Kukkien tuoksua, viipyilyä ja lempeitä tuulia. KESÄ!

Vait on metsä. Niityt, pellot

vartoo yötä valkeaa,

kilkattavat karjankellot

suven aikaa suloisaa,

saunan savu rannan alta

kertoo raatajista työn,

hattara vain taivahalta

haavehista pohjan yön.

-Eino Leino-

Hyvää juhannusta Eino Leinon aatoksin! Minä vietän täydellistä kotijuhannusta liikkumatta oikeastaan missään, mitä nyt vähän luonnossa. Mutta tietoisesti pysytellen pois kaupungin vilinästä, autoteiltä tai muista "mieltä kuluttavista" paikoista.

Meillä lämpenee aattona puusauna, sellainen, jota lämmitetään useampi tunti ja löylyihin pääsee vasta, kun hiillos on hiipunut jo mustanpuhuvaksi. Ei mitään kiireisen hommaa. Mutta se hormista noussut savun tuoksu, joka leijailee illassa, on ihana.

Yksi traditioistani on kuunnella radio Suomen juhannusohjelmaa. Radio on päällä koko päivän terassilla. Puhetta, musiikkia, kesän juhlan sävyjä, jotka kuuluvat tähän yhteen viikonloppuun joka vuosi. Välillä pysähdyn kuuntelemaan keskittyneemmin, välillä annan musiikin ja sanojen vain lipua mukana tekemisen lomassa.

Juhannusaatto ja -päivä kulkevat eteenpäin ihanan kiireettöminä. Vähän tekemistä, paljon olemista. Kerään koivunoksia pihan laidalta ja valkeita, nuppuisia juhannusruusuja. Lehdet ovat täydellisen vihreitä, tuoksu on sykähdyttävä, niin suomalainen. Se kilpailee yhdessä savun kanssa suomalaisuuden ytimestä. Käsissä tuoksuu kesä. Pieni, vihreä mato pompsahtaa pois lehtien joukosta ja tepastelee hetken tuolini nojalla. Sitten se katoaa jonnekin jälkiä jättämättä. Kranssi ei ole täydellinen, mutta juuri sellaisenaan kaunis, vähän vino, vähän elävä. Sommittelen sitä hiuksiini ja esittelen nuoremmalle sukupolvelle aikaansaannostani. Poika kysyy, mistä sä noita ruusuja. Naureskellen vastaan, että etkö tiedä, mitä pihassamme kasvaa.

Ennen saunaan ja altaaseen menoa lilluttelen jalkojani jalkakylvyssä. Veteen laitan ruusunnuppuja, sitruunavettä ja merisuolaa. Tämä on myös juhannustraditioni. Tavallisesti olen lillutellut jalkoja perus vesiastiassa, mutta nyt otin äidiltäni vanhan, sähköllä pärisyttävän jalkakylpylaitteen. Tulipa sekin monen kymmenen vuoden päästä uusiokäyttöön. Aurinko on lämmittänyt pihan ja suloinen tuulenvire hyväilee ihoa. Lakkaan myös varpaankynnet. Jokainen siveltimen veto on hidas ja kiireetön. Ihana, ihana levollisuus!

Kymmenmetrinen altaani tasoittaa saunan jälkeisen kuumuuden. Vesi on viileää, 21-asteista. Alkukesä on ollut niin kylmä, ettei allas ole kunnolla lämmennyt. Mutta viileässä, lempeässä vedessä kiireetön uinti...Siippa tulee jo katsomaan, olenko hukkunut, kun kuulemma olen ollut vedessä niin kauan. Mutta juuri se tunne, ettei ole mihinkään kiire. Äkkiä keho tottuu siihen viileyteen, ja sitten se jo tuntuukin taivaalliselta, eikä millään malttaisi nousta sieltä pois.

Juhannusaattoiltana kaikki ympärillä on täydellisen hiljaista. Tuntuu, kuin olisimme kylän ainoat asukkaat. Naapurusto on varmaankin muualla kesäriennoissaan. Ainoita ohitse suhahtelevia ovat pääskyset ja altaan tuntumassa tepasteleva västäräkkiemo, joka haalii hyönteisiä nokkaansa viedäkseen niitä poikasilleen. Jotenkin ihailen lintuemon omistautuvuutta.

Niin, juhannuksena ei tarvitse lähteä kauas. Riittää, että saan kotoilun lisäksi juhannuspäivän iltana samoilla metsäpoluilla ja liikuskella pitkin peltojen reunamia kamera kaulalla. Se, että on aikaa enemmän, kuin tavallisesti, vaikka tunteja onkin sama määrä. Yötön yö. Pidän siitä!

Rannalla on vielä hiljaisempaa. Vesi on melkein liikkumaton, vain pienet väreet kertoivat tuulesta. Siellä oli helppo hengittää syvemmin.

Pysähdyn monia kertoja. Nuuhkin ilmaa, katselen. Kaikkea ei saa edes tallennettua kuviin. Suopursujen pienet tähdet, viisi terälehteä, ja raskas tuoksu. Kuin suon reunan oma hengitys. Suon laidalla kukat seisovat äänettöminä, eivät huutele itsestään, mutta silti ne huomataan. Vähän harmittelen samalla, että tupasvillojen kausi on jo auttamattomasti ohi. Ne yhdistettynä suohon ovat alkukesän lemppariyhdistelmäni.

Muutama hentoinen lakan kukka nousee sitkeän yksinäisenä sammaleen keskeltä. Siellä, missä maa on pehmeämpää ja askel painuu arvaamattomasti. Jokainen pieni ja hentoinen kukka on kuin oma kertomuksensa.

Suon laitamilla olisi muutoin täydellisen hiljaista, mutta pitäisihän se muistaa. Suolla et ole koskaan täysin yksin. Hyttysiä on ensin vain muutama. Ne kiertelevät pään juuressa, ensin kuin varoen, etsivät paikkaa laskeutua. Onneksi minulla on hyttystakki puolustuksenani. Olen turjustanut vihreään haarniskaan itseni niin tiukasti, että on aivan liian kuuma. Vetoketju harsoineen on vedetty pään ympäri. Tunnen läkähtyväni, mutten aio antaa hyttysille periksi. Tämän turnauksen olen päättänyt voittaa 5-0. Hyttyspuskaradio on kuitenkin sitkeä, miten niitä äkisti tuntuu olevankin koko ilma täynnä? On pakko liikkua, heilauttaa kättä hetki toisensa perään. Silti ne seuraavat mukana. Mutta metsällä on lakinsa. Olen ryöstäytynyt niiden valtakuntaan ja heillä on pääsymaksunsa. Nöyrryn tähän. Hyttysetkin ovat osa kesäsuomen maisemaa.

Vahvan vihreänä kasvava pelto levittäytyy metsän reunaan kuin omaan rauhaansa. Voimakas, kesäinen etelätuuli puhaltaa pellon henkiin. Tuuli kulkee pellon yli, heinät aaltoilevat hiljaa ja tekevät tuulen voimalle kunniaa. Pelto näyttää mielessäni tasapainoiselta. Vihreä peitto, joka kantaa koko näkymää.

Pellon laidassa kukkii jotain pientä ja vaatimatonta. Sellaista, jota ei edes osaa heti nimetä, mutta joka tekee kesästä kesän. Siellä missä vesi virtaa ja on kesäisen kosteaa, kasvaa käenkukkaa. Vaaleanpunaisena ja kevyenä. Pienet lehdet liikkuvat kesän tuulessa. Aivan kuin joku olisi sen tarkoituksella juuri tuohon istuttanut. Mutta ei. Siinä se huojuu, villinä ja vapaana. Itse päättäen, että juuri tähän minä jään.

Pellon reunassa, jos missä, kesä näyttää itsensä. Niittyleinikit ovat kuin aavistus auringosta. Kirkkaan keltaisina ja ohuine varsineen. Kuinka ne pysyvät pystyssä noin hennolla varrella? Koiranputket taas ovat kuin toista maata. Ne kohottavat valkeita kukintojaan korkeammalle. Yksi kukka ei ole juuri mitään, mutta yhden varren tuhannet, pienet kukat muodostavat kuin mummon virkkaaman pitsin. Koiranputkia katsellessa ei katso yksittäistä kukkaa, vaan kokonaisuutta. Koiranputkien yhteisö. Naurattaa!

Tienpientareella vahva lilanvärinen lupiini suurine, vahvoine kukkineen, on kuin luvaton kesävieras. Se näyttää kauniilta, kuin olisi siihen istutettu, mutta siinä on ristiriita. Lupiini on kaunis katsella. Se tekee tienposkesta näyttävän, melkein romanttisen. Se kerää katseet puolelleen, mutta samaan aikaan se vie tilaa muilta. Yksi täyttää tilan, eikä ole valmis jakamaan sitä muiden kanssa. Maailmaan mahtuu niin monenlaista - niin kukkiin, kuin meihin ihmisiinkin!

Pellon vieressä olevat vanhat rakennukset eivät ole oikeastaan vain rakennuksia. Ne ovat osa perinnemaisemaa. Rakennettua miljöötä ja kovin suomalaista. Vanha aitta seisoo uskollisesti paikoillaan. Se on ehkä jo tarpeeton, mutta silti niin lumoavan kaunis. Sen ajattelee kuuluvan maisemaan. Se ei liiku, ei vaihda paikkaa. Se vain on. Se on ollut siinä lukuisten kesien ajan ja ehkä sen paikka on siinä vielä pitkään. Ikään kuin aitta pitäisi maiseman ja maalaisidyllin lopullisesti kasassa.

Ojanpientareella heinät eivät kasva suorina. Ne taipuvat tuulessa. Koko kasvusto elää kuin yhdessä, samanmielisinä. Tuulen aalto jatkuu varresta toiseen.

Kotiin palatessa maailma tuntuu toisenlaiselta. Päivä on vielä iholla. Veden viileys, suon tuoksu, niittyjen lempeys ja auringon valo. Askel hidastuu pihassa. Ei haluaisi päästää kesästä irti. Tästä valosta ja kaikesta.

Salossa lippu hulmuaa vielä hetken. Sitten se viikataan ja pistetään pois. Kääritään tämäkin juhannus muistojen komeroon. Juhannus hiipuu vähitellen, kuin valo, joka ei malta kadota kerralla.

Sielun sisään jäävä kesän tuoksu jaksaa kannatella kauan!

Missä sinun juhannuksesi tuntuu eniten?

On siis kevät

Kevät näky olevan kontrastien aikaa. Toisaalla Viikin lehmät kirmaavat pitkän talven jälkeen  kevätlaitumille, toisaalla  pusketaan lumitöitä. 

Tapaan joka kevät katsoa netistä, kuinka nuo Viikin tutkimustilan lehemät utareet heiluen vilistävät laitumelle. Siinä on jotain liikuttavaa. Kevät toisensa jälkeen.

Samaan aikaan täällä meillä oli kunnon lumipyräkkä. Ei tullut otetuksi kuvaa, kun pyry oli sakeimmillaan, mieluummin kiiruhti pikapikaa sisätiloihin lämmittelemään. Myräkän laannuttua kuvasin seuraavana aamuna kotipihan perennapenkkiä. Sinnikkästi sieltä lumen seasta puskivat vihreät varret esiin. Ihme, jos mikään ei paleltunut!

Tämä on muuten niitä harvoja vuosia, kun olen saanut koko ison pihapiirimme haravoitua  jo huhtikuun puolella.  Nyt täytyy vain odotella, että lumi sulaa ja vehreys puhkeaa esiin.  Tai no, paikoitellen se jo pilkisteleekin mitä ihmeellisimmistä paikoista. Talon kivijalkaan on kasvanut rehevä ruohosipulimätäs!

Meri oli viime viikolla jo sula. Veimme  hätäisinä pikkuveneen vesille, Miehet kävivät kalastamassakin ja verkkoihin ui 30 kiloa siikaa ja ahventa. Vaan  soutukelit  lopahtivat aika äkisti. Eilen venesatamassamme näytti  tällaiselta:

Ja pojan  pihapiirissä puolestaan valkovuokot jo nostivat urheasti valkoisia  terälehtiään. 

Siipan kanssa ajeltiin metsäteitä ja etsittiin eläinten jälkiä, kun kerran lunta oli. Lumi mahdollisti selkeät jäljet. Tässä näyte kurjen astelusta.

                         

Ja tässä itse kurkipari pellolla tepastelemassa.

Viereisellä pellolla tepsutteli kuovi. 

Ja vähän matkan päässä oli kettu repolaisen jäljet. Toissailtana muuten kettu kurkki kotiimme. Seisoskeli parin metrin päässä olohuoneen ikkunasta. Varmaankin  toiveikkaana etsi maahan tippuneita koiran ruokia. Meidän uljaat vahtikoirat nukkuivat suloisesti kopeissaan, vaikka kettu oli heistä neljän metrin päässä. Ei kettua turhaan sanota viekkaaksi eläimeksi. Osasi hiipparoida pihaamme  sellaisesta suunnasta, että tuuli koiranhäkkeihin  nähden vastakkaisesta suunnasta ja koirat ei haistaneet tunkeutujaa lainkaan..

Kaikista varmin merkki saapuvasta keväästä on suloiset, vihreät hiirenkorvat. En koskaan kyllästy niitä ihailemaan.
'

Tervetuloa toukokuu joka tapauksessa!

Parin viikon varrella aistittua

 

Kevään kauniita värejä. Olen toukokuun tyttö ja  hullaantunut siitä hetkestä, kun koivu saa hiirenkorvansa. Kasvun ihme. Se jaksaa mykistää. Elottoman näköisestä maasta nousee uutta voimaa.

 

 

Kalastuspurkki on onnellisesti vesille laskettu. Tästä alkaa kesä. Rantakivillä lokit kirkuvat, mutta tunnelma on aivan toinen kuin Hitchcockin linnuissa...

  

Automatkan varrelle sattuu orava. Se kuljettaa mukanaan pyöreääkin pyöreämpää palloa. Pesänrakennuspuuhissa varmaan. Mykistyn luonnon täydellisyydestä.

 

Metsäkaurista käyn  kuvailemassa  illan hämärissä syrjäisellä pellolla. Puoliso tuntee tienoot ja tietää mistä otuksia löytyy. Komeat nelipiikkiset nahkasarvenalut...

  

 

Jos hullaannun kukista, niin myös elämistä. Kurki on nykyään  tuttu kaveri kodin  läheisillä pelloilla.

Väistämättä iskee mieleen Kirsti Kunnaksen runo:

 

"Olipa kerran kurki, joka yhdellä jalalla eli

ja päätänsä riiputteli

ja yhtenään mietiskeli:

Olisinpa surkea

jos muistuttaisin kurkea."

Niinpä niin.

  

Hirviemo kurkistelee pusikon reunasta. Sen maha pullottaa. Lienee saanut jo vasan tätä kirjoitellessa. En ole koskaan päässyt todistelemaan h-hetkeä. Sen sijaan poika sattui kerran ojanpientareelle, jossa hirvi oli juuri synnyttämässä. Harvinaista, että niin näkyvällä paikalla.

 

Joutsenia rakastan. Niin rakasti Sibeliuskin. Köykäinen aasinsilta ihailemaani säveltäjämestariin, jonka juhlavuotta vietämme. 

 

"Joutsenet ovat aina ajatuksissani ja antavat elämälle loistoa. Omituista todeta, ettei mikään koko maailmassa, ei taiteessa, kirjallisuudessa eikä musiikissa vaikuta minuun yhtä lailla kuin nämä joutsenet ja kurjet ja metsähanhet."

-J.Sibelius-

 

Kuvasarjan alimmissa kuvissa  komeilee teerikoiras puun latvassa. Se lyyrapyrstöinen. Näyttää kuin pahvitaululta tuolla puun nokassa istuessaan:)

 

 

Sinitiainen pesänrakennuspuuhissa. Huvittavaa kyllä - on näyttänyt löytäneen  viime syksynä menehtyneen koiramme karvoja koira-aitauksesta nokkaansa. Kaikki talteen!

 

Illan kalastusreissulla lokit ja tiirat parveilevat veneen ympärillä. Heittelemme takaisin veteen verkkoihin eksyneet roskakalat, täytyy ihastella lintujen kykyä napata kalasaalis vedestä!

 

Samoilemassa pienellä metsäjärvellä. Suojaisan kiven kainalossa lakka kukkii.  Muutama karpalokin löytyy.

 

Taidanpa  muuten osallistua 5.-luokkalaisten kanssa tähän alla olevaan:

 

 

Joku nimittäin juuri tunnilla laukoi, ettei voi ymmärtää mitä järkeä on olla lintubongari. Odottakaahan vaan - käsitykset voi vielä  muuttua:)

 

Kesä saapui Kokkolaan!

Kesäkuun alku on ollut suorastaan kammottavan kylmä Kokkolassa. Tänään on ensimmäinen päivä,kun lämpömittari taitaa päästä kurkistelemaan yli + 20 asteen.
Olen keikkunut kamera kaulassani harva se päivä, vaikka blogipäivityksiin asti en lomalaisena ole ennättänytkään.

Lisätäänpä tänään muutamia kuvia Kokkolan luonnon  tunnelmista parin viime viikon ajalta.

Kotini ympärillä on paljon peltoja. Kevään koittaessa  joutsenet saapuvat suurina laumoina pelloille. Tänä vuonna linnut viipyivät pelloilla erityisen myöhään. Niiden kaakatusta on kiva kuunnella ja seurailla niiden touhuja muutenkin. Joutsenet ovat viime vuosien aikana muuten lisääntyneet melkoisesti. Aivan kesyjä ne eivät ole.  Kun kävelee kylätietä pitkin ja joutsenet ovat pellolla, ne tuskin välittävät mitään.  Jos haluaa tehdä lähempää tuttavuutta, päästävät joutsenet ihmisen noin 10 metrin läheisyyteen. Sen jälkeen alkaa armoton kaakatus ja koko lauma lehahtaa lentoon...

Kaunista katsella tämän rauhoitetun kansallislintumme  askellusta ja siipien viuhunaa!

Olen vuosikausia harmitellut, ettei kylässämme ole minun asuinaikanani (=kohta 20 vuotta...) nähty ensimmäistäkään siiliä. Surkuttelin tätä eräänä päivänä taas naapurin isännälle. Ja kuinka ollakaan... Seuraavana päivänä isäntä soitti ja käski ottaa kameran mukaan...Siili oli keskellä päivää heidän pihassaan!

Eikä tässä vielä kaikki! Parin päivän päästä heräsin alkuyöstä ulkokoiriemme kovaan räksytykseen. Oli oikein pakko nousta sängystä kurkistelemaan, mille ne niin kiivaasti haukkuivat. Aamutakkini helmat heiluen kiiruhdin pihamaalle ja ennätin nähdä trampoliinin alla kyyristelevän siilin, joka tosin paineli kohti pusikkoa, kun näki minut .:)

Omilta alakouluvuosiltani muistan biologian kirjassa olleen otsikon "Tuomi kukkii, kun koulut loppuu." Siihen aikaan koulut loppuivat toukokuun viimeisinä päivinä, nykyään aina vasta kesäkuun ensimmäisenä lauantaina. Biologian kirjan otsikko pitää silti edelleen paikkansa -etenkin kun asun omaa synnyinseutuani hieman pohjoisempana.En koskaan lakkaa ihastelemasta tuomipuun kukintaa!

Merelläkin on tullut jo käytyä kalastelemassa. Veneemme läheisyydessä Konginkarissa on kovin kesäisen näköistä. Alkukesän luonnonvaraisiin kukkijoihin kuuluu suloinen rantakukkka.

Aaltojen loisketta rantaan ei kai ikinä kyllästy katselemaan.

Avomerellä on kiinnostavaa seurailla lintuja. Kalaverkkoja laskettaessa lokit antavat yleensä työrauhan, mutta kun verkkoja lähtee kokemaan, äityvät lokit härskeiksi ja suorastaan hyökkäilevät merestä nousevia kaloja kohti aterian toivossa.

Ilta-auringon kajo on jotain niin lumoavaa, ettei sitä osaa edes sanoin kuvata. Taivaanrantaan katsoessa voi aistia rahtusen äärettömyydestä...




Kun on iltaisin liikkeellä, saattaa kohdata monenlaisia otuksia. Tällä kertaa venesatamasta poistuessa orava keikisteli keskellä tietä.

 Lapsuuteni kesiin kuului pääskysten seurailu kotipihalla mummon kanssa. Kesän tiesi aina alkaneen, kun ensimmäiset pääskyset tirskuttelivat puhelinlangoilla. Taitavampaa ja nopeampaa lentäjää ei muuten ihan helposti löydä... Edelleenkin kesä-illan suurimpiin nautintoihin kuuluu pihassa toimettomana istuskeleminen ja pääskysten seuraaminen.:) KESÄ!