Syyskuvia viikon varrelta sieltä sun täältä

 Vuosi 2023 on kääntynyt jo    lokakuun puolelle. Syksyn merkkejä voi lukea joka puolelta.   

Viikolla olen joutessani kulkenut ja kuvannut sen vähän mitä olen ehtinyt. Hämärän hyssy yllättää jo liian aikaisin, ettei tahdo ennättää oikein mitään valoisaan aikaan töistä tultua.     Viikolla olen´ kuitenkin vielä uinut piha-altaassa. Ensi viikolla se valitettavasti on aika laittaa jo talviteloille.       

Tänä vuonna olen bongannut punaista ruskaa varsin vähän. En tiedä, olenko kulkenut väärissä paikoissa vai onko sitä vain ollut vähemmän. Joka tapauksessa värien muutosta on ihanaa seurata, vaikken syksyihmiseksi tunnustaudukaan. 

Tämä koivikkokuja vie merensuussa olevaan ojaan. Kävelin sitä aika pitkästi, mutta en loppuun saakka. Ehkä      olisi     pitänyt jatkaa vielä.

Moni varmaan tietääkin, että rakastan ajella yksikseni metsäautoteitä. Mitä rauhallisempaa, sen parei. Kaiken kruunaa, jos näkyy metsäneläviä. Aina ei kuitenkaan näy.  No, ruskaa näkyy kumminkin.

Katselen myös usein metsiä metsänhoidolliselta puolelta. Siippa on opettanut minut siihen. Hyvin harvennettu metsä on ilo silmälle tasaisen kokoisin rungoin.

Mietin, miksi joku oksa on kiinni lujemmin rungossa, kuin joku toinen. Vähän niin kuin ihmisten psyyke...jotkut vain ovat vähän sinnikkäämpiä ja    ovat         pyörityksessä loppuun saakka.

Pihlaja on    minulle monimerkityksellinen puu ja pidän siitä juurikin sen monipuolisuuden vuoksi. Ei riitä, että sen     kukinnot ja marjat ovat upeat. Lehden rakenne on tyystin muut peittoava. Ja sitten nämä iloisenkirjavat värit! Kun täytin aikoinaan tasavuosia, istutin kotipihani reunaan pihlajan. Nyt se alkaa olla jo minua pidempi. Niin se aika vaan rientää!

Tykkäisin poimia sieniä, mutta olen surkea tunnistamaan niitä. No,   ehkä kanttarellin voisin  hyvässä lykyssä tunnistaa. Suosista jätän kuitenkin poimimisen muille ja tyydyn niiden kuvailuun. 

Vesi kuuluu syksyyn. Tämä  kuva taitaa     olla  marjareissuni varrelta. Siippa mainitsee joka syksy, että hänen esipolvensa muistivat syksyisin sanoa "Veden  pitää nousta3 kertaa metsään, ennen kuin tulee talvi."

Eli tulee myrskyjä, etelätuulta ja vettä...se kuuluu syksyyn ja talveen valmistautumiseen. Etelätuulellahan  vesi nousee. Nyt on jo pohjoistuuli ja silloin vesi laskee. Pohjoistuuli puolestaan tuo mukanaan syksyn kylmyyden. 

"Lehti puusta variseepi,

päivä yötä pakenee..."

Jotenkin noin lauleskeltiin jo lapsena syksyisin koulussa. Voi että, kuinka ne silloin lauletut laulut ovatkaan syöpyneet ihan selkäytimeen saakka. Monet minulle rakkaimmista koululauluista laulettiin mollissa. Toivon, että sama laulujen selkäytimeen jäämisen saisivat kokea monet lapset tulevaisuudessakin. Mutta vähän pahoin pelkään, että niin ei enää useinkaan käy.

Mutta kyllä havut, nuo ikivihreät, ovat ihanaa katseltavaa,vaikkeivat väriä vaihdakaan. Viikon varrella vein perinteiseen tapaan havunoksia syysistutusten lomaan sukuhaudoille. Vaikka katsoo kuusenhavuja ja näkee niissä vihreän, on eri yksilöissä silti monen sävyistä vihreää.

Vielä vedet virtaavat. Yksi iltapäivä käveleskelin Perhonjoen rannoilla. Veden seassa virtasi vaahtoa. Se kiiruhti eteensä katsomatta nopeasti pois silmistäni.

Viikonloppuna Kokkolassa koettiin jo kunnon syysmyrsky. Lähdin pojanpojan kanssa ajelemaan kohti Trullevia. Aikomuksenamme    oli kiivetä katsomaan torniin myrskyävää merta. Poika, joka yleensä on rohkea ja tottunut merenkävijä, käänsi kovassa tuulessa selkänsä päin merta ja huusi "ei mennä lähelle."

Kuvissani myrsky näyttää enemmän kuin viattomalta. Tosiasiassa aallot tyrskähtelivät rannan korkeaan kivivalliin niin voimallisesti, että vesi pärskähteli kivien ylitse. Se tuntui oikeasti pelottavalta.

-Ajattele, jos joku olisi veneellä tuolla kalastelemassa, huusi poika minulle.

Niin, olisi kyllä karmivaa. Onneksi merenselkä oli tyhjä aluksista, niin isoista, kuin pienistäkin. Kuvista ei tietystikään voi aistia sitä tuntemusta, miltä tuntuu olla meren armoilla -heh, turvallisesti kuitenkin rannalla.

Poika innostui tuulen mekkalasta ja huusi niin  isoon ääneen, kuin kykeni. Sanoin, ettei ehkä kannata, ettei kukaan luule meidän olevan hädässä. Vaikka poika seisoi vieressäni, en saanut hänen huutelustaan selvää. Tuuli ja meri ovat melkoinen combo.

Minulla oli mukana järjestelmäkamera, mutta pystyin ottamaan sillä ainoastaan neljä kuvaa. Aallot pärskivat merta kohti suunnannutta kameranputkea niin kovalla voimalla, että minun oli pakko pelastaa kamerani turvaan autoon. 

Vaikka luulin pukeutuneeni syyssäähän hyvin, totesin alta aikayksikön olevani läpimärkä. Samaan matkaan suunniteltu kauppareissu oli pakko jättää väliin, sillä olin läpimärkä. Pojalla sentään oli kelvolliset Goretexit yllään.

En halunnut jatkaa kuvausta. Vettä valuvana luovutin. Epätoivoisesti etsin autosta paperipyyhettä, jotta olisin saanut edes silmälasini niin kuivaksi, että näin ajaa kotiin. Kotiin päästyä auton penkkikin oli läpimärkä.

Viime yönä oli sitten siipan mukaan sadellut lumiräntää ja jopa ukkonen oli jyrissyt jossain lähimain.   Minä olen nukkunut kuulematta mitään...

Päivällä lähdin  pahimman sään lakattua viimeistelemään maalle vielä  viimeiset sukuhaudat. Ehkä joku ohikulkija mietti, mitä mahdoin kuvata...kiviaidan kauneutta!

Enää viisi työpäivää ennen syyslomaa. En ole suunnitellut lomalle mitään. Paras loma on minulle tarpeeksi impulsiivinen ja aikatauluton. Ensi viikonloppuna meillä miesväki lähteekin sitten jo hirvijahtiin. Saa nähdä, saavatko he saaliiksi tätä pari viikkoa sitten kameraani etsiytynyttä ukkohirveä.

Karpaloreissulla

Syyskuun viimeisenä päätin ampaista metsään. Siippa oli kertonut minulle mainion marjapaikan. 

Karpaloita oli kuulemma ollut suonpläntillä aika kivasti, kun oli koiran kanssa siellä liikuskellut. 

Siispä viikonlopun innoittamana syvälle suolle!

Peruuttelen mennessäni autoni metsäautotien varressa olevalle pienoiselle liittymänpahaselle. Kiviä täytyy varoa. Jos kolhaisee kiven auton pohjaan, tulee kalliit marjat tältä reissulta. Tämä sujuu onnekkaasti. 

Nappaan mukaani ämpärin ja kävelen kohti metsän polkua, jota olen saanut ohjeeksi kulkea. 

Saavun suon reunaan. Se ei ole ihan tyypillisin suo. Sateista huolimatta maastossa on kuivia kumpareita. Toki löytyy myös vetisiä, upottavia silmäkkeitä. 

Aluksi katselen vain ympärilleni. Täytyy hahmottaa, millaisesta paikasta onkaan kyse. Edessäni näkyy  suht uusi hirvitorni. Paikka onkin hirvijahtiin optimaalinen, koska näkymä on esteetön moneen suuntaan. 

Nuuhkin suota. Se tuoksuu aina mielestäni syksyltä. 

Käyskentelen jokusen metrin. Saappaideni juuressa näenkin ensimmäiset tummanpunaiset karpalot. 

Siispä keräilypuuhiin. Alku tuntuu aina jotenkin hitaalta. Marja kerrallaan ropsahtaa ämpäriini.  Tuntuu, ettei edes pohja koskaan täyty. 

Suolla on hiljaista. Olen siellä aivan yksin. Ei näy edes lintuja. Hihkaisen ääneen, sillä parasta pitää ääntä, ettei mikään isompi otus minua yllätä. Joopa joo, siippa nauroi mielikuvitukselleni jo lähtiessä. Dramatisoin, kuinka kamalaa on lähteä ypöyksin maastoon. 

Kun olen poiminut muutaman marjan, siippa lähettää viestin "Joko susi on syönyt sinut?" 

 "Ei vielä," vastaan. Samassa viestissä jurputan, että taisin valita ne huonommat saappaat jalkaani. Olo on kuin urheilusuoritukseen tulleella. 

Suolla ei todellakaan näy mitään eikä ketään. Jatkan matkaani. Karpaloita näkyy nyt vähemmän. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin päin kannattaisi kulkea. Tuuripelillä, muuta ei nyt voi. 

Lompsin rannemmaksi. Maasto muuttuu kosteammaksi, kumpareisemmaksi ja haasteellisemmaksi. Tarraan varuiksi muutamaan pieneen puunrunkoon, etten kompuroisi. 

Jotenkin on uljas tunne siinä kulkiessa, kun näen suossa painaumia, joissa on kulkenut hirvi ja kauris  jättäen painanteet  suohon. Tulee jotensakin tunne, että  tässä ollaan pieni hetki yhtä luonnon kanssa. 

Mieleen tulvahtaa alakouluaikainen nostalgialaulu "Metsän poika tahdon olla, sankar` jylhän kuusiston." "En tosin ole poika, eikä lähimaillakaan ole kuusikkoa, mutta se tunne,  tiedättehän!

Maasto muuttuu kosteammaksi ja marjat vähenevät. Katson eteeni. Ei todellakaan tekisi mieli täällä yksikseen humpsahtaa suonsilmäkkeeseen. 

Kunnon pohjalaisena on kuitenkin ihanaa katsella eteenpäin lähes äärettömyyteen asti  tasaisella maalla. Ihan kauimmaisena silmissä siintää pieni suojärvi. Sen ympäristössäkin saattaisi karpaloita olla, mutta täältä käsin reitti sinne on liian upottava. 

Suolla ei kasva suuria puita. Ainoastaan kitukasvuisia pikkumäntyjä. Puiden taakse ei pääsisi piiloon. 

Joka tapauksessa ämpärin pohja on nyt peitossa. 

Maasto muuttuu lopultakin hieman kuivemmaksi. Teen havainnon, että marjoja on joko heinien suojassa tai punertavilla kumpareilla. Marjoja on vaikea nähdä punertavan kasvillisuuden seasta. 

Kun olen aikani kierrellyt maastossa, saavun lähelle lähtöpistettäni hirvitornin luokse. Se on hyvä maamerkki, edes minä en pääse eksymään. 

Minulla on liian kuuma. Lämpöä on peräti +17 astetta. Usein aiemmin olen keräillyt karpaloita kohmeisin käsin nenänpää kylmänä. Nyt ymmärrän pukeneeni liian paksun takin ylleni. Tekisi myös mieli istahtaa, mutta hirvitornin kapeita tikkaita lukuun ottamatta ei löydy ensimmäistäkään lepopaikkaa. Ei kiveä tai kantoa. Ja itse maaperä on liian märkä aamuisesta sateesta. Ei auta kun huilailla seisoaltaan. Olisinpa tajunnut ottaa matkaan mukaan edes vesipullon. Ympärilläni surisee pari viattoman oloista sääskeä. Myös kaksi hirvikärpästä yrittää tunkeutua hiuksiini, mutta olen niitä ovelampi ja rutistan päästäni ne pois. 

Nyt kuulu ääniä. Sen täytyy olla helikopteri! Mietin, onko mahdollisesti jokin hirvilaskenta tai onko joku eksynyt lähiseudulle. Reissun jälkeen saan tosin tosin kuulla, että Ruotsista saakka saapunut  helikopteri olikin palkattu lannoittamaan lähiseudun metsiä ja peltoja ilmasta käsin!

Tekniikan seasta kuuluu myös muita ääniä. Kuulostelen aikani ja totean ne korpin ääniksi. Samassa kauempana lenteleekin peräti kolme korppia kadotakseen hetkeä myöhemmin  etäämpänä olevien puiden taakse. 

Ja sitten! Tajuan jo alkujaan lähteneeni ihan väärään suuntaan. Jos on niinkin paljon kuin kaksi vaihtoehtoa, niin toki minun tuurillani valitaan väärin.  Nyt löydän kuitenkin hyvän marjapaikan. Olen  jo aika lailla väsynyt. Posketkin helottavat punaisina. Poimin lähistöllä olevat marjat aika suuripiirteisesti. Aika paljon taitaa jäädä vielä maastoonkin. 

Karpalot ovat kauniita. Pistelen muutaman kirpeän marjan suuhuni. Kylläpä niitä on vaikea poimia, maasto on sen verran märkää ja sormet tahtovat upota syvälle mättääseen. . 

Alkaa sataa ripottaa. Päätän, että marjaretkeni saa nyt loppua. Minulla on hiki ja jano ja enää puuttuisi kunnon kastuminen. Kotiinpäin kävellessä siistin marjasaalistani, sillä kosteisiin marjoihin on kiinnittynyt aika lailla roskia. 

Olen tyytyväinen lopultakin sekä itseeni että marjasaaliiseeni, vaikkei ihan ämpärin laidat täyttyneetkään. Ainakin tämä kävi hyvästä kuntoilusta! 

Punainen silta remontissa Suntinsuulla

Kun aikoinaan muutin Kokkolaan, olin ihan sekaisin eri siltojen nimistä. Vähän kerrallaan olen päässyt paikalliseen siltanimistöön käsiksi. Tässä on  niin kutsuttu Punainen silta. Se  mahdollistaa kulun Suntin ylitse Halkokarin suunnalta Pikiruukkiin.  Silta sijaitsee Pohjoisen ohikulkutien ja Vanhan veistämöntien kupeessa Tykkitiellä ja tarjoaa esteettömän kulun kaupunginsalmen ylitse.  Silta on likimain samalla paikalla, mihin Anders Donner rakennutti vuonna 1854 Halkokarin kahakan yhteydessä vanhan sillan. Tämä alkuperäinen silta purettiin vuonna 1907, kun Suntinsuun kanaalia vahvistettiin  420 metrin matkalta. 

Sillan ansasparrut olivat punaisella lyijymönjällä kyllästetyt alun alkujaan. Näin veneeltä sillan alitse kulkevat näkivät sillan  nimen omaan punaisena ja tästä syntyi nimi Punainen silta. 

Nykyään sillan väri on valkoinen. Silta on ollut melko raihnaisessa kunnossa. Sen kivirakenteet ovat jo päässeet osaksi purkautumaan ja sekä maatuet että päällysrakenteet ovat  vaurioituneet. Sillan kunnostusta on suunniteltu jo pidempään, mutta koska  sillalla on kulttuurihistoriallista ja maisemallista arvoa, Kokkolan kaupunki on tehnyt esiselvitystyötä sillan kunnostushanketta koskien.

Kesäkuussa 2020 päätettiin, että silta kunnostetaan likimain samannäköiseksi kuin se on nykyäänkin. Nykyinen silta on haasteellinen jyrkän nousukulmansa vuoksi ja siksi jopa vaarallinen liikuntarajoitteisille, miksei muillekin kulkijoille. 

Siltojen nimistä on kinasteltu kautta aikain Kokkolassa. Joku kutsuu tätä Pususillaksi, mutta se on virheellinen nimi tälle sillalle. Oikea Pususilta sijaitsee Suntin myötäisesti Englanninpuiston läheisyydessä. Silta yhdistää Pikiruukin ja Suntinsuun  venevajojen alueen. Punaista siltaa on kutsuttu myös Sumujen sillaksi. 

Punaisen sillan alue liittyy valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön vaikutusalueelle. Sillan läheiset ranta-alueet on venevajojen viereistä aluetta, joten maisemallisesti silta on tärkeässä paikassa. Onhan venevajojen alue sekä maisemallisesti että matkailullisesti suosittua ja valokuvattua aluetta.

Punainen silta on suojeltu kohde.  Siksi K.H. Renlundin museo on mukana kunnostustöissä. Ulkoiselta olemukseltaan silta halutaan säilyttää mahdollisimman samannäköisenä. 

Sillan muoto on kaupunkilaisten silmissä tuttu ja  siihen on jopa  kiinnytty vuosikymmenien aikana. Suntin ylikulun lisäksi se mahdollistaa maisemalliset kuvailut venevajoille ja merellä päin.

Tänä syksynä - tarkemmin viikolla 33 Punaisen sillan saneeraus lopultakin alkoi. 

 Silta on entisöinnin ajan suljettu liikenteeltä. Saneerauksessa  kunnostetaan myös sillan tukirakenteet ja ristikot.  Työn yhteydessä kartoitetaan tarkemmin myös sillan korjaustarpeita. 

Sillanrakennusentisöinnin on  tarkoitus valmistua vuoden 2023 loppuun mennessä. Tulevina vuosina on tarkoitus uusia myös muita Suntin ylitse kulkevia siltoja. 

LÄHTEET: 

Punaisen sillan saneeraus Suntinsuulla alkaa. Kokkola.fi. [https://www.kokkola.fi/tiedotteet/punaisen-sillan-saneeraus-suntinsuulla-alkaa/] Luettu 24.9.2023. 

Suntinsuun sillat. lausunnot koskien esiselvitystä ja vaihtoehtotarkastelua. [http://kokkola.oncloudos.com/kokous/20205821-15-2.PDF] Luettu 13.10.2020. 

Suntinsuun silta. Outdooractive. [https://www.outdooractive.com/fi/poi/suomen-rannikkoalue/suntinsuun-silta/34540868/] Luettu 13.10.2020. 

Suntin ylittäviä siltoja  aletaan korjata Kokkolassa - Halkokarin ja Pikiruukin välinen Punainen silta pois käytöstä loppuvuoden. Yle.fi. [https://yle.fi/a/74-20042509] Luettu 24.9.2023. 

Lohtajan hautausmaalla kiertelemässä

Rakastan hautausmailla kiertelyä. Se johtuu varmaan siitä, että olen viettänyt nuoruusvuoteni lähellä hautausmaata asuen ja  monia kertoja iltalenkkini suuntautuivat silloin hautausmaille kävelylle.

Tällä kertaa pistäydyn Lohtajan Karhintien varressa sijaitsevalla hautausmaalla. 

Lohtajalla huomioni kiinnittää  kaksi vierekkäistä hautakiveä. Etenkin niiden nimet. Maria Efrusiina Hawela eli Thompson.

Ja ilmeisesti hänen puolisonsa Charles Thompson. Etenkin tämän  miespuolisen nimi herättää kysymyksen, mistä hän on seudulle tuohon aikaan kulkeutunut. Yritin etsiä tietoa, mutten löytänyt. 

Sainkin sitten tämän tekstin julkaistuani kiinnostavan viestin, tarinan tästä pariskunnasta. Se oli koskettava, vaikkakin hyvin surullinen. Säästän yksityiskohdat julkiselta kirjoittelulta, mutta kuulemani mukaan Maria Eufrosyne Havela oli syntynyt Lohtajalla. 

Maria matkusti ensimmäisen kerran Amerikkaan  1890 ja avioitui siellä jokunen  vuosi myöhemmin Charlesin  kanssa, joka saattoi  olla syntyjään venäläinen ja nimellä Tichonoff, hän käytti myös nimeä Kalle Havila/Havela. Pariskunta sai lapsia ja kulki ees ja taas Suomen ja Amerikan väliä. Marian kohtalona oli kuolla jo aikaisessa vaiheessa Amerikassa, Charles kuoli myöhemmin Suomessa.

Nämä ruosteiset, peltiet hautamuistomerkit ovat koskettavia ja valitettavasti katoava osa  ajankuvaa. Teksteistä enää harvoin saa selvyyttä.

Karun kaunista.Jotenkin nykyajan prameus hautamuistomerkissäkin on niin muuta maailma kuin tämä peltilaatta...

Hieno idea tällainen muistokivi. Ei iso vaivannäkö, mutta pysäyttää kyllä lukemaan tekstin.

Ruostuneen pellin kauniisti kruusatut metallikiekurat. Niin kaunis hautapaikka puiden suojissa. 

Toiselle puolella hautausmaata on uudempia hautamuistomerkkejä. Suomalainen säntillisyys näkyy täälläkin. 

Pelkistetyn kauniita metalliristejä  hautausmaan takaosassa. 

En ole koskaan käynyt tässä siunauskappelissa sisällä. Se täytyy ottaa joskus ajan kanssa kohteeksi. 

Nälkävuosien uhrien muistomerkki heille, jotka jäivät sen uhreiksi vuosina 1867-1869. Noin 350 lohtajalaista ja koditonta kulkijaa. Eivät saaneet edes omaa hautapaikkaa. Muistomerkki, luonnonkivi, on vuodelta 1964. 

Jotenkin tätä kiveä katsoessa ymmärtää paljon paremmin Isä meidän-rukouksen pyynnön "Anna meille tänä päivänämeidän jokapäiväinen leipämme..."

Poistun kirkkomaalta hiljaisena. Nämä ovat joka kerta pysäyttäviä käyntejä. 

Kaarlelan kirkon vanhoja seinämaalauksia

Kaarlelan kirkon sisäseinät ovat kauttaaltaan valkeaa kalkkia.1950-luvulla paljastui kirkon seinäpinnasta likaisen valkaisukerroksen alta vanhoja maalauksia. Näitä maalauksia löydettiin sekä länsisiiven sivuseinistä että itäpäädystä.

Maalauksia ryhdyttiin restauroimaan Oskari Niemen johdolla, mutta valitettavasti  niitä ei onnistuttu kunnostamaan.  Yhtäkään maalauksista ei pystytty kunnostamaan kokonaan.

Kirkon länsiosasta pystyttiin  löytämään jäännöksiä maalauksista idän puoleisten ikkunoiden ympärystöstä. Sieltä on löydettävissä punaruskean ja mustanharmaan sävyisiä, katkonaisia linjoja, viiruja.

Tiedetään kuitenkin, että alun perin kirkon seiniä on koristaneet värikkäät kirkkomaalaukset. Maalausten tehtävänä kirkoissa oli opettaa kuvien avulla lukutaidottomille kansalaisille raamatun sanomaa.

Katolilaisuuteen viitanneet kirkkomaalaukset kalkittiin piiloon reformaation aikana. Näin haluttiin hävittää kaikki katolilaiseen uskoon  viittaava.

Alla:Kirkon pääkäytävä, srk-salin puol. seinä

Alla: Kirkon pääkäytävä, kirkon sankarihautausmaan puol. seinä.

LÄHTEET: Kulttuuripyöräily. Kaarlelan kirkko.[https://kulttuuripyoraily.wordpress.com/2015/08/25/kaarlelan-kirkko/] Luettu 16.7.2016.

Mitä ennen olikaan kaupoissa tarjolla?

Tällä kertaa silmäys vanhaan sanomalehteen ja sen takasivun myyntiartikkeleihin. Kokkolan lehden sivu on julkaistu  10.12.1884. (No. 0.)

Jäin näitä ilmoituksia tutkailemaan tarkemmin.  Tarpeet taitaa olla muuttuneet 139 vuoden saatossa. 

Osa sanoista on lisäksi muuttunut ulkoasultaan niin paljon, että pitää oikein kahteen kertaan tavata. 

Mikä ihme muuten on toffelivaate? Aa, huopavaatetta kaiketi! 

Ja että oikein olisi tarjolla pummulisia pitsejä. Lysekilin kilohaili osoittautui googlailun perusteella Länsi-ruotsalaiseksi pikkukalaksi. Hassua, että sitä on niinkin etäältä tänne rahdattu, kun täällä meren rannalla asustellaan ja silakkaa ja muikkua olisi ollut tarjolla omasta takaa. 

Alla olevassa mainoksessa puolestaan puhutaan justeeratuista lakkarikelloista. Hädin tuskin hahmotan justeerisahan. 

Lakkarista isäni puhui taskuna, joten lienee kyse taskukelloista.  Pahasti likinäköisenä kummastelen myös silmälaseja, joita löytyy sekä liki- että pitkänäköisille. Ilmeisesti tarkempi mittatilaustyö on näistä puuttunut. 

Aleks. Damströmin liikkeessä puolestaan kaupitellaan kankirautaa ja meijeripatoja. Ihmetystä tietysti herättää myös alkoholijuomien myyminen rautakaupassa. 

A.W.Molanderilla olisi tarjolla sikuria ja sokuria. Kahvista innostun, se olisi edelleen kelpo tavaraa. Mutta mitä lieneekään sveskoniat? Se jäää nyt tyystoin selvittämättä. 

Konjakkiakin saisi, mutta pitäisi hommata kerrallaan vähintään viisi kannullista. Hmmm...