Isonvihan kauhuja Kokkolassa 1714-1715; Kokkolan alueelta vangeiksi poisvietyjä Korpilaisen perheen valossa

Tämänkertainen päivitys vastusti. Sain kirjoituksen lähes valmiiksi, kun käsi kävi johonkin ja koko teksti yhtä y-kirjainta ja otsikkoa lukuun ottamatta katosi ajasta ikuisuuteen. Ei auttanut, vaikka tekstiä oli tallennettu useampaan otteeseen. Mutta tästä jatketaan. Kaiketi ihmisen sinnikkyyttä punnitaan tällaisissa, jos missä. Jos vahingosta yrittää jotain ottaa opikseen, niin olen nyt lisäksi kopioinut tekstiä useaan otteeseen. Kolmatta kertaa en aio enää aloittaa alusta!

Yllä: Kuvakaappaus alkuperäisestä papin kirjoittamasta listasta Kokkolasta pois viedyistä. 

Olen useaan otteeseen kirjoitellut vuosien varrella Isonvihan kauhuista. Se oli erityisen julmaa aikaa juuri Pohjanmaalla. Aiheeseen syventyminen on aiheuttanut myös jonkinlaista kiintymistä aiheeseen. No, ehkä kiintymys on väärä sana, mutta koskettavan  kiinnostavaa ja murheellista  aihetta on ollut  mielenkiintoista tutkia. Olen aiemmin kirjoittanut lapsisiepatuista Kälviällä ja ja Lohtajalla ainakin. Ulkomuistista ainakin nuo neljä linkitettyä tarinaa. Kokkolan alue on jäänyt tutkimatta, kun sieltä on löytynyt tietoa vähemmän. Nyt kuitenkin tuli vastaan kiinnostava kirjoitus. Sen on kirjoittanut Mikko Himanka - tosin ruotsiksi taltioituna - Karlebynejden - vihkosessa. Himanka on taltioinut siinä Isonvihan aikana 1714-1715 Kokkolasta pois vietyjä ihmisiä.

Valitettavasti kirkonkirjat Kokkolasta  on Isovihan hävityksissä kadonneet sota-ajan läheisiltä vuosilta. Niitä löytyy vasta vuodesta 1721 eteenpäin. Tämä aiheuttaa tietysti sen, että poisvietyjen jäljille on vaikeaa päästä. 

Pohjanmaan pappien kunniaksi voi sanoa, että he kokosivat ansiokkaasti listoja poisviedyistä. Näin Kokkolassakin. Papit lähettivät listansa kuvernöörille, joka puolestaan lähetti ne eteenpäin Tukholmaan. Kokkolan listan on alkujaan taltioinut kappalainen Henrik Engmark. Näistä löytyy kopiomikrofilmi FR 63 Kansallisarkistosta. Jostain syystä se on jäänyt aika lailla vähän julkaistuksi. 

Kirjoitan listan tähän alle suomennettuna - alkuperäinen lista on ruotsiksi myös Karlebynejden- julkaisussa. Listaan on tallennettu kylittäin poisviedyt. Ensimmäisessä osiossa on  kirjattu ne vangitut, jotka vietiin Kokkolan kaupungista, siis keskustan liepeiltä (Gamle Carleby Sochns Moder Kyrckio). Listan poisviedyt ovat pääosin vuodelta 1714, jokunen vuodelta 1715. 

Elsa, Michel Simonbackan tytär (ikä pois vietäessä 18)

Brita, Erich Axelinpojan tytär, piikana siellä (14)

Mattz ja Erich, Mattz Rijpan pojat (15:13)

Erich ja Hindrich, Hindrich Heinosen pojat (19:9)

Maria ja Isach, Johan Hästbackan lapset (15:11)

Jacob, Lars Brusinpojan poika (12)

Carin, Hindrich Låglandin tytär (13)

Anna, Mårten Brännkärrin tytär (14)

Hindrich, Michel ja Anders, Anders Bastubackan pojat (16:14:10)

Mattz, Johan Jolckan poika (8)

Erich ja Johan, Johan Haaviston (10:6)

Sokojan kylä

Anders, Mårten Nootjärfven (13)

Erich ja Johan, Mattz Åifvobackan (18:15)

Mattz, Mattz Härläfvän eli Rijpan poika (19)

Erich, Erich Vänterjärfven poika (15)

Öjalaiset

Mattz, Mattz Qvikantin poika (11)

Maria, Jacob Korttzin tytär (17)

Isach, Isach Jacobssonin poika (13)

Rödzö

Elsa ja Malin, Johan Litzlöösin tyttäret (18:16)

Korpilahti

Anders, Johan ja Margeta, Erich Finnilän (15: 13: 29)

Hans, Hans Rimmen

Mattz, renkinä Korpilaisella (13)

Maria Andersdotter (20)

Daniel ja Maria, Anders Hassisen lapset (10:15)

Johan, Thomas Lillkotkamaan (14)

Isach, Michel Lillkotkamaan (16)

Mattz, Anders Storkotkamaan poika (16)

Johan Johansson Prästin sotilaspoika (10)

Vaimo Brita Andersdotter sekä heidän poikansa Frantz Mattsson (6)

Mattz, Anders Vitikin poika (13)

Anders Pehrsson, sotilaana Kaukossa (10)

Vitzarin kylä

Johan, Mattz Stoorhångan poika (8)

Cornelius, entinen Mattzesin renki (16)

Piika Eva Mattzdotter (22)

Elsa, Hans Repsarin tytär (14)

Carin, Hindrich Repsarin tytär (16)

Anders Kåla ja hänen vaimonsa

Margeta, Hindrich Gunnarin tytär (15)

Erich Johansson Smed

Erich Olofsson, vanha sotilas

Kaustarin kylä

Johan, Jöns Suomalaxin poika (13)

Brita ja Anna, Erich Vargin (22: 18)

Anna Danielintytär

Elsa Michelintytär, sotilaan vaimo

Christopher, Hindrich Korpen poika (14)

Jöran, heidän renkipoika, joka oli Savosta (12)

Hindrich Perinpoika, Mattz Åsmuksen renkipoika (12)

Linnusperän kylä

Johan, Lars Indolan poika (12)

Johan, Hans Vefvarin poika (15)

Michel Olofinpoika, Michel Snickaren poikapuoli (10)

Augustinus Clemetinpoika (18)

Johan ja Brita, Johan Brusinpojan (10)

Hindrich Olisbacka sekä hänen vaimonsa ja kaksi lasta

Lisäksi poisviedyiksi on kirjattu seuraavat lapset

Thomas Johaninpoika Sarucka

Erik Johaninpoika

Mattz Johaninpoika Fordell

Sigfred Påhlinpoika

Michel Mattsinpoika Vefvare

Mattz Andersson Ahlskog

Johan, Jacob ja Hindrich Mattsinpojat

Anders Erichinpoika

GCarleby 17.11. 1721 Henricus Engmarck

                                     Sacell i GCarleby

Oivallan, että jotain maagista näyttää olevan siinä, että kirjaukset on tehty päivälleen 303 vuotta sitten. Se selviää tuosta allekirjoituksen päivämäärästä! Ja tosiaankin kirjaukset on viralliseen listaan laadittu  kuusi vuotta Isonvihan jälkeen! Tuolloin vasta saapui tieto rauhasta Kokkolan kyliin.  Media ei ollut paikalla uutisoimassa yhtä ahkerasti kuin meidän aikanamme! Kirkonkirjat (syntyneet ja vihityt)  Kaarlelassa alkavat tuolta samalta vuodelta! Rippikirjat vasta vuodesta 1725. Kokkolan seurakunnalta tosin on tallessa syntyneiden luettelo Isonvihan ajalta. 

Tuo Henricus Engmarck oli lähtöisin Limingasta ja syntynyt 1650.  Kokkolaan hän oli tullut seurakunnan pitäjänapulaiseksi ja kappalaiseksi vuonna 1708. Engmarck toimi pappina koko Isovihan ajan Kokkolassa. Hän näyttää kuolleen melko pian tämän listauksen teon jälkeen, sillä hänet on haudatttu 2.7.1722. 

Himanka toteaa, että monelta muulta paikkakunnalta vietiin vangeiksi Kokkolaa enemmän. Kun katson tuota listaa, näen selkeästi, että esimerkiksi Vitsari ja Korpilahti on pitkillä listoilla. Päätiehän meni jo noihin aikoihin aika samasta paikasta noiden kylien läheisyydestä, joten "koirankuonolaisia" (kuten sen ajan ilmaisu oli) liikkui seudun ohi runsaasti. On mielenkiintoista myös katsoa poisvietyjen ikähaitaria. Kokkolan lista onkin siinä mielessä hyvä, että listaan on kirjattu myös poisvietyjen iät, näin on aika harvassa listassa. Nuoria naisia näyttää olleen aika monta viedyissä, pikkutyttöjä vähän. Nuoria poikia sen sijaan on eniten. Tosi moni etenkin pojista on isäntien lapsia. ja vielä kun oikein tarkasti katsoo, monella pojalla on isänsä kanssa sama etunimi - se saattaa kertoa siitä, että kyseessä on perheiden vanhimpia poikia. Paljon sukunimiä, mitkä edelleen ovat meille kokkolalaisille tuttuja...

Koska kirkonkirjat puuttuvat Isonvihan ajalta Kokkolassa, on erittäin haastavaa päästä poisvietyjen alkuperään käsiksi. Himanka on kuitenkin aikanaan läpikäynyt listaa ja toteaa, että listassa on muutamia mahdollisia takaisinpalanneita, kuten Maria Jacobintytär Kortt, Anders Kåla vaimonsa kanssa, sekä Anna Erikintytär Varg, joka vihittiin 1727 Johan Johaninpoika Vargin kanssa. Harvat oli kuitenkin ne, joilla oli edes mahdollisuuksia palata pitkienkin taipaleiden takaa. 

Olisi kiinnostavaa saada kuulla enemmän siepattujen myöhemmästä elämästä tai jo pelkästä matkasta vangittuina.  Varmaan moni uuvahti jo matkalle, mutta todistetusti on ollut myös niitä,  joita on viety Venäjälle, ja vielä sitäkin  kauemmaksi. Nuoret suomalaispojat olivat kovien työmiesten maineessa, mutta naisten kohtalo lienee ollut toisenlainen.  Kokkolan listauksessakin on useampia täysi-ikäisyyden kynnyksellä olleita tyttöjä. Kirsti Loukolan teoksista näistä kohtaloista voi lukea enempikin. 

Täältä omasta kylästä poisvietyjä on todella runsaasti, lähes kaikista silloisista kylän taloista. Intouduin vielä lueskelemaan Perttu Immosen loistavaa "Suomen rahvaan historia"-kirjaa, jossa kerrotaan juurikin Korpilaisen talon elämästä.  Kirjasta selviää, että Korpilahden kylän  isäntäväestä enemmistö oli kadonnut sodan aikana - kuka vangiksi, kuka paeten.  talossa oli tuolloin isäntänä vävy. Listan mukaan Korpilaisen talosta  vietiin vangiksi 13-vuotias renkipoika, Mattz. Omia lapsia ei tuolloin Mattzilla talossa ollutkaan. Yllättävää sinällään, että Korpilaiden talosta on renkikään viety, kun tietää Mattz Korpilaisen aseman starostina. 

Yllä: Korpilaisen talon sivu Kaarlelan seurakunnan rippikirjassa vuosilta 1725-1731. 

Korpilaisen taloa isännöi Isonvihan aikana vävy Matts Mattsinpoika. Hän toimi miehitysajan lopulla  omassa piirissään starostina eli hänen tehtävänään oli kerätä venäläisten vaatimat verot, sotamiehet ja eläimet. Tilanne Korpilahdessa oli surkea karjanhoidon osalta. Koko kylässä oli enää 12 lehmää, normiaikoina se olisi voinut hyvinkin olla yhden talon lehmämäärä. Korpilaisessa, joka oli kylän parhaita tiloja, oli lehmiä kaksi. Mattz Korpilaisen hevosen oli vienyt eräs venäläisrakuuna. Siksi pellot täytyi kyntää käsivoimin. Koko kylässä oli enää kolme heikkoa hevosta, jotka eivät kelvanneet venäläisille kyydityksiin. Sen vuoksi he vaativat rahaa, jota starosti Mattz Korpilainen yritti naapureineen saada hankituksi. Miehityksen alkaessahan oli tehty usein rahakätköjä, joten niistä varmaan kaivettiin varoja esiin. 

Tiedetään, että Mattz Korpilaisen vaimo, Brita Andersintytär, oli ollut vainolaisia paossa tyttärensä, Annan, kanssa.  He palasivat kotiinsa  viimeistään vuoden 1717 lopulla. Anna oli tuolloin 6-vuotias. Pian palaamisen jälkeen Brita Andersintytär alkoikin odottaa perheeseen esikoispoikaa, joka sai synnyttyään nimen Mattz isänsä mukaan. Vuonna 1721 syntyi taloon tytär Brita.  Kaikkiaan Brita ja Mattz saivat kaksitoista lasta, joista  seitsemän eli aikuisiksi saakka. Korpilaisen talossa asusteli myös tilan entinen isäntä. Hän oli jo yli 60-vuotias Johan Luukkaanpoika. Johan eleli miehitysajan jälkeen Korpilaisessa itsellisenä.

Mattz Korpilainen jatkoi rauhanajalla Lautamiehenä. Mattzin tiedetään olleen kaksikielinen. Hässäkkää ja eripuraa aiheutti se, että perinnönjako tilalla oli jäänyt Isonvihan vuoksi kesken. Irtaimisto kyllä oli jaettu, mutta kaikki maaomaisuus oli jakamatta ja Mattz Korpilaisen käytössä. Niinpä entisen isännän, Johan Luukkanpojan jälkeläiset vaativat uutta jakoa. Koska Mattz oli tullut alkujaan vävyksi taloon, ei hänen vaimonsa perintäoikeus ollut yhtä vahva.

Talvikäräjillä 1728 Korpilaisen isännäksi merkittiinkin "nuori tyttö Lisa", joka oli mitä ilmeisimmin Johan Luukkaanpojan lapsenlapsi. Kaikeksi onneksi tuli hyvä satokausi ja Mattz Korpilainen sai lunastettua tilalta muut ulos ja pääsi palaamaan tilan isännäksi. Vielä vuoden  1732 talvikäräjillä mainitaan, ettei Mattz Korpilaisella ollut varaa hankkia renkiä. Entinen renkipoika oli poisviety ja uutta ei voitu ottaa tilalle. Joutuikohan Mattz Korpilainen antamaan renkipojan koirankuonolaisten matkaan, kun he vaativat rahaa hevosten puutteeseen? Renkipoika oli sopivan ikäinen ja takuulla tottunut työntekoon. 

LÄHTEET: Himanka, Mikko. Ryssarna bortförde från Karleby och Nedervetil 81 barn och unga under Stora Ofreden 1714-1715. Karlebynejden. 2006. Nro 38. Karlebynejdens Bygde- och Släktforskare r.f. December 2006. 

Immonen, Perttu. Suomen rahvaan historia. Kolmen suvun elämää keskiajalta 1800-luvulle. Ateba Kustannus Oy. 2017.

Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554-1721. SKS. Henkilöhistoria. [https://kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/henkilo/523] Luettu 17.11.2024.

Joululahjavinkkejä lähes sadan vuoden takaa

Uskokaa tai älkää, mutta olen edelleen sairaana! Yli viikko tässä on jo mennyt ja nukuttu vuorokaudet ympäriinsä lähes 24/7. Kova yskä ja ääni ei vain kulje. Enää ei onneksi ole kuumetta. Sitäkin oli usean päivän tosi kovasti. Mutta saappa nähdä, pääseekö vielä huomennakaan töihin. Onhan tämä - ensin ei useampaan vuoteen yhtään sairaslomapäivää duunista ja sitten kaikki kootaan kerralla. Höh. Ei sitten yhtään nappaa. Mielessä pyörii sata asiaa, jotka pitäisi saada tehdyksi ja eteenpäin. Asioita, joita sijaiset  ei pysty tekemään. :((

Eilisiltana selailin vanhoja sanomalehtiä. Sattuu käsiin jokunen joulunalusnumero lähes sadan vuoden takaa. Lehdet taisivat olla vuosilta 1927 ja 1937. Näköjään jo silloin on ollut vaikeus valita joululahjoja. 

Toisaalta pidän kovin noista vanhojen mainosten selkeydestä. Yhteen mainokseen saatiin sisällytettyä oikeastaan koko kaupan varasto ilman ensimmäistäkään kuvaa. 

Tuo Alfr. Björklundin kauppa täällä Kokkolassa tuntuu olleen muutoinkin aikansa käsite. Etenkin, kun on mahdollisuus nähdä siitä vanha valokuva. Itseäni kiehtoo tässä periaatteessa  kovin minimalistinen varasto, joka kuitenkin  on saatu näyttämään runsaalta - ja ah, niin  siistiltä. Ja myyntihenkilöstön määrä, kun ottaa huomioon, että myynti tapahtui tiskin takaa.

Tietystikään kuva ei kerro kaikkea - kauppa oli aika isokin, mitä olen nähnyt siitä kuvia. Ja tosiaan varmaankin pääpaino oli sillä rautaosastolla.   Eikä tietysti voi mitenkään sivuuttaa tuota upeaa kassakonetta.  Sen takaa näkyy vielä vilaus täydellisesti asetettuja kangaspakkoja. Ihanaa jotenkin, että kun kukaan asiakas ei päässyt tavarapaljoutta tonkimaan, tuotteet säilyivät kaiketi hyllyissä siististi. Toki kuvaa katsoessa putkahtaa mieleen, että mitäs, jos olisinkin halunnut juuri tuon ylimmän hyllyn kulhon nähdäkseni ja sitten en olisi sitä halunnutkaan osta. Myyjä-parka. Toivottavasti kaupassa oli tukevat tikkaat!

Jotenkin kiehtova ajatus myös, että liike oli rautakauppa, mutta sieltä saattoi hankkia myös sekahedelmiä tai tupakkaa - ja paljon muutakin. 

Yllä: Björklundin kauppa Isokadun ja Torikadun kulmauksessa. Kuva valokuvattu  ETT: valokuvanäyttelystä,  Karelmon kokoelmat/KHRM. 

Yllä: Keskipohjanmaan kirjakauppa. Kuva valokuvattu ETT valokuvanäyttelystä. Alkuperäisen kuvan omistaa KPO arkisto. Kauppa sijaitsi osoitteessa Isokatu 8. 

Kivaa leikittelyä sanoilla on tässä joulupukkimainoksessa. Nyt se on täytettävä! Pukin kontti tietenkin! "Kaikki on kuin tarjottimella." Ja ei kun shoppailemaan!

Tämä Osuuskaupan mainos on kaunis mustavalkoisenakin. Se kätkee sisäänsä joulun kuvitukset ja tarjoustuotteet.  Joulupuu on rakennettu. Ihana!

Yllä:  Keski-Pohjanmaan Osuuskauppa. Kuva on Isokadulta pohjoiseen. Kauppa osoitteessa Isokatu 7. Kuva valokuvattu ETT: valokuvanäyttelystä,  KHRM. 

Näin upeita tuotenimikkeitä kaupat jo tuolloin pullollaan. Ehkä olisin käynyt hankkimassa pikkupaketteihin ainakin sokeripihtejä, fanerilippaita, pieksun pauloja, kirjoitustelineitä, varpaallishihnoja, neularasioita, leninkikankaita ja pulloverejä, aistikkaita lahjapakkauksia sekä mainoksen sanoin "Kaikkea, mikä tekee mielen iloiseksi sekä saajalle että lahjoittajalle. Kyllä siinä  oltaisiin jouluaattona suu auki montaa pakettia aukoessa. Mitä sinun paketeistasi olisikaan löytynyt?

LÄHTEET: Kokkola. Sanomia Pohjanmaalta. 15.12.1927. N:o 142.[https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1554302?term=Pikkujoulua&term=Kokkolan&term=Kokkola&term=Kokkolassa&term=Kokkolaankaan&term=pikkujoulun&page=1] Luettu 9.11.2024.

Pohjanmaan kansa. 18.12.1937. N:o 149A. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2069398?term=Ykspihlajan%20kansakoulujen&page=3] Luettu 9.11.2024. 

Marraskuun alussa

Tällä kertaa sen verran flunssaista oloa pukkaa, että vähän lyhkäisemmin tekstiä. 

Viikonloppu olikin tosi  kiva ennen flunssan iskua. Eilen vietimme epelin 6-vuotissynttäreitä. Lapsen ilo on niin konkreettista  ja aitoa tällaisissa juhlissa. Epeli jäi juhlinnan jälkeen vielä yöksi ja täksi päiväksi luokseni. Huusi, että "Jee!" 

Eilisiltana kävinkin sitten epelin ja äitini kanssa haudalla Pyhäinpäivän kunniaksi. Kello oli jo paljon, mutta ihmisiä riitti vielä puoli ysiltä. Itse käyn kynttilät viemässä   yleensä aikaisemmin, mutta tällä kertaa ei ehtinyt. Isäni kuolemasta tuli tänään jo viisi vuotta. Minne aika menee? Ja toisaalta - kuinka paljon asioita mahtuukaan näihin viiteen vuoteen!

Tämä päivä on mennyt lepäillessä. Täytyy ottaa iisisti, että säilyisi tärkeä työkalu, oma ääni, jonkinmoisessa kunnossa tulevan viikon koitoksiin. 

Mora klocka

Tänään taas tapetilla yksi kotini aarteista! Tämä kello on alkujaan appivanhempieni kodista. Muistan, kun nuorena ekoja kertoja siellä kyläilin 1980-luvulla, oli tämä kello olohuoneessa. Silloin se oli toimintakuntoinen. Ihailin monet, monet kerrat kelloa. Vähätpä tiesin, enpä olisi osannut aavistaa, että se vielä joskus asuisi omassa kodissani!

Appivanhempien muutettua aikanaan talosta pois, kello siirtyi siippani veljen omistukseen. Kello oli sammahtanut vuosien myötä. Koneistoon oli tullut jokin vika. Lisäksi sitä on edellisessä paikassa pidetty takan ääressä, sen vuoksi kello on viimeisimmän rempan jälkeenkin vähän saanut kauneusvirheitä pintaansa.

Kello seisoi uskollisesti kuitenkin sukulaismiehen olohuoneessa viime vuoteen saakka, jolloin siipan veli kysyi, haluanko kellon. No arvatkaa vaan, halusinko. Olisin ollut sen valmis vaikka ostamaankin...

Kellon kellotaulu, punnukset ja koneisto ei ole enää alkuperäisiä. Samoin kello on maalattu uudelleen  noin 1970-luvulla Kannuksen suunnassa.  Ihanasti silti osa kellon alkuperäistä maalia on jätetty näkyviin.   Ainakin nuo kellon tummanvihreät ja oranssit maalatut kohdat  jalkaosassa sekä "taitekohdissa" on alkuperäismaalausta. Valitettavasti ei ole löytynyt valokuvaa, jossa kellon alkuperäiset värit näkyisivät. Siippa muistelee, että kellon pääväri olisi ollut tummanvihreä. Yhdessä ottamistani kuvista näkyykin hieman vanhaa vihreää maalia nykyisen maalin alta. 

Tässä alapuolella olevat kuusi kuvaa on otettu vanhan, sen alkuperäisen,  kellotaulun kanssa. 

Kello on kolmiosainen. Sitä pitää liikutella varovasti, ettei ylimmät osat tipahtaisi.  Löysin kellolle sopivan paikan vasta viime  keväänä. Nyt siirsin sen paikkaan, josta ei niin kuljeta liian liki sitä. Jospa säilyisi paremmin koossa!

Tässä alla  olevassa kuvassa näkyy hyvin  nuo oranssi-vihreät kohdat alimmassa osassa, joiden väri on alkuperäinen. Samoin alkuperäismaalin väri pilkahtelee tuossa kuvan  keskellä esiin - on se ollut vihreä!

Myös jalkaosassa on alkuperäismaalia. Alkuperäisistä mahdollisista koristemaalauksista minulla ei ole tietoa. 

Siippa kiikutti kellon koneiston kellosepälle, kun se oli siirtynyt omistukseemme. Hän kertoi, että kyseessä on ns. mora klocka. Mora on kunta Ruotsissa, Taalainmaalla. Suomennettuna kellosta käytetään nimeä muurakello, vaikka itselleni sana on kyllä ihan vieras. Appivanhempieni kodissa kelloa kutsuttiin hieman murteellisesti nimellä moraklocko. 

Kellon valmistusvuosi ei ole tiedossa. Kun taustoja selvittelin, ilmeni, että vuoden 1820 jälkeen valmistetuissa kelloissa on pyöreä kellotaulu, sitä ennen taulut olivat neliskulmaisia. 

Punnukset tässä kellossa on erilaiset kuin monelle tutummassa  könninkellossa. Omassa kellossamme alkuperäisiä punnuksia on vain yksi. Se on meillä ullakolla tallessa, samoin kuin alkuperäinen kellotaulukin. Tosin kun kellomme vietiin jokin aika sitten  kellosepälle huoltoon, kiikutti siippa vintiltä sen alkuperäisen kellotaulun paikalleen, vaikka kello ei nyt olekaan käynnissä. Jotenkin sitä on kivempi katsoa kuin tyhjänä olevaa lasiluukkua. 

Siippa muisteli, että kun kellon vanha koneisto oli hänen lapsuudessaan vintillä pölyttymässä, hän kekkasi sen sieltä ja pelasi innoissaan punnusvanhuksella pesäpalloa. Aijai...Siippa myös kertoi, että kelloa tuskin olisi entisöity, ellei appiukon siskonmies olisi innostunut entisöimään omaa kelloaan. Uudet osat oli sitten tilattu kimppatilauksena. 

Nämä alimmaiset kuvat on kuvattu sen uudemman kellotaulun kanssa. 

Tietävämmät ovat kertoneet, että koneistopohjan etäisyydestä toisistaan voidaan määritellä kellojen ikää. Mitä suurempi etäisyys on, sitä vanhempi kello todennäköisesti on kyseessä. Omaa kelloani en ole mittaillut. Kuulemani mukaan vanhimmissa koneistoissa pohjien väli voi olla yli 80 millimetriä, 1800-luvun alkupuolella valmistetuissa noin 70 millimetriä ja 1850-luvun tietämillä valmistetuissa koneistoissa se voi olla 40-50 millimetriä. Koska morat on tehty käsityönä, vaihtelevuutta esiintyy. Muurakelloja valmistettiin osuuskuntaperiaatteella eli oli useita eri osavalmistajia. Itse nämä kellokaapit on aina paikallisempien puuseppien valmistamia. Oman kellokaappimme tekijää ei valitettavasti ole tiedossa. 

Loman loppuja

Levollinen ja rauhoittava syyslomaviikko alkaa olla takana päin. Olen viipyillyt pääasiassa kotosalla. Välillä epeliä hoidellen, toisinaan lukien ja etenkin sukututkimusta tehden ja olenpa saanut kirjoitettua sukutarinaan muutamia sivujakin tällä lomalla. Loma on siis ollut rentouttava. Tiedän sen siitä, kun olen pystynyt kirjoittamaan tarinallista tekstiä. Onnistun siinä vain rentoutuneessa fiiliksessä.

Eilen luonani kävi serkkuni puolisonsa kanssa. En ole tavannut heitä viiteen vuoteen, joten oli ihanaa nähdä. Sain kauniita kukkasia heiltä tuliaisina. Ne koristavat nyt keittiön pöytää. Ennen vierailuaan minulla oli kerrankin kunnolla aikaa siivota. Motivoidun sellaisille hommille aina paremmin, kun on jokin tavoite niin kuin nytkin - saada kämppä kuntoon ennen vieraita. Ilmeisesti onnistuin aika hyvin, sillä epeli, joka tuli meille vieraiden jälkeen suutahti minulle. Sanoi, että täällä on  niin siistiä, ettei löydä mitään tavaroitaan! :)

Epelin kanssa kävin luontoretkellä yhtenä päivänä. Päiväjärvellä oli rauhallista. Eräs nuoripari grillaili makkaraa ja olisi kernaasti antanut ylimääräisiä makkaroitaan meillekin, vaan meillä oli omat leivät ja juomat mukana, niin siinä sitä oli ihan riittämiin. Päiväjärven pitkospuut vaan olivat menneet ihan kelvottomaan kuntoon, joten niitä pitkin ei voinut kävellä ja pitkospuiden ulkopuolella oli tosi märkää...

Kodin ikkunassa olen viikollakin viipyillyt. Minua rauhoittaa katsella äärettömiä peltoja, jotka ovat kuin keltakuntaa näin syksyisin. Hanhiakin on pelloilla viipyillyt viikon varrella. Joutsenet tulevat pääasiassa omina porukoinaan pellolle. 

 Pari viikkoa sitten alkoi hirvijahti. Se on aina oma, vuotuinen episodinsa perheessämme. Pyydän aina miesväkeä lähettämään minulle kuvia jahdista. Aika harvoin niitä näyttää minulle asti tulevan. Haaveilen kuvista, jotka olisi otettu hirvitornista sarjallisena. Vaan täytyy tyytyä näihin yksittäisiin otoksiin, joita pojat minulle lähettävät. 

Vanhempi poikani ampui tänään tämän lehmän. Totesi, että edellisen ampumisesta olikin jo  täsmälleen kuusi vuotta. Silloin oli tähtäimessä melkoinen sonni suurine sarvineen. 

Syksyisellä kylätiellä kävely kuulaassa syyssäässä on ihanaa. Epeli polki pyörällään, minä käveleskelin perässä. Oikein muuta ei palautuakseen tarvitse, kuin nauttia syksyn päivistä. 

Kantoa kuulemassa

Syyslomaviikon ekalle päivälle sattuikin ihanan rentouttava aloitus. Paljon arvostamani kirjailija, Anneli Kanto, oli Kokkolan kaupunginkirjaston kirjailijavieraana! Siispä sinne!

Ei siinä kaikki, että joku osaa sovittaa sanat kirjaansa juuri niin kuin pitääkin, Kannolla on myös taito suusanallisesti hurmata kuulijansa. En voinut kuin ihailla kerronnan sulavuutta ja historiallisten teemojen asiantuntevuutta. Noiden tietojen eteen on täytynyt pakertaa tunti jos toinenkin. Siis ennen, kuin yksikään Kannon historiateemaisista kirjoista on päässyt edes tekstiraakileen tasolle. 

Keveä ilmapiiri alkoi jo Kannon kertoessa matkastaan Kokkolaan junan eläinvaunussa. Hän kertoi myös aivan häikäistyneensä Kokkolan kaupunginkirjaston kauneudesta. 

Kanto kertoi, kuinka moni on ihmetellyt, että hän on aloittanut kirjailijan uransa vasta päälle 5-kymppisenä. Se on kuitenkin vain osatotuus, sillä Kanto on tehnyt myös näytelmätekstejä ja televisiosarjoja aiemmin.  Kanto piti itseään aluksi  draamakirjoittajana, mutta tie vei lopulta proosan pariin. Vie vain aikansa, että löytää uusia aluevaltauksia. Kirjailijakin kasvaa koko komeuteensa, ajattelen. 

Kannon esikoisteos ilmestyi vuonna 2007 kirjalla  "Piru, kreivi, noita ja näyttelijä. " Kirjassa Pietari Brahe perustaa 1640-luvun yliopiston,  tieteellisen oppilaitoksen, Auran akatemian.   Kirjassa Reeti Reetinpoika-niminen maalaispoika pääsee sattumusten kautta Turkuun kirkonoppiin.  Huhupuheiden mukaan akatemiassa harrastettiin näyttelemistä,  salatiedettä ja mustaa magiaa. Lisäksi teemaan sotkeutuu teatteriseuruetta, noituutta, parantajuutta  sun muuta kiehtovaa. Kerrassaan mainio ja taitavasti kirjoitettu esikoisteos. Kirjailija kertoo, että häntä viehätti erityisesti se, että kyseessä oli  tieteellinen oppilaitos, jossa väitettiin harrastettavan  mustaa magiaa ja näyttelemistä. 

Kanto  kertoi kuulijoille että Pietari Brahe oli ällistyttävän valistunut mies. Hän kirjoitti, että "kohtasin paljon epäjärjestystä ja paransin, mitä kykenin."  Brahe oli myös  sitä mieltä, että suomalaiset on laiskoja, eikä heissä ole yritteliäisyyttä. Talvellakin  he vain makaavat savupirteissään, eivätkä viitsi edes mennä hakkaamaan avantoja auki, että voisivat kalastaa. " Kanto lisäsi,, että toki pohjalaiset olivat Brahen mielestä vähän yritteliäämpää ja  parempaa kansaa, kuin muut.  

En ole lukenut kaikkia Anneli Kannon kirjoja - vielä. Kannon Kirjoista  esimerkiksi "Punaorvot,"  on vielä korkkaamatta. Toki monta on jo luettuna, eikä laatu ole vielä kertaakaan minua pettänyt. 

Punaorpojen kohtalo oli dramaattinen. Kanto kertoo, kuinka punaleskiä pidettiin kelvottomina vanhempina. Siksi lapsia otettiin heiltä pois. Kotoa vietyjen lasten määrä oli tuhansia. 

Anneli Kanto kertoi myös avartavasti kirjasta, jonka aikanaan luin ensimmäiseksi hänen tuotannostaan. Kirja on nimeltään "Pyöveli ja se on ilmestynyt 2015. Kanto kertoi kiinnostuneensa pyöveleistä alkujaan Saksassa kirjakaupassa, jossa löysi kirjan pyöveleistä. Silloin hän oivalsi, että tässä on seuraava juttu, ja ettei aihe ole ollut Suomessa mitenkään esillä. Tosin pyöveleiden historiaan porautuessaan Kanto tapasi pari muutakin samasta aiheesta samaan aikaan kiinnostunutta. 

Pyöveli oli virkamies, joka pisti oikeuden päätökset toimeen. Kanto käytti pyöveleistä  nimeä keikkatyöläinen. Pyöveliksi päädyttiin usein niin, että synnyttiin pyövelin lapseksi. Heidän työpiirinsä oli erittäin laaja ja palkka kohtuullisen hyvä. Silti hakijoita hommaan oli vähän.  Pyövelit saivat myös asunnon, mutta vain kaupungin muurien ulkopuolelta. Käsitys 1600-1700 luvuilla oli, että teko on rangaistava siellä, missä se on tehty. Siksi pyövelin tehtävänä oli kiertää paikkakunnalta toiselle. Mestaustapahtumahan  oli varsinaista kansanhuvia, johon koko rahvas kokoontui. 

Dokumenteissa kerrotaan, että pyövelit usein joivat oikein kaksin käsin. Vaikka palkka olikin   hyvä, pyöveleitä halveksuttiin. Ei puhettakaan, että olutta olisi voinut pyöveli käydä juomassa kapakassa, vaan hänelle osoitettiin paikka kapakan ulkopuolelta. Ja kirkosta takarivistä erityiselle pyövelin penkille. 

Kanto kertoi, että pyövelin tehtävissä oli kuitenkin  virkamiesmäisiä piirteitä. Laskuissa, joita on jäänyt talteen, on selvinnyt pyöveleiden tarkka kirjanpito - tyyliin hirttäminen 6 taaleria, kaulan katkaiseminen 5 taaleria, ruoskinta 3 taaleria...

Joku kuulijoista kysyi, onko Kanto hyödyntänyt oman sukunsa historiaa kirjoissa. 

-Voi, en ole, pappa kyllä puhui, istui kiikkustuolissa ja kertoi, kuinka ne Tamperetta valtas,  mutta mua ei pätkääkään kiinnostanut, Kanto vastasi.  

Niin ironista, että historiakirjailijallekin on käynyt niin. Kanto kertoi vasta myöhemmin oivaltaneensa, että esimerkiksi hänen isoisänsä taisteli Tampereella valkoisten puolella. Kanto taas  kertoi kirjassaan punaisten kohtaloista. Kanto kertoi myös kiinnostuneensa siitä, miten nopeasti ihminen raa`istuu. Kuinka tervepäiset, normaalit maalaispojat lähtee sotimaan, ja muutamassa kuukaudessa onkin jo helvetti irti. 

Kanto kertoi tekevänsä runsaasti taustatyötä keskittyessään aiheeseen. Hän mainitsee Mikko Moilasen väitöskirjan yhtenä innoittajana - sitä olen itsekin vuosien mittaan useampaan kertaan kahlannut innosta pinkeänä blogijuttuja kirjoittaessani. Niin, myös minua on erityisesti historia-aiheisia blogijuttuja kirjoittaessa kiehtoneet mestaukset ja rangaistukset ylipäätään. 

Kanto mainitsi, että taustatyön tekeminen sekä paikat ja esineet  ennen romaanin kirjoittamista on hänelle tärkeitä. Hän on käynyt etukäteen katsomassa esimerkiksi Pohjanmaan museossa  pyöveli Heikki Hakalaisen mestauskirvestä. Kantoi kertoi, että esineissä on jotain jännää ja historian havinaa. Totta kai se tuo tekstiin kerronnallisia elävyyksiä ja ilmeikkyyttä, ajattelen Kantoa kuunnellessani. 

Kanto kertoi, kuinka kirjoittaessa hänelle on tullut tai sattunut useita kertoja kummallisia yhteensattumia. Esimerkiksi se, että herrat Moilanen ja Toropainen olivat alkaneet samoihin aikoihin Kannon kanssa tutkia pyöveleiden historiaa. Kanto mainitsi myös, kuinka paljon hän on hyötynyt tutkijoiden kanssa tehtävästä yhteistyöstä.  He ovat olleet valmiita antamaan pyyteettömästi apua kirjailijalle. 

Tuntuu huikealta tavata ihminen, jolla on aika lailla samat intressit kuin itselläkin. Usein tuntee olevansa outo, kun kirjoittaa tällaisista rankoista historia-aiheista, kuten sodat, mestaukset ja kiduttamiset.  Olisipa mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia Kannon kanssa enempikin!

Kuulimme myös pohdintaa Isostavihasta. Kuinka paljon onkaan joutunut orjiksi lähtemään naapurimaahamme. Tiedän. Ystäväni Kirsti Loukola on tehnyt myös Isoonvihaan liittyviä kirjoja. Niin koskettavia aiheita! 

Sitten on tietysti vielä "Rottien pyhimys." Kirja, jonka nimeä ihmettelin aluksi. Tämä kirja keskellä koronavuosia oli itselleni tärkeä. Viimeisiä sivuja vielä kirjasta lukiessa sanoin siipalle, että nyt lähdetäänkin lomareissulle Hattulaan. Korona esti laajemman lomailun ja kirkkoon pääsi silloin 20 ihmistä kerrallaan maskien kanssa.  Ja niinpä lähdettiin! Viimeiset sivut kirjasta luin automatkalla kohti Hattulan kivikirkkoa. Tässä alla jokunen kuva tuolta ikimuistoiselta reissulta. Tuskin olisi tuollakaan koskaan tullut käytyä ilman Kannon kirjaa!

Oli innostavaa kuunnella, kun Kanto kertoi tämän kirjan tekovaiheista. Hän mainitsi, että oletettavasti taidemaalarit ovat käyneet välissä kotimaassaan Ruotsissa, mutta kirjailijalla on kirjailijan tavat kertoa tarinaa. Jotain täytyy häivyttää pois, sillä eihän olisi mistään kotoisin, jos hän kertoisi asiat tyylillisesti näin: 

-Sitten he lähtivät Ruotsiin ja palasivat seuraavana keväänä. 

Tämä on iso valaistus minulle, taiteilijalla on lupa sekä  häivyttää että korostaa!

Kanto kertoi, että maalauksia kirkkoihin tehtiin, kun niille saatiin maksaja, kuten Hämeen linnanherra Åke Tott ja vaimonsa  Märta sekä viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki. Näin he saivat myös vaakunansa kirkon seiniin. 

Kanto totesi, että täytyy osata asia, mistä kirjoittaa. Täytyy tietää ensin tarkasti, kuinka maalaus tehdään, ennen kuin siitä voi kirjoittaa. Kanto kertoi, että esimerkiksi maalausprosessissa häntä auttoi ystävänsä, joka oli sattumoisin tehnyt juuri aiheesta tutkimusta. Hattulan kirkossa käytetty maalaustapa kuulostaakin sangen moninmutkaiselta työtavalta. Maalaukset tunnetaan nimellä Al secco eli sekkomaalaus. Kirkko on jo ennen maalaustapahtumaa rapattu, sitten maalauspinta kastellaan kalkkivedellä ja lopuksi laitetaan väri, jolloin se kiinnittyy pintaan hyvin. Kanto sanoi, että hänen mielestään kirkon maalauksissa on aistittavissa maalareiden hyvä huumorintaju useammassa kohtaa. Esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemus-kuvassa näkyy kirkon katossa vain vähän Jeesuksen varpaita katonrajassa. 

Uuttakin on luvassa - oopperaa Isoviha-teemalla kesäkuussa 2025 Ilmajoen musiikkijuhlilla. Sinne! Kanto mainitsee, että tällaista erityylistä tarinaa tehdessä tekstin määrä täytyy olla hyvin lyhyt. Laulaen asiat etenevät hitaasti. Tämä Isoviha-teema passaa erityisesti meille pohjalaisille, koska Isovihan julmimmat karmeudet koettiin juuri näillä hoodeilla. Itselleni tämä Isoviha-teema on ollut aina läheinen blogigirjoituksissani etenkin.

Kovasti siis sykähdytti tämä kirjailijavierailu. Etenkin kun kuulin, että Anneli kannon juuret on Ilmajoella ja Jalasjärvellä ja että hän rakastaa pohjalaismurteita. 

Tilaisuuden jälkeen kävin kirjastosta vielä  lainaamassa Anneli Kannon "Kirjoitetaan"- kirjan, jota suorastaan janosin käsiini  Se osui ja upposi minulle, joka paraillaan kirjoitan historiateemaista kirjaa  aikapulassa teemalla " ehkä joskus jopa  sana päivässä". Upeaakin upeampi kirjoitusopas! Kiitos siitä!