Syksy on saapunut varkain. Lauantai-iltana lähdin kuvailemaan syksyn merkkejä. Paikka, jonne alkujaan aioin, osoittautui mahdottomaksi, koska tuulenpuuska oli paiskonut hakekasasta puunkarahkoja pitkin pituuttaan metsäautotielle. Peruutin puolen kilometrin verran autoani kapoisella tienpätkällä, ennen kuin pääsin ruhtinaallisesti kääntämään autoni nokan kohti uusia suuntia. Tarinastani olisi ehkä tullut toisenlainen ilman estettä. Nyt siitä tuli tällainen.
Arkisen työhulinan vastapainoksi pääsin yksinäni kulkemaan metsän siimekseen, järven ja meren rannoille, kallioille. Yksin kulkemisessa on oma taikansa. Aistit terästyvät, kuulet pienimmänkin rasahduksen ja maailman tahti hidastuu. On vain tämä hetki, kauneus.
Kameran linssin läpi syksy näyttää itsensä pienten yksityiskohtien kautta. Pysähdyn kuvaamaan maahan jo pudonneita, ruskeiksi kouristelleita lehtiä. Toisessa hetkessä katseeni vangitsee syksyn viileässä tuulessa väristelevä haapa tai koivu, jonka jokainen vielä puussa pysyttelevä lehti hehkuu vihreän ja keltaisen sävyjä.
Veden varassa lilluu muutamia lehtiä, kuin pieniä, värikkäitä veneitä. Tuuli puhaltaa yhä niiden purjeisiin. Ne näyttävät kukin rantautuneen satamiin. Lähelle rannan suojaa.
Sää on kaunis. Aurinko luo rauhallista, ylvästä kajoaan ja maalaa maiseman valon kanssa. Toivon, että aurinko ei aivan vielä olisi valmis laskemaan taivaan rannan taakse. Luonnon värit näyttävät silloin toisenlaisilta.
Ei ole kylmä. Oikeastaan ihmettelen sitä. Kiertelen rantaviivaa vain pitkähihainen paita ylläni. Takin jätin autoon. Vaikka on syyskuu ja meri vieressä.
Luonnon väripaletista löytyy syksyisin vihreää, keltaista, oranssia, mustanharmaata ja hehkuvan punaista. Ruskan värit maalaavat maiseman tavalla, johon mikään ihmiskäsi ei pystyisi.
Ihmettelen äänettömänä kaikkea kaunista ympärilläni. Metsänpohjan pehmeää, syvänvihreää sammalta ja sen rinnalla kasvavaa, herkkää, vaaleanvihreää jäkälää.
Kypsät, tulipunaiset puolukat ja niiden viereen unohtuneet, sitkeästi viipyilevät, valkeat puolukan kukat. Kuin kiulut, ajattelen.
Painavat pihlajanmarjatertut. Pihlaja on suosikkipuuni juuri sen monimuotoisuuden ansioista. Jos olisin syntynyt puuksi, haluaisin olla juurikin pihlaja. Ihailen pihlajan tapaa nousta ylvääseen punamarjakuosiin, kun syksy jo painaa päälle ja muut lehtipuut vain pudottavat lehtensä. Vaan pihlaja jatkaa kauneuttaan pitkälle syksyyn sulostuttaen kauneudellaan meitä ihmisiä ja tarjoten ruokaa pikkulinnuille.
Karun kauniit, veden vuosisatojen aikana sileäksi kesyttämät kalliot, jotka ikiaikaisina ja muuttumattomina pitävät yllä rantojen ryhtiä.
Sienet, jotka nousevat esiin kosteasta maasta lakki kallellaan kuin metsän salaisuudet. Kun kuvaan tätä alapuolella olevaa hattukaksikkoa, nousee mieleen eräs lempilauluistani
...Milloin huomasin?
Sä tartuit käteen, jota tuskin ojensin
Ja pian toinen siinä vierellä makaa
Etsii sitä samaa pientä neliapilaa
Sen antaa lyhyt kesä
Sinuun minä jään
Me pilvien patsaita vain jäljennetään
Mutta ne muuttuu, katoaa niin nopeaa
Ja piirustukset jäävät kesken
Niin kuin mekin ilmaan piirrytään
Sinuun minä jään
Kun kevätlauluja ei lauleta enää
Sitten kun kuivuneet on juhlaseppeleet
Pöydät on siivottu ja vieraat menneet...
Siinä kaikessa sitä on ihmeteltävää koko ihmiselämän ajaksi! Järvenselällä kaukana kaikesta melusta lipuu yksinäinen joutsen. Kuin rauhan symbolina se halkoo vettä. Rauhallisena, kiirerettömänä, vaikka se jo aavistaa, että pian on lähdettävä kylmyyttä pakoon.
Nämä yksin kuljetut, pienet hetket luonnon keskellä lataavat akkuja pitkää ja eriväristä talvea varten. Kun katson kuvasaalistani kotiin päästyäni, voin melkein tuntea syystuulen kasvoillani ja metsän tuoksun nenässäni. Luonto ei vaadi minulta mitään, se vain antaa. Toivon, että näiden kuvien myötä myös sinä, lukijani, saat palan tuota syksyistä voimaa päivääsi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti