lauantai 5. syyskuuta 2020

Kunnostetun venehuoneen ja Pususillan vihkiäisissä

Edeltävällä viikolla kauniin kesäillan siivittämänä lähdin Englanninpuistoon seuraamaan englantilaisen venehuoneen ja sen viereisen Pususillan vihkiäisiä. Tilaisuudella oli järjestänyt K.H.Renlundin museo.



Kaikille avoin tilaisuus alkoi kaupunginvaltuuston puheenjohtajan, Tiina Isotaluksen, vihkiessä uuden sillan ja venehuoneen Kokkola 400-juhlavuoden kunniaksi.
          

Sivistystoimen johtava erityisasiantuntija Peter Johnson tarkasteli juhlapuheessaan Englanninpuistoa sekä barkassia ja sen merkitystä kaupungin vetovoimaisuuden kannalta. Venehuone ja barkassi on mainio retkikohde esimerkiksi merihistorioitsijoille omatoimikohteena. 



Venehuoneen sijainti mietitytti aikaisempina vuosina, kun koettiin, että paikka ei  ollut yleison tiedossa tai intresseissä. Aivan alkujaan venehuone muuten sijaitsi kaupunginvarikolla eli lähellä nykyistä Katariinan kalmistoa makasiinissa. 

Nyt kun Suntin yleisilmeeseen on kovasti panostettu, alkaa kaupunkikeskusta näyttää uusia puolia itsestään. Englanninpuisto sijaitsee sopivasti lähellä Suntin viereistä kävelykujaa, jolloin matkailijoille kannattaa mainostaa tätäkin kohdetta yhtenä osana Suntin monimuotoisuutta. Suntinvarsihan pitää sisällään  mielettömän määrän kaupungin historiaa ja siitä on nyt tehty kaupunkilaisten viihtyisä olohuone. Alue on myös osa kansallista kaupunkipuistoa. Muun muassa erilaisin median keinoin paikan tunnettavuutta ja vetovoimaa on helppo lisätä - ehkäpä näin bloginkin kautta tavoittaa jokusen kiinnostuneen, kun sillä on kuitenkin lukijoita sekä kotimaassa että ulkomailla. 

Johnson totesi, että kunnostettu venehuone on meidän ajan luomus ja arvokkain museoesineemme. Kaupunkimme sloganin mukaisesti onni suosii rohkeaa ja Kokkolassa onkin tutkitusti onnellisia ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä kaupunkimme kauneuteen.:) Johnson toivotti kuulijoille onnellisia hetkiä ja hyvää 400-vuotisjuhlavuotta kaupungissa lisäten, että onnensa voi kohdata hyvin esimerkiksi viereisellä Pususillalla!

Pususillan hankkeesta piti olla paikalla Mikko Takkulan esittelemässä uusittua siltaa, mutta valitettavasti hän oli estynyt. Uudelleen rakennetun Pususillan tiedetään sijainneen lähes samalla paikalla jo reilu vuosisata sitten, 1800-luvun loppupuolella. Pususillan nimihän on jo sinällään vetovoimatekijä. Pususilta tunnettin  jo aikoinaan nuorten parien kohtauspaikana. Ehkä Suntin ilmeen kohotus nostattaa tämänkin sillan uuteen nousuun. Ainakin jo joku pariskunta näyttää käyneen ripustamassa lemmenlukkonsa sillan metalliristikkoon. Tässä olisi onnelaan aikoville pareille muuten aika mainio valokuvauspaikka! Vink vink...

Ehkäpä tulevaisuudessa Suntista voikin onkia polkupyörien sijasta lukkojen avaimia.:)



Hulevesipuron reunustoilla  on  ylijäämäkiviä, joita jäi ylimääräisiksi muun muassa   Tehtaankadun katuremontista. Istutuksissa on  koristeomenapuita, kirsikkaa,  syreeniä ja hortensiaa. Reunamille valittuja kasveja  yhdistää valkoiset kukat. Tuskin maltan odottaa, että kasvustot kasvavat koko komeuteensa!



Alun perin Kokkolan juhlavuoden ja Pususillan uudelleen nousun nosteeksi oli suunniteltu paikalle jonkinmoista pussauskoppiakin. Valitettavasti tästä koronan vuoksi jouduttiin luopumaan. Toisaalta - voisihan pussauskoppi olla vaikka vertauskuvallisesti kuvin koristeltu linnunpönttö jossain sillan läheisyydessä tai kaupungin henkeen kauniisti maalattu seinä, jossa parit voisi ikuistaa valokuvin...Tähän Suntin rannan kävelysillalle kun kehiteltäisiin kaikkea erikoista ja ilmaista pientä kivaa, niin uskon sen vetävän turistejakin. Elämykset  jos mitkä jäävät mieliin ja ne muistetaan. 


Kulttuuriympäristöamanuenssi Jouni Mustonen kertoi  venehuoneen kunnostushankkeesta. Hän mainitsi, että Halkokarin kahakka, josta barkassi saatiin sotasaaliiksi englantilaisilta vuonna 1854, on osoitus yksimielisyydestä kaupunkilaisten kesken. Noustiin yhdessä puolustamaan kaupunkiamme lähestyvää uhkaa.

Mustonen kertoi, että venehuoneen kunnostushankkeessa oli mukana etenkin kaupunkiympäristön tilapalvelu sekä työllisyyspalvelu. Lähtökohtana oli, kuinka korjata kestävästi. Rakennus maalattiin pellavaöljymaalilla. Kaupunginarkkitehti oli mukana suunnittelussa ja rakennukseen liitettiin vesistöjen innoittamana laituriajatus. Siinä esteettömäksi muutettu rakennuksen edusta ikään kuin jatkuu veneen luota rakennuksen ulkopuolelle saakka laiturimaisesti. 


Rakennuksessa on nyt esteettömyyspanssarilasit sekä automaattiset palo- ja murtohälyttimet turvaamassa barkassin säilymistä. Kaupunkikeskustan valaistushankkeita on hyödynnetty myös Englanninpuistossa, jolloin kohteen tavoitettavuus paranee kaikkina vuoden- ja vuorokaudenaikoina. Venehuoneen sisälle on ohjelmoitu automaattivalaistus hämäräkytkimillä. Lisäksi siinä on lähestymiskytkin, joka ohjelmoi valaistuksen näyttelyvalot päälle, kun rakennusta lähestytään. Wau! Näin mahdollistetaan barkassin ja infotekstien sekä yksityiskohtien näkyvyys silloin, kun omatoimisesti haluaa kohdetta käydä ihastelemassa. Lisäksi tulossa on myös qr-koodi, jota klikkaamalla saa kätevästi lisäinfoa kohteesta! 


Mustonen kertoi, että nyt tehty kunnostustyö on itse asiassa neljän elementin onnistunut kokonaisuus, sillä siihen kytkeytyy sekä venehuoneen kunnostus, Englanninpuiston yleisilmeen kohentaminen, venehuoneen viereisen suuren puun valaisu että Pususillan kunnostus. Nykyinen venehuone rakennettiin, kun kauppias Lennart Hasselblatt lahjoitti 500 markkaa vajan rakentamista varten, kun Englanninpuistoa rakennettiin. Rakennusta on kunnostettu aikaisemminkin, Vuonna 1954 sen kunnostukseen hupeni 20000 markkaa. Venehuoneen ja Pususillan tämänkertaiset rakennusprojektit ovat osa Kokkolan 400-vuotisjuhlavuoden hankkeita. Hienoa, että juhlavuoden mentyä ne jäävät kaunistamaan kaupunkikuvaamme pysyvästi. 

Mustonen kertoi barkassin olevan mielenkiintoinen tutkimuskohde, jonka tutkimus edelleen jatkuu ja jonka tutkiminen tuskin koskaan näkee loppuaankaan. Barkassiin liittyen on olemassa monenlaisia kaupunkitarinoita, mutta myös paljon tositarinoita. Tilaisuuden päätteeksi Jouni Mustonen esitteli barkassia venehuoneessa avoimin ovin. 


Barkassistamme tiedetään, että se on ainut säilynyt höyrysiipirataslaiva, ja se kehitettiin jo 1830-luvulla. Siitä käytetään useita eri nimiä, kuten battle box boat, siipirataskotelovene. Tarkemmin katsasteltuna alus on maihinnousualus. Sen hyötynä oli suuri kantavuus, sillä se pystyi kantamaan jopa 100 miestä ja painavia tykkejä. Sitä voitiin käyttää myös tiedusteluun sekä yhteysveneenä. Alus on jo sinällään harvinaisuus, sillä niitä tiedetään rakennetun vain 18 kappaletta ja tätä varsinaista tyyppiä ainoastaan seitsemän.



Alus on rakennettu Sheernessin telakalla Englannissa ja sillä on pituutta noin kymmenen metriä ja leveyttä kolme metriä. Aluksen penkit on tehty havupuusta ja tammesta. Barkassi on ristiinnaulattua havupuuta, jonka välissä on pellavahevosenjouhikangasta.



Eikä historiallinen katsaus olisi mitään ilman kunnon tarinaa. Mustonen yltyi kertomaan yksityiskohdan, joka on ollut esillä vuoden 1854 lehtitiedossa. Sen mukaisesti eräs surmansa saanut oli englantilainen mies, joka ilmeisesti tajusi taistelussa hengenlähdön olevan lähellä. Niinpä hän riisui saappaansa ja oli juuri hyppäämässä turvaan mereen, kun tykinkuula lävisti hänet ja sotamiehen vartalo meni kahtia. Barkassissahan on kaikkiaan kolme isoa kuulan lävistämää reikää joten on päätelty, että mies istui joko laivan keskellä tai peräosassa, jossa tykinkuulat ovat moukaroineet alusta istuimen vierestä. Kahakassa menehtyi kaikkiaan 18 englantilaista, joiden haudat on Marian hautausmaalla. 






Illan hämärtyessä käväisin vielä uudelleen Englanninpuistossa. Halusin nähdä, miltä hämärän hetkellä näyttää. Kierros kannatti. Venehuoneessa ei ollut vielä  pimeän ajan valaistusta päällä saapuessani, mutta kun tulin paikalle, valot syttyivät oitis. Siis aivan mahtavalta tuntui! Ja venehuoneeseen todellakin näki mainiosti sisälle - aikaisemminhan lasi heijasti niin kovasti, että oli kuin pullon pohjan läpi olisi yrittänyt katsoa...

Myös muut puiston kohteet näyttäytyivät edukseen. 





Seurasin etäämpää  paikalle saapunutta barkassin katsojaa - näytti kivalta! Kohde näyttää vetävän katsojia paljon aikaisempaa enemmän - valaistus houkuttaa luokseen. Voi siis päätellä, että kunnostustyö on hyvin onnistunut!


sunnuntai 30. elokuuta 2020

Polaroidnäyttelyssä kaupunginkirjastossa

Kiirehdin kirjastoon työpäivän jälkeen. Tiedän, että tällä kertaa aikatauluni on tiukka, mutta siitä huolimatta haluan ennättää nähdä Kokkolan kaupunginkirjastossa elokuun 2020 ajan esillä olevan 1. kerroksen valokuvanäyttelyn. 

Kirjastossa on esillä kokkolalaisen Manu Kerolan "Kokkola Polaroid"-näyttely. Otsikon mukaisesti  näyttelyssä on Polaroid-kuvia. 

Polaroidkamera pikafilmeineen oli kova sana  nuoruudessani kultaisella 80-luvulla. Eipä minulla tai perheellänikään sellaista hienoutta  ollut. Itse asiassa kai aika harvalla  oli -  mutta vuosia nuoremman  serkkupojan kotoa pikafilmikamera löytyi. Myönnän, että olin  kade. Katsoa sai, muttei koskea - kuvaaminen oli hintavaa ja filmiä vähän.

Serkkupojalla oli uhmaikä kukkeimmillaan ja kun hän mökkitiellä heittäytyi pitkäkseen ja kieltäytyi kävelemästä päämääräämme,  vanhempansa saivat  narrattua jatkamaan matkaa lupaamalla, että ottavat hänestä kuvan Polaroidilla. Siellä sitten koko suku pällisteli ja kannusti tienposkessa, kun pikkupoika vääntäytyi  kuin ihmeen nähneenä hiekkatieltä ylös ja  poseerasi urheasti kameralle.  Siihen unohtui kiukkuilut. Sitten odoteltiin vartin verran   kuvaa kuin kuuta nousevaa    koneen kätköistä pientareella istuen  ja voi sitä ihmettä, kun kamera sylki sisuksistaan autenttisen  kuvan hetkestämme suvun uhmakkaan kanssa. Kävelymatka jatkui kuvan siivittämänä. Mahtava kapistus!

Yllä: Manu Kerola näyttelyssään, kuva Manun oma.

Tuo kaukainen muistoni kuvaa ehkä  myös Manun tuntoja. Hän kertoo näyttelyssä olevassa infolapussa, kuinka Polaroid - kuvaamisessa kiehtoo ennen kaikkea sen jännittävyys ja kuvien jäljittelemätön estetiikka. Vaikka kameralla kuvaa ottaessa pääpiirteissään tietääkin, mitä kuvaa,  ei voi  olla täysin varma, millainen otos kameran suljinpainikkeen jälkeen filmille kehittyy.  

Ymmärrän kuvaajan tuntoja siitä, kuinka täytyy tarkkaan miettiä kuvauskohdetta, filmikasettiin kun mahtuu ainoastaan kahdeksan kuvaa. Jotain älyttömän hienoa meidän ajallemme  on siinä ajatuksessa, että täytyy harkita, mistä kuvan räpsäisee. Itsehillintää, malttia, valintaa ja keskittymistä... Minua lähes huvittaa räikeä kontrasti, sillä kiireissäni räpsin kuvia näyttelyssä  kännykameralla kuin mielipuoli. Suurimman osan otoksistani siirrän  surutta  myöhemmin roskakoriin. 


Kerola kertoo, että onnnistuneen Polaroid-kuvan saamisessa onkin aina taidon lisäksi myös tuuria. Maltillisella kuvaajalla lienee kuitenkin tuuria keskivertoa enemmän. Kaikki kuvat eivät  siltikään vain onnistu, mutta jotain hyvin kiehtovaa on siinä, että kahta aivan samanlaista kuvaa on Polaroidilla haastavaa - ehkä jopa  mahdotonta saada, koska kuvausväli muodostuu niin pitkäksi. 

Kuvia katsoessa nauratttaa tämä suhteellinen käsitys hitaudesta. Silloin 80-luvulla muistan ajatelleeni, että onpa mahtava kapistus, kun kuvan saa tuossa tuokiossa suoraan käsiinsä ilman, että täytyy asioida filmiä kehittämässä liikkeessä. Kuvien valmistumista saattoi joutua odottelemaan viikonkin. Kännykameroiden myötä kuvaaminen  koki jonkinlaisen inflaation, vaikka se toisaalta myös mahdollisti kuvaamisen lähes kaikille. 

Joka tapauksessa tällaisen uniikin kuvan odottelu on taatusti hienoa ja jopa palkitsevaa, jos kuva onnistuu. Etenkin kännykameroiden valtakaudella!


Polaroidkamerassa ei juurikaan ole säätömahdollisuuksia ja se  antaa sinällään kuvaajalle kuin kuvaajalle mahdollisuuden saada  kuvaaamansa kohde ulos purkista vaivattomasti. Mutta paremmin onnistuakseen on sekä valon että kuvauskohteen oltava onnistuneet. Zoomailuilla ei pääse kikkailemaan. 

Manu on ottanut kuvat autenttisella 80-luvun  Polaroid  SuperColor  635  CL-kameralla. On siinä jotain ihanaa kömpelyyttä ja vakautta  tuossa laitteessa. :) Valokuvausprojektia on tukenut Kansan sivistysrahasto ja Boliden Kokkola. 

          

Kaikki näyttelyssä olevat kuvat on otettu viime kesän aikana. Kerola kertoo kierrellensä erilaisissa kohteissa etsien kauneutta katoavista ja jo unohdetuistakin kohteista. Onpa mukana  jokunen kuvauskohde, jotka  yleisön silmin sanotaan yleensä rumiksikin. Kuten nyt tuo alla oleva heinälatokin. Eihän sitä oikein kauniiksi voi sanoa näin ensivilkaisulta, mutta jään oikein mietttimään rumuuden käsitettä.  

          

Eteläpohjalaisena maaseudun tyttönä minulla on kova kaipuu latoihin. Lapsuuteni pellot täyttyivät latomeristä.  Kun ajelen teillä, etsin usein  vieläkin katsellani latoa, jossa olisi aito pärekatto. Ei sellaisia enää näe kuin kotiseutumuseoissa. Mietin, kuinka paljon tarinoita ladot pitävät sisällään kaikesta nyt jo kadonneesta työstä ja yhteisöllisyydestä. Minulla  on kaksi otosta  lapsuustilani ladoista. Olen niissä molemmissa  osallisena heinätöitä tekemässä.  Jostain syystä alta parikymppisenä jo halusin ne hetket tallentaa, vaikken todellakaan ymmärtänyt, kuinka paljon kuvissa oli katoavaa sielunmaisemaani. Silloin se oli vielä ihan seipäästä latoon -hommaa, korkeintaan edistyneimmillään  pienpaaleja. Lapsilleni ja lapsenlapselleni noilla kuvilla ei ole enää samaa merkitystä kuin minulle - heille se on  jo tyystin vieras maailma. Pidän joka tapauksessa aivan valtavasti tästä rähjästä latokuvasta!

"Kun ruoste, koi ja aika syö 
muun kaiken säälimättä,
kun usein päättyy ihmistyö
valmiiksi ehtimättä..."


Näin lauletaan jossain virressä joka nousee muistiin sielun syövereistä kuvia katsellessa. Näinhän se juuri on. Ihmistyön päättymisen jälkeen elämä jatkaa kulkuaan. Lato jää muistuttamaan tehdystä työstä pala palalta sekin siitä  luopuen. Lopulta tulee uusi sukupolvi, jolle ladolla ei ole merkitystä ja se poltetaan pois tieltä. Kuvissa näkee hienosti myös luonnon voimien suuruuden ja peräänantamattomuuden. 

           
          

Kerolalla on herkkyyttä -  erityinen taito etsiä  ja myös löytää katoavia aarteita, joita valtaosa kulkijoista ei vielä aarteiksi osaa mieltää. Kuvaajalla täytyy olla  tietämys alueen menneisyydestä ja nykyisyydestä, kiinnostus sen tarinoihin ja yksityiskohtiin, jotta visiointi  on edes mahdollista. On myös iso taito osata ennakoida, mikä  kohde on kohta katoavaa tietoa ja kuvaa menneisyydestä. 

Yllä: Teboilin vanha huoltamo. 

Yllä: Harrbådan linjaloisto

Viestittelimme Manun kanssa näyttelystä sähköpostitse. Ilman blogiani en olisi ehkä Manun kanssa kohdannut. Yhteistyömme alkoi reilut kolme vuotta sitten, kun Manu lähestyi minua sähköpostitse ja etsi lisäinfoa Harrbådan neidon legendasta. Manu teki silloin lyhytelokuvaa Harrbådan neidosta. Olin onnekas, sillä sain Manulta myöhemmin kutsun myös mykkäelokuvan ensi-iltaan ja se teki minuun suuren vaikutuksen. On hienoa - ja myös yllättävää seurata Manun aluevaltauksia ja  kovasti jo jännityksellä odotan, mihin hän sormensa seuraavaksi upottaa!:) Luultavasti siitäkin tulee menestys!

             

Manulla on kuvia  näyttelyn lisäksi myös instagrammissa, joten käykäähän kurkkaamassa: 

@kokkolapolaroid


Alla oleva kuva Englanninpuiston barkassista taitaakin jo vähän johdatella lukijoita  ensi viikon aiheeseen! Tykinkuulan reikä aluksen kyljessä  kertoo meille edelleen tarinaa kauan sitten tapahtuneesta. Jos tuo ammus ei olisikaan osunut kohteeseensa, kuinka moni meistä olisi edes kuullut Halkokarin kahakasta...

       

Vielä ennättää näyttelyyn,  se on esillä viimeistä päivää huomenna, maanantaina!

sunnuntai 23. elokuuta 2020

Kokkola 400 vuotta- valokuvanäyttelyssä

Edellisen viikonlopun sunnuntaina lähdin valokuvanäyttelyyn Kallentorille. Valinta oli tietoisesti hellesää, sillä  oletin, että silloin näyttelyssä on tavanomaista vähemmän väkeä ja saan rauhassa keskittyä kuvien tutkimiseen. Oletukseni osuikin oikeaan. Paikalla oli kierrokseni aikana  ainoastaan pari intensiivisesti kuviin keskittynyttä katselijaa sekä neljän ulkomaalaisnuoren seurue, jotka tovin viivähtivät paikalla. Minä viipyilin kuvien parissa kokonaiset puolitoista tuntia - kuvia oli sadoittain ja tutkin niitä tosi tarkkaan. 

Kyseessä on  paikallishistorian  Erikoistietotoimisto ETT ry.:n  pystyttämä valokuvanäyttely 6.8.-30.9.2020 kauppakeskus Kallentorilla. Näyttelytila jo sinällään oli mielestäni erinomainen - avara, rauhaisa,  valoisa ja kaiken lisäksi  hyvin tavoitettavissa kauppakeskuksen aukioloaikoina aivan ydinkeskustassa. 

                                     

ETT on halunnut huomioida näyttelyllään Kokkolan 400-vuotisjuhlaa. Esillä on noin neljäsataa valokuvaa kaupunkimme historiasta. Paljon mustavalkokuvia menneiltä vuosisadoilta ja - kymmeniltä, mutta myös uudempia värillisinä kuvina. Kuvia on kerätty useilta eri omistajilta, niin museosta kuin yksityisiltä ihmisiltäkin.  Mielestäni myös kuvien esillelaitto on taidokasta kädenjälkeä. Mielettömän hienoja kuvia, joten ehdoton suositteluni käydä tämä näyttely katsomassa!

En lähtenyt mitenkään tietoisesti kuvia valkkaamaan tähän postaukseen, vaan ennemminkin klikkailin eri aikakausien kuvia. Tiedän, että kauneus on katsojan silmässä ja jokaisella on omat intressinsä ja mielenkiinnon kohteet tällaisissa näyttelyissä. 


Näyttelyssä oli tietystikin eniten kuvia Kokkolan keskustasta, lisäksi Ykspihlajan kaupunginosa loisti komeasti kuvissa sen mielenkiintoisen ja värikkään historian vuoksi. Myös entiset Kälviä, Lohtaja ja Ullava olivat saaneet omat plakaatinsa näyttelyyn. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin vanhoja kuvia eri kaupunginosista  vähän syrjempää. Tiedän toki, että jo nykyisellään näyttely oli erittäin laaja ja kuvamateriaalin kerääminen ja työstäminen lienee ollut isohko projekti. 


Kokkolan kaupunkikeskustan kirkko paloi 1957. Olen lukenut palosta monia aikalaiskertomuksia ja voi vain kuvitella tilanteen dramaattisuuden sen näkeneille ja kokeneille. 


Tämän Rantakadun  talomijöön muistan vielä jotenkuten tällaisena. Ainin grillikin vielä komeilee kuvissa. Se oli suosittu paikka vielä silloin, kun muutin Kokkolaaan. Myös Ainin grillin lopullisena sinettinä oli lopulta tulipalo


KPO:n myymälä 1960-luvulla. Kuta kuinkin tällaisina muistan varhaislapsuuteni kaupat, Vanhat kauppakuvat ovat enemmön kuin nostalgisia. Monenlaisia kauppaleikkejä kirvoitti kaupassa asiointi ennen, en tiedä, millä  volyymillä nykyajan lapset enää kauppaleikkejä leikkivät.  Tähänkin kuvaan sijoittuu aivan mieletön määrä historiaa - moni vielä muistaa nuo valkoiset vaaàt ja kilahtelevat kassakoneet.  Kaupasta sai kaikkea, mihin mielikuvitus ylsi...

Puhumattakaan  Björklundin aikaisen kaupan olemassaolosta...Tavaroiden säntillisyys jotenkin  ihastuttaa! Alf Björklundin rautakauppa sijaitsi torin laidalla. 



Vesipostien historiasta olen ollut kiinnostunut jo pidemmän aika ja olen viime aikoina kerännyt niistä talteen tietoutta. Siis kerrassaan ihania rakennelmia. Saisipa vieläkin Tehtaankadulle tällaisen komistuksen!

                         



Työskentelyä riihessä Rödsössä. Muistan oman lapsuuskotini riihen muuten aivan samanlaisena. Niin harmi, ettei ennen ollut kameroita joka kodissa, jotta näitä sen  ajan työtapahtumia olisi tullut enemmän tallennettua. Tätä kuvaa katsoessani  muistan kotiriihen tunnelman;   pienen tytön arkana liikkumassa isossa ulkorakennuksessa, narisevat lattialankut, riihessä kivista kyhätyt massiiviset tulisijat tummanpuhuvine, savusta mustuneine seinineen  ja syksyisen  riihen tuoksun. 


Sitten Neristaniin. Näitä puutalokortteleita oli entisaikoina nykyistä  enemmän. Hienoa, että osa niistä ennätettiin säilyttää. 


Paljon puhuttaa kuvissa myös  kaupunkikeskustamme vesistö Sunti. Ei ikinä voisi kuvitella, kuinka nimen omaan tuon Suntin alue on ajan saatossa muuttunut. Tai yleensäkin koko kaupunki. Muutokset tapahtuvat hiljalleen, jälkeenpäin sen  tajuaa kuvista. Tässä vanhaa kaupunkikeskustaamme...



Kaksipäinen kotka kertoo osaltaan paljon sen ajan historiasta ja suurvaltakunnasta. Apteekki sijaitsi Isonkadun ja Pitkänsillankadun kulmauksessa. Tätä Roosin apteekkia muuten käytettiin jääkärien etappipaikkana toisen sortokauden aikana. Markkinoiden aikaan  värvättin poikajoukko liikkeen kautta huomaamatta isänmaan asialle ja avoveneellä meren kautta kohti jääkärikoulutusta ulkomaille. 


Tässä yllä Renlundin kiinteistö. Se oli minulle niiitä ensimmäisiä maamerkkejä, kun lapsuudessa perheeni kanssa lähdettiin ostosreissuille Kokkolaan.  Silloin Halpa Halli sijaitsi tässä kiinteistössä. Oi, sitä tavaran määrää maalaistytön silmin! Miten pieneltä kauppa nyt katsottuna näyttääkään...

Niukkalinna 1970-luvulla. Tämä rakennus Torikadulla on herättänyt kiinnostustani viime aikoina. Olen lukenut paljon sen historiasta. Itse en rakennusta harmikseni muista. Rakennuksessa on kuitenkin ollut useampia pieniä putiikkeja. Vilikin näyteikkunoita ilmeisesti moni muistaa ihailleensa. Rakennuksesta löytyi muun muassa  akvariokauppa, lihakauppa, parturi ja mitä ikinä lie!

Torinäkymä 1930-luvulta. Jotenkin alueen tunnistaa, vaikka se onkin hyvin eri näköinen kuin nykyään. Ehdottoman sympatiani kuvassa saa hevonen hevosparkkeineen. 

Kun nyt viime viikoina bussireitit on kovasti kirvoittaneet ihmismieliä, niin on aina kiva matkata ajassa taaksepäin ja suhteuttaa, miten eri tavoin eri aikakausilla joukkoliikenne on liikkunut. Elämää on siis ollut jo ennen seiskalinjaakin!

Donnerin talo näyttää tässä kuvassa lähes mystiseltä. Se on edelleen pystyssä, tosin huolitellumman näköisenä kuin tässä kuvassa. 


Fennia- baarista lueskelin juuri ennen näyttelyyn lähtöäni ja siksi olikin ilo bongata näyttelystä tämä kuva nykypäivän rasismia uhkuvalla tekstillään. Ajat oli silloin toiset ja kauppaliikkeen tekstin tarkoitus ei varmaankaan ollut tarkoitettu paheksuntaa nostattavaksi. Tämä Pitkänsillankadulla sijainnut baari tunnettiin  aluksi kioskina, joka myöhemmin laajentui suosituksi lounaspaikaksi. Tietysti liikkeestä löytyi ajan hengen mukaisesti myös pajatso ja jukeboxi. 


Pitkänsillankatu 1960-luvun puolivälissä. Erityisesti autokanta on tässä ihastuttava. Ja kuinka täynnä kaupunkikeskustan kadut ovatkaan...Tässä jos missä on ihanaa pikkukaupungin nostalgiaa!


Teboilin kulmilla  oli entisaikaan myös vilskettä ja vipinää. Tähän aikaan kukaan ei ollut vielä rakennuksesta huolissaan...


Isokatu  Toisen Maailmansodan aikana. Huomionarvoista suljettavat ikkunaluukut!

             

             

Kuvissa vilahteli ihania ajankuvia, mutta vielä ennätät itse katsastamaan näitä upeita kuvia. Tässä niistä oli vain kourallinen. Kiitos huikeasta näyttelystä. Nämä kuvat olisi aivan ihana nähdä koottuna kirjaksi tai esimerkiksi myydä Kokkola-aiheisina kalentereina tai seinätauluina Kokkolan matkailussa ja muuallakin nostalgiakuvina.