Hyvää äitienpäivää!

Se aika vuodesta, kun oikein virallisesti muistetaan äitejä. Meilläkin on kotona lippu liehunut salossa sen merkiksi. 

Perinteiseen tapaan käytiin myös isolla porukalla ruokailemassa. Meitä oli tällä kertaa kaikkiaan 14 saman pöydän ääressä. Ikähaitari 7-91. Olisi melkein pitänyt laskea keski-ikä. :) 

Hauskaa, että vaikka käytiin oman paikkakunnan ulkopuolella ruokailemassa, tuli heti oviaukossa tuttu vuosien takaa vastaan. Hän  oli kollegani - vuoden verran esimiehenikin päiväkodissa. En olisi varmaan tunnistanut, mutta hänpä tunnisti ja  huuteli nimeäni jo kaukaa. Olimmekohan työkavereita vuonna 1996? En kyllä enää varmaksi muista. Vanhimmat lapsemme soittivat kuitenkin samaa instrumenttia konservatoriolla  muutama vuosi  tuosta eteenpäin. Nauratti, kun tuttava kyseli ensi sanoikseen "Mitä hommaat nykyään - varmaan soittelet jossain? " Reps ja kops, en ehkä enää kovin isolla volyymillä musisoi, ihan pikkasen vaan enää. Näin se elämä meitä kuljettaa...

Tänä vuonna kuvasin äitienpäivän kunniaksi jostain syystä käsiä. Ylemmässä kuvassa on minun ja pojanpoikani käsi. Alimmassa äitini. Sen kuvan otin vasta autossa, kun olimme jo pois päin palailemassa. Poikieni käsiä en kuvannut. Olisi kai olleet toisella työmiehen ja toisella siistin sisätyön tekijän. :) Olisihan sekin tietynlainen tarina ollut, mutta ehkä poikieni mielestä tällainen äidin loistoidea (taas kerran) ei olisi ihan kolahtanut heihin. 

Jostain mielen syvyyksistä  nousi kuitenkin mieleen tämä tuntemattoman runoilijan värssy:

"Käsi kädessä kävellään,

tämä on hyvä hetki.

Pilvet lähtevät lentämään,

onpa tuulinen retki!

Kaikki puettu vihreään,

puut, pensaat ja puiston multa.

Käsi kädessä kävellään,

mummo ja mummon kulta."

Minä olen tänään taas jatkanut kirjani kirjoittamista yli kuukauden mittaisen tauon jälkeen. 1800-luvun alun naiskuva on ollut tänään sen pohjalta erityisesti mielessäni. Kyllä niin vaan saa olla kiitollinen niistä kaikista edellisistäkin äideistä, sen tajusin taas tänään kerran! 

J.V. Snellmanin lapsuudesta ja nuoruudesta

Pian olevan ja tulevan Snellmanin päivän kunniaksi tällä kertaa pieni kurkistus Johan Wilhelm Snellmaniin. Hänen vanhempansa, kauppalaivan kapteeni, Kristian Henrik Snellman ja Maria Magdalena Röering, olivat molemmat kotoisin Pohjanmaalta. Johan Wilhelm syntyi Ruotsissa, Tukholmassa, 12.5.1806 Patiance-nimisessä laivassa, jonka kapteeni hänen isänsä oli. 

Johan Wilhelm aloitti koulunsa Katariinan kirkkokoulussa Tukholmassa.

Johan Wilhelmin vanhemmat perheineen  muuttivat Ruotsista Kokkolaan silloin, kun heidän poikansa, Johan Wilhelm oli 7-vuotias. Laiva, jolla isä palveli, oli  kokkolalaisomistuksessa. Suomen sota oli päättynyt vähän aikaa sitten ja Suomi oli nyt Venäjän alainen.

Laivan isännän, Jean Kyntzellin,  kerrotaan ottaneen perheen hyvin Suomeen vastaan. Erityisesti Johan Wilhelmin kerrotaan olleen isännän suosiossa. Päivälliselle Isokadun asunnolle  tuliaispäivällisille kutsuttaessa Johan Wilhelm oli virkkonut  kohteliaasti isännälle:" Kiitoksia, mutta minä olen syönyt jo  skanssin herrojen kanssa. "

Kerrotaan, että Johan Wilhelm kaipasi kovasti lapsuutensa Tukholmaa. Hän nimittäin pääsi käymään siellä seuraavan kerran vasta  oltuaan pois sieltä 24 vuotta. Korkeat mäet Söder-nimisessä kaupunginosassa, joita pitkin hän oli pikkupoikana kiitänyt alas kelkallansa. Mosebacken, josta hän muisti siskojensa kanssa katselleensa Blocksuddiin päin, näkyisikö kenties jo isänsä kolmimastoista satamassa. 

Isä, Kristian Snellman kuljetti alkuvuosina Kynzellejen laivanvarustushuoneiden aluksia, joita oli sekä Tukholmassa että Kokkolassa. 

Isä oli nuorena opiskellut Uppsalassa harjoitellen filosofisia tutkimuksia. Merielämä oli kuitenkin ollut hänelle niin suuri houkutus, että tähän lopulta vanhempiensa suostumuksella antautui sille alalle. 

Johan Wilhelm perheineen muutti Kokkolaan 1813 Rantakadun varrelle, mihin vuotta aikaisemmin oli valmistunut talo - ilmeisesti heitä varten suunniteltu. Talon paikalla oli myös aiemmin ollut talo, mutta se oli tuhoutunut tulipalossa. Pihassa oli kuitenkin säilynyt pienempi talo, jossa oli leivintupa, oluenpanotilat ja renkitupa. 

Rantakadulla Snellman ennätti asua muutaman vuoden ajan. Johan Wilhelmin äiti kuoli  seuraavana vuonna muutosta kuudennen lapsensa syntymän jälkeen. Johan Wilhelm oli silloin vain 8-vuotias. Lapsia  tuli taloon hoitamaan vääpelin tytär Katarina Ahla, josta sitten kuusi vuotta myöhemmin tuli merikapteeni Kristian Henrik Snellmanin toinen aviopuoliso ja hänen lastensa äitipuoli.

Snellman eli vaatimattoman lapsuuden. Hän ei ollut tottunut ylellisyyteen ja hän oppi luottamaan omiin voimiinsa, mikäli mieli päästä elämässään eteenpäin. Snellmanin luonteen kerrotaan olleen taistelunhaluinen ja hän oli usein riidoissa kaveriensa kanssa, mutta toisaalta alistui hyvin sellaisten käskyjen alle, mitä hän piti oikeina. 

"Janne" asui Kokkolassa talossa, joka nykyään tunnetaan Snellmankotina.  Aikaisemmin se oli  vapaaehtoisen  palokunnan talo. Rakennus sijaitsee aivan Kokkolan keskustassa lähellä ohitse virtaavaa kaupunginsalmea, Suntia. Rakennuksen ulkoseinälle on vuonna 1910 kiinnitetty muistokilpi, josta ilmenee, että rakennus oli Snellmanin ensimmäinen koti Suomessa. 

Voimakkaat  ja herkät tunteet näyttelivät Snellmanin elämässä suurta osaa. Kerrotaan, että kerran kesytetyksi pyydystetty varis kuoli, ja silloin Janne otaksui, että kuolema johtui väärästä hoidosta ja suri sitä aivan lohduttomasti. Hänen mainitaan myös jo lapsena  helposti kiihtyneen puolustamaan heikkoja voimakkaamman sortoa vastaan. 

Jannen mieluisimpia leikkipaikkoja oli Puurokarin seudulla laskettelu suksilla ja nykyisen kaupungintalon luona ollut vetinen, pajua kasvanut vesijättömaa, Trälhavet. Poikasten kerrotaan talvisin kulkeneen siellä luistelemassa ja muina vuodenaikoina  nuolipyssyt olallaan ampuneen vihervarpusia. Jannen kerrotaan erikoistuneen hamppuvarpusten ja punatulkkujen ansapyyntiin. Hänen kerrotaan kuitenkin heti linnun saatuaan päästäneen sen vapaaksi. Mieluisa leikkipaikka oli myös iso kivi, jota nykyään kutsumme Kokkokiveksi. Nykyään kiven päällä on Snellmanin patsas, josta osa kuvistani tässä kirjoituksessani on. Kerrotaan myös, että keväisin Janne kavereineen veisteli  pajuista pillejä ja kirjavia keppejä. Pojat tapasivat myös uida ilkosillaan Pitkänsillan luona, mutta se lopulta kiellettiin siveyttä loukkaavana. Janne piti myös shakin peluusta, huilun soitosta, kokkolalaisneitojen tanssittamisesta  ja älykkäistä keskusteluista. 

Koska Kokkolassa ei ollut yliopistoa, laitettiin Johan Wilhelm aluksi yksityiskouluun. Johan Wilhelm lähetettiin kodistaan jo 10-vuotiaana Ouluun triviaalikouluun vuonna 1816. Hän oli sisaruksistaan ainut tällaisen korkeamman koulutuksen saanut. Hän opiskeli siellä useita vuosia ja on kertonut kirjoituksissaan, kuinka koulun vanhakantainen harvempiin oppiaineisiin  rajoitettu oppimäärä, sen usein uudistetut kertaukset, sen antamat tilaisuudet lukea läksyjä koulutunneilla sekä loma-ajat, jotka soivat mahdollisuuden leikkiin  ja ruumiinharjoituksiin ulkoilmassa, olivat hyvät. 

Johan Wilhelmin eli "Jannen" kerrotaan olleen vilkas poika. Janne asui Oulussa tätinsä, Anna Jakobina Snellmanin,  luona, joka oli naimisissa värjäri Piponiuksen kanssa. Täti oli lahjakas ja aloitti jopa kätilöopinnot Ruotsissa, mutta joutui keskeyttämään ne varojen puutteessa ja avioitumaan  lähellä asuneen Piponiuksen kanssa. Piponius oli temperamenttinen ja  rajoitti Anna Jakobinan elämää rajusti. Mainittakoon, että Aheidän nuorin tytär avioitui myöhemmin Elias Lönnrotin kanssa! 

Piponiuksen kanssa  Janne ei tullut toimeen, mutta olisi ollut tätinsä vuoksi valmis seisomaan vaikka tulisilla hiilillä. Hänen tätinsä oli kerran pannut hänet kätkyettä soudattamaan,. Silloin Janne  oli nipistänyt lasta saadakseen hänet itkemään ja päästäkseen siten pois ikävästä työstä. Täti oli huomioinut Jannen luonteenpiirteitä usein,  ja oli kommentoinut:" Jos sinusta hyvä tulee, niin sinusta tulee oikein kelpo mies, mutta muussa tapauksessa sinusta tulee täysi roisto, sillä ei sinusta keskinkertaista tule. "

Snellman ei sallinut, että opettajia moitittiin, vaan sanoi: "Lue paremmin, niin sujuu paremmin." Samoin hän kehotti tottelemaan niitä, keitä tuli totella. Saadessaan vastaukseksi, ettei hän itsekään aina ollut osoittanut kuuliaisuutta, Snellman vastasi: Koska sinä olet nähnyt minun  olevan tottelematon tädille? Kaikkia pölkkypäitä minun ei tarvitse totella. "

Vuonna 1821 isä  Kristian Snellman  perheineen muutti Alahärmään, jossa hän eli maanviljelijänä pienelläPalo-nimisellä  tilalla lähellä Uusikaarlepyyn rajaa. Rakkaus kirjallisuuteen kuitenkin säilyi, ja hän tutki joutohetkillään filosofiaa ja  teologiaa sekä Svedenborgin teosofillisia teoksia. 

Janne asui myös toisen tätinsä, Elisabeth Magdalena Montgomeryn, os. Snellman,  luona Rantsilassa sekä isänsä luona kesäisin Alahärmässä. 

Johan Wilhelm Snellman tuli ylioppilaaksi  vuonna 1822 - samalla viikolla kuin Runeberg ja ja Lönnrot. 

18-vuotiaana Johan Wilhelm Snellman otettiin Turun yliopistoon. Rahapulassaan Snellman aikoi aluksi papiksi. Hän suorittikin aluksi alan opintoja, mutta oli vielä liian nuori pappisvihkimykseen. Sen vuoksi hän opiskeli kaikkea muutakin. Tiedonhaluisena hän luki esimerkiksi ruotsalaista ja saksalaista kirjallisuutta sekä helppotajuisia luonnontieteellisia kirjoja. 

Johan Wilhelm  väitteli mieluusti kokkolalaisen ylioppilaan, Juhana Kjemnerin kanssa. Hän oli lahjakas nuorukainen, joka sitten kuoli äkisti matkalla Pariisiin. Kjemnerin ja toisen lahjakkaan ystävänsä, Joh. Jak. Nervandertin  suosituksista johtuen Johan Wilhelm päätti hylätä  pappisuran ja alkoi lukea filosofillista maisteri arvoa varten. Erityisen kiinnostunut hän oli Heglin  filosofiasta. Yhdeksän vuotta opiskeltuaan hän sai Juhana Jaakko Tengströmiltä molemmat filosofiset laudaturit ja ja vuoden 1832 maisterivihkimyksessä  laakeriseppeleen. Nämä olivat ensimmäiset Helsingissä vietetyt maisterivihkiäiset.  Mainittakoon vielä, että Snellmanin läheisin ystävä opiskeluajalla oli Johan Ludvig Runeberg!

Snellmanin opinnot venyivät yhdeksän vuotta pitkiksi, koska hän oli välillä pakotettu rahapulassa työskentelemään. Hän toimi talvikausina 1823 ja 1825 sekä  koko vuoden 1826 Kokkolassa  kotiopettajana porvarisperheissä, kuten Wilhelm Rahm, Anders Oscar  Roos ja kauppaneuvos  Kynzell  nuorimman pojan  sekä kolmen muun nuorukaisen,  lukien samalla historiaa ja kirjallisuutta. Yhden vuoden ajaksi opinnot keskeytyivät Turussa olleen tulipalon vuoksi. 

Yllä: Helsingissä, Suomen pankin  edustalla paljastettu J.V.Snellmanin  muistopatsasja oikealla pyöriössä hänen rintakuvansa. Kuvakaappaus Riihimäen sanomista 12.5.1923.

Isä Kristian kirjoitti Maria Emilia -tyttärelleen katkesmuksen, kun tyttären täytyi käydä rippikoulua Kokkolassa. Tuo 68-sivuinen teksti tunnetaan nimellä Härmän katekismus (Hermes Cateches eller Frågan besvarad Menniskja! Hvad är Du? Hvarifrån kommer Du? Hvart går Du?] Sen mukaan -sanoi hän itse- ei kukaan pappi kumminkaan kysy. 

Katekismus koostui kolmestakymmenestä kysymyksestä ja niihin annetuista vastauksista. Härmän katekismusta ei ole koskaan virallisesti painettu.  Isä-Kristian kirjotti vielä vanhanakin teoksia, joissa oli pohdintoja uskonasioista hänen näkemyksensä mukaan.

Johan Snellman sai opintojensa aikana usein isältään neuvoja ollessaan jo ylioppilas. Tosin isän ja pojan mielipiteet erosivat melko paljon. Isä valittikin usein, että  poika ei ollut saavuttanut  elävämpää käsitystä ihmisestä ja maailmasta. Erilaisista näkemyksistä huolimatta isän ja pojan välit olivat hyvät. Johan Wilhelm lähetti isälleen Alahärmään yliopistokaupungista äskettäin ilmestyneitä filosofisia ja muita tieteellisiä teoksi, joita isä innolla luki. 

Katovuosien vuoksi isä oli lopulta pakotettu myymään Alahärmän talonsa. Hän jatkoi kuitenkin elämäänsä samalla maalla torpassa pienen eläkkeen turvin. Johan Wilhelmin rahallinen avustus isälleen turvasi kuitenkin hänen elämänsä. 9.10.1847 isä kirjoitti pojalleen "Sinun antelijas rakkautesi on valmistanut minulle huolettoman toimeentulon, vieläpä huvejakin. " Johan Wilhelm oli noihin aikoihin jo aviossa ja asusteli Kuopiossa, eikä hänen omakaan taloutensa ollut kovin vahvalla pohjalla. 

Isä-Kristian seurasi poikansa  kirjailijaintointa lehdissä "Saima" ja "litteraturbladet" kirjoittaen pojalleen "Tyytyväisenä menen hautaan, tietäessäni, että sinä olet työskennellyt todellisen ihmisyyden hyväksi: TUlevaisuus meiltä on salattu. 

Kristian Snellman kuoli  78-vuotiaana 22.5. 1855 ja ennätti nähdä sen hallitusmuutoksen, jossa joka hänen poikansa elämässä oli  käännekohta. 

LÄHTEET: 

Historiallinen lukukirja: Suomen historia elämänkertoina. Toimituskunta O.J.BrummerJ.Gummerus, K.J.Jalkanen, H.Niemi ja K. Raitio. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2417290?term=lapsuuden&term=Snellman&term=Kokkolaan&term=Snellmanin&term=Kokkolassa&page=305] Luettu 3.5.2026. 

Härmän katekismus.  [https://filosofia.fi/sites/default/files/manninen_harman_katekismus_lopullinen.pdf] Luettu 3.5.2026. 

Juhana Wilhelm Snellman. Kansalle kertonut G.Rein. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1944645?term=Snellman&term=lapsuutensa&term=Kokkolaan&page=18} Luettu 3.5.2026. 

Kejserliga Alexanders universitetets  minnesfest öfver Johan Wilhelm Snellman  den 24 November 1882 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2203059?term=Kokkolassa&term=pappi&term=Kokkolaan&page=75] Luettu 3.5.2026. 

Keski-PohjalainenN:o 31. 19.5.1906. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1299772?term=lapsuutensa&term=Snellman&term=Snellmanin&term=Snellmanissa&term=Kokkolaan&term=Kokkolan&term=Snellmanille&page=3} Luettu 3.5.2026. 

Kokkola. N:o 27. 8.3.1910. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/654534?term=Snellmanin&term=Kokkolassa&term=Kokkolan&term=lapsuuden&term=Kokkola&term=Snellman&term=Kokkolasta&page=2] Luettu 3.5.2026. 

Teini. N:o 5. 30.5.1928. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/945797?term=Snellmanin&term=Snellman&term=Kokkolaan&term=lapsuudessa&term=Kokkolassa&term=Snellmania&page=5] Luettu 3.5.2026. 

Wiirilinna, Annikki. Snellmanin Jannen Kokkolan vuodet.Kokkola 14.5.1981. [https://digi.kirjastot.fi/exhibits/show/annikki-wiirilinnan-artikkelit/snellmanin-jannen-kokkolan-vuo] Luettu 3.5.2026. 

Takatalven keskellä

Vaikka sääennusteet jo viikon varrella hohkasivatkin takatalvesta, on ihmismieli siitä kummallinen, ettei sitä oikein usko todeksi, ennen kuin omin silmin näkee. 

Lauantaiaamuun sitten herättiinkin upean valkeuden keskelle. Huvittavana sai katsella omaa pihapiiriä. Meillä on pihassa uima-allas, joka saatiin pestyä ja puunattua loistokkaiden, etuajassa olevien kevätsäiden ansiosta ensimmäistä kertaa jo huhtikuussa. Se oli ensimmäinen kerta altaan 17-vuotisen historian aikana. Koko allas muuttaa muotoaan, kun  terassi sen ympärillä pukeutuu valkoiseen.  Pumppu pörrää nyt altaalla taukoamatta, jottei vesi jäädy...

Muutoinkin lumi rajaa pihapiirin uuteen uskoon. Kivilaatat talon edustalla  tekevät kivan lumileikin. 

Kukkamaalla kevät ei anna periksi. Jotenkin ihailen luonnon voimaa!

Takatalvi saapuu taas siinä vaiheessa, kun toppavaatteet on jo ennätetty pestä. Ei kannattaisi hätiköidä. Mutta kaikkihan tietää sen tunteen, kun keväällä saa kiskoa ensimmäisen kerran esimerkiksi lenkkarit jalkaan! Sitä on vaan pakko kaivaa kevät esille!

Eilen, kun katsoin ikkunasta metsään päin, minuun iski taas se tunne, että on päästävä yksin luontoon. Se iili tulee aina silloin tällöin. Ikkunan takana lumen vuoraamat puiden oksat keinuvat kivasti tuulessa. Silloin tällöin pieni lumirykelmä leijuu korkeammalta puiden oksilta maahan saakka.

Tunnistan nuo hetket luonnossa  sellaisiksi, että kaipaan omaa rauhoittumista. Luonnon keskellä se onnistuu aina. Niinpä ajelen kohti  Ruotsalon Helluskaria. Se on yksi lempipaikoistani. Jo matkan varrella pysäyttelen autoa ja kuvailen. Rannalla on lintujakin, mutta ne aavistavat tuloni ja pyyhältävät pois. 

Meren äärellä tajuntaan iskee yllättävä kylmyys. Sen unohtaa aina, kun ei ole rannalla. Niin nytkin.  Kun kävelen pitkin rantakallioita, painan sormeni korvaani, tuuli vihloo niin kovasti. Mutta on upeaa hengittää kilpaa puuskuvan tuulen kanssa. Aivan kuin minä ja tuuli olisimme hetken yhtä. 

Sitten seison kalliolla. Kylmä graniitti kenkieni alla. Lumi on jo kadonnut kalliolta, ehkä tuuli on vienyt sen kauas, kauas...

Tunnen, kuinka raaka tuuli käy suoraan läpi ajatusten.  Vedän hupun tiukemmin pääni ympärille. Pusken kohti tuulta. Haluan nähdä meren kylmyyden, sen valkopäisinä kuohuvat aallot, mutta huppu kääntyy silmilleni.

Hyinen meri on tänään tummansininen. Se ei liiku paljon, mutta siellä, täällä näkee valkoisia vaahtopäitä. Kännykamerallani en kuitenkaan ala niitä kuvailemaan. Meren pinta on vihainen, se seuloo itseään ees ja taas, mutta jotenkin verkkaisesti, kuin itseään pidätellen. Ehkä sekin jo haluaisi antautua keväälle. Jäätä ei enää näy silmänkantamattomiin.

Seisoskelen. En siksi, etten voisi jatkaa matkaani kallioilla, vaan siksi, että tässä on kaikki se, mitä kaipasin: kylmä, valo, hiljaisuus.

Kallioilla aika tuntuu pysähtyvän. Sormille on kylmä, tuuli tuntuu poskipäissä. Hiukseni tarttuvat tuuleen, elävät levottomasti ja paljastavat niskan kylmyydelle. Vedän vaistomaisesti hartioitani kasaan. Tuuli ei kysy lupaa, mutta se muovaa minusta meren armolla olevan hahmon. Seison liikkumatta, mutta silti kaikki minussa on liikkeessä - hiukset, hengitys, ajatus. Huhtikuisessa säässä.

Silti kallioidenkin keskellä on pilkahduksia pehmeydestä. Vihreä sammal erottuu vastalauseena rantakallioiden karuudelle. Se nostaa päänsä kallion painanteista tiheänä mattona. Sen väri on taivaallisen kaunis. Sammalmättään päällä lepää puhtaanvalkea lumikruunu. Lumi on seurannut sammaleen muotoja, jäänyt kiinni pieniin nyppyihin, kerääntynyt sen keskelle ja jättänyt reunoille kuin kaksi vihreää maata. Sammal ja lumi yhdessä kertovat viipyilevästä keväästä - hetkestä, jolloin talvi ei enää hallitse kaikkea, mutta kevät odottaa vielä omaa vuoroaan. 

On keskipäivä. Aurinko ulottaa  valonsa kalliolle kuin kokeillen. Sitkeiden pikkukoivujen  oksat piirtyvät pitkinä varjoina, jotka venyvät karun rantakallion pintaa pitkin. Ikään kuin varjot yrittäisivät kasvaa siellä, missä juuret eivät voi. Hetkellisesti kalliolle ilmestyy runkoja, joita ei oikeasti ole olemassa.  Kun  pilvi hetkeksi lipuu auringon eteen, varjot vetäytyvät pois kuin esiriipun taakse. Jäljelle jäävät vain ne sitkeimmät puut, jotka oikeasti jaksavat kasvaa tässä paikassa. 

Seisoskelu kalliolla on suostumista siihen, että vuodenaika voi ottaa askeleen taaksepäin kysymättä lupaa. Hyisen meren äärellä takatalvi tuntuu rehelliseltä ja aidolta. Se ei teeskentele lämpöä, vaan näyttää juuri sen, mikä vielä on.

Jatkan matkaa. Kuljen halki  korkeiden kallion paikkaan, jossa  kasvillisuus muuttuu rehevämmäksi, kalliot loppuvat ja metsä alkaa. Viimetalvinen Hannes-myrsky on näyttänyt itsestään jälkiä täälläkin. Mietin luonnon voimaa. Se on uskomaton. Kuinka tästäkin kohtaa maa  on kuin mennyt halki, Mietin, että ihmisen voimat ei tällaiseen pystyisi. Sitten sen tekee näkymätön tuuli. 

Jatkan matkaa. Merivesi on vetäytynyt matalalle. Muistan aikaisemmista käynneistä samalla paikalla, kuinka kaikki nuo pikkukivet olivat veden peitossa. Joskus uin juuri tässä kohdassa, silloin kun lapset olivat pieniä. Muistan, kuinka kahlailu rantavedessä oli työlästä jalkojen alla tuntuvien kivenmurikoiden vuoksi. 

Merivesi ikään kuin pidättää henkeään. Se mikä aiemmin oli veden alla, on nyt märkää ja kiiltävää pintaa, jopa osin  jo kuivunuttakin. 

Jatkan matkaani metsän siimekseen. Kärrypolku kaartuu kohti metsän sydäntä. Polun pinta on vuorautunut aikojen saatossa puista pudonneilla havuilla, jotka vaimentavat jokaisen tulevan askeleen. Polku taipuu puiden taakse. Ei voi tietää, mitä on edessä. Ohut, koskematon kerros puhtaanvalkeaa lunta polulla on kuin koskematon kuorrutus, jossa ei näy vielä ainuttakaan jalanjälkeä. Minä tulen ja rikon askeleillani  tuon ehjän kokonaisuuden. Minun jälkeeni se ei enää ole sama. 

Aurinko kajastaa suurten kuusenrunkojen ja raskaiden oksien välistä. Valo siivilöityy metsän hämärään kultaisina juovina. Kuulen pikkulintujen huoletonta laulua puiden kätköistä. Kaartuva, luminen polku on osa metsän hiljaista tarinaa. 

Kuljen eteenpäin. Vastaan tulee uusi, erinäköinen ranta. Rantahiekan vanhan vauvakeinun takaa on kiva katsella maisemaa. Keinun istuinosa on vuorautunut lumella. Tuuli sitä nyt hiljalleen keinuttaa. Valkeaa kyytiläistä. Kylmät ketjut hennosti kiristyneinä viileässä ilmassa.

Seison keinun takana ja katson sen yli merelle. Keinu täyttää näkymän. Aivan kuin katselisin maailmaa lapsen horisontista käsin. Rannan hiekka ei näy, lumi peittää sen, mutta tiedän, että lumen alla on hiekka. Keinu, ranta ja merimaisema odottavat kesää ja rannan leikkijöitä. Ehkä he vielä palaavat, viimeistään silloin, kun hiekka jo polttaa jalkojen alla.

Päämäärätön kuljeskeluni jatkuu. Tulen uudelle rantakalliolle, kallion pinta on karheana jalkojeni alla. Suuret puut kehystävät tätä kallionkielekettä. Metsä luo ympärilleni turvan. Ainakin minusta tuntuu siltä. Jykevien runkojen välistä näen vain aavistuksen merta. 

Havupuiden vihreys on syvää ja elävää. Pienet havut lomittuvat tiiviiksi kokonaisuuksiksi valoa suodattaen. Aurinko kultaa maiseman pehmeinä laikkuina. Valo koskettaa varovasti runkoja. Puut ovat estäneet täyden pääsyn auringolta. Lumi on saanut luvan asettua paikoilleen sinne, tänne. Kuin hiljaisena muistona menneestä talven kylmyydestä. 

Taivaan sini on puhtaan kaunis. Avoin ja seesteinen. "Myrskyn jälkeen on poutasää,"  lauloi jo aikoinaan Kari Tapio. Näinhän se aina menee. Oksien välistä on aavistettavissa jo lupaus kesästä. 

Luonnossa kulkiessa tuntuu, että kaikki asiat on tasapainossa: meri, valo, metsä ja varjot. Hengitän syvään. Tätä tulinkin etsimään!

Vaeltelen vielä hetken rantakallioilla. Muita ihmisiä ei näy. Tunnen aavistuksenomaisen hetken ajan olevani kuin metsän valtias.  Hymyilen. Luonnon mahti on niin paljon ihmistä suurempi. Rannalla kylmyyden puskiessa sielun syvyyksiin asti tajuaa juuri oman mitättömyytensä. 

Kyykistyn vielä rantakallion luona. Joku on tehnyt kallion keskelle pienen nuotion. Kivistä rakennettu nuotio, kuin linnun pesä. Huolellisesti ympyrään aseteltu. Niin kaunis! Tarkoituksellinen kivien rykelmä. 

Nuotion keskusta on tyhjä ja kylmä, vain hienoa tuhkaa ja muutama hiiltynyt oksanpätkä muistuttamassa lämmöstä, joka siinä joskus on hetken ollut. 

Nuotion kivet on kestäneet ihmisen tekemän  asettelun siinä koko talven, vaikka Hannes-myrsky katkoi puita ja repi maita. On luonto ihmeellinen, on!

Suuri katovuosi, Hilda Käkikosken kirjoittama tarina

Tänään laitan tänne suomennoksen Hilda Käkikosken kirjoittamasta tarinasta "Suuri katovuosi. " Hilda Käkikoski (1864-1912) oli kirjailija, suomen kielen ja historian opettaja sekä naiskansanedustaja.

Tekstin kuvitus on Helmi Biesen (1867-1933)  kuvittama. 

Kun myllärin Liisa oli lapsi, sattui Suomessa suuri nälänhätä. Kevät oli silloin niin kylmä, että Liisa palellutti varpaansa toukokuun ensimmäisenä päivänä. Silloin mentiin juhannuspäivänä kirkkoon turkkiin puettuna, ja syksyllä halla turmeli kaiken viljan.

Kun kylmä talvi tuli, olivat kaikki vanhemmat ihmiset murheissaan, mutta Liisalla oli monta iloista hetkeä kerjäläisten kanssa, jotka kulkivat seuduilla. He toivat mukanaan myös lapsia, ja kaikki kerjäläiset olivat Liisalle vieraita. Kerjäläislapsilla oli eriskummallinen tapa: he söivät jätteitä. Ne säilytettiin suuressa ämpärissä, joka oli paikoillaan padanreunassa myllärin uunin takana. Sinne kaadettiin tiskivedet ja kaikki sellaiset ruoantähteet, joita ei voitu käyttää ihmisravinnoksi. Joka kerta kun kerjäläisiä tuli myllärin luo, kiirehtivät he – äiti ja lapset – tutkimaan ämpäriä. Käsivarret kainaloihin asti ojennettuina he kaivoivat laihoilla sormillaan ämpärin pohjaa. Jos he löysivät silakanpään tai perunankuoria, söivät he ne heti ahnaasti.

Liisaa tämä aina suretti, sillä ei kai ollut sopivaa ihmisten syödä sellaista! Hän kokosi leipäpalat pöydän päästä ja muut ruoantähteet kaapista, usein hän antoi myös oman maitomukinsa kerjäläislapsille, etteivät nämä joutuisi sammuttamaan nälkäänsä jätteillä.

Suurta iloa tuotti Liisalle se, että hän sai laittaa makuusijoja vierailleen. Yhteisin voimin raahattiin ladosta olkilyhde. Se levitettiin vuoteeksi pirttilattialle, ja sitten haettiin hevosenpeite, etteivät vieraat palelisi. Joskus möyhennettiin olkia aina iltaan saakka. Mielellään Liisa olisi myös nukkunut kerjäläislasten vieressä lattialla, mutta äiti ei sallinut sitä. Silloin Liisa itki aina, ensin pitkän aikaa kasvot olkiin painettuina ja sitten koko ajan äidin riisuessa häntä. Vielä sängyssä äidin selän takana hän nyyhkytti pehmeän, lämpimän peiton alla.

Mutta eräänä päivänä tuli myllärin luo vieras, joka ei syönyt jätteitä, ei juonut maitoa Liisan mukista eikä tarvinnut olkilyhdettä vuoteekseen. Se oli Koskelan Kaisan viiden viikon ikäinen lapsi.

Liisa tunsi Koskela Kaisan jo entuudestaan, sillä myllärin luona oli usein puhuttu hänestä. Hän oli aiemmin ollut talonemäntä. Koskelan tilan pellot olivat hedelmällisiä ja laitumella kulki monta lihavaa lypsylehmää. Mutta kun suuri nälkävuosi koitti, pakkanen vei sadon kylän pelloilta ja karja menehtyi tautiin. Silloin ei Koskelan talossa ollut enää leipää, eikä äiti voinut antaa nälkäisille lapsilleen edes pisaraa maitoa.

Kova aika oli kestänyt jo lähes kaksi vuotta, kun eräänä syyspäivänä Koskelan isäntä tuli myöhään kotiin. Olallaan hän kantoi lehmännahkaa ja sen sisällä kuormaa naudanlihaa. Hän heitti sen vaimonsa jalkoihin ja sanoi katkerasti naurahtaen:

— Sammuta nälkäsi ja keitä ruokaa nääntyneille lapsillesi!

Kajsa huudahti ilosta ja kysyi:

— Mistä olet saanut tämän, sinä Herran siunaama?

Mies kertoi silloin, että hän oli salaa teurastanut naapurin lehmän hankkiakseen ruokaa niille, jotka kotona nääntyivät.

Vaimo jähmettyi kauhusta. Liha putosi hänen käsistään, ja hän potkaisi sen ovelle.

— Sinä jumalaton ihminen! En ole koskaan ennen syönyt varastettua ruokaa!

Sanottuaan nämä sanat vaimo kätki kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti koko illan. Ja kaikki lapset itkivät hänen ympärillään.

Mies meni saaliinsa kanssa saunatupaan, sytytti uuniin tulen, paistoi lihan hehkulla ja söi. Seuraavana aamuna hänet kutsuttiin nimismiehen luo, ja sieltä hänet vietiin vankilaan. Nälän ja surun painama mies ei kyennyt kestämään rangaistustaan. Hän kuoli kovaan kuumeeseen. Kolme lasta kuoli kotona lavantautiin, ja sen jälkeen Koskelan Kajsan täytyi lähteä kerjuulle.

Kelkan päälle hän sitoi pienen punoskorin ja asetti siihen viiden viikon ikäisen kapalolapsen. Suuremmat lapset auttoivat äitiä vetämään kelkkaa. Välillä he yrittivät juosta lämmitelläkseen itseään, sillä ulkona vallitsi pureva pakkanen ja lumi narskui kelkan jalasten alla.

Niin he vaelsivat kauan talosta taloon. Joistakin paikoista he saivat vähän ruokaa, toisissa oli leipä loppu. Koskela Kajsa tahtoi kiirehtiä myllärin tupaan, sillä emäntä oli hyvä ihminen, ja hänen luonaan vallitsi pienempi puute kuin monessa talossa, koska koko kylä jauhoi viljansa myllärin myllyssä ja hänen täytyi saada jokaisesta säkistä viljaa palkaksi työstään.

Portailla Kajsa nosti kapalolapsen korista ja kantoi sen tupaan. Myllärin emäntä tuli ja katseli sitä. Myös Liisa kiirehti vastaan pientä vierasta ja tahtoi tarjota sille maitoa. Mutta äiti ei saanut herätetyksi nukkunutta pienokaista. Silloin kaikki ymmärsivät, että lapsi oli kuollut. Sen kasvot olivat aivan kalpeat ja poskilla kyyneleet olivat jäätyneet jääksi.

Kalpeudessaan myllärin emäntä itki, Kaisan lapset itkivät, ja Liisa ryömi äidin sänkyyn ja itki aivan hiljaa. Hän ei uskaltanut itkeä ääneen, sillä tuvassa tuntui niin kummalliselta, kun kuolema oli siellä vieraana.

Tällä kertaa ei tuotu ladosta olkilyhdettä, eikä myöskään möyhennetty olkia. Kuollut lapsi ja äiti olivat äkisti vaipuneet kuumeeseen, ja hänelle laitettiin saunatupaan vuode sairaana oloa varten. Sieltä hänet kannettiin kirkkomaahan maalisessa, kun kinokset alkoivat sulaa auringossa ja räystäät pisaroida auringonpaisteessa.

Siihen aikaan vallitsi jo suuri puute myös myllärin luona. Kaikki ihmiset kaipasivat kevättä, jolloin nesteet jälleen alkavat nousta puiden rungoissa ja oksissa ja pihka muodostua männyn kuoren alle. Silloin on nimittäin paras aika tehdä pettuleipää.

Kevät tuli, ja sen mukana palasi ilo ja leikki. Liisa sai olla mukana metsässä, kun mäntyjä kuorittiin. Hän sai myös ryömiä leivinuuniin, jossa männynkuori kuivattiin, ja uudella vispilällä lakaista sen pois uunin epätasaiselta pohjalta. Hui, miten kuumaa siellä sisällä oli! Liisa oli lähellä tukehtua, mutta sitä ihanampaa oli sitten ryömiä ulos ja hengittää raikasta ilmaa.

Iso hakko kannettiin myllärin tupaan. Siinä kuivattu kuori murskattiin ja sekoitettiin yhteen puidun viljan akanoiden kanssa. Lopuksi kaikki jauhettiin hienoksi myllyssä ja sekoitettiin vielä hernejauhoon.

Sinä päivänä kun pettuleipää ensimmäisen kerran leivottiin myllärillä, Liisa hyppeli iloisena taikinatiinuun ympärillä. Äiti tuli lopulta oikein kärsimättömäksi, sillä Liisa ei malttanut odottaa, että leivät olisivat paistuneet, vaan pyysi saada tehdä itselleen pienen maistopullan. Mutta kun pettuleipä vihdoin otettiin uunista ja Liisa sai palan, hän ei ollut enää yhtä iloinen, sillä se ei maistunut lainkaan niin hyvältä kuin hän oli kuvitellut. Liisa itki monta kertaa kitkerän leivän vuoksi, mutta kun äidillä ei ollut parempaa tarjottavaa, täytyi tyytyä siihen.

Kesän aikana tapahtui jotakin hyvin merkillistä: Liisa sai maistaa ruisleipää — oikeaa sekoitettua ruisleipää!

— Tahdon kertoa, kuinka se tapahtui.

Eräänä päivänä Liisa meni kylään Seikkalan Oton luo. Otto oli hänen leikkitoverinsa ja paras ystävänsä. Hän tuli Liisaa vastaan portailla.

— Kuules, Liisa, meillä on leipää! Meillä on puoli suurta ruisleipää!

— Ahaa!

— Tule katsomaan!

Otto vei Liisan tupaan, nosti tuolin pöydälle, kiipesi tuolille ja otti puolikkaan leivän korkealta hyllyltä. Sitten hän astui alas, näytti leipää Liisalle, leikkasi viipaleen, kiipesi taas tuolille ja pani leivän takaisin hyllylle. Oton äiti oli saanut kylästä ruisleivän, ja edellisenä päivänä perhe oli syönyt puolet leivästä. Ennen kuin äiti lähti pellolle, hän antoi luvan, että Otto saisi leikata itselleen viipaleen leipää — mutta ei enempää.

Tästä viipaleesta Otto antoi nyt puolet Liisalle!

Liisa haukkasi palan, maiskutti kielellään ja nauroi, sillä koskaan hän ei ollut syönyt mitään niin hyvänmakuista. Otto otti myös suupalan, maiskutteli ja nauroi. Molemmat lapset luulivat, että leipään oli laitettu sokeria. Mitä pienemmäksi viipale kävi, sitä pienempiä paloja he pureksivat siitä, mutta lopulta se loppui. Viimeiseksi Liisalle jäi vain pieni muru. Hän säästi sitä kauan, mutta lopulta hänen täytyi panna sekin suuhunsa, ja silloin kyyneleet puhkesivat Liisan silmistä.

— Miksi sinä itket? — kysyi Otto.

Liisa ei itsekään tiennyt, miksi hän itki. Oliko se ilosta, että ruisleipä maistui niin hyvältä? Vai oliko se surua — että se loppui!

LÄHTEET: Julhelsning. 1.12.1902. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1402739?term=ber%C3%A4ttelse&term=Karleby&page=24] Luettu 12.4.2026. 

Hilda Sjögrenin tarina

Tänään kirjoitan sinulle naisen tarinan. Hän eli vaatimattomasti, teki työnsä hiljaa, mutta jätti jälkensä enemmän tekoihin kuin sanoihin. Jotenkin koskettavaa, että kaikki hänestä löytämäni lehtiartikkelit oli julkaistu vasta hänen kuoltuaan. 

Nainen oli Hilda Katharina Sjögren. Hän syntyi Kokkolassa 17. tammikuuta 1853 merimies Johan Backlundin ja Katharina Bergendahlin tyttäreksi. Hildan elämänkulku ei ollut helppo. Jo nuoruudessaan hän joutui kohtaamaan vaikeita oloja, jotka pakottivat hänet keskeyttämään koulunkäynnin. Vaikeat olot johtivat myös hänet jo varhain vastuullisiin tehtäviin. Näistä kokemuksista kasvoi kutsumus. Hänen elämäänsä määritti sairaanhoitotyö ja lähimmäisten auttaminen. Hilda tarjosi apujaan myös olemalla inhimillisesti läsnä, lohdutti ja neuvoi. Hildan kerrotaan perineen  äidiltään taipumuksen sairaanhoitoon. 

Hilda avioitui leskimiehen, soittotaiteilijan, laulun- ja voimistelunopettajan, K.R.  Sjögrenin  kanssa. 

Yksi merkittävä, mutta ehkä vähemmälle huomiolle Hildan elämässä jäänyt asia on, että hän toimi vankilan sairaanhoitajana. Tehtävä vaati paitsi ammattitaitoa, myös suurta tasapuolisuutta, myötätuntoa ja henkistä kestävyyttä. Tässäkin työssä hän saavutti laajaa arvostusta ahkeruudellaan ja uskollisuudellaan.

                                        Kokkola. 2.1.1904. 

Hilda paransi myös lastentauteja; rohtumaa ja riisiä. Lääkettä, rohtoja,  noihin sairauksiin valmistettiin kasveista ja apteekkiaineista. Tämä taito oli suvussa siirtynyt neljässä sukupolvessa. Kerrotaan, että itse kaupunginlääkärikin kysyi Hildalta neuvoja omien lastensa sairastuessa. Hilda sai päivittäin jopa kymmeniä kirjeitä, joissa pyydettiin hänen  neuvojaan ja lääkkeitään lasten sairauksiin. Kirjeitä tuli jopa Amerikasta asti ja hän lähetti lääkkeitään aina Saksaan saakka merimiesten mukana. 

Kokkola. 2.1.1904. 

Kokkolan kaupungin kaduilla saattoi kohdata ihmisiä, jotka etsivät reittiä Hildan kotiin saamaan apua lastensa sairauksiin. Hilda palveli köyhiä lähes ilmaiseksi ja saattoi myös jopa ruokkia ja  vaatettaa heitä. Kerrotaan, että Hilda myös kutsui ihmisiä omaan ruokapöytäänsä. 

                                                  Kokkola. 2.1.1904. 

Hildan kerrottiin olevan terävä-älyinen ja hyvämuistinen, hauska seuratoveri. 

Tässä eräs Hildalle saapuneista kirjeistä: 

                                                                                                  "Piippola Jouluk. 9. p. 1903. 

Arvoisa rouva! Pyydän lausua monen monet kiitokset antamistanne ruusulääkkeistä. Ikävä on kuulla, että olette kipiänä. Olen aivan hukassa, mistä sitten avun saan, jos Herra Teidät pois kutsuu. Olkaa hyvä ja antakaa se neuvokki jollekin omaisellenne. Nyt toivotan teille vielä voimia ja pitkää ikää, sillä niin monet  ovat Teiltä avun saaneet ja tietysti vastakin tulisivat saamaan, ei ainoastaan ruusutaudissa, vaan muussakin. Herra suokoon Teille vielä terveyttä. Niin monesti kun olemme Teiltä avun saaneet, ei pidä koskaan Teidän muistonne sammua, olitte elossa eli kuolemassa. "

Elämänsä viimeisinä vuosina Hilda Sjögrenin terveys alkoi heikentyä. Silti hän jatkoi toimintaansa niin pitkään kuin jaksoi. Kuolema saapui rauhallisesti 29. joulukuuta 1903. Viimeiset aikansa hän oli sisarensa hoidossa. Hänen poismenonsa jätti jälkeensä kaipauksen moniin sydämiin, mutta myös pysyvän muiston ihmisestä, joka eli elämänsä muita varten.

Yllä: Ilmoistus lehdessä saatavista Hildan kuoltua. Österbottningen. 19.1.1904. 

Hilda Katharina Sjögrenin tarina muistuttaa siitä, että historian merkittävimmät teot syntyvät usein hiljaisuudessa. Hänen kaltaistensa ihmisten varaan rakentui paikallinen hyvinvointi, luottamus ja inhimillisyys – arvot, jotka kantavat edelleen.

LÄHTEET: Koti ja yhteiskunta. 15.5.1904. N:o 5. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/920216?term=luonnolle&term=Kokkolan&term=Kokkolassa&term=l%C3%A4%C3%A4kkeit%C3%A4%C3%A4n&page=10] Luettu12.4.2026.