Taas on tullut matkusteltua! Auton kyydissä kaikkinensa 3237 km muutaman päivän aikana! Toteutimme siipan unelman, joka jäi viime kesänä väliin, vaikka oli jo edellisenä talvena ennätetty valmiiksi suunnitella. Silloin luulimme, että unelma kuopattiin ikuisiksi ajoiksi, kun siippa sinnitteli happipullojen varassa. Mutta näin on elämä arvaamatonta. Suuntaan jos toiseen. Tässä on oivaltanut kantapään kautta sen, että unelmat pitää elää silloin vielä kun pystyy.
Siipan unelma liittyi Norjaan, jossa olemme reissanneet useitakin kertoja. Kohteena oli Preikestolenin (suom. Saarnastuoli) päälle kiipeäminen. Preikestolen on 604 metrin korkuinen, erikoisen muotoinen kallionlohkare. Se nousee Lysebotn-vuonon pinnasta pystysuoraan.
Vaati useamman päivän ajon, jotta edes saavuimme vuoren liki. Kaiken huipuksi h-hetkellä ilma oli sateinen. Oli jo myöhäinen iltapäivä, kun vasta pääsimme matkaan sään vähän seljettyä. Ensimmäinen kilometri oli täyttä nousua. Matkaa ylös oli nelisen kilometriä. Viisisataa metriä kun oli kavuttu, meitä alkoi jo arveluttamaan voimamme. Rinne oli paikoitellen jyrkkää ja kivikkoista. Puhisimme, puuskutimmme posket punaisina ja istahdimme polkua reunustaville kiville aina kun se oli mahdollista. Onneksi oli juotavaa mukana! Vuoren rinne luokiteltiin Norjan vaellusreittiasteikon mukaan ns. punaiseksi rinteeksi vaikeustasoltaan (vihreä, sininen, punainen, musta). Joissakin paikoissa oli tehty kiviportaita, joita pitkin kavuta ylöspäinja joissa meinasin uuvahtaa maitohapoille.
Ja niin sitä mentiin. Tahdon voima on íhmeellinen asia! Pahin vaihe oli ehdottomasti parin kilometrin kohdalla. Mutta askel askeleelta. Alaspäin rinnettä vastaan tulevat näyttivät suhkoht rennoilta. Siitä päättelin, että kannattaa jatkaa. Pari italialaista naista komppasi minua "It`s worth of it!" Toinen jonkinmaalainen selitti huonolla englannilla, kuinka tästä reissusta saa kuvainnollisesti kasvattaa sarvet päähän. :) Tosin usko oli koetuksella, kun eräskin mies palaili rinnettä koko naama veriruvella ja toista talutettiin käsikynkkää. Varmaan kompuroineet.. Kolmen kilometrin jälkeen helpotti. Ja muutamat viimeiset sata metriä meni jo pelkällä motivaatiolla eteenpäin.
Voitte kuvitella voittajan fiilikset, kun määränpää lopulta koitti! Olimme perillä sen verran myöhään, että paikalla oli vain kymmenkunta ihmistä. Aina parempi niin. Olin lukenut jostain, että suurin tippumisen vaara kaiteettoman vuorenlohkareen päällä on siinä, että joku tönäisee. No arvatkaa, meninkö edes lähelle jyrkänteen reunoja.:)
Siippa totesi, että jokaisen ihmisen olisi nähtävä tämä. Minä jatkoin, että ehdottomasti kohde "once in lifetime"eikä yhtään kertaa enempää.:)))
Takaisin tulo sujui meidän perheellä kuin tanssi, vaikka joku jossain kirjoituksessa väittikin, että alastulo on lähes pahempi. No meille ei ollut. Siippa tosin loppumatkasta tunnusti, että keuhkot meinasivat tehdä tenän ihan alkumatkasta. Totesimme jälleen kerran, että näköjään keuhkot jollain tasolla kohentuvat rääkin jälkeen. Näin on käynyt ennenkin. Olo oli huikea, kun vähän ennen iltakymmentä raahauduimme majapaikkaamme. Suoraan suihkuun ja pehkuihin. Jestas, että jalkoja särki! Nukkumattia ei tarvinnut kovin kauaa etsiskellä...
Mutta samalla matkalla liikuskelin myös Ruotsissa esi-isäni jäljillä. Tiedän, että lukijoissani on sukututkijoitakin. Tämä kiinnnostanee erityisesti heitä. Nimittäin oikeasti eräs esi-isistäni oli oikea munkki! Lienen niitä harvinaisia munkkien jälkeläisiä...
Esi-isäni äidin puolelta, Hans Claesson Prytz (s. 1460) vaikutti 16 sukupolvea ennen minua...Niin jännä tarina, että ihan pakko kertoa. Hans sokeutui jostain syystä 5-vuotiaana. Ja jostakin toisesta syystä hän sai näkönsä takaisin 40-vuotiaana. Voi vain kuvitella asian merkityksen Hansin elämässä. Hans oli näön palautumisesta Jumalalle niin kiitollinen, että hän luki tekstejä muutaman vuoden ja liittyi sitten luostariin. Huvittava yksityiskohta tässä on se, että Hans meni Risebergan luostariin Sköllerstan kylässä Närkessä, joka oli siis nunnaluostari!
Ja nyt minulle avautui lopultakin vuosien suunnittelujen jälkeen mahdollisuus matkata tuonne Risebergan luostariin Ruotsiin. Odotin sitä enemmän kuin lapset joulua!
Hansin luostarissa olossa ei ole säilynyt sen kummempia tietoja. Voisi olettaa, että munkki, mies nunnaluostarissa on ollut kysytty tietynlaisissa fysiikkaa vaativisssa tehtävissä. Toisaalta hänen asemansa on voinut olla ristiriiitainenkin.
Kävelemme siipan ja nuorimmaisen kanssa luostariin. Siellä on pystyssä ainoastaan yksi seinä. Loppuosa on tuhoutunut salaman iskusta vuonna 1546. Olen aivan haltioissani. Alue on hyvin hoidettu. Opasteita löytyy useita. Kävelen joka ikisen huoneen päästä päähän. Olisi mahtavaa tietää, onko esi-isäni nukkunut juuri tuossa pienessä huoneessa. Tuskin ainakaan nunnien kanssa samassa huoneessa...Mitä hänen työtehtäviinsä on kuulunut? Onko hän oikeasti löytänyt paikkansa luostarissa?
Poika kysyy, miten ihmiset ovat tarenneet luostarissa talvipakkasilla. Ikkunoissa ei ole laseja. -En todellakaan tiedä, vastaan. Opasteista selviää, että nunnien päivä alkoi jo aamuyöstä kahdelta. Aamu-unisena luen tekstin kahteen kertaan. Tämä ei olisi ollut minun paikkani...
Opasteteksteistä luen paljon mielenkiintoista tietoa luostarielämästä. Luostarissa on ollut muitakin miehiä, kuten kappalainen, rippi-isä, messujen toimeenpanija, edunvalvoja sekä maksettuja työmiehiä (=lekbröder). Oletan esi-isäni olleen työmies...
Opastetekstien mukaan on täytynyt osallistua seitsemän kertaa päivässä rukoushetkiin. Nelijalkaisten eläinten syönti on ollut kiellettyä. Samoin luostarin lämmittäminen. Jälkeenpäin on selvinnyt, että luostarin alle on haudattu ilmeisesti noin 800 ihmistä. Muutama vuosi sitten on kaivettu ja tutkittu 15 hautaa, joista löytyi sekä miehiä, naisia että lapsia. Tutkimuksissa selvisi, että he olivat eläneet hyvin rankkaa ja raskasta elämää. Ruokavalio oli ollut niukka.
En tiedä, miten Hansin elämä eteni. Se tiedetään, että vuonna 1523, kun Hans oli jo 63-vuotias, Hans avioitui Anna-nimisen naisen kanssa. Avioitumisen yhteydessä mainitaan, ettei Anna ollut uskossa. En tiedä, mitä on tapahtunut... Hans ja Anna saavat yhden pojan, Claes Hansson Prytz syntyy jo häitä seuraavana vuonna. Siitä jatkuu ainut aatelisen haaran sukuni...
Elämä ON ihmeellistä.
Siipan unelma liittyi Norjaan, jossa olemme reissanneet useitakin kertoja. Kohteena oli Preikestolenin (suom. Saarnastuoli) päälle kiipeäminen. Preikestolen on 604 metrin korkuinen, erikoisen muotoinen kallionlohkare. Se nousee Lysebotn-vuonon pinnasta pystysuoraan.
Vaati useamman päivän ajon, jotta edes saavuimme vuoren liki. Kaiken huipuksi h-hetkellä ilma oli sateinen. Oli jo myöhäinen iltapäivä, kun vasta pääsimme matkaan sään vähän seljettyä. Ensimmäinen kilometri oli täyttä nousua. Matkaa ylös oli nelisen kilometriä. Viisisataa metriä kun oli kavuttu, meitä alkoi jo arveluttamaan voimamme. Rinne oli paikoitellen jyrkkää ja kivikkoista. Puhisimme, puuskutimmme posket punaisina ja istahdimme polkua reunustaville kiville aina kun se oli mahdollista. Onneksi oli juotavaa mukana! Vuoren rinne luokiteltiin Norjan vaellusreittiasteikon mukaan ns. punaiseksi rinteeksi vaikeustasoltaan (vihreä, sininen, punainen, musta). Joissakin paikoissa oli tehty kiviportaita, joita pitkin kavuta ylöspäin
Ja niin sitä mentiin. Tahdon voima on íhmeellinen asia! Pahin vaihe oli ehdottomasti parin kilometrin kohdalla. Mutta askel askeleelta. Alaspäin rinnettä vastaan tulevat näyttivät suhkoht rennoilta. Siitä päättelin, että kannattaa jatkaa. Pari italialaista naista komppasi minua "It`s worth of it!" Toinen jonkinmaalainen selitti huonolla englannilla, kuinka tästä reissusta saa kuvainnollisesti kasvattaa sarvet päähän. :) Tosin usko oli koetuksella, kun eräskin mies palaili rinnettä koko naama veriruvella ja toista talutettiin käsikynkkää. Varmaan kompuroineet.. Kolmen kilometrin jälkeen helpotti. Ja muutamat viimeiset sata metriä meni jo pelkällä motivaatiolla eteenpäin.
Voitte kuvitella voittajan fiilikset, kun määränpää lopulta koitti! Olimme perillä sen verran myöhään, että paikalla oli vain kymmenkunta ihmistä. Aina parempi niin. Olin lukenut jostain, että suurin tippumisen vaara kaiteettoman vuorenlohkareen päällä on siinä, että joku tönäisee. No arvatkaa, meninkö edes lähelle jyrkänteen reunoja.:)
Siippa totesi, että jokaisen ihmisen olisi nähtävä tämä. Minä jatkoin, että ehdottomasti kohde "once in lifetime"
Takaisin tulo sujui meidän perheellä kuin tanssi, vaikka joku jossain kirjoituksessa väittikin, että alastulo on lähes pahempi. No meille ei ollut. Siippa tosin loppumatkasta tunnusti, että keuhkot meinasivat tehdä tenän ihan alkumatkasta. Totesimme jälleen kerran, että näköjään keuhkot jollain tasolla kohentuvat rääkin jälkeen. Näin on käynyt ennenkin. Olo oli huikea, kun vähän ennen iltakymmentä raahauduimme majapaikkaamme. Suoraan suihkuun ja pehkuihin. Jestas, että jalkoja särki! Nukkumattia ei tarvinnut kovin kauaa etsiskellä...
Mutta samalla matkalla liikuskelin myös Ruotsissa esi-isäni jäljillä. Tiedän, että lukijoissani on sukututkijoitakin. Tämä kiinnnostanee erityisesti heitä. Nimittäin oikeasti eräs esi-isistäni oli oikea munkki! Lienen niitä harvinaisia munkkien jälkeläisiä...
Esi-isäni äidin puolelta, Hans Claesson Prytz (s. 1460) vaikutti 16 sukupolvea ennen minua...Niin jännä tarina, että ihan pakko kertoa. Hans sokeutui jostain syystä 5-vuotiaana. Ja jostakin toisesta syystä hän sai näkönsä takaisin 40-vuotiaana. Voi vain kuvitella asian merkityksen Hansin elämässä. Hans oli näön palautumisesta Jumalalle niin kiitollinen, että hän luki tekstejä muutaman vuoden ja liittyi sitten luostariin. Huvittava yksityiskohta tässä on se, että Hans meni Risebergan luostariin Sköllerstan kylässä Närkessä, joka oli siis nunnaluostari!
Ja nyt minulle avautui lopultakin vuosien suunnittelujen jälkeen mahdollisuus matkata tuonne Risebergan luostariin Ruotsiin. Odotin sitä enemmän kuin lapset joulua!
Hansin luostarissa olossa ei ole säilynyt sen kummempia tietoja. Voisi olettaa, että munkki, mies nunnaluostarissa on ollut kysytty tietynlaisissa fysiikkaa vaativisssa tehtävissä. Toisaalta hänen asemansa on voinut olla ristiriiitainenkin.
Kävelemme siipan ja nuorimmaisen kanssa luostariin. Siellä on pystyssä ainoastaan yksi seinä. Loppuosa on tuhoutunut salaman iskusta vuonna 1546. Olen aivan haltioissani. Alue on hyvin hoidettu. Opasteita löytyy useita. Kävelen joka ikisen huoneen päästä päähän. Olisi mahtavaa tietää, onko esi-isäni nukkunut juuri tuossa pienessä huoneessa. Tuskin ainakaan nunnien kanssa samassa huoneessa...Mitä hänen työtehtäviinsä on kuulunut? Onko hän oikeasti löytänyt paikkansa luostarissa?
Poika kysyy, miten ihmiset ovat tarenneet luostarissa talvipakkasilla. Ikkunoissa ei ole laseja. -En todellakaan tiedä, vastaan. Opasteista selviää, että nunnien päivä alkoi jo aamuyöstä kahdelta. Aamu-unisena luen tekstin kahteen kertaan. Tämä ei olisi ollut minun paikkani...
Opasteteksteistä luen paljon mielenkiintoista tietoa luostarielämästä. Luostarissa on ollut muitakin miehiä, kuten kappalainen, rippi-isä, messujen toimeenpanija, edunvalvoja sekä maksettuja työmiehiä (=lekbröder). Oletan esi-isäni olleen työmies...
Opastetekstien mukaan on täytynyt osallistua seitsemän kertaa päivässä rukoushetkiin. Nelijalkaisten eläinten syönti on ollut kiellettyä. Samoin luostarin lämmittäminen. Jälkeenpäin on selvinnyt, että luostarin alle on haudattu ilmeisesti noin 800 ihmistä. Muutama vuosi sitten on kaivettu ja tutkittu 15 hautaa, joista löytyi sekä miehiä, naisia että lapsia. Tutkimuksissa selvisi, että he olivat eläneet hyvin rankkaa ja raskasta elämää. Ruokavalio oli ollut niukka.
,
Ja tiedättekö...juuri kun kuvaan luostarin raunioita ja ajattelen Hansin erikoista elämää., katson taivaalle. Sinne on muodostunut risti! Sanon pojalle ja siipalle, että ette kyllä usko, mutta katsokaa tekin. Jäävät suu auki katselemaan. Jos se ikinä onkaan mahdollista, niin aivan kuin Hans olisi halunnut viestiä minulle, että hänen uskonsa kauan sitten kantoi ja että juuri tänään me tapasimme...En tiedä mitä ajatella...Katson taivaalle kauan, kauan! Olkoon tahallinen tai tahaton risti, niin hetki on joka tapauksessa vaikuttava ja minulle merkityksellinen. Tuskin tällaista hetkeä on ollut koskaan ennen, tuskin tuleekaan...
Elämä ON ihmeellistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti