Esiäitieni matkassa

Näin äitienpäivänä ajattelen äitejä, esiäitejä. Millainen on ollut minun esiäitieni matka? Tiedän lopultakin heistä varsin vähän, mutta aina sentää jotakin...

Yllä oleva kuva on otettu Evijärvellä kunnan ensimmäisestä äitienpäiväjuhlasta  nuorisoseuran talolla 21.5.1922. Kuva on minulle tärkeä. Muistan katselleeni sitä pikkutyttönä monen monituista kertaa mummoni kanssa.  Tämä on ainoita kuvia, jossa mummoni on kameratallenteissa. Tulipalo tuhosi lähes kaiken irtaimen vuonna 1952. Jostain syystä tämä kuva säilyi. Isäni muuten  kertoi äskettäin, että kun vanhempani olivat ensimmäistä kertaa menossa lääkärineuvolaan minua odottaessaan, paloi tuo yllä ollut rakennus. Että kovinpa oli dramaattiset alkumetrit...

Kuvassa on Vieno-mummoni, isäni äiti 6-vuotiaana Hän istuu eturivissä vasemmalla valkea huivi päässään. Hänen vieressään on isoäitini äiti, Hilda. Hilda on synnyttänyt neljännen lapsensa vain puolitoista kuukautta ennen kuvanottoa. Viides lapsi syntyy  vuoden kuluttua. Kuvauksesta puolitoista vuotta myöhemmin Hilda kuolee keuhkokuumeeseen 40-vuotiaana. Ennen kuolemaansa Vieno-mummoni herätettiin yöllä hyvästelemään äitinsä, keitettiin vielä kahvit ja sitten Hilda -äiti nukkui pois.  Mummoni, hädin tuskin 7-vuotias, vastasi paljon perheen neljästä nuoremmasta, kun isä oli päivät maatilan töissä. Isänsä ei  avioitunut uudestaan. Mummoni kertoi  yleensä vain onnellisia asioita lapsuudestaan - kuinka leikki käpylehmillä ison kiven päällä tai kuinka juotatti pienintä veljeään lehmän sarvesta tehdyllä tutinkorvikkeella. 

Vieno-mummon elämä oli muutenkin kova. Hän saatteli hautaan puolisonsa vain 26-vuotiaana, eikä enää avioitunut uudelleen. Sota teki hänestä lesken ja kahden sylilapsen yksinhuoltajan. Mummoni oli pakotettu muuttamaan takaisin lapsuuskotiinsa. Siellä hän eli seuraavat vuosikymmenet autellen maatalon töissä  poikamiesveljeään, joka oli minulle myöhemmin vaarinkorvike.  Muutaman vuoden kuluttua tuhoutui  vanha, iso maatalo tulipalossa - hyisimmän talven aikaan, mummoni syntymäpäivänä. Isäni pelasti Vieno - mummoni palosta 10-vuotiaana. Talosta säilyi vain perunakellari. Isä heräsi  alituisiin painajaisiin monta vuotta joka yö  tuon jälkeen. Unessa tuli aina saartoi hänet. 

Vieno-mummoni oli minulle erityisen tärkeä. Hän oli ainut isovanhemmistani, jonka olen koskaan tavannut. Hän hoiti minua  siitä lähtien, kun olin 2-kuukautinen. Äitiysloma oli silloin lyhyt ja äidin piti palata työhön pankkiin. Isäni oli viikot reissuhommissa. Jos nyt mietin, mikä on tärkeintä, mitä mummoni jätti minulle, on se tietynlainen nöyryys ja vaatimattomuus muita ihmisiä kohtaan, työn arvostus ja ylipäätään  kaiken ympärillä olevan hyvän arvostaminen.

                             

 Yllä: Vasemmalla isän äidin äitini Hilda ja oikealla hänen äitinsä Maria, eli isän äidin äidin äitini. Hildan kuoleman jälkeen Maria kävi autelemassa Vieno-mummoni sisaruskatrasta silloin tällöin. Mummot ovat tärkeitä. Mariasta en tiedä juuri mitään muuta kuin että hän syntyi Vetelissä ja avioitui Evijärvelle. Iso osa Marian lähisuvusta muutti Amerikkaan, eikä yhteyttä heidän jälkipolviin ole pidetty. 

Koska olen innokkaasti tutkinut DNA-juttuja, olen saanut isäni testien kautta selville hänen äitilinjansa haploryhmän. Se on H13a1a1d1. Kun seuraan kirkonkirjojen avulla isäni äitilinjaa, löytyy seuraavat urheat naiset:

1. Vieno Kuivasniemi s. 1916 Evijärvi
2. Hilda Pitkäsalo s. 1883 Evijärvi
3. Maria Leviäharju s. 1851 Veteli
4. Brita Löija s. 1817 Veteli
5. Margareta Löija s. 1796 Veteli
6. Carin Virkkala, s. 1765 Kaustinen
7. Lisa Huntus, s.1734 Kaustinen
8. Margareta Backala s. 1699 Veteli
9. Anna Storcaino, s. 1662 Veteli
10. Brita Bastubacka, s. 1636
11. Carin Bastubacka n. 1594 Veteli

Carin on siis vanhin isäni äitilinjan naisista, jonka syntymä- ja kuolintiedot löytyy kirkonkirjoista. Tästä taaksepäin ei  pääse. Näissä naisissa on useampi hyvin pitkän elämän elänyt. Mielestäni yli 90-vuotiaaksi asti  eläminen aikavälillä 1662-1752 on jo saavutus sinänsä!

Sitten vähän etelämmäksi Suomea. Kuvassa on äitini. Ihana ja herttainen  harmaahapsi. Kuvassa hän on avaamassa oman äitinsä lapsuuskodin ovea. Päivä oli meille molemmille erityinen. Iso maatila ja sen näyttävät rakennukset on äidin serkun  perikunnan omistuksessa, serkun, joka ennätti kuolla muutamaa viikkoa ennen kauan suunniteltua  käyntiämme. 

Äitini lapsuus oli karu. Hänen Eeva-äitinsä menehtyi vaikeaan sairauteen, kun äitini oli vain 2-vuotias. Isän kanssa jäi neljä pientä lasta, yksi vielä äitiäkin pienempi Hänen isänsä avioitui pian uudelleen ja uuden äitipuolen mukana perheeseen tuli paljon uutta polvea. Äidin turva oli hänen isänsä, äitipuolen kanssa  oli enemmän kuin  vaikeaa. Äiti asuikin paljon tädillään, joka olisi halunnut adoptoida äitini. Äidin isä ei suostunut, vaan halusi yrittää hoitaa lapset itse. Äiti kertoo, kuinka muilla tytöillä oli kauniita vaatteita ja hänellä isän valitsemia miehisiä pukineita... Isän lämpö ja turva on silti jäänyt mieleen. Äitini muutti pois kotoaan jo 16-vuotiaana.  Isänsä kuoli pian sen jälkeen. Äidin kotiseutu on jäänyt minulle melko vieraaksi, vaikka meillä  siellä mökki olikin. Äidin kotitalossa olen päässyt käymään  vain satunnaisesti -  vähemmän kuin yhdessä kädessä on sormia...

Äidinäiti, Eeva, avioitui vasta iäkkäänä ja siksi lapset olivat pieniä hänen menehtyessään 40-kymppisenä. Eeva oli mestari tekemään käsitöitä ja aikaisemmat vuodet  hän auttoi sisartaan maatilan töissä ennen avioitumistaan. Äitini syntyi keskosena. Hänelle juotettiin kermaa, jota hän vahvistuisi. Omasta äidistään  äitini ei muista  mitään...

Äidin äiti, Ida, puolestaan, eli pitkän elämän. Kerrotaan, että hän oli lähtöisin köyhistä oloista ja elämä muuttui, kun hän avioitui.  Iida asui äitini lapsuuskodin lähellä ja kävi paljon hoitamassa äitiä ja sisaruksia, ennen kuin äidin  isä avioitui uudelleen. Äidillä on muistona lähinnä pesupäivät, kun Iida-mummo pesi häntä kovakätisesti  paljussa. Iida  eli lähes 90-vuotiaaksi. 

   

Yllä: Vasemmalla äitini äiti Eeva Miljaana, oikealla äidin äidin äiti Ida. 

Olen teettänyt myös omasta äitilinjastani haplotestit. Olemme haploryhmää H1a2. 

Äitilinjani puolestaan menee näin:

1. Marjatta Välineva s. Isojoki

2. Eeva  Kärki, s. 1905, Isojoki

3. Ida Lauri s. 1877 Kankaanpää

4. Amanda Lautaluoma s. 1850 Kankaanpää

5. Regina Mäkelä s. 1828 Kankaanpää

6. Anna Niinisalo s. 1786 Kankaanpää

7. Caisa Niinisalo s. 1766 Kankaanpää

8. Lisa Kantti s. 1748 Ikaalinen

9. Anna Bengtilä s. 1723 Isojoki

10. Margeta Penttilä, s. 1702 Isojoki

11. Maria Noukki s. 1681 Isojoki

12. Valborg Noukki, s. 1660 Isojoki

13. Margeta Noukki s. 1640 Isojoki

Listani neljä aikaisinta äitiä ovat hieman epävarmoja. Anna Bengtilään  kirjat ja kannet täsmäävät hyvin, mutta sitä ennen tiedot ovat osin hatarat. Olen  viimeisen vuoden aikana tehnyt kovasti töitä erään sukututkijan kanssa, jotta löytäisimme hänen kanssaan  yhteisen esiäidin. Meitä on tällä hetkellä 7 kpl  henkilöitä, joilla on tuo sama haploryhmä ilman yhtään geenimuunnosta. Kerronpa vielä mielenkiintoisena lisänä, että yksi heistä on kapellimestari M. Franckin äiti, jonka kanssa mailailin joulun tienoilla tästä asiasta kovastikin. Ajatella, että jossain joku oli meidän yhteinen esiäitimme...Olisi  mielenkiintoista saada selville hänenkin tarinansa!

Mitä olen oppinut äidiltäni? Äitini on perusolemukseltaan hyvin erilainen kuin minä. Minä olen perinyt enemmän  isän piirteitä niin ulkonäöllisesti kuin luonteeltakin. Äidin kanssa täydennämme toisiamme ja tulemme hyvin toimeen. Äiti tekee kaiken rauhallisesti ja suunnitelmallisesti, minä olen täysi vastakohta. Äidiltä olen oppinut maltillisuutta, sitkeyttä, työn ja  taiteiden arvostamista. Äitini on omaishoitaja. Hän elää rankkoja vuosia. Malja hänelle tänään!

Koska olen itsekin äiti ja fammu, toivon, että osaan  välittää jälkipolvilleni   kunnioitusta  meitä ennen eläneille, suvaitsevaisuutta tuleville ja  tasapainoisuuden ja hyvinvoinnin merkitystä osana tätä pitkää ketjua. 

Kirjoituksestani jäi  vielä uupumaan kaksi hyvin tärkeää äitilinjaa, mutta niistä joskus myöhemmin!

Lopuksi vielä kuva tältä päivältä. Siinä puolivuotias lapsenlapseni juhlistaa elämänsä ensimmäistä äitienpäivää.:))  Ruusunmarjasoseinen pusu äitinsä poskeen kruunasi kaiken...Oli kyllä liikuttavaa, kun pitkässä sukulaispöydässä istuessaan väen vängällä halusi juuri minun syliini. Teki sen hyvin selväksi.Olen saanut viettää hänen kanssaan paljon aikaa.  Siinä me istuskeltiin ja leikittiin körö körö kirkkoon. Parasta  isoäitiydessä on ehdottomasti kiireettömyys ja iän mukanaan tuoma varmuus. 

On siis kevät

Kevät näky olevan kontrastien aikaa. Toisaalla Viikin lehmät kirmaavat pitkän talven jälkeen  kevätlaitumille, toisaalla  pusketaan lumitöitä. 

Tapaan joka kevät katsoa netistä, kuinka nuo Viikin tutkimustilan lehemät utareet heiluen vilistävät laitumelle. Siinä on jotain liikuttavaa. Kevät toisensa jälkeen.

Samaan aikaan täällä meillä oli kunnon lumipyräkkä. Ei tullut otetuksi kuvaa, kun pyry oli sakeimmillaan, mieluummin kiiruhti pikapikaa sisätiloihin lämmittelemään. Myräkän laannuttua kuvasin seuraavana aamuna kotipihan perennapenkkiä. Sinnikkästi sieltä lumen seasta puskivat vihreät varret esiin. Ihme, jos mikään ei paleltunut!

Tämä on muuten niitä harvoja vuosia, kun olen saanut koko ison pihapiirimme haravoitua  jo huhtikuun puolella.  Nyt täytyy vain odotella, että lumi sulaa ja vehreys puhkeaa esiin.  Tai no, paikoitellen se jo pilkisteleekin mitä ihmeellisimmistä paikoista. Talon kivijalkaan on kasvanut rehevä ruohosipulimätäs!

Meri oli viime viikolla jo sula. Veimme  hätäisinä pikkuveneen vesille, Miehet kävivät kalastamassakin ja verkkoihin ui 30 kiloa siikaa ja ahventa. Vaan  soutukelit  lopahtivat aika äkisti. Eilen venesatamassamme näytti  tällaiselta:

Ja pojan  pihapiirissä puolestaan valkovuokot jo nostivat urheasti valkoisia  terälehtiään. 

Siipan kanssa ajeltiin metsäteitä ja etsittiin eläinten jälkiä, kun kerran lunta oli. Lumi mahdollisti selkeät jäljet. Tässä näyte kurjen astelusta.

                         

Ja tässä itse kurkipari pellolla tepastelemassa.

Viereisellä pellolla tepsutteli kuovi. 

Ja vähän matkan päässä oli kettu repolaisen jäljet. Toissailtana muuten kettu kurkki kotiimme. Seisoskeli parin metrin päässä olohuoneen ikkunasta. Varmaankin  toiveikkaana etsi maahan tippuneita koiran ruokia. Meidän uljaat vahtikoirat nukkuivat suloisesti kopeissaan, vaikka kettu oli heistä neljän metrin päässä. Ei kettua turhaan sanota viekkaaksi eläimeksi. Osasi hiipparoida pihaamme  sellaisesta suunnasta, että tuuli koiranhäkkeihin  nähden vastakkaisesta suunnasta ja koirat ei haistaneet tunkeutujaa lainkaan..

Kaikista varmin merkki saapuvasta keväästä on suloiset, vihreät hiirenkorvat. En koskaan kyllästy niitä ihailemaan.
'

Tervetuloa toukokuu joka tapauksessa!

Hektistä keväthulinaa metsikössä

Vuosi on ollut  hektinen. En  enää osaa laskea, monesko sellainen peräjälkeen. Työ vaatii omat veronsa, mutta kotonakin riittää juoksemista neljän sukupolven asioita   avittaessa... Olen silti selvinnyt omasta mielestäni aika hyvin. Olen tajunnut olevani henkiseltä kapasiteetitani ja tasapainoltani  aika rautainen..

Tai niin ainakin luulin. Viikon varrella paiskin töissä pitkää päivää. Töiden jälkeen muutama palaveri ja jäin vielä  humahduttavasta lämpöaallosta huolimatta kolmeksi tunniksi korjailemaan koepinkkaa koululle. Sen selätettyäni  kurvailin kotiin kiireellä, sillä  olin sopinut illaksi hoitovuoron  läheiseni kotiin.

Ennen sitä   laitoin pikaisesti ruoan itselleni;  spagettia, jonka sain valmiiksi jokusessa minuutissa. Kesken ruokailun kännykkä kilkutti. Siippa oli pojan kanssa polttopuita metsässä  tekemässä ja  heiltä oli loppunut juotava. "Voisitko mitenkään tuoda meille jotain,  näännytään täällä janoon, kaapissa on ainakin tuoremehua..." Ja totta kai. Samalla kun lähtisin illan hoitovuoroon, kieppaisin pikapikaa metsäpalstan kautta. Pakkasin tuomiseni vauhdikkaasti pussiin ja menoksi saman tien!

Höyryhäyrysen nopeudella oioin mutkia suoriksi kuhmuraisella metsäautotiellä, kymmen kilometrinen suhahti vauhdilla.  Naurelin itsekseni, että siippa varmaan tässä vaiheessa toteaisi, että tais olla puujalkasi Mikä Häkkisen metsästä...

Kun pääsin perille metsikköön, siippa ja poika olivat hymy naamalla. Vihdoinkin juomista! Nyt pidetään tauko...

Ojensin pussin pojalle, jonka ilme suorastaan venähti, kun sai pussin auki...

-Äiti, mitä sä taas oikeen...?"

Tuoremehun sijasta tajusin kuskanneeni metsään  astiapesukonetabletteja!

Minäkö ylikierroksilla? Ei varmaan kannata tällä viikolla kirjoittaa enempää.:)))

Hollyhaka

Keväisen päivän innoittamana kuljin Suntin vartta. Siellä täällä oli vielä valkeita lumipälviä, mutta kesä kurkisti jo monesta kohtaa.  Hollihaan koulun  ja Suntin väliselle nurmialueella on  syksyn 2018  aikana rakennettu kivan oloinen olohuone kaupunkilaisille. Kaupunginosan nimi on Hollihaka, josta on amerikkalaisittain väännetty puistolle nimeksi HOLLYHAKA. Myös kyltin muoto noudattelee elokuvista tuttua Hollywood-kylttiä. Hauska idea!

Puiston viralliset vihkiäiset oli 3.9.-18 klo 18.00. 

Puistokokonaisuus on peräti kahden hehtaarin laajuinen. Puistoa oli visioitu - hieman vaatimattomampana -  jo vuosia, mutta varsinaisen onnenpotkun sille antoi 100-juhlavuotisvuottaan viettänyt Stiftelsen Brita Maria Renlunds minne sr. Säätiö lahjoitti Kokkolan kaupungille 374 305 euron suuruisen lahjoituksen, joka oli suunnattu lapsille ja nuorille rakennettavaan puistoon.

                           

Puistoon on löydetty varsin monenlaista toimintaa. Omasta mielestäni se on saatu hyvin aktivoivaksi, se innostanee  monen ikäisiä toimimaan ja kokeilemaan.

 Skeittiparkki on luotu puistoon  pump track- radan  (=polkupyörärata) elementeillä.Tässä toki vielä hyvin talvisessa kuosissa.

Puistossa on myös kaksi graffittiteosta, jotka on toteutettu nuorten työpajan voimin. Isompi teos on osittain maassa maalattuna.

Ympyränmuotoinen kiipeilyteline houkutttelee kivalla muodollaan...

500 m mittainen luistelurata on muotoiltu F1-radan malliseksi. Toki sillä voi kesäaikana vaikka käveleskellä tai rulllaluistella...

Arboretumissa kasvaa  90 eri kasvi- ja puulajia. Tarkemman lajilistauksen voi lukea puistossa infokyltistä.  Osa puista on ns, kummipuita, joita on lahjoitettu puistoon. Esimerkiksi Anders Chydenius- säätiöllä ja UPM:llä on lahjoitettuna kummallakin oma puu.

Säänkestävä elektroninen peli on myös lajissaan jotain uutta. . Tämä näytti olevan suosittu. Kivasti yhdisti eri-ikäisiä pelaajia ainakin ohitse kulkiessani.

 Jäälauttoja muistuttava taideteos "Jäälautat"  on Pohjoismaisen taidekoulun opiskelijoiden  - Kirsi Julku, Johanna Juupaluoma, Katri Kassinen, Essi Pellikka ja Kaho Suzuki - suunnittelema. Veistokset lohkareet toimivat kätevästi myös pöytinä ja penkkeinä.

  Puistoon on löydetty varsin monenlaista toimintaa. Omasta mielestäni se on saatu hyvin aktivoivaksi, se innostanee  monen ikäisiä toimimaan ja kokeilemaan.

 Dj-pöytään voi kytkeä oman puhelimensa ja kajareista kaikaa omaa musaa. Tämä laite kestää myös talvikelit ja kuuluu olevaan ainoa Suomessa! Ohikulkiessani sillä oli koko ajan käyttäjiä.

 Oranssiin kaareen voi ladata pelejä. Tähän en ennättänyt sen tarkemmin käydä tällä kertaa tutustumassa lähemmin.

Grillipaikka näyttää ohi kulkiessa houkuttelevalta savuineen. Joku on juuri poistunut griillaamasta. Mainio idea puiston yhteyteen. Voi tuoda omat eväät mukana.

Amfiteatteri lavoineen. Tälle on  visioitu käyttöä esim. koulujen oppitunneille. Kyllä tämä kieltämättä sopisi vaikkapa 5. luokan historiajakson yhteyteen mainiosti luokan kanssa  havainnoitavaksi, kun käsitellään amfiteattereita sun muita. Niin ja tietysti draamaan tai musiikkikasvatukseen...

Puisto tullee vielä täydentymään esim. qr-koodeilla ja onpa sen läheisyyteen suunniteltu monenlaista täydennystä tulevaa Kokkolan juhlavuotta ajatellen Suntin kunnostustöiden yhteydessä...

Se ainakin on varmaa, että vessahädän vuoksi, puistosta ei tarvitse kotiin kiirutaa - puiston reunaan on pystytetty myös yleisökäymälä!:))



Ehdoton suositteluni puistolle - tänne voisin viedä aurinkoisena päivänä vaikka kesävieraani!

Sorsia ja sorsia

Viime viikolla viipyilin hanhissa. Uusi viikko toi mukanaan uutisotsikon ja aiheen uuteen eläimelliseen blogipäivitykseen. 

Muuttolintujen matkassa Kokkolaan on nimittäin kulkeutunut muhkea mandarinisorsa.  Aurinkoisena sunnuntaina minulla oli monta tekemätöntä työtä, mutta ylipuhuin silti itseni Suntin rantaan, missä lintu on oleskellut pian viikon. 

Kuljin pitkän matkan Suntin vartta, sillä minulla ei ollut tietoa, missä päin lintu ehkä majailisi. Kävelin keskustasta aina Halkokarin venevajoille saakka. Linnusta ei näkynyt vilahdustakaan. Nojailin  valkoiseen puusiltaan ja kuvailin niitä näitä. Sitten pyrähti paikalle ehkä 6-vuotias poika, joka huudahti isoon ääneen "Se mandariinisorsa näkyy tuolta pusikosta. "  Siispä sinne. 

Niinpä kohti ryteikköä. Minä ja muutama muu mummeli. Linkutimme kohti ihmettä muhkuraisessa maastossa. Sorsa löytyi Pohjoisen ohikulkutien vierestä. 

Ja olihan se toki näkemisen arvoinen! Siellä se uiskenteli friidunsa kanssa, kotimainen heinäsorsa on vienyt sen sydämen! Uiskentelivat ees ja taas  vedessä pientä matkaa. Rinne täyttyi pikkuhiljaa ihmisistä. Suurin osa kuvasi. Vaikka meitä oli paikalla paljon, ranta oli ihanan hiljainen. 

Lintua oli kiva seurata Se ei äännellyt koko tunnin aikana, tai ainakaan en kuullut. Pohjasta se silloin tällöin nappasi jotain syötävää. Samoin nokkaisi friiduaan takahöyheniin. Ja friidu siveellisesti loittoni aina saman tien metrin, parin. Tämä tulinen rakkaus tuskin tuottaa jälkipolvia, sellaista ei ainakaan ole ennen tapahtunut. Mutta varsinainen kansainvälinen suhde ja jonkinlainen lomaromanssi, kai. 

Oli huvittavaa seurata, kuinka Herra Mandariini ärhenteli jokusille ohi uiville sinisorsaherroille. Ihan ajoi takaa ja pyristeli kovasti sulkiaan ajojahdin jälkeen. Kaikkea joutuu kotimainen sorsa kestämään...

Mandariinisorsia nähdään jokusia Suomessa vuosittain. Alkuaan se on itäaasialainen laji Kiinan ja Japanin suunnalta.   Lienee tämäkin yksilö tarhakarkurin jälkeläisiä jostain päin Eurooppaa. Tervetuloa Suomeen, kevään sulostuttaja!:)

Ps. Kansalaisvelvollisuus, äänestäminen suoritettu ja ehdokaskin meni odotetusti läpi!:))

Hanhia ja hanhia

Kiirettä pitelee, mutta en silti voi olla ihastelematta kevätpeltoa, joka on päivä päivältä täydempi lintuja. Satapäinen joutsenrykelmä on ihan peruskauraa, mutta tänään elämääni saapui sulostuttamaan iso parvi hanhia. 

Aamusta pellolla oli kanadanhanhia. Päivemmällä  jengiin liittyi metsähanhia ainakin. Hanhet on niin arkoja eläimiä, että aina kun joku kylätiellä kulki ohi, ne perääntyivät etäämmäksi pellolla tasaisen kaakatuksen säestämänä. 

Tarkoitus oli mennä kuvaamaan lintusia enemmänkin, mutta kylätieni oli sen verran miehitetty lintubongareilla, etten oikeen viitsinyt. Annoin heille rauhan ja lompsin paikalle vasta kun muut olivat jo  menneet. Minähän saan ihailla näitä jatkuvasti kotini ikkunasta. Toisaalta hanhetkin olivat loitonneet etäämmmäksi, enkä saanut enää ihan sellaisia kuvia, kuin olisin halunnut. 

Kun selailin kuviani ja yritin osaa suurennella, huomasin, että ei ihan kaikki tavishanhia olleetkaan. Jos en ihan väärin nähnyt, niin joukossa oli myös jokusia tundrahanhia. En ole koskaan aikaisemmin sellaisia kaunokaisia nähnyt! Vaaleaa  rahtunen naamassa ja vatsan alla mustia raitoja.




Kun selailin nettiä, tein havainnon, että tällä viikolla tundrahanhia on havaittu myös esim. Sokojalla Kokkolassa.

Tundrahanhi on tähän aikaan muuttomatkalla pohjoisemmaksi, muutoin sitä ei Suomessa tavata. Lähimmät pesät on löydetty Venäjältä Barentsinmeren rannoilta. Ja tänne ne ajatteli pysähtyä, keittiön ikkunan edustalle. Ei hassumpaa! Joskus tuntuu huvittavalta, että kotimaisemani on bongareiden suosima. Itse ei varmaan osaa arvostaa näitä ympäröiviä peltoja ja niiden rikkautta aina  tarpeeksi.