Veren ja nuijien talvi 1596

Suomen sotahistorian synkkä ja dramaattinen kansannousu, Nuijasota, heräsi eloon vuoden 1847 Kanawa-lehdessä kaksiosaisena sarjatekstinä. Näin sanomalehdessä kerrottiin lähes 200 vuotta sitten! Nimissä on jonkin verran eroja verrattuna niiden nykyisiin nimiasuihin, mutta pidin wanhan tyylin niissä!

Tämän lehtijulkaisun takana  oli mittava käännöstyö. Lehden toimittaja jätti tekstin loppuun alaviitteen, jossa kerrotaan: 

”Tämä kertomus on suomennettu wanhasta kirjoituksesta, joka löytyy ruotsiksi präntättynä Herran Grönbladin toimittamassa ko’oksessa Nuijasotaan kuuluwista kirjoista.

Se wirheellinen kirjoituslaatu ja sekainen kieli tekee ne ruotsalaiset kirjat monelle waikiaksi lukea sekä ymmärtää, ja kun nämä Suomalaisille owat ihan tuntemattomat, niin olemme siksi koetelleet tätä suomentaa.”

Kaikki sai alkunsa siitä, kun Klaus Flemingin ankara ratsuväki asettui Pohjanmaalle ja vaati elatustaan suoraan pohjalaisilta talonpojilta. Sellaiseen vapaat miehet eivät olleet koskaan suostuneet. Närkästys leimahti avoimeksi kapinaksi syyskuussa 1596.

Kyröläinen talonpoika Pentti Poutu suuntasi Tukholmaan hakemaan oikeutta, missä häntä odotti jo pietarsaarelainen Hannu Hannunpoika Fordell (tekstissä Wordeli). Miehet vannoivat kotiin palattuaan keräävänsä väkeä ja ajavansa sotamiehet Pohjanmaalta pois.

Poutu keräsi naapurinsa, ja nuijamiesten viha iski ensin lainlukija Erkki Olavinpojan Voikylän taloon Mustasaaressa. Talo poltettiin maan tasalle. Seuraavaksi nöyryytettiin Pietari Gumsen (Gumstin) kartanoa: ikkunat särjettiin ja karja teurastettiin.

Talonpojat ottivat teurastetun karjan päät, ”paniwat uille palatut suuhun, ja asettiwat ne jota ikkunaan kummitokseksi, ja suureksi piltaksi.” (He siis asettivat eläinten päät ikkunoille pelättimiksi ja irvokkaaksi pilkaksi, kuolinvieraille kuolaimet eli suitset suuhun survottuna).

Kosto oli säälimätön. Tuvista sahattiin kattoristikot eli orret poikki kolmeen osaan, jotta ne kotiin palaavien päälle romahtaessaan toisivat varman surman. Ketä ratsumiehistä vain kiinni saatiin, heitä pilkattiin, ammuttiin jousilla ja sysättiin kylmästi jään alle.

Pohjalaiset valitsivat päämiehekseen ilmajokisen Jaakko Ilkan, ja tästä sai alkunsa "Ilkansota". Ilkka johti joukkonsa Hämeen metsien halki Pirkkalan Pitäjän Nokian talolle. Vastassa odotti kuitenkin itse Klaus Fleming ratsuväkensä sekä Anolan Akseli Kurjen (Korkki), Tynön Antti Boijen ja Puolan Antti Laurinpojan kanssa.

Yön pimeydessä Fleming ammutti Nokian taloa tykeillä niin, että luodit viuhuivat seinistä läpi. Säikähtäneet nuijamiehet kääntyivät pakoon tuloreittiään pitkin. Paetessaan he sytyttivät hämäläisen talon tuleen, mikä paljasti heidän liikkeensä Flemingin vahdeille. Alkoi armoton takaa-ajo yli 12 peninkulman (noin 120 km) pituisella Hämeen metsätiellä.

Satoja talonpoikia surmattiin matkalle. Pakokauhu oli valtava: aatelisilta ryöstettyä tavaraa, kuten viljaa, rautapatoja, vaatteita ja vuodevaatteita, viskottiin reitiltä metsään.

Kiire oli pakenevilla niin suuri, että he ”repiwät halki pulsterit ja päänalaset ja laskiwat tuuleen kaikki uituwat ja höyhenet niistä.” (Paniikissa revityistä aluspatjoista ja tyynyistä lentävät untuvat ja höyhenet sotkivat takaa-ajajien näkyvyyttä nuijamiesten juostessa henkensä edestä).

Rauha oli kuitenkin näennäinen. Puolasta saapui kuningas Sigismundin valtuuttama uusi vouti, upsalalainen Abraham Melkiorinpoika (Melkerinpoika), joka otti tehtäväkseen kapinallisten rankaisemisen. Kosto oli verinen. Itse päämies Jaakko Ilkka otettiin kiinni. Pentti Poutu puolestaan oli jo viety wangittuna Turun linnan torniin, jossa lehti kertoo hänen kokeneen hirvittävän kohtalon: ”jossa täit söiwät hänen suuhunsa, ja jossa hän kuoli.”

Vouti Abraham Melkiorinpoika ei tuntenut sääliä. Hän kiitotatti eli otatti kiinni kapinajohtajat: Pentti Pirin, Yrjö Kontakselta (Kontas), lohtajalaisen Olavi Olavinpojan, Pernulan Abrahamin ja kokkolalaisen Mauno Viinikan. Ennen kuolemaansa miehet joutuivat kokemaan kauheita, sillä vouti ”muserrutti ensin kädet ja jalat, ja mestautti heidät sitte ja teilautti” eli ruumiit asetettiin teilipyörään. Olenkin joskus aiemmin kirjoitellut näitä...

Yllä: Muistokivi Nuijasodasta Kokkolan Kirkonmäellä. 

Kapina ei laantunut teloituksilla, vaan Pohjanmaan pitäjien talonpojat raivostuivat vouti Abrahamin teoista entisestään. Kun Abraham suuntasi 50 sotamiehen kanssa Kokkolaan, nuijamiehet lymyisivät katajapuskissa molemmin puolin tietä Kokkolan kirkolla ja Taranan (Taharannan) niityllä. Abraham joutui saarroksiin, ja nuijamiehet tappoivat 22 hänen miestään, muun muassa Gabriel Trålodtin ja laihialaisen Pentin veljineen.

Limingasta kotoisin oleva nuijapäällikkö Hannu Krankka ryntäsi vouti Abrahamin kimppuun, riisui tämän susiturkin ja puki sen ylleen. Iltahämärässä omat talonpojat luulivat turkkia kantavaa Krankkaa woudiksi ja

”antoiwat Krankille hywän selkäsaunan, niin ettei hänen siwujansa syyhkyttänyt, ja pääsi parkuin ja woiwotellen erilleen.” (Omat miehet pieksivät johtajansa niin pahasti, ettei kylkiä vähään aikaan syyhyttänyt!).

Vouti Abraham pääsi pakoon ja juoksi pelkissä paitasillaan ja housusillaan kaksi peninkulmaa Huuson taloon, mistä Sokan Jaakko otti hänet kiinni ja wei Ruotsiin mestattavaksi.

Pian nuijamiehet kohtasivat jälleen Klaus Flemingin Ilmajoen (Kyrönjoen) varrella. Talonpoikien uusi päämies oli Ruotsista tullut vouti Israel Laurinpoika. Fleming yritti vielä sovitella ja varoitti talonpoikia varmasta kuolemasta, mutta nuijamiehet vastasivat tykkitulella.

Kun talonpojat ampuivat Flemingin lähetit, ratsuväki ryntäsi päälle joka suunnalta.Myös  taivassalolaisen papin poika Mikko Matinpoika Karplan kuoli.   Päämies Israel Laurinpoika pakeni pelkurimaisesti paikalta, ja talonpojat jätettiin ”turwattomiksi kuin lammas lamman tappopaikoilla.” Joen jäällä ja rannoilla surmattiin neljästä viiteen tuhatta talonpoikaa.

Taistelun jälkeen Fleming marssi Kyrön pappilaan, ryösti kirkkoherra Simon Johannes Slurtin omaisuuden ja jätti tämän kerjäläiseksi. Hän käski kaivaa nuijamiesten hautaamat sotilaat ylös haudoista ja hirtätti ne uudelleen.

Sitten Fleming kutsui maakunnan papiston eteensä: herra Erikin Lohtajalta, herra Kaarlen Kokkolasta, herra Erikin Pietarsaaresta ja herra Jaakon Vöyristä. Hän haukkui papit pettureiksi ja pakotti kaksi kokkolalaista talonpoikaa, Niilo Brotoanin ja isonkylän Olli Pietarinpojan, puremaan hampaillaan uunin savupeltejä (savuhoveja) sanoen pilkallisesti:

”Tee tupasitte purkaa Turun linnan maahan, eikä jättää siihen kiwee kiwen päälle. Purkataa nyt tuo talka [teline], joka on sitä pienempikin, hampaillanne, niin saatte nähdä miten työlästä se on.”

Lopulta Fleming kuitenkin säästi hengissä selvinneet ja palasi Hämeeseen, missä hän vielä tapatti joukon kapinoivia hämäläisiä.

Tarina päättyi Pohjanmaan uuteen hoitajaan, Hannu Hannonpoika Monikkalaan. Hän vaati tilintekoa pelkurimaiselta Israel Laurinpojalta. Tämä lukutaidoton vouti ei kuitenkaan osannut tehdä paperitöitä:

Israel Laurinpoika ”ei suorinnut siitäkään, waan näytteli palikoitaan joilla sanoi osaawansa lukualaskee, ja oli paikottain Nimismiesten tupain seinille kliiulla [liidulla] wiivoitellut satawansa ja maksunsa.”

Mutta osasi se Monikkalakin! Monikkalan Hannu nosti veroja laittomasti hallituksen tietämättä, pakotti kansan rakentamaan laivoja omaksi hyödykseen, otti lahjuksia ja vainosi köyhiä. Lopulta hän varasti Pohjanmaan verorahat, ahtoi ne laivoihinsa ja yritti purjehtia pakoon koko valtakunnasta.

Oikeus kuitenkin saavutti ahneen miehen. Hänet otettiin kiinni, hirtettiin Tukholmassa, ja hänen irrotettu päänsä asetettiin varoitukseksi kaupungin Eteläportille.

Näin päättyi synkkä luku Suomen historiassa. Tarina, jonka veriset jäljet ja värikäs kieli puhuttavat vielä vuosisatoja myöhemmin.

LÄHTEET: Totinen kertomus Pohjanmaassa tapahtuneesta nuijasodasta 1596, osa I. Kanawa. 24.02.1847. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/384521?term=Totinen&term=kertomus&term=Pohjanmaassa&term=tapahtuneesta&term=Pohjanmaalla&term=Pohjanmaalta&page=3] Luettu 1.11.2026. 

Totinen kertomus Pohjanmaassa tapahtuneesta nuijasodasta 1596, osa II. 03.03.1847. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/384483?term=haudattiin&term=Kokkolan&term=hautaan&term=Kokkolasta&page=2] Luettu 1.11.2026. 

---

Valokeilasta hiljaisuuteen

Aina sanotaan, ettei vuorokauteen saa loihdittua lisää tunteja. Että aika on vakio ja sen kanssa on vain pärjättävä. Mutta tänäänpä onnistui sekin! Kellojen siirtäminen talviaikaan antoi minulle lahjaksi sen yhden upean lisätunnin, jota olen viime viikkoina kaivannut enemmän kuin koskaan.

Tämä extratunti ei olisi voinut osua parempaan saumaan, sillä viimeiset viikot ovat olleet hurjan hektisiä. Koulun suuren juhlan organisoiminen ja toteuttaminen oli palapeli, jossa ei riittänyt pelkkä kylmä suorittaminen. Se oli henkisesti työtä, joka  vaati aivoilta ja sydämeltä täyttä  kapasiteettia joka sekunti.

Joskus parhaat viikonloput ovatkin niitä, jolloin kalenteri on vihdoin tyhjä ja ainoa tavoite on hengittää samaan tahtiin luonnon kanssa. Nyt olen saanut viettää sellaista, kaukana kaikesta kiireestä.

Pohdin tätä vapaapäivien rauhaa niin syvästi, että päätin selvittää, mitä ihmisen kapasiteetille oikein tapahtuu tällaisessa paineessa. Erityisluokanopettajan arki on nimittäin jo itsessään henkistä suoritusta. Sensorit on pidettävä auki koko ajan: luokkaa on luettava sekunneissa, kriisejä on ennakoitava ja ilmapiiriä säädeltävä. Tekoälyn mukaan  mukaan se vie jo valmiiksi noin 75–85 % ihmisen henkisestä kapasiteetista. Ohhoh! Tavallinen arkeni on siis tekoälyn mukaan tila, johon moni muu yltää vain poikkeustilanteissa.:))) 

Mutta kun tämän valmiiksi raskaan arjen päälle lyödään suuren juhlan vastuu, siirrytään biologisessa kuormituksessa aivan omalle planeetalleen Silloin ihminen elää puhtaasti ylivaihteella ja tulevaisuuden energianvarastoista.

Kyse ei ollut vain aikatauluista, vaan siitä, että tähän juhlaan vuodatettiin valtavasti luovaa, logistista ja inhimillistä energiaa. Sävelsin juhlaa varten laulun, astuin 70-päisen suurkuoron eteen ja kirjoitin  viisi erillistä näytelmää erityisoppilaille. Hankin roolivaatteet ja harjoitutin ryhmää viikkokausia ja kuukausitolkulla, jotta jokainen oppi osansa ulkoa.

Valtava työ, vaivannäkö ja pitkä harjoittelu! Mutta pelkkä pakko ei kannattele sellaista puskemistilaa. Tämä puserrus oli minulle äärettömän merkityksellinen, ja se teki kaikesta vaivasta sen arvoista. Yksi juhlan tärkeimmistä sydämenasioista oli se, miten kohdata oppilaat. Erityisoppilaita ei piilotettu takahuoneeseen tai jätetty sivuun, heidän roolinsa ja loistonsa nostettiin esiin! Kun kuulin, että juhlan suunnittelu on pitkältä harteillani, päätin jo silloin, että  haluan nostaa esille erilaisuuden merkityksen  koulutyössä. Uhkarohkea idea, mutta tällainen olen. Kun mieleen tupsahtaa yltiöpäinen idea, on pakko kokeilla, kantavatko siivet loppuun asti. 

H-hetkellä seisoin aivan siinä vieressä. Pitelin oppilasta hartiasta, että hän sai taustalta turvaa ja rohkeutta ja niin hän tohti juontaa oman osuutensa upeasti. Se oli herkkä hetki. Nähdä heidän onnistuvan, ylittävän itsensä ja loistavan lavalla. Se ojs mikä oli palkitsevaa.

Kun sali tyhjeni, sain kokea jotain, mikä vetää edelleen sanattomaksi. Työyhteisöni palkitsi minut hyväksynnällä, kiitoksella ja liikuttavan kauniilla sanoilla. Se tunne, kun oma työ ja siihen laitettu sydän nähdään ja sille annetaan arvo, kantaa uskomattoman pitkälle. 

Ja sitten tuli viikonloppu. Se tunne, kun huomaa adrenaliinitason laskevan ja kehon vaativan takaisin kaiken sen energian, minkä se antoi lainaksi. Tänä viikonloppuna kalenterini oli tarkoituksellisesti tyhjä, ja suuntasin ulos kameran kanssa. Paikoilla ei ollut väliä, vain sillä, että sain olla täysin omassa rauhassani, ilman aikatauluja tai vastuuta kenestäkään muusta. Tarvitsen aina välillä tällaista nollausta. 

Kävelin Perhonjoen vartta Rödsön kohdilla. Joki virtasi tummana, hiljaisena ja tasaisena. Täydellisenä vastakohtana viime viikkojen hulinalle. Joen rannalla seisoessa ja syysilmaa hengittäessä tunsin, miten oma sisäinen puskemistila alkoi vihdoin purkautua. Luonnolla on ihmeellinen kyky maadoittaa ihminen silloin, kun aivot käyvät vielä ylikierroksilla. Vesi vain virtaa, kysymättä tai vaatimatta mitään.

Joki virtaa tähän aikaan vuodesta tummana. Veden pinnasta heijastuu syystaivaan harmaus ja rantapuiden viimeiset lehdet. Joen rannalla seisoessa tuntuu, kuin ajantaju katoaisi hetkeksi kokonaan. Veden tasainen liike rauhoittaa ja muistuttaa siitä, että kaikella on oma luonnollinen syklinsä. Ei ole kiire mihinkään.

Kun palasin kotiin, pysähdyin pihatien varteen. Pelto oli täynnä joutsenia, kuten aina tähän aikaan vuodesta. 

Keltaisella, puidulla viljapellolla lepäsi suuri joutsenparvi. Siinä ne olivat, valkoisina siluetteina sänkipellon keskellä, täysin omassa maailmassaan.  Nuorimmat yksilöt tunnisti kivasti niiden harmahtavasta ulkoasusta. Äidit ja isät lapsineen valmistautumassa matkaan. Ne söivät rauhassa, keräsivät voimia ja tankkasivat energiaa tulevaa muuttomatkaansa varten. Lintujen hiljainen jutustelu ja siipien havina olivat ainoat äänet syksyisessä maisemassa. Oli etuoikeutettu olo saada seurata niiden tankkaushetkeä vähän matkan päästä, häiritsemättä.

Katsoessani lintuja tajusin, miten samanlaista sykliä me ihmisetkin elämme. Et voi olla jatkuvassa lennossa ja puskemistilassa. On pakko tulla välillä alas, laskeutua omalle "sänkipellolle" ja vain tankata varastoja tyhjyydessä. Tämän viikonlopun teemana onkin ollut nimenomaan syysrauha ja ne omat, hiljaiset hetket. Kotiin palattua kuppi kuumaa kahvia ja muistikortillinen hiljaisuutta. Se riittää juuri nyt.

Maria Sofia Keckmanin perinnönjako

Mitä tapahtuu, kun 1800-luvun alun nuori nainen jää lähes tyhjän päälle, mutta päättää silti ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä?

Huhtikuussa 1903 sanomalehti uutisoi Lohtajalta kantautuneen suru-uutisen. Eräs paikkakunnan vanhimmista ja tunnetuimmista asukkaista, ruustinna Maria Sofia Keckman (o.s. Wiberg), oli nukkunut pois.

Hänen elämäntarinansa on kiehtova kuvaus sitkeydestä, sivistyshalusta ja ajasta, jolloin naisen tie itsenäisyyteen vaati poikkeuksellista rohkeutta.

Maria Sofia syntyi vuonna 1822 Kokkolan Kirkonmäellä, jossa hänen isällään, majuri Wibergillä, oli pieni sotilaspuustelli eli virkatalo. Lapsuus sai kuitenkin murheisen käänteen, kun isä kuoli äkillisesti. Äiti, tytär ja kaksi poikaa jäivät hyvin vähävaraisiksi. Niukkuudesta huolimatta Maria Sofia ei lannistunut. Hän hankki sivistys- ja soiton alkeensa täysin omatoimisesti, koska varoja ei ollut. Saksalaiselta äidiltään hän oppi lisäksi vieraat kielet.

Vain 16-vuotiaana Maria Sofia perusti Kokkolaan yksityisen tyttökoulun. Aluksi opetettiin aakkosia, mutta koulu laajeni nopeasti kattamaan vaativampiakin aineita, ja oppilaat viihtyivät siellä vuosia. Neiti Wibergistä tuli kaupungin säätyläistyttöjen sekä maaseudun virkamiesperheiden tytärten rakastama opettaja. Hän pyöritti koulua täysin yksin huikeat 20 vuotta, opettaen tavallisten kouluaineiden lisäksi soittoa ja käsitöitä.

Vuonna 1859 Maria Sofia solmi avioliiton Lohtajan leskimies, rovasti Keckmanin kanssa. Avioliitto toi mukanaan suuren muutoksen, sillä ruotsinkieliselle Marialle suomen kieli oli tähän asti ollut vieras kieli. Ruustinna opetteli suomen kielen sekä lukemalla että puhumalla, ja otti samalla lujan otteen suuren pappilan taloudenhoidosta. Pappilan arki vaati tarkkuutta ja huolellisuutta, ja Maria Sofia suoriutui tehtävästään kunnialla. Rovastilla oli ainakin kaksi lasta edellisestä liitostaan; Johan Alfred Keckman ja Carl Abraham Keckman. Johanin lapset olivat Adele, Carl ja Ines. Rovastin lapsista  Carl Abraham oli ilmeisesti kuollut jo pienokaisena. En ainakaan löytänyt yhteisiä lapsia Maria Sofialle ja Karl Abrahamille. 

  

Kaksikymmentä vuotta kestänyt avioliitto päättyi rovastin kuolemaan. Maria Sofia jäi leskeksi. Hän muutti pappilan lähellä sijaitsevalle maatilalle, jossa hän asui pojanpoikansa perheen ympäröimänä aina viimeisiin päiviinsä saakka. Maria Sofia oli loppuun asti kiinnostunut maailman menosta ja henkisistä liikkeistä. Nuoruudessaan hän tempautui mukaan heränneiden eli pietistien liikkeeseen ja oli hyvä ystävä itse Fredrik Gabriel Hedbergin kanssa, joka vaikutti tuolloin paikkakunnalla ja perusti myöhemmin evankelisen herätysliikkeen.

Kun ruustinna Keckman keväällä 1903 saatettiin haudan lepoon, häntä jäivät kaipaamaan poikapuoli, suuri joukko lapsia, lastenlapsia ja jopa lastenlastenlapsia. Hänen perintönsä Kokkolan ja Lohtajan seudulla säilyi pitkään Tässä osoitus siitä, kuinka yksi nainen voi omalla tarmokkuudellaan sivistää kokonaisen sukupolven.

Kun Maria Sofia huhtikuussa 1903 oli nukkunut pois, alkoi kulissien takana historian valossa poikkeuksellisen tarkka ja jännittävä perinnönjako. Vuoden 1903 viralliset lehdet julkaisivat pitkiä kihlakunnanoikeuden kuulutuksia, jotka avaavat ikkunan säätyläisperheen arkeen, varallisuuteen ja jopa perhesalaisuuksiin. Mitä ruustinnan jälkeensä jättämät paperit paljastivat?

Käräjäoikeuden asiakirjat vievät meidät ensin ajassa taaksepäin vuoteen 1869, jolloin Maria Sofia ja hänen aviomiehensä, Lohtajan kirkkoherra Karl Abraham Keckman, olivat laatineet keskinäisen testamentin. Paperi oli aikakaudelleen tyypillinen, mutta siinä oli ehto.  Eloonjäänyt puoliso sai pitää koko omaisuuden jakamattomassa pesässä, jotta tämän toimeentulo oli turvattu. Kirkkoherra kuitenkin varmisti selustansa. Vuonna 1872 hän oli käynyt erikseen lisäämässä oikeuden pöytäkirjaan ehdon: Maria Sofia sai hallita kaikkea, mutta hänellä ei ollut oikeutta lahjoittaa tai tuhlata omaisuutta suoraan suvuilta pois.

Lisäksi testamentissa huomioitiin Maria Sofian saksalaissyntyinen äiti, majurska Maria Elisabeth Wiberg. Jos äiti eläisi tyttärensä ja vävynsä yli, hänelle oli maksettava jakamattomasta pesästä 800 Suomen markkaa. Se oli iso summa rahaa tuohon aikaan!

Kirkkoherran kuoltua Maria Sofia jäi leskeksi, ja vuonna 1896 hän päätti laatia oman, salaisen jatkotestamenttinsa Lohtajan pappilassa. Kun ruustinna vuonna 1903 kuoli, hänen pojanpoikansa maanviljelijä Arthur Keckman marssi oikeuteen molemmat paperit kourassaan.

Maria Sofian oma testamentti oli kirjoitettu suomeksi. Se paljasti,  mitä ruustinna todella omisti ja kuka oli suosiossa. Neidit Inez, Alice ja Sigrid Keckman saivat kukin 2 000 markkaa. Kaiken kiinteän omaisuuden, maat ja metsät, sekä kaikki eläimensä ruustinna testamenttasi yksinään Ernst Arthur Keckmanille. Arthur sai myös valita huonekaluja kolmeen eri huoneeseen täysin oman makunsa mukaan. Säätyläiskodin kallein ja rakkain esine, piano, määrättiin Arthurin lapsille, Alicelle ja Hiljalle, yhteiseksi omaksi.

Perinnönjako ei kuitenkaan ollut mutkaton.  Osa perillisistä, ruustinnan lapsista tai lapsenlapsista, asui tuntemattomassa paikassa ulkomailla. Koska heitä ei tavoitettu perinteisin keinoin, oikeus määräsi, että haaste ja testamentit oli julkaistava Suomen virallisissa suomen- ja ruotsinkielisissä lehdissä. Ulkomailla asuville sukulaisille annettiin tasan vuosi ja päivä aikaa palata Suomeen moittimaan testamenttia, tai muuten Arthur ja kumppanit saisivat pitää pianon, maat ja eläimet.

Ilmoituksesta saapui maanviljelijä Arthur Keckman, Lohtajan kylästä ja pitäjästä, oikeuden eteen ja jätti sekä omasta että kanssaperillistensä puolesta valvottavaksi otteen tämän Kihlakunnanoikeuden vuoden 1882 syyskäräjillä lokakuun 27. päivänä pidetystä pöytäkirjasta, § 76, josta sitä luettaessa kävi ilmi, että leskiruustinna Maria Sofia Keckman, edellä mainitusta kylästä ja pitäjästä, oli silloin valvonut miehensä, rovasti Karl Abraham Keckmanin kanssa tehdyn keskinäisen testamentin. 

"Allekirjoittaneet aviopuolisot ovat vapaasta tahdostaan ja täydessä ymmärryksessä laatineet välisensä sellaisen testamentin: että se meistä, joka elää toisen yli, saa istua jakamattomassa pesässä täydellä omistus- ja hallintaoikeudella omaisuuteen ilman poikkeuksia; täten kenenkään perillisistämme ei tule astua perintöön jälkeemme, ennen kuin olemme molemmat kuolleet. Mitä silloin on jäljellä pesän varoista, on kaupungin oikeuden mukaan lankeava minun, Carl Abraham Keckmanin lapsenlapsilleni, eli Tornion koulunopettajan, maisteri Johan Alfred Keckmanin lapsille. Muutoin olemme sopineet ja määränneet, että eloonjääneen puolison on, huolimatta siitä, että hän istuu jakamattomassa pesässä, yhteisestä omaisuudesta kykyjensä mukaan avustettava edellä mainittujen lastenlasten kasvatusta, sekä myös, että kummankin meidän poismenon jälkeen äitimmme ja anoppimme, majurska-leski Maria Elisabeth Wiberg, mikäli hän elää meitä kauemmin, saa pesän jakamattomasta osasta kahdeksansataa (800) Suomen markkaa. Jos kuitenkin kävisi niin, että eloonjäänyt puoliso menee uuteen avioliittoon, pesä jaetaan ja avioliittoon astuva ottakoon oman osansa lain mukaan.

Lohtaja, 17. päivänä maaliskuuta 1869.

C. A. Keckman.

M. S. Keckman.

Että rovasti C. A. Keckman ja hänen puolisonsa M. S. Keckman vapaaehtoisesti ja selkeässä mielentilassa ovat tehneet yllä olevan keskinäisen testamentin, todistamme me allekirjoittaneet, samanaikaisesti läsnä olleet todistajat. Paikka ja aika kuten edellä kirjoitettu.
samasta määräyksestä

Edv. Rehnbäck."

Tämä luettiin, ja toimitetusta pöytäkirjanotteesta kävi lisäksi ilmi, että yllä oleva keskinäinen testamentti oli 13. päivänä maaliskuuta 1872 otettu tämän Kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaan ja että rovasti Keckmanin pyynnöstä pöytäkirjaan oli lisäksi merkitty, että hän oli testamentilla tosin luovuttanut kaiken omaisuutensa vaimolleen, mikäli tämä eläisi miestään kauemmin, mutta kuitenkin sillä omistusoikeuden rajoituksella, ettei vaimo saisi lahjoittaa tai tuhlata omaisuutta. Hakija pyysi nyt, ilmoittaen olevansa testamentissa mainitun Johan Alfred Keckmanin poika ja että hänellä oli viisi sisarusta, saada sekä omasta että näiden sisarusten puolesta valvoa yllä olevan testamentin; ja ilmoitti hakija, että leskiruustinna Maria Sofia Keckman oli kuollut 15. päivänä huhtikuuta 1903 ja jättänyt jälkeensä myös toisen testamentin, jonka vastaaja niin ikään jätti oikeudelle valvottavaksi, ja tämä viimeksi mainittu testamentti kuului seuraavasti:

"Ajatellessani pois lähtöäni tästä elämästä olen tahtonut täten antaa viimeiset määräykseni siitä, kuinka jälkeeni jäänyt omaisuus on jaettava perillisten välillä ja siinä tarkoituksessa tehnyt seuraavat säädökset:
Rahoistani pitää neitien Inez, Alice ja Sigrid Keckman'in kunkin osakseen saada kaksituhatta (2,000) markkaa ensin päältä.
Kaiken kiinteän omaisuuteni sekä kaikki eläimeni saa Ernst Arthur Keckman yksinään ynnä samoin huonekaluja kolmeen huoneeseen oman valintansa mukaan.
Pianon saavat Ernst Arthur Keckman'in lapset Alice ja Hilja yhteiseksi omakseen.

Kaikki se omaisuus, joka ei kuulu edellä oleviin määräyksiin, jaetaan tasan kirkkoherra Johan Alfred Keckman'in lasten välillä, niinkuin siinä testamentissa, jonka minä Maaliskuun 17 päivänä 1869 miesvainajani, provasti C. A. Keckman'in kanssa tehtnyt olen.

Lohtajalla, Helmikuun 18 p:nä 1896.
Sofia Keckman.

Että toisella puolella olevan testamentin tekijä, pruustinna Sofia Keckman, on vapaasta tahdostaan, terveenä ja täydellä ymmärryksellä ollen tehnyt siinä olevat määräykset, sen vakuutamme ja todistamme me allinkirjoittaneet yht'aikaa läsnä olleet todistajat. Aika ja paikka kuin edellä.

Alex. Mellenius. Joh. Leppälä. G. Bergström.

Kirj. sama
Otteen oikeaksi ja yhtäpitäväksi alkuperäisen kanssa todistamme. Kannus 18 p. Toukokuuta 1903.
Juho Jukkola. Juho Kuru."

Tekstin lukemisen jälkeen hakija Keckman pyysi Oikeudelta ohjeita siitä, mitä hänen ja muiden testamentinsaajien oli noudatettava päästäkseen nauttimaan edellä mainituissa testamenteissa heille suoduista eduista, sekä myös, koska jotkut vainajan lapsista oleskelivat tuntemattomassa paikassa ulkomailla, että hakijoiden sallittaisiin Suomen virallisten lehtien kautta antaa testamentti tiedoksi näille perillisille, minkä jälkeen hakijaa käskettiin poistumaan siksi aikaa, kun oikeudessa neuvoteltiin seuraavasta päätöksestä: 

"Perintökaaren 18 luvun 1 §:n mukaisesti hakijoilla on oikeus, mikäli he haluavat yllä olevia testamentteja hyväkseen käyttää, antaa testamentit tiedoksi vainajan Maria Sofia Keckmanin lähimmille perillisille, niille jotka tunnetaan, tämän pöytäkirjan oikeaksi todistetuilla jäljennöksillä, ja niille, jotka oleskelevat tuntemattomassa paikassa ulkomailla, julkaisemalla tämä pöytäkirja Suomen suomen- ja ruotsinkielisissä virallisissa lehdissä, ja on perillisillä sen jälkeen täysi oikeus yön ja vuoden kuluessa tiedoksisaannista moittia testamentteja, mikäli siihen on perustetta, sillä uhalla, että jos he sen laiminlyövät, testamentit saavat lainvoiman.

Julkaistiin.

Aika ja paikka ennen kirjoitetut.
Kihlakunnanoikeuden puolesta:
K. J. Svahn."

LÄHTEET: 

Finlands almänna tidning. 24.5.1859 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/464697?term=Carl%20Abraham%20Keckman&page=3]Luettu 18.10.2026. 

Finlands allmänna tidning24.7.1903. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/620243?term=Carl%20Abraham%20Keckmans&page=4] Luettu 18.10.2026. 

Kokkola-lehti 16.4.1903. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/653761?term=Taas&term=laulettua&term=puhui&term=opettaja&term=Eero&term=Kolehmainen&term=puhuiwat&term=opettajat&page=2] Luettu 18.10.2026. 

Johan Rahmin muistopuhe vuonna 1783

Tällä kertaa kurkistamme Johan Johansson Rahmin hautaustapahtumiin.

Johan Rahmin kerrotaan olleen suvun kantaisän, Erik Rahmin,  pojanpoika. Vuoden 1915 Österbottningen-lehdessä häntä kuvattiin näin  "Hän lienee ollut suurin kauppias ja varakkain mies Kokkolassa 1700-luvulla. " Näitä Rahmeja kun oli monessa polvessa, kesti tovin, ennen kuin  pääsin "oikean" Johanin jäljille. 

Johan Johansson Rahm oli syntynyt Lohtajalla 18.6.1721. Hän avioitui 3.4.1743  Christina Lithénin kanssa. Christina oli kokkolalaisen kauppiaan, Matts Lithénin, ja Brita Bringin tytär. 

Rahm avioitui Oulussa  toiseen liittonsa 6.4.1769 Johanna Lovisa Harnackin kanssa. Johanna oli oululaisen kauppiaan ja raatimiehen, Gabriel Siniuksen, leski sekä Liivinmaan kirkkoherran (Smiltenskan seurakunta), Niclas Fredric Harnackin, ja hänen vaimonsa, Rachel Sofia von Dietzin, tytär." Johan Rahm kuoli 10.1. 1783 Kokkolassa. Harnack-suku oli baltiansaksalainen, ja Liivinmaa käsitti tuolloin nykyisen Etelä-Viron ja Pohjois-Latvian alueita.

Johan(nes) Rahm omisti tilan N:o 7 toisessa ja N:o 81 9:nessä korttelissa. 

Johan rakennutti vuonna 1775 sukuhaudan, hautakammion tiilestä, Katariinan hautausmaalle. Christina kuoli 1768 ja hänet on haudattu  silloisen Kokkolan kaupungin kirkon kuorin alle. 

Johan Rahm haudattiin 21.1.1783. Kuolinsyynä mainittiin "slag" eli jokin kohtaus. Hän oli kuollessaan 61 vuotta ja 27 päivää vanha. 

Rahmin hautajaisissa piti muistopuheen kirkkoherra Johan Snellman. Ajan tavan mukaan tuo puhe julkaistiin myös painettuna!

 

Käänsin kansilehden tekstin, se menee kaiketi näin: Mietiskely kuoleman yli, lausuttu, kun raatimies ja kauppias, jalo ja korkeasti arvostettu, herran Johan Rahm, 61 vuoden ja 6 kuukauden (hieman eri ikä kuin haudattujen luettelossa mainittu)  kunniallisen vaelluksen jälkeen luovutti sielunsa omalle Luojalleen 10. tammikuuta ja kaikella kunnialla haudattiin 21. samassa kuussa 1783. 

Vaasa, painanut Georg Wilhelm Londicer.

Nyt hauta minut nielee, elämän syvään syliin,

tule, vaeltajani, nyt pois, älä enää viivy ja puhu,

Näin yksin usein olin, synnin tähden horjuen,

Mutta nyt turvani on, synkän kuoleman edessä.

Tästä kulkee synkkä käytävä, jota me kuolemaksi kutsumme,

hallitsijani, opeta minut murheessa ja kuolemassa vaeltamaan,

vereni uhriksi vuodatettiin ristillä,

ja siksi toivon, että saan lohdun siellä.

Hänen apunsa sinua seuraa, kun sydän tuntuu raskaalta,

pahat ajat, ahdistus ja tuska voivat sinua koetella,

älä epäröi, vaikka synti painaa sinua,

Jumala antaa sinulle anteeksi, jos turvaudut Hänen armoonsa.

Valmistaudu tuohon matkaan, joka on lopulta meille kaikille,

vanha käy sinne ensin, mutta nuori seuraa samaa tietä,

kukaan ei voi sitä välttää, Hän kutsuu pienet ja suuret,

hänen vakava lakinsa meitä kaikkia velvoittaa.

Niin otetaan sinut pian pois, Hän auttaa ja suojelee sinua,

Hän vie sinut sieltä, missä kaikki sinut näkevät,

Mutta muista tarkoin, kun sinun on kuoltava,

älä unohda Jumalaa, kun kuolema sinua kohtaa.

Nyt kun tämä aika päättyy, ja Elämän Herra kutsuu,
Hän vapauttaa vangit ja tuo heille ilon,
Kaikki saavat päästä sinne, missä Jeesus asuu,
Minun hautani, minun paratiisini, sinne minä kuljen.

Tällä perustalla olen elänyt, siihen minä myös kuolen,
Anna minun seurata Jeesusta haudan porteista sisään,
Kiitos Isäni, että kuulen lupauksesi,
Annan itseni Sinulle, pyydän nyt saada liittyä seuraasi.

Ei matkanteon pituus, ei haudan synkät suojat,
eivät tuskat tai ahdistus voi minua Jeesuksesta erottaa,
ei pelko tai hätä nyt eikä koskaan, ei elämä eikä kuolema,
kaiken lopussa lepään turvassa Hänen kädessään.

Vaikka tämä ruumis väsyy ja kohtaa kuoleman,
niin sielu näkee jälleen kirkkauden,
joka täällä oli kallista, saa siellä arvonsa,
ja raskas taakka lankeaa pois, kun pääsen sinne.

Mutta kukaan ei kulje tätä tietä yksin ja turhaan,
vaikka maailma katoaa ja kaikki muuttuu,
mitä täällä kerran oli, saa siellä uuden merkityksen,
ja jo nyt säteet ennustavat tulevaa iloa.

Pois siis, sinä maailma, joka tuhlaa aikaa laihaan hyötyyn,
pidät sielun harhassa ja johdat sen harhaan,
Ei, sielu ei enää saa iloita siinä, missä synti asuu,
sillä puute ja turhuus tuovat mukanaan paljon murheita.

Mitä hyödyttää kuoleman päin eläminen, mitä tuo iloksi maallinen siunaus?
Se katoaa pian, kuin tuuli, joka hiljaa häviää,
Autuas on se, joka kulkee kohti hautaa oikeassa uskossa,
ja pysyy lujana lohdutuksessa tässä pyhiinvaelluksessa.

Niin käy tämä matka, hautaan kuljetaan levollisena ja iloisena,
sillä kaiken lävitse vie johdatus, minä kuljen iloiten sieltä pois,
sillä pelastus on valmistunut, Hänen käsiinsä luotan yhä,
vaikka monien vuosien ajan Häntä ei enää nähdä.

Alle kirjoitettu nimi "Agnoetus," joka tarkoittaa tuntematonta.

1700-luvulla tällaiset hautajaiskirjoitukset olivat yleisiä. Niitä tehtiin pieniksi vihkosiksi hautajaisten, häiden ja virkanimitysten yhteydessä.

1600-1700-luvuilla hautauskulttuuri oli juhlava ja monimuotoinen. Siihen kuului kirjoitettu ja painettu muistopuhe tai runo, joita joko jaettiin hautajaisissa, annettiin omaisille tai levitettiin laajemminkin. Vaasan Londicerin kirjapaino valmisti näitä. Koko julkaisu oli omistettu Johan Rahmille.

Vanhoista lehtikirjoituksista selviää myös, että nimen omaan Rahmien suku oli suurin ja vaurain Kokkolassa. Myös hänen veljensä tunnettiin varakkaina miehinä, mutta Johan oli kaikista rikkain.  Jo 1768 Johan Rahmin kerrottiin koonneen 45000 riikintaaleria hopearahaa.  Nykyrahassa se vastaisi noin 7-10 miljoonaa euroa!

Johan Rahmin kuolinpesään kuului muun muassa: 

2 tilaa

11/32 osuudet laivassa Stortia

1/16 osuudet Speculationissa

1/12 Continentessa

1/16 Gustaf III:ssa

1/2 Bostassa

1 yksityisesti rakennettu alus

9/16 kaupungissa sijaitsevasta varustetusta laivasta

4 tonttia Kalajoella

1/6 ja 4 tonttia tupakkatehtaassa

1/8 Lahnajoen sahasta

sekä lisäksi käteistä 23 259:4:4 hopeataalaria.

LÄHTEET: 

Gamlakarleby stad och dess borgarskap i förgångna tider. Österbottningen. 25.11.1913.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1274449?term=%C3%A5ter%20uppmana&term=Fr%C3%A5gan%20om%20pension&page=2] Luettu 11.10.2026. 

Gamlakarleby stad och dess borgarskap i förgångna tider. Österbottningen.30.7.1915.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1274095?term=1783&term=Johannes%20Rahm&page=2] Luettu 11.10.2026. 

Gamlakarleby stad  och dess borgarskap i förgångna tider. Österbottningen. 3.8.1915. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1274088?term=Tisdagen&term=%C3%96nskas%20k%C3%B6pa&term=Det%20%C3%B6vriga%20hemlandet&term=tisdags&term=%C3%96STERBOTTNINGEN&page=2] Luettu 11.10.2026. 

Reflexion öfver döden, yttrad, då råd-  och handelsman,...Herr Johan Rahm, efter 61 års och 6 månader s ärefulla vandring,  öfverlämnade sin själ.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2205667?term=Agnooftos&page=4] Luettu 4.6.2026.