On yksi päivä vuodessa, jota perheeni miesväki odottaa jopa enemmän kuin joulua. Se päivä on tänään. Juupa juu, sorsajahti. Töistäkin täytyy tämän tapahtuman vuoksi järjestää vapaata, vaikka muissa tilanteissa se ei yleensä kuulu olevan edes mahdollista...
Oman kylän tutut jahtimiehet tapaavat kokoontua samaan merenrannan poukamaan joka vuosi. Tänä vuonna paikalla on kahdeksan äijän seurue. Jo vuosikymmenten takaisiin perinteisiin kuuluu, että ennen jahtia lasketaan siikaverkot veteen ja sorsastuspäivän aamuna sitten verkot koetaan ja savustetaan kalaa koko porukalle.
Tänä vuonna ensimmäinen sorsastuspäivä on helteinen. Olen minäkin vuosien saatossa sen verran oppinut jahtia ymmärtämään, että tiedän, ettei seesteisellä säällä paljoakaan vesilintuja rannan tuntumassa näy. Sateisella säällä linnut eivät lähde juurikaan rantaa edemmäksi. Näin on tänäkin vuonna. Äijäseurue joutuu toteamaan, että kaksi porukan nuorinta - esikoiseni ja kaverinsa, saa päivän ainoat saaliit; 2 tavia, hanhen ja heinäsorsan.
Illalla jahti on parhaimmillaan hämärän laskeutuessa. Silloin uudestaan jahtiin. Lähden jäljestämään herraseuruetta etäämmältä. On lämmin. Iltataivas punertuu, merivesi lepäilee vailla tuulta. En halua kuvata heitä läheltä. Rämmin kivikkoista merenreunustaa parin sadan metrin päähän ampujista. Heidän ääriviivansa erottuvat illan hämärässä. On aivan hiljaista. Välillä kuuluu naurua. Erotan tuttujen miesten äänet, vaikken heitä tarkemmin näekään. Kokkolan ruotsin murre kiirii ilmoille silloin tällöin "Vann e Tomppa?" Huvittavaa kyllä - heti kun pääsen rannan tuntumaan, suoraan ylitseni lentää 16 hanhen parvi.
Hetken kuluttua ohi liitää heinäsorsiakin, jotka laskeutuvat veteen. Kukaan ei ammu, linnut ovat liian etäällä.
Ilta on niin kaunis. Joku miehistä sytyttää nuotion. Katselen kaukaa sen loimua. Maisema tuntuu pysähtyneen.
Rannan vedessä kuuluu loiskintaa. Vanhapoikahauki siellä kaiketi kääntää kylkiään ilta-auringon valossa. Olisipa virveli mukana...
Ohitse lentää taas sorsia. Kuuluu laukauksia. Kukaan ei tällä kertaa osu, mutta huvittuneena kuuntelen, kuinka haulit hetkeä myöhemmin ropisevat kesäsateen lailla veden pintaan. Sitten on taas hiljaista.
Valokuvasta tunnistan poikani ääriviivat kotona. Meni aamuseiskaksi töihin, anoi loppupäivän vapaaksi ja ennätti juuri jahdin alkuun klo 12.00. On nyt seisonut passissa 12 tuntia. Vielä vaan jaksaa...Aamulla voi vähän tihkaista töihin lähtö.
Jossain kivikkojen välissä joku miehistä soutaa. Osaatte varmaan kuvitella äänen, joka hiljaisessa illassa erottuu. Airojen ja veden kohtaamisessa on oma äänensä.
Leikittelen kameralla. Tosin alkaa olla jo liian hämärä. Jokaisen jahtimiehen piippu osoittaa eri suuntaan. Ei taida olla lintuja näköpiirissä...
Ohi lentäneen linnun höyhen on joskus lentänyt taivaan tuuliin. Nyt se liehuu käpertyneenä kaisloihin.
Kello on 22.45. Tulee lopullinen hämärä. Kerään tavarani ja lähden kohti rantaa. Aikaa voisi viettää rannalla pidempäänkin, mutta työt kutsuvat aamulla ja on aika mennä. Hymyilen kulkiessani -entä jos kompastun kivikkoisella niemellä. Olisipa sekin taas tapahtuma. Selviän kuitenkin kunnialla lähes rantaan saakka. Viimeiset metrit ovat haasteellisimmat, sillä rannassa on sitkeä kivikko- ja leppäreunus. Pohdin tosissani mistä kohdasta olen paikalle tullut, mutten hämärässä löydä oikeaa kohtaa. Oksa, josta otan tukea, lipeää otteestani ja luisun reittä myöten meriveteen. Saapas painuu mutaveteen. Tekisi mieli nauraa, mutta hillitsen itseni. Pyristelen vauhdikkaasti liejusta kohti pusikkoa ja selviydyn kuin selviydynkin rantaan! Uskookohan kukaan, että ihan yksikseni tallustelen mutaisessa, kivikkoisessa rannassa klo 23?
Kun pääsen auton luo, on aika tyhjätä kumisaappaat vedestä. Kengät ovat läpimärät, samoin housuni mutta mitäpä siitä, kun kännykkä ja kamera säästyivät vahingoitta. Kotiin ajan avojaloin.
Metsätaival on hiljainen. Tuulilasiin löyhyyttelee yöperhosia. Kohta olen kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti