Syyssamoilua rannoilla, metsissä ja kallioilla

Syksy on saapunut varkain. Lauantai-iltana lähdin  kuvailemaan syksyn merkkejä. Paikka, jonne alkujaan  aioin, osoittautui mahdottomaksi, koska tuulenpuuska oli paiskonut hakekasasta puunkarahkoja pitkin pituuttaan metsäautotielle. Peruutin puolen kilometrin verran autoani kapoisella tienpätkällä, ennen kuin pääsin ruhtinaallisesti kääntämään autoni nokan kohti uusia suuntia. Tarinastani olisi ehkä tullut toisenlainen ilman estettä. Nyt siitä tuli tällainen. 

Arkisen työhulinan vastapainoksi pääsin yksinäni kulkemaan metsän siimekseen, järven ja meren rannoille, kallioille. Yksin kulkemisessa on oma taikansa. Aistit terästyvät, kuulet pienimmänkin rasahduksen ja maailman tahti hidastuu. On vain tämä hetki, kauneus. 

Kameran linssin läpi syksy näyttää itsensä pienten yksityiskohtien kautta. Pysähdyn kuvaamaan maahan jo pudonneita, ruskeiksi kouristelleita lehtiä. Toisessa hetkessä katseeni vangitsee syksyn viileässä tuulessa väristelevä haapa tai koivu, jonka jokainen vielä puussa pysyttelevä lehti hehkuu vihreän ja keltaisen sävyjä. 

Veden varassa lilluu muutamia lehtiä, kuin pieniä, värikkäitä veneitä. Tuuli puhaltaa yhä niiden purjeisiin. Ne näyttävät kukin rantautuneen satamiin. Lähelle rannan suojaa. 

Sää on kaunis. Aurinko luo rauhallista, ylvästä kajoaan ja maalaa maiseman valon kanssa. Toivon, että aurinko ei aivan vielä olisi valmis laskemaan taivaan rannan taakse. Luonnon värit näyttävät silloin toisenlaisilta. 

Ei ole kylmä. Oikeastaan ihmettelen sitä. Kiertelen rantaviivaa vain pitkähihainen paita ylläni. Takin jätin autoon. Vaikka on syyskuu ja meri vieressä. 

Luonnon väripaletista löytyy syksyisin vihreää, keltaista, oranssia, mustanharmaata ja hehkuvan punaista. Ruskan värit maalaavat maiseman tavalla, johon mikään ihmiskäsi ei pystyisi. 

Ihmettelen äänettömänä kaikkea kaunista ympärilläni. Metsänpohjan pehmeää, syvänvihreää sammalta ja sen rinnalla kasvavaa, herkkää, vaaleanvihreää jäkälää. 

Kypsät, tulipunaiset puolukat ja niiden viereen unohtuneet, sitkeästi viipyilevät, valkeat puolukan kukat. Kuin kiulut, ajattelen. 

Painavat pihlajanmarjatertut. Pihlaja on suosikkipuuni juuri sen monimuotoisuuden ansioista. Jos olisin syntynyt puuksi, haluaisin olla juurikin pihlaja. Ihailen pihlajan tapaa nousta ylvääseen punamarjakuosiin, kun syksy jo painaa päälle ja muut lehtipuut vain  pudottavat lehtensä. Vaan pihlaja jatkaa kauneuttaan pitkälle syksyyn sulostuttaen kauneudellaan meitä ihmisiä ja tarjoten ruokaa pikkulinnuille. 

Karun kauniit, veden vuosisatojen aikana  sileäksi kesyttämät kalliot, jotka ikiaikaisina ja muuttumattomina  pitävät yllä rantojen ryhtiä. 

Sienet, jotka nousevat esiin kosteasta maasta lakki kallellaan  kuin metsän salaisuudet. Kun kuvaan tätä alapuolella olevaa hattukaksikkoa, nousee mieleen eräs lempilauluistani 

...Milloin huomasin?

Sä tartuit käteen, jota tuskin ojensin

Ja pian toinen siinä vierellä makaa

Etsii sitä samaa pientä neliapilaa

Sen antaa lyhyt kesä

Sinuun minä jään

Me pilvien patsaita vain jäljennetään

Mutta ne muuttuu, katoaa niin nopeaa

Ja piirustukset jäävät kesken

Niin kuin mekin ilmaan piirrytään

Sinuun minä jään

Kun kevätlauluja ei lauleta enää

Sitten kun kuivuneet on juhlaseppeleet

Pöydät on siivottu ja vieraat menneet...

Siinä kaikessa sitä on ihmeteltävää koko ihmiselämän ajaksi! Järvenselällä kaukana kaikesta melusta lipuu yksinäinen joutsen. Kuin rauhan symbolina se halkoo vettä. Rauhallisena, kiirerettömänä, vaikka se jo aavistaa, että pian on lähdettävä kylmyyttä pakoon. 

Nämä yksin kuljetut, pienet hetket luonnon keskellä lataavat akkuja pitkää ja eriväristä talvea varten. Kun katson kuvasaalistani kotiin päästyäni, voin melkein tuntea syystuulen kasvoillani ja metsän tuoksun nenässäni. Luonto ei vaadi minulta mitään, se vain antaa. Toivon, että näiden kuvien myötä myös sinä, lukijani, saat palan tuota syksyistä voimaa päivääsi!

Rakastaa, ei rakasta-näyttelyssä

 

Tällä kertaa tervehdys K.H.Renlundin museon elämyksellisestä näyttelystä "Rakastaa, ei rakasta!"

Se ei ole lainkaan perinteinen esinenäyttely, vaan kokonaisuus, jonka keskiössä on valitut Kokkolan porvariston tarinat ja ihmiset 1800-luvulla.

Kävelen portaat yläkertaan. Jo portaikossa on upeaakin upeampi silhuetti kolmesta tyttärestä, jotka heittelevät ilmaan ruusunlehtiä. Sama ruusunlehtiteema ohjaa näyttelyssä kulkijaa lattioilla ja seinissä huoneesta toiseen johdattaen kulkemaan tarinan juuri siinä järjestyksessä, kuin itse haluaa.

Näyttelyn oheen on sulautettu liikemies Karl Herman Renlundin museolle lahjoittaman taidekokoelman helmiä. Ohitan ne tällä kertaa tästä kirjoituksestani, mutta ne peilaavat kivaa ajankuvaa muulle näyttelylle. 

Museorakennus, Roosin talo on täydellinen miljöö tälle näyttelylle, koska tämä 1813 valmistunut keltainen rakennus, ja etenkin rakennuksen toinen kerros, oli aikanaan  Kokkolan seurapiirielämän keskus. Näyttelyyn astuva astuu samalla autenttisesti niihin huoneisiin, joissa liikesuhteita ja ihmissuhdekuvioita aikoinaan solmittiin.

Näyttely on minulle erittäin merkityksellinen siitä syystä, että kuvataiteilija Terhi Ekebom on luonut näyttelyn visuaalisen ilmeen ja tarinallisen kuvituksen.  

Terhi on tuttavani muutaman vuoden takaa. Sain silloin kunnian olla yhtenä jäsenenä taidehankintaprosessissa, kun uuteen, rakennettavaan kouluumme etsittiin   taideteoksia. Kokkolan kaupunki on panostanut rakennushankkeissa vuodesta 2012 lähtien  ja varaa aina osuuden taiteeseen rakennettaviin julkisiin kohteisiin niin kutsutulla prosenttiperiaatteella, millä tuodaan kulttuuria osaksi kaupunkilaisten arkiympäristöä. Upeaa!

Koulussani päädyimme taidehankintatyöryhmässä tilaamaan  Ykspihlajan kouluun tulevat taideteokset juurikin Terhi Ekebomilta. Olen edelleen ylpeä, että saimme juuri hänen työnsä uuteen kouluumme – töistä tuli erinomaiset!

Terhin kanssa sain ilon kiertää rakennushankkeen aikana kahdestaan yhden kokonaisen päivän Ykspihlajaa. Esittelin hänelle kaiken, jota suinkin osasin ja löysin. Terhi  muuten aivan rakastui Ykspihlajaan! Toimin silloin vielä luokanopettajana ja juuri minun oppilaani osallistettiin sitten noiden taideteosten ideointiin. Olihan huikea projekti, yksi elämäni kohokohdista! Terhi on toteuttanut myös kaupungissamme muraalin vesitorniin keskustassa. Olen todella iloinen, että juuri Terhi oli valittu nyt myös toteuttamaan tätä upeaa näyttelyä Roosin talolla.

Tässä Roosin talon näyttelyssä Ekebomin omintakeiset kuvitukset niputtavat draaman kaaren, esineet ja historialliset faktat suloiseksi ja esteettiseksi tarinaksi.

1800-luvun alkupuolella kauppias ja laivanvarustaja Andreas Roos nuorempi ja hänen vaimonsa Maria Sophia Lindskogin perheessä oli runsaasti lapsia, joista suurin osa oli tyttäriä. Lapset kasvoivat hienostuneessa ilmapiirissä ja heidät tunnettiin seurapiirikaunottarina. Heidän kotinsa  oli kolmas kaupunkiin kohonneista kivitaloista. 

Näyttelyn kukat viittaavat vuoteen 1819, jolloin Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili  Roosin talossa. Siellä järjestettiin keisarille virallinen vastaanotto. Kun keisari  saapui Roosin talolle, oli ulkoportailla häntä vastassa Roosin tyttäriä. Vanhin tytär, tuolloin  vasta 10-vuotias  Catharina Sophia, sai kunnian sirotella kukkia keisarin jalkoihin astuessaan sisään rakennukseen. Tytär sai muuten keisarilta lahjaksi briljanttikoristeisen  fermoirin, rintasoljen, joka on esillä myös  vuoden 1828 tehdyssä muotokuvassa. 

Roosin perheen tyttäret oppivat nuoresta saakka tanssimaan, soittamaan ja seurustelemaan edustuskelpoisesti. Upean klaveerin  alla on upeaakin upeampi pyörivä alusta ja  se pyörii  ja pyörittää myös sen päällä olevaa soitinta. Paikalla ollut opas kertoi, kuinka perheen nuorinta tytärtä, Sophia Emelietä,  kutsuttiin Ruusunnupuksi. Ihanaa! "Ruusunnuppu " oli perheen iltatähti.

Yksi koskettavista seurapiiridraamoista kietoutuu Margaretha Elisabeth Roosin ja runoilija Frans Michael Franzénin rakkaustarinaan. Nuorena runoilijana Franzén saapui Kokkolaan ja rakastui intohimoisesti Margaretha Elisabethiin, joka oli Anders Roos vanhemman ja Margaretha Elisabeth Rahmin tytär. Siis Anders Roos nuoremman sisar.

Aika harvoin sitä kai vanhempien mielestä rakastuu oikeaan tyyppiin. Niin kävi Margaretha Elisabethinkin tapauksessa. Alkujaan Pietarsaaresta kotoisin ollut kauppias, leskimies,  Pär Malm, oli saapunut Kokkolaan kosimaan Roosin kaunista tytärtä. He itse asiassa olivat jo kihlautuneet. Mutta Lillin sydämen valloitti Franzén. Niinpä päädyttiinkin sopuratkaisuun, jossa Malm avioitui kaksoishäissä Lillin nuoremman sisaren, Brita Marian, kanssa. Nuoret muuten vihki 24.9.1799 kirkkoherra Anders Chydenius!

Franzénin ja Margaretha Elisabethin rakkaustarina kasvoi kirjeiden ja Margaretha  Elisabethille omistettujen herkkien runojen kautta. Rakastunut pari avioitui 1799. Perheeseen syntyi neljä  lasta, mutta onni jäi lyhyeksi, kun Margaretha Elisabeth menehtyi jo 1806. 

Yllä olevassa runossa Franzén käytti kahta esimerkkihahmoa, Semira ja Chlorinda, jotka olivat tuttuja klassisesta eurooppalaisesta kirjallisuudesta ja teatterista.

Hän esitti,  että vaikka Semira tunnettiin  nokkelana viihdyttäjä ja Chlorinda ylhäisenä pyhimyksenä, he ovat molemmat teatraalisia ja  etäisiä arjen onneen. Lilly edusti parempaa: aitoa, yksinkertaista ja puhdasta rakkautta, joka toi ilon ja onnen elämään.

Tässä vapaa suomennos runon lopusta:

"Mutta Lilly, sinä! Sinun sileytesi, yksinkertainen, puhdas,

ei kenenkään kanssa kilpaile, ja kaikkien puolelleen voittaa.

Sinun iloinen järkesi, sinun hyveesi, jonka loisteessa

ei pienintäkään ylpeyden tai kateuden tahraa löydy,

tekee onneksi jokaisen hetken, jonka luonasi on.

Silmistäsi luetaan mitä ajattelet;

Se on sielu, joka ei hyveitä opettele,

vaan hyvettä ja iloa ympärilleen elämässään jakaa."

Näyttelyssä on myös aivan ihana, koko seinän täyttävä sukupuu, joka on tietystikin Terhi Ekebomin kädenjälkeä. Sukupuusta ei museolla haluttu perinteistä. Voisiko tämän ihanampaa sukupuuta ollakaan?!

Kipin kapin kaikki näyttelyyn, se on avoinna Kokkolassa Roosin talossa kaupunkikeskustassa!

Kansallispukukierroksella ja äkki-ihastus Lohtajan kotiseutumarkkinoilla

Viikonlopun visiittelihin kuului pistäytyminen Lohtajan kotiseutumuseon pihapiirissä. Siellä oli muun toiminnan yhteydessä kiva kansallispukujen tuuletus-tapahtuma. Sateinen keli yritti latistaa tunnelmaa ja niinpä kuvasatonikin on hävettävän kehno, kun lähes sokerisena tyyppinä peräännyin selkä seinää vasten katoksen alle vähän kauemmas pukukierroksesta. 

Mutta aina kannattaa kulkea avoimin mielin. Minulle nimittäin iski äkki-ihastuminen tällä reissulla. Tämä yllä oleva puku oli minulle tuntematon. Hämmästelin, kun kuulin sen olevan juurikin Kokkolan  seudun  - Gamla Karlebynejdens kvinnodräkt. 

Olen ollut siinä käsityksessä, että tällä seudulla  on ainoastaan Kokkolan ja Kaarlelan naisten puvut. En ole pitänyt niistä niin paljon, että olisin sellaiset hankkinut. Lähinnä olen haikaillut Järviseudun kansallispukua, joka on kerrassaan kaunis, mutta järisyttävän kallis, koska kankaan kutominen on tavallista työläämpää. . 

Mikä iloinen yllätys siis tämän puvun näkeminen, sillä pidin puvusta paljon! Näitä on kuulemma tehty työväenopiston kursseilla useita viime vuosina.

Tässä puvussa on yksivärinen, tummansininen florettihame. Sen väljyys on koottu takapainotteisesti vyötäisille. Takana on tiivis vetopoimutus, sivuilla sen sijaan myötälaskostus. Etupuolelta hame on sileä. Alushame on materiaaliltaan vuoripellavaa. Hameen  edessä runsaskuvioinen, punavoittoinen kukkakuosinen esiliina.  Puvussa on omaleimainen puna-valkoruudullinen liivi, jossa on piilohakaset. Kangas on villaparkkuumia. 

Liivin kangas on ihanan pirteä, ruudullinen, kamlotin  tyyppinen,  villapalttinakangas. Siinä on luonnonvärinen pohja ja erisävyisillä punaisilla, kudottuja ristiraitoja. Liivin malli on melko pitkä ja se on piilonyöritetty. Takana niin kutsutussa körtissä on laskoksia ja pyöreämuotoisia läppiä. 

Liivin alla on lyhyt ylispaita, jonka alle on puettu pitkä, hihaton hankkipaita. Ja röijyn alla on vielä alasellinen, puolipitkillä hihoilla varustettu kansanomainen T-paita. Paidat ovat yksivärisiä, eikä niissä ole koristeita. Materiaalina on pellava- tai puolipellavapalttina. 

Puvun röijy eli "takki"  on vadelmanpunainen,  kimonohihainen ja pitkä. Takana siinä  on laskoskörtti ja sivuissa kiilat. Röijy suljetaan neuloilla. 

Huivista en löytänyt tietoa samasta yhteydestä, kuin muusta puvusta, mutta jotain sentään! Asuun kuuluu kaunis, kuviollisesta silkkikankaasta  valmistettu, neliönmuotoinen huivi. Huivin väreinä on ruskeaa, sammaleenvihreää ja vaaleanruskeaa, leveää raitaa sekä valkoista ja ruskeaa, kapeampaa raitaa. Huivissa on myös runsaita tummanpunaisia ja sammaleenvihreitä  kukka- ja lehtikuvioita. Huivin reunoja kiertää pitkät, värienmukaiset hapsut., jotka on niiden tyviosasta ihanasti solmittu verkkomaisesti yhteen. 

Ja mikä upeinta, niin tässä pukukokonaisuudessa on peräti viisi eriväristä esiliinaa. Kuvissani näkyy punainen, painokankainen esiliina. Asussa voi olla myös vastaava sinisellä painokuvioitu esiliina. Vaihtoehtoina on myös musta, kuosiinkudottu , silkkinen esiliina, valkoinen paitakankainen esiliina sekä ruudullinen, silkistä tehty esiliina. Aivan huikeaa, jos omistaisi nuo kaikki, puvusta tulisi eri tilaisuuksiin kuin uusi! kaikki puvun esiliinat ovat kookkaita ja vyötäisiltä laskostettuja. 

Tässä kuvasadossani ei näy päähinettä, mutta sellainenkin siinä on. Aikuisen naisen päähine on valmistettu pellavapalttinasta. Se on valkoinen liinalakki ja sen etureunassa on nyplätty pitsi. Päähinettä kiertää valkea silkkinauha. Silkkinauhasta on tehty taakse ruusuke.  Tyttöjen asuun kuuluu punainen silkkinauha. 

Pukuun kuuluu  joko punaiset tai mustat sileäneuleiset puuvilla- tai villasukat. Kenkinä voi käyttää nauhakenkiä, mustia avokkaita tai kansallispuvun perinteisiä solkikenkiä. 

Tämä Kokkolanseudun puku on uudehko, sillä se on julkaistu vasta 1997. Puku on  perunkirjan mukaan tutkittu kokonaisuus.  Tutkijana on ollut Seija Johnson. Se perustuu Kokkolan  seudun naisten vaateomaisuutta  käsitteleviin perunkirjoihin 1700-luvun lopusta. Wau, taidan haluta tämän!

Puku edustaa sekä suomalaista että suomenruotsalaista kansanpukuperinnettä ja olisi siksikin minulle se täydellisin! Täältä tullaan, kansallispukukauppiaat!

Tämä puku edustaa vauraan rannikkokaupungin ja Keski-Pohjanmaan ruotsinkielisen alueen pukuperinnettä.

LÄHTEET:

Kokkolan seudun naisen kansallispuku - mallipuku. Suomen käsityön museo. Suomen kansallispukukeskus. Suomen [https://www.kansallispuvut.fi/kansallispuvut/kansallispuvut/kokkolan-seudun-naisen-tarkistettu-kansallispuku] Luettu 6.9.2026.

Jäähyväiset kesälle

Venetsialaisiltana päätin kiertää kaukaa rätinän ja räiskeen, ilotulitukset ja konsertit. En kaivannut väkijoukkoja, en kovia ääniä, en seuranpitoa. Halusin olla hetken hiljaa ja antaa kesän laskeutua rauhassa mailleen.

Lähdin yksin kulkemaan tihkusateeseen. Kiersin veden äärellä, katselin pimeään hiljalleen syttyviä valoja ja niiden heijastuksia veden pinnassa. Pieni sade ei minua  haitannut, se pikemminkin tuntui sopivan iltaan. Teki maisemasta omanlaisensa, hieman hämyisen ja unenomaisen, tirautti kuin pienen kyyneleen silmäkulmaan menneen kesän muistoille.

Kesä väkisinkin väistyy syksyn tieltä. Nyt kirjoittaessani katson ikkunasta ulos ja näen punakeltaisiksi värjäytyneet maitohorsman lehdet. En huomannut niitä koko kesänä silloin, kun ne uljaasti olivat vihreälehtisiä. En, vaikka olen istunut tuntikausia tässä samassa paikassa ulos tuijottaen. Syyskuosissaan kukkavarret erottuvat ihanasti! Hymyilen – nuo ovat minun syksyn ilotulitteita! Ne eivät haihdu savuna ilmaan , vaan viipyilevät, kuten minäkin eilen...

Niin se vain on, että kesä alkaa kääntyä syksyksi. Viljapellot soittavat keltaista sävelmää - vielä tovin saan ihailla niitä aamu-udun kera.  Aamuihin hiipii jo erilainen valo, töihin lähtiessä pihan nurmi on märkää. Tunnen sen hyvin, sillä pidän sandaaleita paljain jaloin niin myöhään syksyllä kuin vain tarkenen. 

Tämä kesäni ei ollut mökkikesä, joten minun ei tarvitse sulkea mökin ovea ja jättää laituria odottamaan ensi kesää. Oma kesäni on ollut enemmän kotikesä . Ehkä juuri siksi siinä on ollut aikaa huomata paljon sellaista, mikä kiireisemmässä kesässä olisi voinut mennä ohi.

Olen kirjoittanut. Istunut ajatusteni kanssa ja antanut sanojen tulla silloin, kun ovat tullakseen. Olen myös opiskellut ja opetellut uutta. Kesään on mahtunut vähän matkailua ja uusia paikkoja, mutta yhtä lailla paljon tuttuja maisemia ja oman kodin rauhaa.

Erityisen lämpimänä muistona mieleen jää aika  lapsenlapseni kanssa. Lapsen seurassa kesä näyttää aina  erilaiselta. Rakastan kesäaamuja, kun herään pikkuinen vieressäni ja meillä ei ole kiire minnekään.  Paljon poika on uinut piha-altaassamme. Hän on todellinen vesipeto, minua jo parempi. Vaikka kesä onkin ollut uintiveden kannalta viileä. 

Tavallisistakin hetkistä voi tulla seikkailuja, ja aikuinenkin joutuu välillä katsomaan maailmaa toisin silmin. Kuten viimeksi, kun istuin pojan kanssa autossa kahdestaan. Takapenkiltä poika heitteli ilmaan fammua toden teolla haastavia kysymyksiä, kuten:

 "Fammu, miten ne vauvat siellä äidin vatsassa oikein kasvavat ihmisiksi? " 

Opettaja minussa äityi selityksiin aikuisen silmin. Luulin jopa osanneeni vastata ymmärrettävästi. Kerroin, kuinka ihminen tarvitsee monta kuukautta kehittyäkseen ihmiseksi ja alun solumöykystä vähitellen muotoutuu jalat, kädet, sormet, varpaat, nenä... mutta niin vain sain nenilleni.

Pojan katseessa välähti innostus, hän uskoi tajuavansa  jotain:

 "Ahaa, siis käytetäänkö tuosta ihmiseksi kehittymisestä sanaa KEHONRAKENNUS?"

Mykistyin. Kuka opettaa ja ketä? Lapsen mielessä asiat  voivat näyttäytyä vaikka minkälaisina. Hyvä tuuli tarttuu väkisinkin tällaisten keskustelujen kautta. Kunpa ne eivät unohtuisi. Päätän kirjoittaa tämänkin muistikirjaani, ehkä poika saa  lukea sen sieltä aikuiseksi kasvettuaan ja hymyillä silloin lennokkaille   ajatuksilleen!

Kesä toi tullessaan myös uusia tuttavuuksia.  On ollut hienoa tavata ihmisiä, jotka kuuluvat omaan tarinaan, vaikka emme olekaan aiemmin toisiamme tunteneet. Ehkä suku on vähän kuin vanha kirja, jonka sivuja löytyy vielä myöhemminkin käännettäväksi. 

Ja sitten oli kotiseutumuseo. Siellä olen saanut kulkea menneiden aikojen jäljillä, kohdata esineitä, tarinoita ja ihmisiä, joiden elämästä oma kotiseutumme on rakentunut. 

Museossa minulle tapahtuu jotain erityistä. Rauhoitun. Aika tuntuu  pysähtyvän, ja samalla se kulkee taaksepäin. Vanhat esineet, rakennukset ja niiden ympärille kerrotut tarinat vievät ajatukset jonnekin toiseen aikaan. Siellä ei ole kiire. On vain tämä hetki ja kaikki ne hetket, jotka ovat olleet täällä ennen meitä.

On myös ollut upeaa opiskella museologiaa juuri tämän kaiken keskellä. Mitä enemmän opin, sitä enemmän alan nähdä museotyössä sellaisia asioita, joita en aikaisemmin osannut huomata. Askel askeleelta avautuu, miksi esineitä säilytetään, miten tarinoita kerrotaan, mitä kaikkea museotyöhön liittyy ja kuinka paljon ajatusta ja vastuuta näennäisen yksinkertaisten asioiden taakse kätkeytyy.  Tajuan jälleen yhden palasen tästä työstä ja katson museota sen jälkeen hieman uusin silmin. Mitä enemmän opin, sitä enemmän löydän sieltä katsottavaa, ajateltavaa ja ihmeteltävää.

Säästä ei tänä kesänä ehkä kannata kirjoittaa liian ylistäviä lukuja. Aurinkoa olisi voinut olla enemmänkin, ja uimavesi on ollut harmillisen kylmää. Toisaalta olen pakertanut paljon läppärini ääressä ja silloin säällä ei niin ole merkitystä. Ja toisaalta –käyn edelleen joka ilta uimassa, vaikka vesi on jo viileää. Viimeksi 17,8 astetta. Vedestä noustessa iholla on muisti. Se kantaa mukanaan veden viileyden. Viileä raikkaus tuntuu iholla hyvältä. 

Kun nyt katselen taaksepäin, huomaan, että kesästä ei jää mieleen lämpömittarin lukema eikä se, kuinka monta aurinkoista päivää kalenteriin mahtui. Mieleen jäävät ihmiset, kohtaamiset, kirjoitetut sanat, opitut asiat, museon tunnelma, lapsenlapsen kanssa vietetyt hetket ja pienet matkat pois tutuista ympyröistä.

Ehkä kesän tärkein tehtävä ei olekaan tarjota täydellistä säätä tai suuria elämyksiä. Ehkä riittää, että se antaa meille jotain muistettavaa. Palauttaa, virkistää ja voimauttaa. Antaa luvan levätä.

Nyt on aika sanoa kesälle jäähyväiset. Pakata muistot reppuun, nostaa se selkään ja suunnata kohti syksyä. Syksyn tuulet saavat tulla. Niihin on hyvä varustautua kesän muistoilla.