Lähdin siipan ja veljensä mukana kalastusreissulle merelle. Ilta oli kaunis kesäkuinen ja aurinko paistoi surutta. Oli lähes tyyntä. Heti rannasta venettä vesille saattaessa meitä tervehti kanadanhanhipariskunta poikueineen. Kahdeksan söpöliiniä ui vanhempiensa vanavedessä.
Veden pinta oli kerrassaan upea - vaaleansininen. On aina ihana nähdä meren äärettömyys, kun saaret loppuvat ja alkaa avomeri. Taivaan sini ja vesi yhtyvät niin, ettei ole varma, missä raja menee.
Etäällä näkyi kaksi isohkoa rahtilaivaa. Ne odottelivat ilmeisesti pääsyä Ykspihlajan satamaan. Parin tunnin päästä toinen aluksista häipyi näkyvistä, mutta toinen asettui koko yöksi paikoilleen vuoroaan odottamaan. En tiedä, mistä kaukaa olivat tulossa.
Meillä oli mukana neljä isoa verkkopunkkaa. Laskimme verkot paikkoihin, joihin kalastajat yleensä uskovat. Eli jonkinlaisiin matalikkoihin avomerellä. Tässä ollaan Krunnin eli Poroluodonkarin edustalla, taustalla saaressa näkyy kalastusloisto eli lyysi punaisena rakennuksena.
Sää oli suorastaan häkellyttävän kaunis. Meillä ei ollut kiire minnekään, vaikka oli jo myöhä. Välillä ohitse suhahteli lintuja, jotka tulivat jostain ja ajan myötä sitten taas katosivat jonnekin.
Verkkojen laskua on kiva katsoa. Aurinko kultaa verkotkin kuin kimalteleviksi.
Laskemme hyvällä säällä usein Poroluodonkarien lähistölle verkkoja, ellei joku muu ei ole ennättänyt ensin. Taustalla näkyy Pihlajan tuulimyllyt. Tuntui, että ne olisivat lähellä, tosiasiassa matkaa on paljon...
Kun kaikki verkot oli onnekkaasti saatu vesille, päätimme rantautua Krunniin makkaraa grillaamaan ja odottelemaan, että kalat uisivat verkkoihin. Emme aikoneet jättää niitä veteen pidemmäksi aikaa, vaan nostaa yötä kohti jo pois.
Kun rantauduimme, oli Krunnin satamassa ainoastaan yksi purjevene. Saaressa oli täysin hiljaista. Krunnissahan on vanhoja kalastajien mökkejä, joissa kesäsin moni vielä viettää aikaa. Krunni on hyvin vanha kastustukikohta, seudulla tiedetään kalastetun silakoita jo 1550-luvulla.
Haarapääskynen oli meitä vastassa, kun rantauduimme.
On useampi vuosi viime käynnistä Krunnissa, joten piti oikein opastaulusta katsoa, missä grillipaikka sijaitsee.
Sitten polkuja pitkin kävelylle halki saaren.Luonto oli ihmeellisen kaunis. Lehtomaiset metsät upeita kuljeskella. Krunnihan kuuluu saariston Natura- alueisiin.
Krunnissa on perinteenä, että saarelle tullessa pitäisi napata maastosta kivi ja tuoda se tällaiselle kummelille. Sen pitäisi tuoda tuojalleen onnea...
Etäämpänä saaren toisessa päässä häämötti se pieni, suloinen lyysi.
Saaren vanhimmat pikkumökit ovat nykyään noin satavuotiaita. Ne sijaitsevat saaren satamanpuoleisessa päädyssä.
Maisema saarella on toisaalla rehevää lehtimetsää ja toisaalla karua, pikkukivistä maastoa. Liikkuminen saarella on aika vaivatonta.
Lopulta löytyi laavu. Laavulla oli ihanasti kuivassa puita pilkottuina. Tovin mietimme, mistä saamme sytykkeitä, mutta oivalsimme, että jokuhan oli kerännytkin kaisloja katoksen alle kuivumaan. Ne palavat kuivina hyvin.
Kiertelin rannan tuntumassa, kun miehet sytyttivät nuotiota. Etäämpää kuului koneiden jylinää. Vedessä uiskenteli isokoskelo. Muutoin ei näkynyt ketään lähistöllä.
Nuotiopaikka oli ihan luxus. Grillasimme pari pakettia makkaraa ja ukon veli oli urheasti kantanut meille olusetkin mukanaan. Kyllä maistui retkimuona!
Makkaranpaiston jälkeen vaeltelimme vielä saarella.
Käväisimme lyysissä pistämässä vieraskirjaan nimemme. Samana päivänä nimensä kirjoittaneita oli alle kymmenen.
Poikkesimme myös saaren jatulintarhalla. Se on mielenkiintoinen muinaisjäänne, joka tuppaa kasvamaan umpeen, kun kukaan ei kiviä enää innokkaasti kiertele. Paikalliset sanovat kivirinkejä nimellä Laiska-Jaakon rinki.
Oli pian jo keskiyö. Palasimme satamaan ja nousimme takaisin veneeseen. Siipan veli soitti kotiinsa ja pyysi vaimoaan katsomaan nettikamerasta meitä. Naureskeli, että vaimonsa saa katsella, kun minä kompuroin veneeseemme. On tämä nykyaikaa!
Sitten verkkoja kokemaan. Verkonnostokone pörisi omaa elämäänsä. Miehet ohjeistivat minua menemään veneen toiseen päähän, etten häiriköi heidän kalannostoaan.:) No joo, heiluin ehkä sen verran innokkaasti kameroineni, että näin oli parasta...
Ihailin veljesten saumatonta yhteistyötä hytistä käsin ja itsekseni naurelin, kun muistelin kalastuskertoja kahdestaan siipan kanssa. Miten se tuntuu aina jotenkin ei-organisoidulta ja katastrofiherkältä. Veljesten sujuvan yhteistyön jälkeen en enää ihmettele, miksi siippa mieluummin nostaa verkot hänen kanssaan!:))
Pian lokit jo kaartelivat veneen ympärillä. Miehet tapaavat heittää roskakalat takaisin veteen ja linnut sitten kilvan syöksyvät kalojen kimppuun. Sitä on ihanaa katsella.
On aivan käsittämätöntä, mistä ne isot lokkiparvet paikalle aina tupsahtavat, kun kalaa löytyy...Tällä kertaa ei ihmeeksemme ollut tiiroja, mutta muutama merimetso havaittiin etäämpänä.
Puolenyön jälkeen aurinko laski. Oli laittoman kaunista. Linnutkin asettuivat aloilleen.
Miehet jatkoivat vielä työtä...
Siikoja tuli joitain kymmeniä, ei kovin hyvin verkkojen määrään nähden. Toisaalta roskakaloja oli onneksemme hyvin vähän irroitettavana.
Ja minä vain tyytyväisenä näpsin kuvia. Veneessä oleilu on rentouttavaa, kun tietää, ettei voi tehdä mitään muuta kuin olla, eikä pääse pois kesken kaiken...
Aurinko vilkutteli minulle hyvästiksi. Tuntui, että joka hetki pitäisi ikuistaa. Maisema muuttui jatkuvasti.
Veden pinta loi satumaisia kuvioita, jotka väreilivät ihanasti tyynessä säässä.
Paras ja kaunein hetki on aina se tovi, kun aurinko tuntuu katoavan ja meri muuttuu valoksi.
Ja sitten rauhoittuu ja tasaantuu...
Viimein verkkomerkki lähestyi. Verkonnostourakka oli saatu onnekkaasti päätökseen. Istahdimme kaikki kolme hyttiin ja veneen moottori pärähti kotiinpaluulle.
Aallot suorastaan tanssivat kesäyössä. ¨
Kun vene kolahtaa rantalaituriin, voi hyvillä mielin palata kotiin. Olipa kaunis kalastusretki!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti