Susijahdissa entisaikaan

Tällä kertaa paikallishistoriaa. Jutun kertoi minulle siippani - hän on kuullut sen esipolviltaan. Tapahtunut on kulkenut eteenpäin siis monen sukupolven ajan... Tallennetaanpa se tänne, jotta säilyy  tästä eteenpäinkin...

Tarina liittyy Kokkolan Heikkilänmäkeen Korpilahdenkylässä. Minulla ei ole tiedossa tarkkoja nimiä, ketkä tapahtumassa olivat mukana. Ilmeisesti siinä oli tämän nykyisen kotikyläni lähitalojen isäntiä. 1800-luvulla alueella asui useita Heikkilöitä, jotka eivät kaikki  olleet keskenään  sukua. Siihen aikaan oli tyypillistä, että talon nimi muodostui  asuinpaikan mukaan. Samaan aikaan asui samaisella  kylällä esimerkiksi neljä Matts Heikkilää... Haasteellista ottaa heistä sitten selvää...

Mutta itse tarinaan...  Tämä tapahtui 1800-luvulla, mutta tarkempaa aikaa ei ole tiedossa.  Siihen aikaan susikannat olivat seudulla runsaat. Susi liikuskeli yön pintaan Heikkilänmäen talojen lähistöllä. Lähitalojen miehet tiesivät, mistä suden kulkureitti meni.  Susi oli päätetty saada kiinni.

Seudun miehiä oli  hämärän tullen navetan luona kytiksellä. Oli sovittu, että miehet menevät odottelemaan suden saapumista navettaan.  Renkipojan tehtäväksi oli annettu  tirkistellä navetan seinän reiästä, milloin susi tulee ja herättää muut sitten  sutta jahtaamaan. Vaan kun renkipoika lopulta havaitsi suden,  ei  hän herättänytkään  muita, vaan malttamattomana  ampua tääkäisi sutta itse!
Äijät olivat ladanneet suusta ladattavaa pyssyä niin kovasti jo etukäteen, että ammuttaessa se jotensakin räjähti. Renkipoika oli mennyt ruudista tai savusta naamaltaan täysin mustaksi.


Yllä: Navetta, josta sutta kytättiin, sijaitsi jossain tämän kuvan tienoilla.

Nukkumassa olleet miehet tietysti virkosivat nopeasti, kun kuulivat laukauksen äänen. Susi haavoittui luodista, muttei kuollut. Se  lähti  juosta jolkottamaan  Öyreen päin - siis nykyistä kotitaloni pihapiiriä kohti.  Silloin paikalla ei ollut taloja,  lähinnä vain  niittyä.

Yllä: Kuvassa vasemmalla  pusikon kohdalla Öyre.

 Isännät lähtivät  kiireen vilkkaa juoksemaan suden perään.  Haavoittunut susi on vaarallinen. Niinpä se yritti puolustuksekseen   purra  toista isäntää kurkusta. Mutta kävipä hyvä tuuri. Miehellä oli pelastuksekseen  niin paksu turkki päällä, ettei susi saanut purtua sen  läpi!

Yllä: Lähde sijaitsi ilmeisesti kuvassa olevan puhelinpylvään vasemmalla puolella. Vanha kylätie kulki pylvään kohdalla. Siitä on vielä merkkinä kivirykelmät.

Kylässämme on ollut entisaikaan paljon lähteitä (joista on  noussut lähinnä ruosteista vettä..). Appeni on isäntänä ollessaan  peittänyt tällä yllä olevalla pellolla olleen lähteen. Ilmeisestikin se oli juuri aikanaan kaivona toiminut lähde...

Öyren viereisellä pellolla olleesta lähteestä tavattiin ottaa vettä kotitarpeisiin. Siksi lähteen vieressä olla tökötti vesikiulu. Suden hyökättyä toinen isännistä äkkäsi ottaa kiulun käteensä. Sillä hän   löi sutta kiululla päähän. Tähän iskuun  susi kuoli.

"Voihan hisi" kerrotaan isännän,  jota susi oli yrittänyt purra, sanoneen.  Hän sai tästä lempinimen  Hisidadde. Murteellinen sana "dadde" tarkoittanee jonkinlaista äijää suomennettuna.

Kun miehet saivat suden tapettua, niin miehet naulasivat suden reen päälle kiinni ja menivät sen kanssa kaupunkiin. Myös renkipoika otettiin mukaan. He keräsivät rahaa tällä ilmestyksellä.

Yllä: Suden jälki vuodelta 2016 Kokkolassa.

Kaarlelan pitäjän  historia II kerrotaan Kaarlelassa vuonna  1816 maksetun tapporahaa yhteensä kolmesta sudesta. Erik Mattsson Heikkilä Korpilahdelta on silloin tappanut suden. En tiedä, onko tämä juuri kyseinen tapahtuma, aika todennäköisesti kyllä. Tapporahaa nimittäin  maksettiin sellaisista susista, joita oli kaadettu ilman yleistä sudenajoa.

Eivät nämä villieläimet nykyäänkään ihan harvinaisia ole! Viimeisten vuosien aikana kylästäni on susihavaintoja useammilta vuosilta. Vuosi sitten samaisella Prestin tilalla kävin katsomassa yöllä liikkuneen suden jälkiä. Oli silloin hiipparoinut aivan navetan takana, asutukseen ei ole matkaa montakaan kymmentä metriä.

Jokunen viikko sitten kylässäni on myös tehty susihavainto - kilometrin päässä kotoani oli susihukka jolkotellut tien yli...Nyt se lienee jo kaukana.

Yllä: 2016 kuvaamani suden jäljet naapuruston pihassa. Oikeastaan aika lailla samassa paikassa kuin susijahti oli 200 vuotta aiemmin:)

Susi  nähtiin  tässä  viereisellä kotimme pellolla  myös eräänä toukokuun iltana -tämä oli joskus aivan 2000-luvun alussa. Naapurin isäntä oli pihapiirissä käpöttelemässä iltamyöhään ja äkkäsi suden kotiamme vastapäätä olevan ojan takana - parinkymmenen metrin  päästä pihastamme! Liekö vesi  kielellä jahdannut pihassamme olleita koiria. Susi lähti pakoon  naapurin isännän äkättyään  pellolta juoksemaan  etäämmille pelloille...Että voihan hisi!:)

LÄHTEET: Kaarlelan pitäjän historia II. Elinkeinot ja omistussuhteet. 1980, s. 14-15.

Hirvisopalla kyläkoulusssa

Tällä kertaa kuvat tulevat Vittsarin kyläkoulusta. Siellä tarjoillaan joka maaliskuu perinteinen hirvisoppa.

Jokilaakson metsästysseurassa perinne ei ole kovinkaan vanha. Siippa muistelee, että olisiko ollut 80-90-lukujen vaihteessa kun  sopan tarjoilu aloitettiin. Sitä ennen tavattiin jakaa seuran alueen maanomistajille jauhettua hirvenlihaa.

Homma etenee niin, että seuran metsästäjät osallistuvat talkoisiin kyläkoululla tarjoilua edeltävänä päivänä. Heidän tehtäviinsä kuuluu lähinnä  pöytien valmistelu sekä tavaroiden hankkiminen. Sopan valmistus on nykyään ulkoistettu, koska koulun jakelukeittiössä ei voi enää soppaa alusta asti valmistaa. Ennen äijäporukalla riitti hommia perunoiden kuorimisesta lähtien.

Tänä vuonna hirveä soppaan laitettiin nelisenkymmentä kiloa. Meidän perheestä siippa oli talkoissa lauantain ja esikoinen tuli sunnuntaina paikalle tarjoiluhommiin. Ilo katsoa miestyövoimaa:))) Minä ja nuorimmainen huolehdittiin syömisestä. Hyvää oli!

Tänä vuonna ruokailijoita kävi reilun parinsadan verran.

 

Kyläkoululla on omanlaisensa tunnelma. Useamman huulilla on koulujen lakkautukset. Myönnetään, onhan tällä omanlaisensa idylli. Meidänkin perheessä tässä koulussa on käyty 5 sukupolven ajan.

Omatkin lapseni ovat tässä koulussa ekat kouluvuotensa pakertaneet. Taisi olla vuosi 2002, kun esikoinen meni ekalle luokalle. Muistan päivän kuin eilisen. Nuorimmaiseni oli silloin kolmiviikkoinen. Vauva sylissä saattelin esikoista luokkaan. Opettaja tuli ovelle tervehtimään. Kysyi, mikähän pojalle tulee nimeksi. Esikoiseni vastasi "Stark Adolf" - oli tainnut katsella liikaa Peppi Pitkätossua:))) No ei ihan Adolfia tullut kuitenkaan. Ope katseli kolmiviikkoistani ja mietti ääneen, mahtaako olla hänellä enää opettajana. No oli, useamman vuoden, ennen kuin jäi eläkkeelle.:)

Nyt nuorimmainen kurkkasi koululla alkuopetusluokkaansa ja suorastaan järkyttyneenä huudahti "Äiti, täällä ei oo enää open pianoa./ On tiettyjä asioita, joita aina yhdistää omaan  opeen... Tämä taisi olla niistä  yksi. Muuten luokka on ennallaan, mitä nyt sohva vaihtunut, mutta se ei poikaa niin huoleta...

Ruoan jälkeen vielä kahvit ja pullaa... Tämä on kyläläisille kiva tapaamishetki. Istumme kahvipöydässä kauan. Omia kyläläisiä tulee nykyään tavattua luvattoman vähän.

Arkisen lauantain juttuja

Viikonloppu on niin paras, kun sitä ei ole ennakkoon mitenkään ohjelmoitu. Vapaa-aikana inhoan yli kaiken kaikkea aikataulutettua.

Siippa lähti aamulla  talkoisiin. Kun tuli takaisin monta tuntia myöhemmin, olin vielä nukkumassa. No, vähän syyllinen olo. Olen aamu-uninen, myönnetään.  Silloin harvoin, kun on mahdollisuus. Mutta unet meni talteen ja lopun päivää olinkin tosi virkeä.

Ulkona alkaa olla kevättä ilmassa. Naapurin piha pursuaa vettä väärästä kohdasta. Kylätiellä on sohjoa pahemman kerran. Tässä jo vähän aikaisemmin kävin meren jäällä kahdestaan koiran kanssa. Koira pyöriskeli lumessa. Teki itsekin mieli, mutta aina sitä ajattelee, ettei sellainen ole normaalia:) Niinpä jätin pyörähtelyt.   Osaisipa täydellisen heittäytymisen taidon!  Auringonpaisteesta oli ihana  joka tapauksessa nauttia.

Päivällä lähdin kirpparille. Tapaan tehdä kirpparivaelluksia jaksoittain. Nyt olen käynyt monta viikkoa peräjälkeen SPR:n kirppiksellä. Olen hommaillut pojan asuntoon jos vaikka mitä ihanaa.

Tänään oli oikein antoisa ostosreissu. Jopa huvittavassa määrin. Otin ostoksilleni lykättävän ostoskärryn, johon lastasin tavarat. Muutama  hyllyjen väli oli sen verran ahdas, että parkkeerasin kärryni käytävälle. Ei herran jestas! Kolme eri ihmistä tuli vuorollaan  kiskomaan kärrystä löytöjäni heti kun käänsin kärryille selkäni. Tuntui vähän tyhmältä huudella "Tuota kun nämä ovat minun (kun en ollut niitä kuitenkaan vielä maksanut...)!"  Neljäs ihminen katsahti  kärryihini kun onnellisena lykkäsin kärryjäni kohti kassaa "Oletpa tehnyt todellisia löytöjä, voi että on hyvän näköisiä!" Tih! Mietin, että pitäisikö minun alkaa keräilemään kirppikselle valmiita kärryjä täyteen kamaa myyntiin, kun näyttää noin vetäviltä ostokseni..

Nuorimmainen on viimeinkin saanut kipinän ulkoiluun nörtteilyn sijasta. Tekevät poikien kanssa pääsiäiskokkoa pellolle. Ovat kuulkaa raivanneet koko ojanvarren  isoista pajupensaista ja koivunrungoista. Ihan kunnon työstä käy käsikäyttöisellä sahalla. Pojat näyttävät osaavan ottaa ilon irti kaikesta mahdollisesta. Yksi pojista veteli pellon jäätiköllä crossinsa kanssa. Mikäs sen hauskempaa. Onneksi pääsiäinen on tänä vuonna myöhään - pojat ehtivät kuntoilemaan vielä monta viikkoa, jee!:)

DNA-testin pauloissa

Useamman vuoden jahkasin. Lopulta tämän vuoden alussa sain aikaiseksi tilata DNA-testin.

DNA kattaa ihmisen geenit, perimän. DNA-tutkimuksen avulla on mahdollisuus päästä käsiksi ihmisen esihistoriaan sekä löytää geenisukulaisia.

Tämän DNA-testin tilasin tietsikan kautta täältä. Testejä on monentasoisia ja -hintaisia.  Kannattaakin tarkkaan selvittää ennen tilausta, minkälaisen testin  haluaa. Tilasin testin, joka voidaan tehdä ainoastaan miespuoliselle henkilölle. Testattavana henkilönä on siis isäni. Oivalsin, että jos testiä ei tehdä isälleni hänen elinaikanaan, en pysty myöhemmin selvittämään isälinjaa DNA-testin kautta, koska  ei ole muita miespuolisia lähisuvussani, joilta sitä voisi enää selvittää...Tällä kertaa ennätin.

Äidin isälinjan DNA-metsästyksen kanssa on käynyt ohraisemmin. Minulla ei ole olemassa kuin yksi miespuolinen serkku, jolta testin periaatteessa voisi enää ottaa. Häntä sitten taas ei asia kiinnosta...Tiedän sukututkimuksen kautta, että äitini esi-isä on tullut tänne muualta muutama sukupolvi taaksepäin. Sukupolvelta toiselle siirtyneissä tarinoissa on ollut puhetta venäjänjuutalaisesta, joka  tuli Suomeen 1800-luvun  alkupuoliskolla. Suureksi harmiksi en ole päässyt hänen taustoihinsa käsiksi. Vaikkei DNA-testin kautta esi-isien nimet varsinaisesti selviäkään, saa kuitenkin tiedon, mistä päin esi-isät ovat lähtöisin ja samankaltaiset tulokset saaneet voivat olla yhteyksissä ja selvittää asiaa eteenpäin.  Eli jos on mahdollista tilata testi, suosittelen tilaamaan sen ajoissa!

DNA-sukututkimuksessa on kolme perustestiä; isälinja, äitilinja ja "serkkuhaku" kaikista sukulinjoista. Testejä on myöhemmin mahdollisuus täydentää, kun näyte on jo olemassa tutkimuslaitoksessa. Minä tilasin Y-DNA-67-testin, joka siis tutkii suoraa isälinjaa. Testin hinta on suolainen 199 dollaria.  Kaikkine kustannuksia tililtä näkyi menneen 211, 95 dollaria...Isä tarjoutui ensin maksamaan testin, mutta naurellen sanoin, että odotellaan nyt ensin testitulosta ja katsotaan sitten, onko hän vielä tulosten tultua sitä  mieltä, että kannattaa maksaa.:)

Isäni oli yhtä innoissaan testin  tekemisestä kuin minäkin. Yhdessähän me ollaan isän kanssa tehty sukututkimustakin silloin kun isä vielä oli "iskussa". (Taidan olla niitä harvoja, jotka ovat aloittaneet jo parikymppisenä sukututkimuksen, tästä täysin kiitos isälleni)! Koska isäni on jo iäkäs ja  kaiken lisäksi sokea, päädyimme siihen, että minä hoidan testiin liittyviä asioita ja tuloksia sekä mahdollisia yhteydenottoja DNA-sukulaisiin myöhemmin. 

Muutaman viikon kuluttua minulle saapui kirjattu kirje Amerikasta. Taisi olla ihan Texasista saakka:)

Saimme hyvät naurut ihan alkuun tästä testistä. Huruuttelin nimittäin  innoissani paketin saavuttua isän luokse ennalta ilmoittamatta.  Äiti avasi oven Minä pyörähdin innoissani  näytepaketteineni eteisessä ja huikkasin "Nyt testataan...!"

                             

Niinpä testiohjeita lukemaan! Ohjeet tulevat englanniksi,  mutta niistä kyllä selviää.  Luin vanhemmilleni, että testi ei vaadi isompia esivalmisteluja, riittää, kun ei ole syönyt tai juonut mitään tuntiin. Tässä vaiheessa kysäisin ja varmistin, että eihän isä ole pistänyt mitään suuhunsa. Isä puisteli päätään "Eiiii. Ei niin mitään. " Ilme oli jännä. Niin oli äidinkin ilme. "Tuota, onkohan siitä nyt tuntia?" äiti sai lopulta sanottua. Ihmettelin että mistä, kun ilme oli niin outo. Vanhempani, jotka eivät juurikaan käytä alkoholia saivat kakisteltua: "No kun tultiin kaupungilta ja isä oli ihan poikki ja sanoi, että nyt kyllä maistuisi konjakki..."

Jäi hämärän peittoon, minkä verran pulloa lopulta oli kallisteltu. "Ihan vähän vaan" ei juurikaan ole kovin  tarkentava vastaus tällaisessa yhteydessä. Minä kun lähinnä pähkäilin, että mistä tiedän, kuinka herkästi näyte voi epäonnistua. Niinpä lopulta istuimme pari tuntia leppoisasti rupatellen niitä näitä ennen kuin pääsimme testiin käsiksi. Eräänlainen episodi tämäkin!

                              

Näytepakkaus on hyvin yksinkertainen. Se sisältää vihreän lappusen, jonka testattava allekirjoittaa. Tämä sen vuoksi, että sillä varmistetaan, että tietoja samanlaisista tuloksista saa lähettää muille geenisukulaisille. Lisäksi paketissa on kaksi steriloidussa pakkauksessa olevaa näyteharjaa ja näytepulloa.

                                

Jokaiselle testin tilanneelle aukeaa netissä henkilökohtainen tulossivu. Myös sähköpostiin tulee ilmoitus, kun uusia tuloksia on nettiin saapunut. Tulossivulta löytyy tieto niistä testin tehneistä ihmisistä, joiden kanssa on löytynyt sukulaisuutta ja samalla ennustetaan, kuinka läheisestä sukulaisuudesta on kysymys. Henkilöihin on mahdollista saada yhteys sivun kautta.

DNA-näytteen tiedot säilytetään tutkimuslaitoksen tietokannassa 25 vuoden ajan. Uusia tuloksia ropsahtelee vuosienkin päästä. Ja mitä useampi testin tekee, sitä isompi mahdollisuus on löytää geenisukulaisia.

                                

Geenitutkimus on tieteenalana uusi. Ihmisen genomi on kyetty avaamaan vasta vuonna 2001. Maailmassa on tällä hetkellä parisen miljoonaa sukututkimusharrastukseen liittyvää DNA-tutkimusta. FamilyTreeDNA on tällä hetkellä maailman suurin alan yritys. Kesällä 2014  yritys kertoi tehneensä miljoonannen testinsä.

Itse näytteenotto on  vaivaton.  Topsy-puikon näköistä näyteharjaa pyöritellään posken sisäpinnalla n. minuutin ajan. Näyteharja laitetaan näytepulloon ja katkaistaan näyteharjan varsi pullonvartta apuna käyttäen. Sitten näytepullo ruuvataan tiukasti kiinni. Toisella näytepuikolla tehdään sitten sama homma toiselle poskelle. Näytepulloissa on valmiina pohjassa kirkasta nestettä (en tiedä mitä?), jonka keskelle näyteharja jää lillumaan.

Kun testi on otettu, purnukat ja vihreä kuittauslappu pakataan  tiiviiseen pussiin. Pussissa on valmiina testattavan koodinumero, joten siihen ei tarvitse kirjoittaa yhteystietoja.

Isälinjaa on meillä tutkittuna 19 sukupolven ajalta. Vanhin tunnettu henkilö tällä hetkellä tässä sukuhaarassa  on syntynyt n. 1450 Pietarsaaren Katternössä.  Isäni on niin järviseutulainen kuin olla voi myöhempien polvien osalta joka suuntaan. Mielenkiintoista tässä nyt on se, onko kirkonkirjojen ym. muiden lähteiden tieto faktaa. Yksi pienikin syrjähyppy jossain vaiheessa ketjua tietysti voisi mullistaa oletetun, mutta mielenkiintoista joka tapauksessa on nähdä, mitä testi kertoo.:)

Illansuussa kiikutin näytteen postiin. Postitin sen 9.2. ja 3.3. tuli sähköpostiini viesti, että näyte on onnistuneesti vastaanotettu. Tutkimukset tulevat kuulemma yleensä noin kahden kuukauden kuluttua näytteen lähettämisestä, joten niitä odotellessa...

Wellamo vedessä aaltojen alla

Koordinaatit 63° 59.458' N , 22° 46.660' E WGS84, ollaan siis aika lähellä Tankarin saarta.  Eletään Ensimmäisen maailmansodan aikaa. Vuosi on 1916,  elokuun 29.  päivän  iltapäivä. Kello näyttää 17.06.

Höyrylaiva Wellamo on Tankarin luoteispuolella tulossa Ruotsin Sundsvallista kohti Kokkolaa. Se on vuonna 1898 valmistunut matkustajalaiva. Yleensä Wellamo liikennöi pääasiassa Hanko-Tukholma-reitillä  sekä Tukholma - Turku - Helsinki - Pietari - Tallinna - reitillä.  Wellamolla on pituutta 60,33 metriä ja leveyttä 9, 54 metriä.  Hyttipaikkoja laivassa on  I luokassa 81, II luokassa 18 ja III luokassa 10.

Kapteeni Viktor Norring seisoo laivan kannella tyynessä säässä ja kiikaroi kaukaisuuteen. Seitsemän, kahdeksan meripeninkulman päässä laivan perässä näkyy jokin tumma möhkäle. Se lähestyy  laivaa  nopeasti. Kapteeni komentaa miehistön  kannelle ja täyden vauhdin laivaan. Aluksen kaikki veneet komennetaan   laskuvalmiiksi.

Höyrylaiva on auttamattoman hidas verrattuna takana lähestyvään. Kun perässä seuraavaa  alusta on paettu puolen tunnin verran, kapteeni tajuaa kyseessä olevan sotalaivan. Se on saksalainen sukellusvene U47.

Yllä: Saksalainen sukellusalus U47. Kuvat lainattu täältä.

Sitten ilmoille kiirii tykin pamahdus. Se on varoituslaukaus, jota seuraa pian   kranaatti laivan  yli Wellamon savupiippoa hipoen. Toinen ammus putoaa suoraan keulan eteen ja höyrylaiva joutuu pysäyttämään etenemisen. Laukausten ja lippumerkkien välityksellä hyökkääjä kehottaa Wellamoa jättämään laivansa. Kahdeksantoista kilometrin päässä Tankarista kellon ollessa 18.40, viholliset ottavat Wellamon haltuunsa. Wellamon miehistö pakenee aluksestaan nopeasti, eikä mukaan ennätetä ottaa oikeastaan mitään.

Saksalaismiehistö avaa tulen kapteeniluutnantti Heinrich Metsgerin käskystä. Kuudentoista tykinlaukauksen jälkeen Wellamo vajoaa nopeasti viidenkymmenen metrin syvyyteen keula edellä. Täältä voit käydä katsomassa, kuinka paljon tuhoa ympäri maailman  U47 sai aikaan pelkästään kapteeniluutnantti Metsgerin käskystä.

Ainoa onni onnettomuudessa on, että koko 28-henkinen Wellamon miehistö sekä kapteeni Norring vaimoineen pelastautuu soutamalla turvaan. Kun Wellamo on uponnut, katoaa sukellusvene nopeasti paikalta. Wellamon miehistö rantautuu puoleenyöhön mennessä Ykspihlajaan.

Yllä: Kapteeni Viktor Norring. kuva lainattu täältä.

Aluksen mukana vajoaa merten syvyyksiin yli viiden miljoonan markan omaisuus. Kapteeni Norring antaa meriselityksen tapahtuneesta 31.8.1916 Kokkolassa.

Uppoamisen jälkeen laivan tarkka uppoamispaikka on aluksi  epäselvä. Parin vuoden kuluttua laivan hylky kuitenkin paikallistetaan. Laivuri Strömbäck saa vuonna 1918 tehtäväkseen Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiöltä etsiä hylyn. Myös paikalliset luotsit ja kalastajat ovat paikallistamisessa apuna. Strömbäck liikkuu parin viikon ajan luotainta käyttäen merellä kahdella hinaajalla, joiden väliin oli pujotettu vaijeri. Lopulta vaijeri tarttuu onnekkaasti Wellamoon. Strömbäck merkkaa paikan maihin linjamerkein. Tässä yhteydessä laivaan myös sukelletaan ja nostetaan ylös tavaraa. Sukelluksia tehdään useampana vuonna. Ylös nostetaan lähinnä nahkoja, kankaita ja teekalustoja sekä  rauta-, kone - ja messinkitavaraa.   Sukellukset kuitenkin lopetetaan, kun työn haastavuus käy ilmi. Noihin aikoihin sukeltajat pystyvät olemaan veden alla ainoastaan 20-30 minuuttia, mikä rajoittaa työtä kovasti. Verrokkina  mielenkiintoinen blogikirjoitus, jossa kerrotaan, että vuonna 2013 pystyi Wellamolla  harrastelijasukeltaja   olemaan alusta tutkimassa 102 minuuttia. Kannattaa käydä lukaisemassa!

Yllä oleva kuva lainattu täältä.

Alkukesästä 1977 kokkolalainen sukelluskerho Merisaukot intoutuu etsimään alusta ja lopulta 6.8.1977 kokkolalainen Arvo Hyytiä löytää sen! Alus on säilynyt syvyyksissä yllättävän hyvänä, sillä ahtojäät eivät ole päässeet runtelemaan hylkyä.

Merisaukot tekevät useita kymmeniä sukellusreissuja alukselle. Suurin osa sukelluksista on tutkimusreissuja, mutta ylös nostetaan mm. laivakellot, ruokasalin kalustoa ja lanternat (=merkkivalot).

Yllä olevat kuvat: . Wellamon ruokasalin kyltit sekä koristekaiverrettu ehkä
kansipenkin pääty Kuvat lainattu täältä.

Nyt Wellamon uppoamisesta on kulunut yli sata vuotta. Se tarkoittaa samalla sitä, että sadan vuoden ajan upoksissa ollut hylky on nykyään rauhoitettu ja Museoviraston valvonnassa. Museoviraston muinaisjäännösrekisterissä  kohde  on numeroitu luvulla 1847.

Wellamon kerrotaan olevan yllättävän hyvässä kunnossa ja jopa hylkynä hieno. 1970-luvun sukellusten aikaan laivan venttiilimessingit kiiltävät kuin ne olisi juuri kiillotettu. Yleensäkin Pohjanlahden vesissä hylyt  ja niiden esineistö säilyy hyvin. Maalle nostettuna ne tuhoutuvat nopeasti, ellei niitä nopeasti konservoida huolella.

Täysin ehjä alus ei tietenkään enää ole. Wellamon mastot troolataan 1970-luvulla. Toinen saadaan ylös, toinen jää meren pohjaan muutamien satojen metrien päähän hylystä.  Tällöin repeytyy myös osa kapteenin  hytin katosta. Myös portaikon panelointia on romahtanut ja osa käytävistä on hyvin liejuisia. Yksi ankkuri tuodaan laivasta ylös 1980-luvulla Merisaukkojen toimesta. Tätä ankkuria voi  muuten kuka tahansa käydä katsastamassa Kokkolan kaupunginkirjaston terassitasanteella!

Koska alus on syvällä vedessä, se rajoittaa aluksen tutkimuksia. Pääkantta  pystytään tutkimaan helpoiten. Keulan miehistötiloihin ja  alakansille ei juuri päästä tekemään tutkimuksia.

Yllä: Wellamo. Kuva lainattu täältä.

LÄHTEET:

Hylyt.net.
S/S Wellamo. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/S/S_Wellamo_(1898)] Luettu 2.3.2017.

Kokkolan merihistoriaa. "Herra kapteeni, siellä se on!" Museot.fi. [http://www.museot.fi/nayttelykalenteri/index.php?nayttely_id=4473] Luettu 2.3.2017.

Urheilusukeltaja 1979 1/10. Wellamo - pohjassa lepäävä kaunotar ja Elokuisen illan draama Tankarista länteen.  [https://issuu.com/sukeltaja/docs/urheilusukeltaja_1979_1/10] Luettu 3.3.2017.

Wellamo aaltojen alla. Yle.fi. [http://yle.fi/uutiset/3-5922182] Luettu 2.3.2017.

Wellamolla. Sukellusblogi osapaine. [http://osapaine.blogspot.fi/2013/05/wellamolla.html] Luettu 2.3.2017.

Wellamon tuhosta 100 vuotta: sukellusveneen upottama matkustajalaiva makaa Pohjanlahden pohjassa. Yle.fi. [http://yle.fi/uutiset/3-9119597] Luettu 4.3.2017.

Pirtukallion historiaa

Nyt kapuamme Pirtukalliolle. Se on pienen pieni kalliosaari Kokkolan Päiväniemessä.   Niin pieni, ettei sille edes mökkiä voisi rakentaa. Se kuulu alueen yhteismaihin. Kuvat tulevat sekä kesältä että talvelta. Syyskuvia myrskysäästä tähän tarinan tueksi olisin kaivannut, vaan mistäpä niitä tähän hätään...

Kun viimeksi kävin meren jäällä, kiersin Pirtukallion ympäri ja kuvailin. Kallion reunalla oli  saukkojen jälkiä. Siinä ne olivat leikitelleet lumisella rinteellä. Hieman rannemmassa oli verta. Saukot olivat mitä ilmeisemmin saalistaneet kaloja...

Pienellä kalliosaarella on tapahtunut mielenkiintoisia juttuja vuosikymmeniä sitten.  Sen viereisille rantakiville upposi nimittäin pirtulaiva Roslin kieltolain aikana  1930-luvun alussa.

Niemi, jonka äärellä Pirtukallio sijaitsee, on nimeltään  Päiväniemi. Koko lahdenpoukamaa sanotaan paikallisen väestön keskuudessa Anttilalahdeksi. Ruotsinkieliset käyttävät siitä murteellista nimeä  Anttilaviitsi. Virallisessa kartassa Pirtukallio on suomeksi nimellä Viinakallio, mutta sitä nimeä eivät paikalliset käytä. Ruotsinkieliset käyttävät  nimeä Spritberget, kuten se kartassakin on mainittu. Tämä seutu on perheellemme tuttua, siipan suvun mökki sijaitsee lähellä.

Karttakuva  yllä kopioitu Retkikartta.fi-sivustolta.

Alla: Näkymä Pirtukalliolta merelle päin. Taustalla näkyy Päiväniemi ja Poroluoto.

Tässä alla kuvissa itse  Pirtukallio.

M/S Roslin oli noin 30-metrinen entinen Saksan laivaston, Wilhelm-keisarin aikuinen armeijan alus.  Roslin oli tammivuorattu, rautarunkoinen alus. Malliltaan se oli  kapea, pitkä, ja nopea kolmimoottorinen, torpedovene. Roslin soveltui nopealiikkeisenä aluksena  salamyhkäisiin hommiin. Perinteiset tulliveneet kun olivat kankeita ja hidasliikkeisiä.

Roslinissa oli miehistönä kaksi kapteenia sekä 20 miestä. Miehistöä oli paljon sen vuoksi, että siellä työskenneltiin kolmessa vuorossa. Lisäksi osa miehistöstä oli vartiointitehtävissä.  Toinen kapteeneista oli virolainen. Hänen tehtävänään oli matkata maateitse ja järjestellä asioita edeltä. Toinen laivassa olleista  kapteeneista oli saksalainen. Tosin hänen kerrotaan osanneen suomea.

Pirtukauppa oli isoa ja rahakasta puuhaa. Riski kiinnijäämiselle oli suurehko, mutta toisaalta houkuttimena toimi isot rahat, joita viinan trokaamisesta saattoi saada.

Laivassa oli kaikkiaan noin 250 000 litran pirtulasti. Laiva oli tulossa Virosta. Osa lastista oli jo purettu pitkin Suomen rannikkoa. Osan lastista oli tarkoitus jäädä Kokkolaan ja loppuosan jatkaa matkaansa Kemiin saakka. Krunnissa oli tarkoitus "käydä vain hoitamassa asioita. " Paikalliset ihmiset tiesivät, milloin aluksen piti olla Krunnissa ja niinpä sitä oltiinkin siellä vastassa kalastajaveneellä.

En saanut  selvitettyä tarkempaa pirtulaivan haaksirikkoaikaa. Useissa lähteissä mainitaan ainoastaan lokakuu kieltolain aikana vuosien 1930-1932 välissä. Oletan, että vuosi oli joko 1930 tai 1931, sillä kieltolakihan päättyi  5.4.1932.

Merisäästä tiedetään sen verran, että oli raaka pohjoistuuli, noin 8 beauforin luokkaa. Ja kuten kovalla pohjoistuulella täällä käy, oli vesi laskenut noin metrin normaalista korkeudestaan. Krunnin edustalla Kuolemankivillä M/S Roslin karauttaa kiviin ja  alkaa vuotaa. Laivalta yritetään pumpata pois vettä, mutta vuodon suuruuden vuoksi päädytään ohjaamaan laiva Päiväniemeen.

Vuodon saaneella aluksella on kehno tuuri: vain vähän ennen lahdenpoukaman rantaa pohja karahtaa jälleen kiviin. Seutu on matalaa ja kiviä paljon...Laivaa ei pystytä enää kuljettamaan turvaan rantaan, vaan se on hylättävä. Miehistö ryhtyy nopeuttamaan laivan uppoamista hakkaamalla  siihen reikiä.

Puhutaan, että laivassa olisi uppoamishetkellä ollut jopa 30 000 litraa pirtua. Tiedetään, että laivan pirtulasti oli lähtöisin pääosin Saksasta. Kieltolain vuoksi Suomessa ei saanut vuosina 1919-1932 myydä tai itse valmistaa alkoholia.

Laiva päätettiin vuodon tultua ohjata Päiväniemen rantaan miehistöineen ja lasteineen. Pumput olivat käynnissä ja niiden avulla pystyttiinkin aluksi pitämään tilanne hallinnassa. Toisaalta laivan miehistö oli hyvillään myrskystä, koska pääteltiin, ettei tullivenekään ollut liikkeellä sellaisella säällä. Sen tiedettiin olevan parkissa Granön rannassa  Konginkarissa tuulta pitämässä.

Rannan tuntumassa tiedetty väylä oli vain muutaman metrin levyinen. Etenkin, kun vesi oli tavallista matalammalla. Muutamaa sataa metriä ennen rantaa kuului rysähdys. Laiva oli törmännyt vedenalaiselle kivelle. Enää ei ollut ´pumppaamisesta apua. Pirtu oli laivassa kymmenen litran peltikanistereissa. Syntyi paniikki, miten päästä kanistereista eroon. Peltikanisterithan nousisivat pintaan ja romuttaisivat samalla pirtumarkkinat...

Laivan oma pelastusvene laskettiin vesille. Virolaiset miehistön jäsenet hakkasivat laivan pohjaan lisää reikiä uppoamista nopeuttamaan. Lisäksi he valoivat laivan kannelle tynnörillisen petrolia ja sytyttivät aluksen palamaan. Sitten miehistö souti rantaan pelastusveneellä.



Pirtulaivalla oli omat avustajansa, joiden tehtävänä oli kätkeä kanistereita. Kerrotaan, että niitä piilotettiin seudun pelloilla  mm. kyntövakoihin. Kun huomattiin, että paikalle tuli ulkopuolisiakin pirtunnoutajia lähiseudulta, aluksesta ilmoitettiin poliisille.  Kävikin niin, että päätekijä pääsi lipettiin, mutta muita viinanhimoisia jäi kiinni. Poliisi sai lastista suurimman osan omiin hoiviinsa, mutta kerrotaan, että laivasta saadulla pirtulla oli paikallisväestöä kaksikin viikkoa yhteen putkeen päissään.

Aluksi kapteeni pysytteli lähistöllä. Hänet oli pyydetty jo antamaan meriselitys aluksen uppoamisesta. Kerrotaan, että laivan kapteenille tuli kova kiire, kun hän kuuli, että poliisit olivat  tutkineet laivaa jo parin päivän ajan. Kapteeni  vietiin ilmeisesti Pännäisten asemalle, josta autonkuljettaja osti hänelle lipun. Olisihan ollut liian epäilyttävää ja iso kiinni jäämisen riski, jos hän olisi lähtenyt lipettiin Kokkolan asemalta...

Poliisit saapuivat paikalle vasta pari päivää laivan uppoamisen ja polttamisen jälkeen. Sinä aikana lähiseudun heinälatoihin ja kivikkoisille ulkoluodoille rahdattiin vauhdikkaasti viinakanistereita. Wiirilinna kertoo kirjoituksessaan, kuinka öjalaisetkin tulivat saalista hakemaan kalastusveneillään. Heidän kerrotaan piilottaneen melkoisen määrän pirtua Harrbodan niemen nokkaan. Täältä öjalaiset ajoivat veneellään Ykspihlajan nokkaan, mistä poliisi heidät pidätti. Wiirilinna kertoo kuvauksessaan, kuinka öjalaiset tunnustivat kaikki tekosensa poliisille. Niinpä heiltä vietiin koko viinavarasto veneineen kaikkineen.

Kerrotaan poliisien muistelleen, että pirtukanistereita oli lopulta poliisiputkan käytävätkin täynnä Kokkolassa niin, ettei liikkumaan tahtonut päästä.

Virolaisten merimiesten kerrotaan nousseen laivan Helsingissä. Laivan on mainittu räjähtäneen Suomenlahdella. Ilmeisesti alus räjähti ensimmäisen maailmansodan aikaiseen miinakenttään, sillä samassa paikassa oli hieman aikaisemmin räjähtänyt ja uponnut eräs tullivene. Kapteeni, joka oli poistunut omia reittejään, pelastui, mutta kaikkien 20 virolaisen merimiehen kerrotaan menehtyneen räjähdyksessä.

Ainut Pirtukallion  lähistöllä ollut talo oli Puotiniemen mökki. Siippa kertoi esipolviensa kuulleen ja kertoneen, että Puotiniemen ukon talossa oli aina salakuljettajia. Tarinat kertovat, että talon lattiaan oli jopa tehty kauttaaltaan kaksikerroksinen lattia, johon pirtukanisterit juuri ja juuri mahtuivat piiloon. Tämä puoltaa sitä, että pirtua salakuljetettiin kieltolain aikana säännöllisesti. Tiedetään myös, että poliisit seurasivat tarkkaan vielä seuraavallakin vuosikymmenellä talon puuhia.

Puuosat makasivat meren pohjassa nelisen kymmentä vuotta eläen omaa elämäänsä. Paikalliset ihmiset kyllä tiesivät tarkkaan veneen uppoamispaikan. Vasta 31.5.1970 Kokkolan urheilusukelluskerho virallisesti paikansi M/S Roslinin hylyn   uppoamispaikan. Se löytyi aivan Pirtukallion läheisyydessä olevasta kivikosta. Ilmeisesti kyseessä olivat nämä alla kuvassa lähimpänä näkyvät kivet.

Vuosikymmenten aikana alus oli tuhoutunut vedessä lähes kokonaan, mutta joitakin hylynosia lojui edelleen  alueella. Näitä laivan säilyneitä osia on ollut näkyvillä myös Pirtukallion kupeessa.  Niitä on siihen aikoinaan kerätty. Itsekin muistan nähneeni jokusen rautapalkin kallion syrjään nojaamassa viime vuosikymmenellä.

Siippani muistelee, että aina hän on pirtulaivan uppoamispaikan tiennyt, muttei siihen sen kummempaa mielenkiintoa suunnattu. Vettä oli normaalioloissa paikalla 2- 3 metriä, joten ei sinne aivan kahlaamalla tutkimaan olisi päässyt. Laiva hajosi lopullisesti, kun sitä ryhdyttiin vetämään vedestä ylös kalliolle.  Eipä siitä ollut jäljellä kuin puunpalasia.

LÄHTEET:

Aaltojen alla: pirtua yön pimeydessä. Yle uutiset.  [http://yle.fi/uutiset/3-5922185] Luettu 5.2.2017.

Merellistä tarinaa, eli kun Pirtulaiva löysi kohtalonsa Päiväniemen Kuolinlahdessa. Annikki Wiirilinna. Keskipohjanmaa-lehti  25.3.1973. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/merellista-tarinaa-eli-kun-pirtulaiva-loysi-kohtalonsa-paivaniemen-kuolinlahdessa/] Luettu 5.2.2017.

Pohjanlahden rantatiehanke. Paikkakertomuksia Keski-Pohjanmaalta. Roslin-pirtulaivan haaksirikko Päiväniemellä. [http://doria32-kk.lib.helsinki.fi/bitstream/handle/10024/72442/pohjanlahdenrantatiehanke_keskipohjanmaa_2011.pdf?sequence=1] Luettu 5.2.2017.