan taivaallinen rauha. Aurinko sulostutti poskipäitä taivaallisella lämmöllä. Vain linnut kraakkuivat ohi liidellessään. Laitoin päälle "Muuttolintujen kevät"-mobiilisovelluksen, johon olen aivan  jäänyt koukkuun. Ideana siinä on tallentaa linnunlaulua ja ohjelma yrittää tunnistaa nauhoitetun linnun äänen perusteella. 

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun palailimme t-paidoissamme takaisin satama-alueelle. Olipa ihana ja rauhallinen päiväretki.