Olin ajatellut tehdä tänään pikaisen päivityksen jostain jo lähes valmiiksi kirjoittamastani aiheesta. Muttta blogin kirjoittaminen on sellaista, että täytyy olla inspiraatio, jotta teksti luistaa. Se oli hukassa. Selailin keskeneräisiä tekstejäni ja sitten kolahti! Minulla oli muistiinpanoissani tallenne erään lähiseudun sukuseuran kirjasta ja aihe oli muutoin täysin vieras minulle. Lukiessani Pietarin perilliset - kirjaa jokin aika sitten, törmäsin nimittäin mielenkiintoiseen tarinaan Suomen sodan ajoilta. Eli puhutaan ajasta 1808-1809.
Tarina on kirjattu ylös aikoinaan Kleemolan kylältä ja kirjoitan sen tähän sanasta sanaan lainauksena alkuperäisestä. Siinä näkyy myös kivalla tavalla Kälviän murre.
"Kleemolan kylältä parin virstan verran polokua pitki etelhän päin keskellä mehtää on Kalliojärvi. Siittä kautta kuluki ennevvanahaa mehtäpöloku Alavetelhin asti. Kallijärven pääsä oli tullu venäläinen sotamiäs Kleemolan Mikkua vasthan. Soli yrittänny heti lyäjä sapelilla. Mutta Mikko oli viälä sillon melekhein parhaillaans, sai siittä ryssästä kiinni ja löui kirvheellä sen kualiahaks.
Mikko kanto ryssän krupin varmuen vuaks ranthan ja paiskas senjäläkhen äijän ketalhen järvhen. Siltä ryssältä oli sillon jäänny kontti sinne kiven päälle, tummu ja vanhemmat puhuvat siittä usiasti.
Siittä on kulunnu jo hyväsesti yli seittämänkymmentä vuatta, ko se kontin rääsy oli siinä kivellä. Jäläkipolovia aina pelijätethin, että äläkää menko sinne järvhen uimhan, se ryssä tarttuu varphaasta kiinni."
Tarinan luettuani tutkin aluksi karttaa. Kleemolan kylän kyllä suurin piirtein tiesin, mutta kartalta katsottuna uusi aihe on kokonaisuudessaan helpompi hahmottaa. Kalliojärvi oli entuudestaan täysin tuntematon. Haasteena oli, ettei Google mapsikään osaannut kohteeseen perille, kun paikalle ei vienyt tietä. Uusin metsäautotien pätkäkin oli niin tuore, ettei sitä löytynyt karttatallenteista. Tiedättekö, tämä tällainen kohteen etsiminen on blogistille kuin joululahjapaketin aukaisua. Koskaan ei tiedä, mitä on vastassa, mutta mieli on kihelmöivän odottava.
Kleemolan kylän ohitettuani löysin ongelmitta Korvelan metsätien, jonne käännyin ja jota pitkin ajelin 1,4 kilometriä. Ajoin autoni uuden, pienen tienhaaran vierustalle ja kävelin kapoista tietä muutaman sata metriä.
Saavuin pienen metsälammen rantaan, johon pikkutie päättyi. Tämä kohde oli ensimmäinen hämmästykseni kohde. Lampeen johti uusi ja tukeva laituri, rannalle oli tuotu hiekkaa, rakennettu korkea kota ja jopa puuhyyskä! Ihmettelin itsekseni ja jatkoin matkaa.
Tie loppui, avautui jonkinmoinen turvesuo, johon oli viime vuonna istutettu männyntaimia. Möyhittyä maata oli helpohko kävellä, mutta minä olin epätietoisuuden vallassa, sillä en nähnyt minkäänlaista polkua, joka johtaisi eteenpäin.
Kävelin summanmutikassa taimikon keskeltä ja kaarsin vasemmalle. Rämmin jonkinasteisessa metsänpohjassa, jossa oli kiviä ja oksanpätkiä. Tässä vaiheessa tuli mieleen, että kannattikohan lähteä tuiki tuntemattomaan ja vielä ihan yksin.
Heppoisalla suuntavaistollani tajusin kuitenkin, että järven täytyi olla edessäni, kunhan vain pääsisin eteenpäin. Maisemat olivat kauniita, nousin jyrkähköä kalliota. Onneksi maaperä oli kuivaa, eikä ollut liukasta.Kanervikko oli upean näköistä, kun se peitti isot kalliot.
Kun seisoin kalliolla ja ihmettelin oloani, näin etäämpänä toisessa päässä kalliota miehen, joka käveli kohti tietä virveli kädessään. Tämähän oli hyvä merkki! Jatkoin sinnikkäästi rämpimistäni. Matka oli pidempi, kuin osasin ajatella. Tai ainakin se tuntui pitkältä. Mutta lopulta urheuteni palkittiin. Puiden takaa siinsi sininen järvivesi. Kalliojärvi!
Yllätyksekseni saavuinkin uudehkon, huolitellun kodan viereen. Tajusin kyllä samalla, että olin tullut paikalle aivan väärää reittiä - aivan liian pitkän kautta. Paikka oli todella siisti. Kodan vieressä oli jäteastioita nimikoituina. Maassa ei näkynyt roskan roskaa. Samanlaisia jäteastioita näkyi olevan siellä, täällä ympäri järven.
Lähdin järven rantaa vievää polkua käveleskelemään kohti kapeeampaa päätä järvestä. Molemmilla rannoilla näkyi virvelimies. Jälkeenpäin kuulin, että järveen oli ainakin jossain vaiheessa istutettu kalaa. Ilmankos kodan seinällä lukikin, että kalastaminen ainoastaan kalastusluvalla.
Järvi oli kaunis. Päivä oli kaunis. Rannassa oli vain hieman kosteikkoa, itse vesistö oli vahvansininen. Toinen pää järvestä oli soistunut, toinen avoin. .
Löysin myöhemmin tiedon, että laavu olisi kälviäläisten metsästysseurojen tekemä. Samoin alussa näkemän ns. . Leukun kota, jossa oli laiturikin. Hieno juttu!
Kleemolankylän eteläpuoli on ollut laajaa erämaa- ja suoaluetta aina Alaveteliin ja Kaustiseen saakka. Tarinan Mikko oli Mikko Kleemola, syntyjään Mikko Samulinpoika Vähälä. Hänen vaimonsa oli Kaisa Klemetintytär Kleemola.
Mikko oli syntynyt 1752 Ullavan Vähälässä. Hän avioitui Kaarin (Kaisa) Klemetintytär Kleemolan kanssa 1785. Pikaisen selailun jälkeen eri lähteistä, päädyin siihen, että Mikko on mennyt Kleemolaan isännäksi ja vävyksi. Hänen vaimonsa on ilmeisestikin perinyt Kleemolan tilan, kun vaimon ainut aikuiseksi elänyt veli kuoli 34-vuotiaana ja veljen leski pienine lapsineen näyttää avioituneen pian sen jälkeen muualle.
Mikolla ja Kaisalla oli kolme aikuisiksi asti elänyttä lasta. Lisäksi neljä lasta kuoli heiltä pieninä. Mikko kuoli Kleemolassa vuonna 1820. Hän oli kuollessaan 68-vuotias. Hänen vaimonsa oli Mikon jälkeen vielä 31 vuotta, kuollen 90-vuotiaana.
Kontista ei näy rannalla jälkeäkään. Ihmetellä täytyy, jos siihen ei surman jälkeen kukaan koskenut. Vai oltiinko niin taikauskoisia?
Kontista ei näy rannalla jälkeäkään. Ihmetellä täytyy, jos siihen ei surman jälkeen kukaan koskenut. Vai oltiinko niin taikauskoisia?
Kun olin aikani fiilistellyt, palasin takaisin - nyt sitä helpompaa reittiä, Siellä täällä metsikössä näkyi pieni polku, mutta ei niin selkeä, että olisin osannut sitä seurata koko matkaa. Kallio oli upea tässä päässä metsikköä ja siellä oli myös mykistävä muinaisjäänne, josta kirjoitan erikseen toisella kerralla!
Matka taittui nopeasti takaisin. Tämä oli mielenkiintoinen kohde ja olo oli tosiaan riemullinen, kuin lapsella jouluaatona, kun sai sen paketin käsiinsä. Mietin itsekseni, että tämäkin paikka olisi jäänyt kai ikuisesti näkemättä ilman blogiani:) Kyllä lähimatkailu on kerrassaan erinomainen tapa tutustua kaikkeen ympärillä olevaan kauniiseen ja mielenkiintoiseen!
LÄHTEET:
Kalliojärven kalliot - Kälviän muinaismuistoja. [https://muinaismuistoja.vuodatus.net/lue/2015/05/kalliojarven-kalliot] Luettu 3.5.2020.
Pietarin perilliset. 1400-luvulta 1800-luvun alkuun. Tuomo Hankaniemi. Kälviän Kleemola, s. 133 - 134. Meriläinen- Liedes sukuseura. 2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti