Lohtajalla kirkko-oopperassa

Kenties kesän kauneimman illan päätteeksi suuntasin auton keulan kohti Lohtajaa. Siellä oli Lohtajan kirkkomusiikkiviikkojen pääesitys; jo perjantaina kantaesityksen saanut kirkko-ooppera "Kolme kirjettä Laestadiukselle." Esityksessä oli kuvauskielto, joten ei kuvia tällä kertaa itse esityksestä. 

Kauniista säästä huolimatta yllättävän monen askeleet suuntatuivat lauantai-iltana kirkkoon, sillä esitys oli lähestulkoon loppuunmyyty. Vain muutama hajapaikka takarivissä viipyili ilman istujaa. 

Voidakseen seurata oopperan tapahtumia, on tietysti hyvä tietää lestadiolaisuuden taustaa. Onhan niin, että tosi moni olettaa tietävänsä tästä uskonlahkosta enemmän kuin oikeasti tietääkään. Aika monen tieto ainakin oman kokemukseni mukaan rajoittuu yleisesti tunnettuihin kliseisiin. Ooppera ei suoranaisesti ota kantaa teologisiin kysymyksiin, vaan antaa sen tehtävän kuulijalle itselleen. Mielestäni se on hyvä ratkaisu, koska oma usko on hyvin henkilökohtainen asia. 

Oma kosketuspintani lestadiolaisuuteen lienee keskivertoa vahvempi. Minulla on lapsuudesta lähtien ollut sekä sukulais-. että  ystäväpiirissä jokusia läheisiä ystäviä, joiden perhetausta on lestadiolaisuus. Heidän kauttaan yhteisön normit ovat tulleet tutuiksi. Muistanpa itsekin pikkutyttönä istuneen mummoni kanssa seuroissa (mummoni oli hyvin avarakatseinen, mutta kävi isoimmissa seuroissa sanan kuulossa) ja ihmetelleeni, kuinka kanttori soitti virsiä kauniisti... Se oli minulle silloin mieleenjäävä kokemus, en ollut koskaan aikaisemmin kuullut kenenkään soittavan urkuja ja sitten istuinkin eturivissä  jalkojani heilutellen ja näin kuinka hän soitti...... enkä osannut kyseenalaistaa tilaisuutta.  Myös vanhat amerikansukulaiset ovat edelleen vankasti vanhoillislestadiolaisia! Usko on kulkenut mantereelta toiselle äidinmaidossa. Vaikka suvun nuoret eivät enää puhu suomea, on vakaumus sama kuin kolme sukupolvea sitten Amerikkaan lähteneillä.  Oikeastaan hyvin mielenkiintoista.

Muistan elävästi, kun nuorena menin erään ystäväni kotiin. Perheessä oli 15 lasta. Ruoka-aikaan pöytään nostettiin melkoisen iso kattila. Ihailin sitä tyyneyttä ja rauhaa, joka isossa perheessä suuresta lapsimäärästä huolimatta oli. Jokainen tiesi paikkansa. Ystäväni oli aina siististi pukeutunut. Kotona oli siistiä. Ihailin ystäväni kirjallista lahjakkuutta ja usein mietin, johtuiko se siitä, että hänen kotonaan luettiin paljon ja kuunneltiin radiota. En tiedä. Ihailin myös ystäväni lojaalia tapaa olla sen kummemmin puhumatta taustastaan. Vakaumuksensa hän siitä huolimatta piti, eikä kyseenalaistanut ystävien erilaisia valintoja. Varmasti joku lukija nyt miettii, perustiko ystäväni ison perheen. Ehei. Ystäväni - melkoinen maailmankansalainen muuten - opiskeli kaksi yliopistotutkintoa (joista toisen jopa taidealalta) ja reissasi yksin ympäri maailmaa itseään avartaen. En tiedä, oliko ystäväni tietoinen valinta, että hän avoitui vasta kuta kuinkin nelikymppisenä uskonveljen (ja jopa erivärisen sellaisen)  kanssa ja ennätti saada kaksi lasta. Muistan, kuinka ystäväni kertoi "Vähän pelkäsin ensi käyntiä kotona...hyväksyisiköhän isä...mutta heistä tulikin heti maailman parhaimmat ystävät!" Vakaumus on kuitenkin edelleen vahva ja arvostan hänen oman tiensä löytämistä ja kulkemista kovasti. Ennen kaikkea muutoinkin arvostan avarakatseisuutta - puolin ja toisin. 

Lars Levi Lestadius (1800-1861) syntyi Ruotsissa köyhään uusperheeseen, jossa isä oli pappissuvun kasvatti ja alkoholisti. Äiti puolestaan oli saamelainen. Perhettä elätti käytännössä Larsin velipuoli, Carl Erik. Suomen kieltä Lars oppi vasta aikuisena muutettuaan papin työn perässä Kaaresuvantoon ja Pajalaan. Ruotsin ja suomen lisäksi Lestadius osasi lapin murteita, saamea, ranskaa ja latinaa sekä jonkin verran kreikkaa, saksaa ja hepreaa.

Lestadius oli oikeastaan monilahjakkuus. Lukion jälkeen Lars kirjottautui Uppsalan yliopistoon ja luki alusta asti rinnakkain sekä teologiaa että kasvitiedettä. Tunteepa Lestadius myös lempinimen Lapin Linne. Lestadius keräsi elämänsä aikana kymmeniätuhansia kasveja ja näistä hän sai kolmisenkymmentä nimiinsä, koska löysi ne ensimmäisenä. Peltsa-tunturilta Lestadius löysi mm. unikon, joka nimettiin peltsanunikoksi (latinaksi "Papaver laestadianum" ) löytäjänsä mukaan.

Pappisuran, herätysjohtajan ja kasvitieteilijän lisäksi Lars tunnetaan myös muinaisuskon tutkijana sekä Ranskan kunnialegioonan ritarina. Lars avioitui lapsuuden leikkitoverin, Brita Carina Alstadiuksen kanssa ja perheeseen syntyi kaikkiaan 15 lasta. 

Lestadius alkoi julistaa sanaa varsinaisesti vasta myöhemmällä iällään. Vaikuttaviin tapauksiin kuului "Lapin Marian" ´kohtaminen erään saarnan jälkeen, joka mullisti täysin Lestadiuksen hengellisen elämän. Jo nuoruusvuosina hän oli tuntenut kuoleman pelkoa, mikä kärjistyi perheen Levi-pojan kuoltua. Kerrotaan, että lapsensa kuolinvuoteella Lars pohti, että lapsi pääsi varmasti taivaaseen, mutta kuinka kävisikään hänelle itselleen. 

Oopperan Lestadiuksesta on säveltänyt Jyrki Linjama ja teos on osa Suomi 100-juhlavuoden tapahtumia sekä Lohtajan kirkkomusiikkijuhlien pääteos. Pääroolissa Lestadiuksena esiintyi baritoni Esa Ruuttunen, jolta oli tullut myös ehdotelma tämän oopperan tekemiseksi. Mezzosopraano Laura Mäkitalo edusti oopperassa kaikkia naisrooleja - useimmiten piilossa katsojalta pelkkänä äänenä. Hänen roolejaan olivat enkeli, viisas sananviejä, Sofia, kolme naista kirjeiden takana sekä Lestadiuksen äiti ja vaimo. Lisäksi esityksessä oli kolme suloista pikkutyttöä, jotka hoitivat roolinsa kirjeidentuojina upeasti ja pitkällä pinnalla ilmeenkään värähtämättä. Lapset toivat esitykseen elävyyttä jo pelkästään astumalla näyttämölle hiukset kauniisti letitettyinä ja pelkistetyn kauniissa mekoissaan. 

Oopperan orkesterina toimi vuonna 1978 perustettu kamariorkesteri Soli Deo Gloria Juhani Lamminmäen johdolla. Soittajat ovat ammattimuusikoita ja musiikinopiskelijoita eri puolilta Suomea. Oopperassa tosin edustettuna oli ainoastaan kuusihenkinen kokoonpano. Oopperan ohjauksesta vastasi Michael Baran.

                               

Ruuttunen sopi sekä olemukseltaan että ääneltään oivallisesti Lestadiuksen rooliin. Hänellä lienee myös paljon tietoa teologian opintojen ja pappisuran vuoksi lestadiolaisuudesta, joten uskon tämän tuoneen syvyyttä ja laajaa kosketuspintaa aiheeseen. Hän eli oopperassa roolinsa hyvin vahvasti. Myös valaistus tuki hienosti pääosan esitystä.

Oopperan keskeinen juoni kulkee niin, että muutama minuutti ennen kuolemaansa  eräänlaisessa uninäyssä, Lestadius  saa tulevaisuudesta kolme kirjettä kolmelta nykynaiselta - Ailalta, Liisalta ja Maijalta,  joiden avulla ja kautta hän käy läpi omaa elämäänsä. Kirjeet  nykyajasta ja Lestadiuksen elämä tuntuvat muodostavan hyvin voimakkaan kontrastin.

Moni yhdistää Lestadiolaisuuteen erityisesti vanhoillisuuden. Siksi olikin kiinnostavaa, kun Lars tuotiin esiin  kauniilla, vahvoilla asioilla. Lestadiuksen into kohtaa  vastaparina nykylestadiolaisuuden  synkemmät - paljon  julkisuudessa puhetta herättäneet - puolet. 

Ooppera on jaettu kolmeen näytökseen. Ensimäisessä näytöksessä  aiheena on kulttuuri, toisessa nainen ja kolmannessa lapsi. Esitys oli mielestäni kuulijalle hyvin haastava. Ensimmäisellä puoliajalla minulla oli vaikeuksia päästä käsiksi kokonaisuuteen. Tosin se avautui puoliajan jälkeen enemmän.

Ensimmäisessä näytöksessä keskeisellä sijalla on juurikin nuoren  Lestadiuksen kasviharrastus ja samoilu luonnossa. Näytöksen toisessa kohtauksessa Lestaudius on vanha ja turhautunut. Hän saa ensimmäisen kirjeen oopperalaulaja Ailalta, jonka lähipiiri on 1900-luvulla yrittänyt  estää Ailan ammatinvalinnan syntisen oopperan parista.

Toisessa näytöksessä  Lestaudius kihlautuu ja avioituu Brita-Kaisan kanssa.  Läpi kohtauksen voi aistia Lestadiuksen ilon  tulevista lapsista. Erityisen kaunis on kohta, jossa Brita-Kaisa laulaa kehtolaulua. Toinen kirje tulee Liisalta, joka kertoo avioitumisesta vääräuskoisen körttipapin kanssa sekä kokemuksia lestadiolaisten hoitokokokouksista. Lestadius suorastaan järkyttyy kuulemastaan ja muistelee samalla elämänsä naisia.

Toisen näytöksen toisessa kohtauksessa Lestadius kohtaa Lapin Marian, jolla oli keskeinen vaikutus Lestadiuksen hengelliseen heräämiseen. Maria saarnaa Lestadiukselle synnit anteeksi ja Lestadius intoutuu saarnaamaan. Saarnastuolista esitetyssä kohtauksessa Lestadius ei saa isä  meidän- rukousta luettua alkua pidemmälle. 

Kolmas näytös kuljettaa ehdottomasti raskaimpaan aiheeseen. Lestadius kipuilee isättömyyttään. Onhan hänen isäsuhteensa ollut huono. Koskettavina  hetkinä Lars kokee etenkin isänsä juoppouden sekä 3-vuotiaan Levi-poikansa kuoleman.. Lestadiuksen äidin saamelaiskehtolaulu lohduttaa Larsia. Muutoinkin Larsin elämässä naisilla on ollut keskeinen osa. 

Kolmannen näytöksen loppuosassa Lestadius saa kolmannen kirjeen tulevaisuudesta Maijalta. Kohtaus on selvä viittaus julkisuudessa esillä olleeseen, tositapahtumiin perustuvaan kirjaan "Maijan tarina", jossa Maija on joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi pikkutyttönä ja jota oma uskonyhteisö on salannut. Oopperassa Lestadius murtuu täysiin kirjeen luettuaan.  Sofia ilmestyy  Larsille näkynä ja he lukevat yhdessä Ilmestyskirjaa.  Lopulta kello kutsuu Lestadiusta viimeiselle rajalle ja esitys päättyy Sofian rukoukseen Lestadiuksen puolesta. 

Mutta jos on teos haastava kuulijalle, oli se sitä myös laulajille. Sävellys on  moderni, olemukseltaan se on nykymusiikkia, jossa sävelkulut eivät ole niitä perinteisimpiä, vaikkakin taustalla on pohjoisen lapin virsiteemojakin. Etenkin Mäkitalon tehtäväksi jää käyttää ääntään hyvin monella tapaa vaihtuen nopeallakin temmolla äänityylistä toiseen. Laulukieliäkin on  useita - niin suomea, latinaa kuin saamea. Lisäksi äänirekisteri on  laaja. Hyvin kauniita kohtia omasta mielestäni olivat kehtolaulumaiset melodiat. Niitä olisi voinut viljellä enemmänkin. Myös puheosuuksista pidin, koska niissä sanat  kuuluivat selkeämpinä kuin Mäkitalon lauluosuuksissa, vaikka laulu kaunista olikin. Ruuttusen  artikulointi oli hyvin selkeää ja sopikin hyvin hänen rooliinsa. 

Oopperan perimmäisin tehtävä oli varmaankin herättää kysymyksiä ja ajatuksia kuulijoiden mielessä. Ainakin itse jäin miettimään, mitä mieltä Lestadius olisi nykyajan lestadiolaisesta  herätysliikkeestä. Onhan niin, että ihminen on oman ajanjaksonsa  vanki  aina jollain tapaa. Ne ajatukset, joita Lestadiuksen aikana on ollut,  ovat  muuttaneet muotoa valtaosan mielessä 2000- luvulla. Esimerkiksi oopperan  useimmat vanhoillislestadiolaiset kokevat edelleen  syntinä. Hämärässä kirkossa  hätkähdän, kun oopperassa mainitaan   kynsilakka. Lasken kuin huomamattani katseeni avokkaisiini, joista vilkkuu turkoosinsiniseksi lakatut kesäkynnet. Onko se syntiä?  Onko se pieni vai suuri synti? Havahdun kirkonpenkissä  myös pohtimaan, voiko kirkko-ooppera olla  syntistä... tai mitä miettisi itse Lestadius, jos hän kuulisi olevansa oopperan keskeisin hahmo? Jäänee harmillisesti pimentoon, mikä lestadiolaisten oma näkemys asiaan on, sillä  oletan, että  hyvin harva  heistä kävi kuulemassa tämän... 

LÄHTEET:


Kirkko ja kaupunki. Monilahjakas Lars Levi Lestadius. Pohjoisen mies tunsi saamelaisten maailman. [https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/monilahjakas-lars-levi-laestadius] Luettu 30.7.2017.

Kirkko-oopperan ohjelmalehtinen.

Lars Levi Lestadius. [http://www.opinto.net/uskonto/timomuola/herlaest.html] Luettu 30.7.2017.

Matti Häkkinen Pältsa, Ruotsi. Tunturin unikko. [http://www.laestadiusarkivet.se/HAKKINEN_PALTSAN_UNIKKO.htm] Luettu 30.7.2017.