Mitä onnekkainta Uutta vuotta 2026! Tällä kertaa silmäys vuoden 2025 jokusiin blogiteksteihin - tai lähinnä kuviin, joiden kautta itse parhaiten muistan tapahtumat. Ehkä ne olivat bloggarin huippuhetkiä blogimaailmassa. Linkitän jutut samalla, joten niihin pääsee tarkemminkin vielä käsiksi.
Vuosi alkoi todella mielenkiintoisella kuvamysteerillä. Isoisäni lapsuuskodin pakeilta Merikarvialta pikkuserkkuni löysi läjän tuntemattomien henkilöiden kuvia, joiden alkuperä ja yhteys sukuuni on edelleen aika lailla mysteeri. Yhteys täytyy liittyä kuvan mieheen, sillä hänestä oli nipussa useampiakin kuvia.
Rakastuin tähän alla olevaan kuvaan, otsikolla "Sotilaan ja valokuvien tarina." Kuvan taakse oli kirjoitettu "Stundens lycka bli..." Se osoittautui kihlakuvaksi. Ja kuvan juuret johdattivat yllätyksekseni Kokkolaan! Selvittelin kuvan mysteeriä ammattitaitoisessa Facebookin Sotahistoria-ryhmään ja uskokaa tai älkää, niin kuvan julkaisusta kesti 18 minuuttia, kun ilmoille heitettiin arvelut kuvan henkilöiden nimistä. Kyllä nettimaailma on ihmeellinen!
Kuvan parin onni jäi tekstin mukaisesti hetken onneksi, sillä heidän tiensä erkaantuivat. Oscar ennätti avioitua uudelleen ja saada tyttären, ennen kuin kuoli jo vuonna 1933. Sen verran sain selvitettyä tarinaa, että Oscarin vaimo ja tytär muuttivat Amerikkaan, missä vaimo avioitui uudelleen. Oscarin tytär, "lilla Dussa Forss" lienee jo hänkin kuollut, mutta harmikseni en tavoittanut hänen jälkeläisiään. Olisin lähettänyt kolme kuvaa hänen isästään rapakon taakse jälkeläisille. Joten etsintä on edelleen päällä! Ehkä vielä tavoitan...
Yllä: Beata (Beda) Vivi Dorothea Sandqvist ja Karl Oskar Forss, kihlakuva 6/1922
Blogihaaste "Kumpi parempi" ei tekstin puolelta nouse listoillani kovinkaan korkeaksi, mutta se pitää sisällään kuvamuistoja tärkeistä paikoista. Siksi se pääsi listalleni. Kesäkuvat ei kesällä niin erotu edukseen, mutta kun niitä katselee taolven pakkasilla, näyttää kaikki aivan eriltä. Ihanat neljä vuodenaikaamme!
Yllä: Valokuva kotini tien päässä olevalta pellolta.
On jännä huomata, että minusta on kehkeytynyt oman sukuni keskuudessa henkilö, jolle uskotaan suvun salaisuudet ja kysellään mieleen nousseita asioita, joita ei aikanaan kukaan hoksannut kysyä esipolviltaan. Tämä on jotensakin huvittavaa, jopa, sillä kyselijät ovat minua vanhempaa ikäluokkaa. Minulla on iso rikkaus, että asuin ensimmäiset vuoteni suvun vanhalla maatilalla ja että myös isäni oli sukufriikki. Koen, että minusta on kehkeytynyt viimeisten vuosien aikana jopa jonkinlainen suvun patriootti. :)
Vuosi sitten sain sähköpostia isäni serkulta. Isäni kuoleman jälkeen olemme harvakseltaan vaihdelleet viestejä. Olen saanut kertoa hänelle omia muisteluksiani, ja hän puolestaan on täydentänyt omia tietojani, koska hänen äitinsä eli iäkkääksi ja tiesi kertoa asioita, jotka taas minulta oli kateissa.
Tämä rakas sukulaisnainen halusi lähettää minulle paketin aika tasan vuosi sitten. Muistan vieläkin, että noudin paketin, kun palasin alkuvuonna Kanarian matkaltani. Koko lentomatkan mietin, mitä paketti mahtaisi sisältää. No se sisälsi isäni vanhan raamatun, isän äidin äidin rippikellon ketjun ja kihlasilkin, huivin, joka oli myös isän äidin äitini nuoruudesta. Aika aarre, sillä suvun kantatalo paloi myöhemmin ja omassa kodissani ei ollut tuolta ajalta juuri mitään muistuttamassa suvun tavaroista. On upea tunne hypistellä käsissään esineitä, joita tietää menneiden sukupolvienkin hypistelleen.
Tähän kaikkeen pohjautui kirjoitukseni "Kihlasilkki, uusin aarteeni."
Olen vieläkin vähän hämmentynyt, miksi hän päätti lahjoittaa esineet minulle, eikä jättää niitä omille lapsilleen. Mutta ihana juuri näin! Osaan arvostaa päätöstään!
Yllä: Kihlasilkki
Luonto eri vuodenaikoina on mulle varmaan SE juttu. Kevätjäällä pilkkimässä-blogipäivityksessä kerroin pienestä pilkkireissusta siippani ja pojanpoikani kanssa. Kuinka paljon tunnelmaa tuollaisiin pieneltä tuntuviin retkiin sisältyykään. Sitä ei tajua juuri sillä hetkellä, kun on reissun päällä, vasta myöhemmin.
Ja se lapsen ilo ja into, kun pilkkikoukkuun takertuu saalis, viis siitä, kuinka pieni. Uskoakseni on jokin alkukantainen saalistusvietti edelleen tällaisissa, koska aikuisetkin ratkeavat laskeskelemaan ja kilpailemaan periaatteessa mitättömillä saaliilla.
Yllä: Kevätjäällä pilkkimässä, tällä kertaa Öjassa.
Sitten palailen yhteen lempikohteistani - siis luonnon kannalta. Ohtakari, joka kuuluu Kokkolan Lohtajaan. Kotoani on sinne matkaa lähes 40 kilometriä. Se on paikka, jossa käyn useamman kerran vuodessa rauhoittumassa yksikseni ja vain fiilistelemässä luontoa.
Ohtakarin keväässä kulkien - päivityksessä näkyy upeasti se, kuinka maisema on aivan eri näköinen eri vuodenaikoina. Värimaailma! Näin alkukeväällä oli vaaleansinistä, valkoista ja hiekanruskeaa. Jotain niin käsittäämättömän kaunista, ettei sitä edes kuvista täysin huomaa. Varmaan tuuli, hajut, ympäristö tekevät paikan pällä aistimuksesta vielä moninkertaisen.
Tuntuu uskomattomalta katsella, kun kesän hiekka ja talven lumi ovat kuvissa kiertyneet yhteen.
Yllä: Ohtakarin lumen ja hiekan symbioosi.
Yllä: Ehkä jo aavistus kesästä, vaikka vielä talvi kuvatessa olikin.
Yksi mieleenpainuneista päivityksistä oli "Kirjamessuilla Kokkolassa." Ennätin kuulemaan ainoastaan kahta kirjailijaluentoa, mutta molemmat olivat todella onnistuneita esityksiä. koska itsekin kirjoitan kirjaa (HI-TAAS-TI), on tosi mielenkiintoista kuulla, millainen on muiden kirjoittajien prosessi. Vaikutuinkin juuri siitä, kuinka eri tavoin kirjoittamista voi lähestyä. Tommi Melender kertoi, kuinka alussa vaaditaan inspiraatio, mutta sen jälkeen kirjoittaminen on tavalllista työtä, jota voi päivässä tehdä nelisen tuntia. Lopussa viimeistely on hänelle niin innostavaa, että siihen taas saa uppoamaan vaikka 14 tuntia putkeen.
Matti Rönkä, tuo tv:stä tuttu uutistoimittaja, puolestaan kertoi, kuinka hän kirjaa aloittaessaan kirjoittaa selkeän suunnitelman A3-pohjaan ja 25 kohtausta kirjasta. Kun hän sitten kirjoittaa, hän tekee tekstistä kerralla valmista.
Viehätyin molemmista kirjoittajista kovasti, vaikka alkujaan lähdinkin vain Rönkää kuuntelemaan. Tein havainnon, että nyt oltiin todella lahjakkaiden miesten kanssa tekemisissä. Oma sanavarastonikin kalpeni Röngän kanssa keskustellessa...huhhuhhuh!
Yllä: Matti Rönkä kertomassa kirjoistaan.
Kyllä on Nätti!-blogipäivitys menee lohkoon "omat" eli kertoo oman elämän tapahtumista. Meillä on ollut 35 vuoden ajan aina Suomen pystykorva. Siippahan metsästää. Siksi alkujaan tämä rotu. Koiria - niin pystykorvia kuin erilaisia ajokoiriakin - on vuosien mennen ollut useampia. En ole koskaan mieltänyt itseäni varsinaiseksi koiraihmiseksi.
Silloinen meidän pystykorva jouduttiin vuosi sitten äkisti lopettamaan. Sanoin siinä vaiheessa, että uutta koiraa ei tosiaankaan hankita. Meni pari kuukautta, niin yllätin koko perheen surffailemalla Pentupörssissä ja ehdottamassa uutta koiraa. Niin siinä vain kävi, että olen nykyään suomenpystykorvan haltija! Näin paljon sitä itseään tuntee!
Koira tuli meille toukokuussa juuri ennen lomien alkua. Kun pitkään odotettu kesälomani koitti, huomasin hoitavani sekä lattioille pissivää että kaiken purevaa koiranpentua sekä pojanpoikaani. Aika vauhdikas kesä oli! Tässä kuvassa voisin hyvin maata itse lattialla kaikkeni antaneena, mutta näytti olevan hetkiä, että nämä kaksi nuorimmaista hyytyivät ennen minua!:)
Yllä: "Kaksi kesäkissaani." :))
Uusi - jopa itseni yllättänyt aluevaltaus - oli Kaarlelan kotiseutumuseon johtokuntaan liittyminen. Olen ensimmäinen suomenkielinen siellä. Vielä vuosi sitten en olisi villeimmissä unissanikaan tätä osannut aavistaa! Mutta nyt voin sanoa olevani jotenkin tosi kovasti kiintynyt museon toimintaan. Minut tuntevat kyllä tietävät, että olin sitä jo aiemminkin.
Tässä kuvasatoa päivityksestä "Konsertissa kotiseutumuseolla." Rakastan kansanmusiikkia jo oman taustani takia. Tämä konsertti oli ihan huippu, koska alaa opiskeleva Jacob osasi kertoa myös kokkolanseudun musiikkiperinteestä. Vaikutuin! Lisäksi on upeaa kuulla vanhaa kokkolanruotsia "Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsci, är he för mytsi? Vieläkin hymyilyttää!
Yllä: Jacob Sundström soittamassa "Berättarkonsertissa. "
Yksi vuoden uusista kohteista oli Renlundin taidepiha. Kävin kesän ja syksyn aikana ihastelemassa paikalla useamman kerran.
Renlundin upealla taidepihalla-päivityksestä oli vaikeaa valita kuvamateriaalia tähän päivitykseen. Se on niin monimuotoinen kokonaisuus. Taidepiha on toteutettu Brita Maria Renlundin muistosäätiön myöntämän avustuksen turvin. Pihan muunneltavuus taiteen eri muotoihin tai vain oleiluun on todella monimuotoista. Se on samalla sen vahvuus - sekä tietysti myös lähes kaupunkikeskustassa.
Jatketaan kesätunnelmissa. Meidän perhe on aina liikkunut merellä paljon. Onhan siippa myös ammattikalastaja yhdeltä olemukseltaan. Usein meri on meille sama kuin verkkojen vieminen tai tyhjentäminen, mutta aina silloin tällöin, kun sää oikein suosii, päädytään matkailemaan rannikolta hieman edemmäksikin. Ne reissut on minulle tärkeitä.
Vaikka meillä aika iso kalastusalus onkin, on luonnon voimia kunnioitettava ja lähedettävä liikkeelle tällaisille hupiretkille vain sään niin salliessa. Mikäpä oliskaan ihanampaa, kuin hellettä porottava sää viilentävässä meriympäristössä. Tässä "Kesällä Krunnissa kerran"- päivityksessä tunnelmoin Krunnin kalastajasaarella. Saaren karuus ja autenttisuus kolahtaa minuun aina.
Yllä: Krunnin venesatamassa oli helteisenä päivänä muutama muukin venekunta kuin vain me. Oma aluksemme näyttää osuneen juuri edustalla näkyvän veneen taakse vähän piiloon.
"Helle sekoittaa pään"-päivitys jatkoi kuuman kesän päivityksiä. Mistä muistan viime kesän? No varmaan siitä koiranpennun ja pojanpojan seikkailuista kanssani. Meillä on kotona kymmenmetrinen allas pihassa, ollut jo 17 vuotta. Se lienee paras hankintamme ikinä. Omat pojat ovat jo kasvaneet allastouhuista ulos, mutta etenkin kesällä 2025 sain toimia lähes aamusta iltaan rantavahtina pojanpojalle, joka oli talvella oppinut uimisen alkeen. Nyt takaan, että poika on ikäluokkansa parhaita uimareita. Harjoitus teki mestarin.
Tämä kuvan västäräkki tuli minulle kesän mittaan rakkaaksi. Sillä oli poikaset jossain lähellä ja se kävi napsimassa poikasilleen kärpäsiä veden pinnalta. Myöhemmin kesällä ilmaantuivat sitten ne poikasetkin altaan laidoille. Mutta silloinkin lintu huomioi turvallisuuden - poikasparkoja ei päästetty vesialueelle lainkaan, vaan emo rahtasi ruokakuormia edelleen heidän suihinsa. Minä ja västäräkki, kesän 2025 rantavahdit!
Mennyt kesä oli muuten kaikkien aikojen toiseksi kuumin tilastoissa - no siltä tuntuikin, vaikkei sitä silloin vielä tiennyt!
Yllä: Kaksi rakasta kuvaa Kaarlelan kotiseutumuseosta. Se tunnelma!
En olisi KokkolaKarleby-blogisti, ellen nostaisi vuoteen jotain historiapainotteistakin. Sellaiset päivitykset ovat minulle tärkeitä, mutta toisaalta enemmän kuin haastavia. Niiden vahvuus on aidoissa tarinoissa ja ajattomuudessa, mutta haaste kirjoituksiin käytettävän ajan vuoksi. Ne eivät synny tuosta noin vaan lonkalta, niin kuin kevyempi kirjoittelu.
"Salavuoteussyytöksiä 1690-luvulta"- päätyi tämänkertaiseen oikeastaan sen vuoksi, että se käsitteli irtolaisnaisen tarinaa. Olen kirjaa kirjoittaessa syventynyt samankaltaiseen aihepiiriin, tosin 150 vuotta myöhemmin. Jotenkin karua, mutta toisaalta myös koukuttavaa., Ja kyllä aina on oma makunsa noissa vanhoissa historianlähteiden tulkitsemisessa.
Yllä: Tekstinäyte 1600-luvun lopun käräjäpöytäkirjasta. kaikessa karuudessaan teksti on kaunista silmälle...
Yllä: Kuvapäivitys Helluskarista.
Kokkola 405 vuotta, onnea!
Yllä: Kotipihan vierestä löytyvä ohrapelto kuuluu alkusyksyn idylliin.
Luontoon liittyvistä päivityksistä nostan ylös myös "Punakallioilla kuljeskelemassa"-päivityksen. Minulle on tärkeää saada kulkea yksikseni rauhoittumassa luonnossa. Usein tieni käy meren rantaan. Etsin tietoisesti paikkoja, joissa saan olla yksin. Se on varmaan vastapainoa työlleni.
Alkusyksyinen maisema oli enempi kuin kaunis!
Sitten kohti loppuvuotta jo! "Syksy, syksympi, lokakuu"-päivityksessä kiertelin pitkästä aikaa pääasiassa Kokkolan kaupunkikeskustassa. Syksyinen värimaailma oli upeista upein. Sitä ei edes oikein saanut teljettyä kuviin. Silti jokin kolahti minuun korkealta ja kovaa erästä autiotaloa kuvatessa. En vieläkään tiedä, miksi. Tulipa sekin ikuistettua karussa syysasussaan.
Koska minulla on erityisen paljon amerikkaläaisia lukijoita, niin tämä seuraava päivitys nostettakoon myös salkoon heilumaan. "Köyhää väkeä-suomalaisia Amerikan kultamailla"-päivitys on perua toimittaja Maarit Tastulan kirjailijavierailusta Kokkolan kaupunginkirjastossa.
Tapahtuma suorastaan pursusi väkeä, ja siksi itse tapahtuma jäi vähän ontuvaksi, mutta aiheopiiri oli enempi kuin mielenkiintoinen. Ja kyllä vaan huomasi, että puhumassa oli ammatikseen puhujan työtä tehnyt.
Yllä: Maarit Tastulan kirjaesittelyn mainos kaupunginkirjastossa.
Vielä hehkutetaan aivan viimeistä päivitystä, sillä Suomeen iski Hannes-myrsky vuoden viimeisinä päivinä. Oma koti selvisi pienin vaurioin, mutta kyllä on ollut surullista kuultavaa, kuinka kovasti moneen talouteen iski myrskytuhot. Osoitus siitä, että kyllä me loppuviimein elelllään täällä luonnon armoilla.
"Hannes-myrskyn riepoteltavana"- päivitys kertoo siitä, kuinka luonto osaa yllättää - niin kruudessaaan kuin kauneudessaankin. Kyllä elämä osaakin olla aika yllätyksellistä.
Yllä: Kaarlelan kotiseutumuseon siivet saivat siipeensä Hannes-myrskyssä.
Yllä: Ohtakari vuoden 2025 viimeisenä päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti