Renlundin upealla taidepihalla

Tänään kuljeskelin ja ihastelin uudenkarhealla Renlundin taidepihalla osoitteessa Kansakoulunkatu 6, jossa oli avajaiset 10.5.2025. Renlundin rakennus, joka on pihapiirissä, vaikkei näykään kuvissani, on alkujaan vanha ruotsinkielinen alakoulu, joka on rakennettu vuosina 1926-1928. Nykyään koulu toimii lasten ja nuorten kuvataidekouluna sekä baletinopetuspisteenä.

Tämä upouusi Mäntykankaan kaupunginosaan rakennettu lasten ja nuorten taidepuisto on melkoinen elämys ja rauhan tyyssija. Ei mikään kieputtimia täynnä oleva pihapiiri, vaan kaikkea muuta. Suunnittelussa huomioitiin entisen koulurakennuksen historia kouluna, sotasairaalana ja taidekouluna sekä koko Mäntykankaan kaupunginosan historiallinen puutarhakaupunginosan tyyli. Ja mikä parasta, lapsia ja alueen naapurustoa sekä kulttuuritoimijoita ja kuvataidekoulua on osallistettu sen suunnitteluun. Nimenomaan lapsilta nousi upeita ideoita esimerkiksi labyrinteista. Lapset myös erityisesti halusivat pihalle hiljentymismahdollisuuksia ja retkieväspaikkoja, mikä on mielestäni ihailtavaa. Toivottavasti uusi sukupolvi panostaa itseensä ja ympäristön hyvinvointiin sekä itsesäätelyyn täällä rauhoittavassa ja paljon mahdollistavassa tilassa.

Tämä taidepiha on suunniteltu ja toteutettu Brita Maria Renlundin muistosäätiön myöntämällä avustuksella vuosina 2022-2025. Säätiöltä lohkesi 550000 euron rahoitus. Kokonaiskustannukset ylittyivät ennakkoon arvioiduista ja kokonaisuus maksoi lopulta 800000 euroa. Kokkolan kaupunki sitoutui tekemään liikennejärjestelyt, valaistuksen, aidat ja runkopuuistutukset; tammia, vaahteroita, pilvikirsikoita.... Alue kuuluu Kokkolan kansalliseen kaupunkipuistoon. Taidepihan on suunnitellut vihersuunnittelija Nina Mamia Kokkolan kaupungilta. Taidepiha on maksutta avoinna päivittäin klo 7.00-22.00. Siellä ei suvaita koiria eikä tupakointia.

Pihapiiri mahdollistaa oikeastaan minkä vain taiteenlajin tekemisen alueella. Sen yksi vahvuus on sen alituinen muuntuvuus. Alueelle on istutettu runsaasti puita, pensaita ja kukkia, jotka kasvavat ja muuntuvat. Talvella, kun kasvit eivät ole isossa osassa, on puistossa vahvuutena sen valomaailma. Esimerkiksi katsomossa on pysyvä valaistus.

Huomion kiinnittää heti alkuun kulmassa oleva ihanan värikäs vaaleanpunainen ja tummansininen rakennelma. Se on Inside-out, jossa on sanataidekoululaisten kirjoittamia runoja, joiden aiheina ovat esimerkiksi pullat ja hait.

Piha on tarkoitettu kaikkien vapaaseen käyttöön silloin, kun se ei ole varattu tapahtumakäyttöön. Se on kuin yhteisöllinen olohuone. Kun kävin aistimassa aluetta, pihapiirissä oleili kolme nuorta naista. Yksi luki kirjaa omassa sopessaan, toinen levitteli muistiinpanojaan näyttämöpenkeille ja kolmas joogasi itsekseen. Sitten paikalle porhalsi pikkulapsiperhe, jotka leikkivät hiekkalaatikolla. Vanhempansa taluttivat pienimpiä puukorokkeiden päällä. Minä vain istuin ja ihmettelin. Etäämpää kaupungilta kuului jalkapallo-ottelun selostus ja jostain vielä kauempaa musiikkia sekä uinuvan kaupungin kesä-ääniä. Kiireettömyys ja levollisuus, jos pitäisi kahteen sanaan reissuni typistää.

Mindfulness-labyrintti, lava, jossa on katsomo keinonurmineen ja joka soveltuu myös tanssiesityksiin tai vaikkapa elokuvanäytöksiin erilaisia työpisteitä ja tiloja, hiekka-alue, nuotiopaikka, johon saa tuoda mukanaan omat polttopuut, kunhan huomioi metsäpalovaroitukset, Kokkolan sanataidekoululaiset ovat tehneet alueelle qr-koodien taakse tarinoita...monenmoista on!

Taustalla näkyy muhkea naisveistos. Se on Tom Tiaisen ja Kaija Kontulaisen "Makaava"-veistos, joka on toteutettu niksibetonista eli sementistä, johon on lisätty koneellisesti poistotekstiileistä jauhettua keinokuitutilkkua! Harmillisesti siitä tarkemmin ottamani otos valottui auringon syleilyssä liiaksi.

Osa taideteoksista on pysyviä, osa vaihtuvia. Pihassa on huomioitu kestävä kehitys ja ekologisuus. Osa alueesta on jätetty pölyttäjille niityksi. Ekologisuus on myös osa pedagogiikkaa alueella.

Pihapiiri mahdollistaa oikeastaan minkä vain taiteenlajin tekemisen alueella. Sen yksi vahvuus on sen alituinen muuntuvuus. Alueelle on istutettu runsaasti puita, pensaita ja kukkia, jotka kasvavat ja muuntuvat. Talvella, kun kasvit eivät ole isossa osassa, on puistossa vahvuutena sen valomaailma. Esimerkiksi katsomossa on pysyvä valaistus.

Näin alkukesästä kukki vielä kevätkukat. Mustat tulppaanit olivat upeita!

Keskellä aluetta on pergola, jossa on iso ja pitkä betoninen pöytä penkkeineen. Se on tarkoitettu työskentelypöydäksi; vaikkapa puutöihin, sanataiteelle, keramiikkaan.... Istuskelin siinä pidemmän aikaa. Siitä näki hyvin joka suuntaan. Vasta kotona minulle selvisi, että se on pöytä, jossa keskellä virtaa vesielementti. Se ei ilmeisestikään ollut käynnissä ´paikalla ollessani. Veden äänen on tarkoitus rauhoittaa. Mietin jo, kuinka nastaa olisi tuoda omat oppilaat tuohon pöydän ääreen retkelle ja napostelemaan veden solistessa eväitä.

Osa taideteoksista on pysyviä, osa vaihtuvia. Pihassa on huomioitu kestävä kehitys ja ekologisuus. Osa alueesta on jätetty pölyttäjille niityksi. Ekologisuus on myös osa pedagogiikkaa alueella.

Puistossa on vuokrattavia kasvilaatikoita. Ilmeisesti niitä vuokrataan vuodeksi kerrallaan. Nyt näytti nousevan niistä ainakin perunaa, raparperiä, sipulia...Myös kastelupisteeet ynnä muut hienoudet näytti huomioidun hienosti.

Pihassa on myös kauniita opasteita, joista voi lukea vaikka jalkapohjan pisteistä avojaloin kävellessä tai saada ohjeita mindfulnesiin ja syvähengittämiseen.  Puistoon on rakennettu erilaisia labyrinttejä, joita on toteutettu kiveyksin ja kasvein. 

Piha on jaettu useaan hyvinkin erilaiseen lohkoon. Jokainen lohko on omanlaisensa ja täynnä yllätyksellisyyttä. Pidin oikein, oikein kovasti tästä amfiteatterimaisesti rakennetusta katsomosta, jossa oli puolipyöreässä muodostelmassa leveät istuinpenkit ja lattiatasossa keinonurmi. Taaimman rivin istuinten selkänojat oli täytetty upeaakin upeammilla kuvataidekoulun lasten keramiikkakasvoja "Yhdessä. ". Todella onnistunut asettelu niillä! Kasvoja on luvassa lisää myöhemmin.  Katsomossa voisi vaikka makoilla joogamatoilla jalkatiloilla, ihanan tilava alue!

"Minä olen kuviopuu.

Minun lehdissä kasvaa

erilaisia kuvioita.

En pidä melusta.

Minä rakastan

kuitenkin lintujen laulua. "

"Joka taikakaupungissa oli

timanttipuu. Sen oikea nimi oli

kissankellopuu. Mutta taikakansan

oliot käyttävät nimeä timanttipuu. "

Pidin myös paljon muutamista tuoleista, joita alueella oli. Ne oli pultattu kiinni maahan, mutta tuolit mahdollistivat suunnanvaihdon. Kaltaiselleni levottomalle sielulle aivan täydellinen - tuollaiset haluaisin kotiterassillekin! Samaisia tuoleja oli myös grillialueen ympärillä.

Alue sijaitsee idyllisellä Mäntykankaan alueella, jossa on kaunis puutalorakennuskanta ja upeita puutarhoja. Silti itse ydinkeskustaan on vain kävelymatka.

Kaunis, kauniimpi, kaunein. Tätä voisin suositella kelle tahansa kulkijalle, joka suuntaa reittinsä kohti Kokkolaa. Ja onpa vielä ilmainen ihastelun kohde!

LÄHTEET: 

Kokkolaan avattiin 800 000 euron taidepiha, ja tältä se näyttää. Yle.fi. [https://yle.fi/a/74-20157358] Luettu 15.6.2025.

 
Kokkolaan rakennetaan maailmankin mittakaavassa lapsille poikkeuksellinen taidepuisto, jossa viihtyvät kaikenikäiset. Yle.fi, [https://yle.fi/a/74-20019214] Luettu 15.6.2025.

Renlundin Taidepihan työt käynnistyivät – "Riemukas tunnelma, olen odottanut todella paljon tätä!” [https://www.keskipohjanmaa.fi/artikkeli/renlundin-taidepihan-tyot-kaynnistyivat-riemukas-tunnelma-olen-odottanut-todella-paljon-tata] Luettu 15.6.2025.

Taidetalo Renlundin taidepiha. Kokkola.fi.[https://www.kokkola.fi/asuminen-ja-ymparisto/puistot-ja-luonto/puistot/tutustu-kokkolan-puistoihin/taidetalo-renlundin-piha/] Luettu 15.6.2025.

Suuri nälkävuosi 1867 Kälviällä

Löysin vanhoista lehdistä  vuodelta 1934 kiinnostavan tarinan ja ajankuvauksen. Niissä kerrotaan suuresta nälkävuodesta, yhdestä niistä.

Kälviän Ridankylästä lähtöisin ollut talollinen, Juho Rita, oli kertonut muisteluksiaan nälkävuosista vuodelta 1867. Hän oli silloin nuori poika. 

Rita oli kertonut, kuinka haastavaa oli  saada jauhoja riittävästi, vaikka asuttiinkin lähellä merta ja olisi voinut ajatella, että laivoilla ainakin niitä olisi tänne tuotu. Vain kaikista vähäosaisimmat saivat jonkinlaisia apuja. Talokkailla ei ollut toivoakaan saada esimerkiksi jauhoja ostettua velaksi. Ne piti pystyä maksamaan käteisellä. Kun ajat olivat niin köyhät, ei rahan saantikaan ollut millään lailla helppoa. Jauhojen hinta oli tietysti korkea. Juho Ridan kotitalossa jauhoja pystyttiin ostamaan vain pieni määrä pettuleivän sekaan sekoitettavaksi. 

Juho Ridan isä asui noihin aikoihin Hassisen talossa. Talossa oli suuri uuni, johon mahtui peräti 22 leipää paistumaan. Pettuleipää paistettiin iltaisin ja ne jätettiin yöksi vielä uuniin. Aamulla hieman Juho Ritaa vanhempi isosisko konttasi leivinuuniin ja yritti varoen kerätä leivät uunista pois. Leipäi ei pystynyt ottamaan leipälapiolla uunista ulos, koska ne olivat niin  haperoita, että silloin hajosivat aivan murusiksi. Juho Rita oli muistellut, kuinka hyvältä pettuleipä pojan suussa maistuikaan uunituoreena. 

Samana kesänä oli tehty hätäaputöitä Ridankylästä Kälviälle menevälle kylätielle. Täysi-ikäinenmies sai tienestiksi  korkeintaan kaksi naulaa eli noin 800 grammaa jauhoja päivässä. 

                 

Alle liitän vielä Juho Ridan kirjoittaman runon nälkävuodesta ja hätäaputöistä. Se ei ole varmaankaan mikään huippu runollisesti, mutta siihen on kivasti koottu asioita tuolta aikakaudelta.

Runo vanhasta kylätiestä

Se on yksi vanha kylätie,

joka Kälviän kirkolta Alaveteliin vie. 

Tämä tie on ollut jo monta sataa vuotta

eikä sen parannushommista olekaan

         puhuttu suotta. 

-Tämä tie oli ensin metsäpolku,

josta koskaan ei ollut oikeaa kulkua.

Sitten, kun kaikki kyllääntyivät huonoon

          tiehen,

niin tien tekeminen tarttui jokaiseen mieheen. 

Silloin alettiin tehdä tietyötä,

jossa oli vanhat ja nuoret myötä. 

Kun alettiin tien paikkaa raataa

ja vanhaa metsää poiskaataa;

kun miehet toivoivat nähdä tien uusi,

niin siinä kaatui sekä mänty että kuusi, 

ja silloin tänne tie tuli,

joka kauan sitten kyläntienä oli. 

-Sitten kerran tuli aikamme suuri

          halla,

joka teki tuhoja maassa kaikkialla,

jonka sivu ei päästy muuten

kuin saamalla tuta kovan leivän

              puutteen.

Silloin tuli leiväksi männyn kuori,

ja olkijauhoista oli sen toinen puoli.

-Silloin alkoi tulla monelle leivän hätä,

vaan valtio ei kansaa nääntymään jätä. 

Nyt katsottiin tietä sillä lailla,

että se oli suuria parannuksia vailla. 

Alettiinpa nähdä tiestä uutta vaivaa

 ja noille pehmeille nevamaille

         ojia kaivaa. 

Silloin puhuttiin puutteesta hiljaa,

mutta palkkana saatiinkin ruisviljaa. 

Palkka ei ollut tosin suuri, 

mutta se oli kuin joku suojelusmuuri. 

Päivässä saatiin jauhoja vain pari

           naulaa,

joten siitä ei sovi paljonkaan laulaa. 

Hevosmiehille täytyi toki enempi antaa,

koska vetivät tielle parannussantaa. 

Niin päästiin kesään asti, 

jota aikaa toivottiin hartahasti. 

Kun lumet ja jäät ajoissa maasta suli, 

niin silloin oikein suotuisa kevät tuli. 

Silloin tuli pakko tien teosta laata,

kun kaikki alkoivat viljellä maata. 

Vaan kun saatiin lisää osakkaita,

joilla täällä oli niitty- ja metsämaita, 

niin silloin taas täällä työväkeä nähtiin,

kun uudelleen tätä tietä tehtiin.

Paljon se nytkin tuotti vaivaa,

kun piti tiestä kiviä ylöskaivaa.

Ruuti se kivet isoiksi särki,

joten tangoista ja kuokista alkoi pettää

         kärki. 

Kestihän se tämäkin useamman vuoden ajan. 

-Juho Rita-

Rita oli muistellut, ettei hänen kotikylässään kukaan tainnut suoranaisesti kuolla nälkään, mutta huonon ravinnon vuoksi aiheutui tauteja ja samoin ihmisten yleisen heikkouden vuoksi kuoli väkeä. Rita oli vielä muistellut, kuinka upealta tuntui seuraavana kesänä  vuonna 1868, kun se kesä olikin erityisen lämmin ja viljan kasvulle suotuisa. Nälkävuosi oli ohitettu ja tulevaisuuteen voitiin katsoa taas kirkkain mielin. 

LÄHTEET: Keskipohjanmaa. 3.3.1934. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1863071?term=N%C3%A4lk%C3%A4vuoden&term=K%C3%A4lvi%C3%A4lt%C3%A4&term=suurista&term=n%C3%A4lk%C3%A4vuosista&term=suurelta&term=n%C3%A4lk%C3%A4vuodelta&term=suuri&term=suurella&term=K%C3%A4lvi%C3%A4n&term=K%C3%A4lvi%C3%A4&term=suurimmassa&term=suuresti&page=3} Luettu 7.6.2025. 

Keskipohjanmaa. 20.11.1834. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1863029?term=Alkoholiliikkeen&term=voittovarojen&term=jaossa&term=merkitsisi&term=karkeaa&term=kohtuuttomuutta&term=karkea&term=kohtuuttomuuden&term=alkoholiliikkeen&term=jaosta&term=voittovaroista&term=jako&term=alkoholiliikkeest%C3%A4&term=kohtuuttomuus&term=merkitsee&page=3}  Luettu 7.6.2025. 

On siis kevät!

Kevätjuhlaviikonloppu. Se odotettu. Vuosi on ollut enemmän kuin työntäyteinen. Näin keväällä, kun lukuvuotta katselee taaksepäin, muistaa sieltä vain joitain hetkiä. Iloja ja suruja. Opettelua ja oppimista. Kasvua ja kasvattamista. Hieno työ kaikkinensa, vaikkakaan ei kaikkein iisein. Mutta opettaessaan oppii joka hetki lisää itsekin. Ja kasvamisen ihme - se on tässä työssä aina läsnä!

”He kääntyvät kohta kadunkulmasta

kannoillaan pelkät keväät

Eikä yksikään askel tavoita maata

He kasvavat kuin nurmikot

Eilen vasta kylvetyt

Tänään ylettyvät pilviin ja yli

Ja me katsomme heitä

Vesiputoukset poskillamme

Eikä yksikään pisara putoa saavutuksista.

Ei päähineistä tai paperinpaloista

Vaan jokainen niistä

Pelkästä siitä ilosta

Että he vain ovat.”

-Hanna Katajarinne-Kun sanat riittävät-

Rakas eläkkeellä oleva kollegani tuli mukaan kevätjuhliin. Hän on ollut nyt kaksi vuotta eläkkeellä ja palasi ensimmäistä kertaa lähtönsä jälkeen kouluun käväisemään. Minulle se merkitsi paljon. Istuimme juhlassa vierekkäin. Mukana juhlassa oli myös nuori työkaveri, joka muutti pois ryhmästäni pari vuotta sitten lähteäkseen opintielle. Sitkeästi ja sisukkaasti hän myös haluaa aina palata juhlaamme. Tajuan, että vieruspaikkani täyttyy kulkijoista, jotka eivät enää ole kiinteä osa työyhteisöä, mutta palaavat silti. Miten merkityksellistä! Täytyy kohta hommata seuraaviin juhliin pitkä penkki viereeni kaikille jo lähteneille!:))

Kevätjuhla on aina kaikesta kauneudestaan huolimatta myös haikea. Tänä vuonna jouduin hyvästelemään kolme kollegaa, joiden matka vei nyt muualle. Kesken juhlan yksi lähtevistä kollegoista nousi halaamaan minua ja supatti "Muistat sitten, että me vielä tavataan. " Mikä rikkaus työelämässä olevalla onkaan työkavereissa.

Kävin äidin kanssa loman alettua laittamassa Evijärven ja Lappajärven sukuhaudat hyvään kuntoon. Ajelimme myös Lappajärven Tarvolassa, jossa isäni on syntynyt. Isovanhempani asuivat pienessä mökissä, kunnes sota tuli ja romutti kaiken. Talo myytiin, kun isoisäni oli kuollut sodassa. Talon osti perhe, joka oli sodan aikana puolestaan ajautunut konkurssiin ja heillä riitti lopulta rahat lunastaa tämä pieni mökki. Viisi vuotta sitten minun ja tämän "uuden perheen tytön" elämät kohtasivat, kun sain häneen yhteyden. Meistä tulikin hyvät ystävät, vaikka emme koskaan ole fyysisesti tavanneetkaan vielä.

"Tyttö", nyt jo eläkkeellä hänkin, kertoi minulle eilen, että nyt "rakas rötiskömme (josta kirjoitin joskus kirjoituskilpailuun), on poltettu uuden omistajan toimesta. Tontti myytiin viime syksynä, kun perikunnan oli tehtävä yhteinen päätös, miten paikan kanssa toimitaan. Yhdessä eilen tämän "tytön" kanssa surimme talon siirtymistä vieraalle. Tänä kesänä paikalle nousee jo uusi mökki... näin se elämä jatkaa kulkuaan eteenpäin.

Tästä alapuolen kuvasta tuli minulle saman tien jotenkin tosi rakas. En oikein edes osaa selittää. Isovanhempani lienevät aukoneet tuon liekeistä ehjänä säilyneen kakluunin ovia useasti...ihana muisto! Ehkä vielä teen siitä kehystetyn taulun...

                                                     Hyvää alkavaa kesää kaikille!

Konsertissa kotiseutumuseolla

Oi että! Olipas pieni  nostalginen elämys minulla tänään! Pääsin osalliseksi konsertista kökkäpalkalla. Kuulun nykyään Kaarlelan kotiseutumuseon johtokuntaan - no se enempi kuin pitkä tarina, mutta tämä konsertti siis järjestettiin sieltä käsin. 

Konsertti oli ruotsinkielinen. Esiintyjänä oli Jacob Sundström. Hän  kertoi heti alkuunsa, että tämä ei ole mikä tahansa konsertti, vaan olennainen osa sitä on tarinankerronta. "Berättarkonsert" på svenska. En oikein tiedä sille suomeksi sanaa, mutta soittoa ja tarinointia sen lomassa, voisi kai sanoa. Väkeäkin oli sopivasti tuvan täydeltä. Uskon, että ihan jok`ikinen oli tyytyväinen kaikkeen kuulemaansa!

Jacob  on pelimanni ja  opiskellut musiikkia jo nuorukaisesta lähtien kotikaupungissamme Kokkolassa - onhan hän täysverisiä Kokkolan kasvatteja. Kotona kun kerroin tästä konsertista jälkeenpäin, tuumasi nuorimmaiseni "Ai, Jacob, kävin hänen kanssaan monta vuotta konsalla musiikin teorian tunneilla. " Ai jaa, no hienoo, että selkisi tässä vaiheessa. 

Minulle tämä nuorukainen oli aiemmin tuntematon, mutta voin kertoa, että kerrassaan vaikutuin hänen esityksestään!

Sundström opiskelee musiikkitieteitä ja varmaankin juuri siitä näkökulmasta ja hänen lopputyöhönsä liittyen konsertin sävelet ja tarinat oli sisäistetty niin hyvin, että oli ilo kuunnella. Vaikka puhe ja laulut olivat ruotsiksi, nautin tarinoinnista ja laulujen sanoista. Esiintyjä oli niin selkeä sanainen, että oli helppoa ymmärtää. Ja musiikin historia avautui ilmeikkäästi ja kiinnostavasti meille kuuntelijoille. 

Sundström kertoi, että kun puhutaan keskipohjalaisesta kansanmusiikista, yleensä saa vastaukseksi, että niin joo, sitä kaustislaista. Hän kertoi kuitenkin, että Kokkolan seudulla on oma, uskomattoman rikas kansanmusiikkitraditio, jossa on aivan oma poljentonsa. 

Tarinoinnissa liikuimme muun muassa Kaarlelan kirkon rakennusvaiheissa. Miksi kirkko oin rakennettu juuri sinne, missä se nykyään on? Sundström mainitsi kuulleensa myös, että Kaarlelan kirkon länsipuolella kuuluu  jossain olevan  kivi, joka hehkuu punaisena juhannusöisin. Hehku johtuu siitä, että paikalla on joskus kauan sitten ollut syytettynä ihminen keskiajalla, joka on ollut murhasyytöksiin täysin syytön. Kivi, joka hehkuu, on toistaiseksi tunnistamaton, joten Jacob ehdottaa, että kotiseutumuseon väki voisi lähteä sitä etsiskelemään.

Sundström kertoi, että viulua on seudullamme soitettu aina 1600-luvulta lähtien. Sillä on siis pitkät perinteet. 

Jacob Sundström avasi avioliiton alkamisen riittejä mielenkiintoisella tavalla. Hän kertoi häätauluista, joita kotiseutumuseon seinilläkin on. Kuinka läheiset kirjoittivat ja piirsivät onnittelutauluja  hääparille onnea toivottaen. Olen näistä aikaisemmin itsekin kirjoittanut. Minullakin on onni saada pitää tällaista aarretta kotonani. 

Oli myös traditio, että laulettiin hääonnittelulauluja hääparille. Laulu tehtiin nimenomaiselle parille ja esitettiin siis aivan ainutkertaisena esityksenä  hääjuhlassa. 

Sokojalla kuuluu olleen Jacobin mukaan ainoastaan yksi henkilö, joka on osannut lukea ja kirjoittaa. Nimittäin Hans Björk 1800-luvulla.:) Björk oli syntynyt 1789. Björk on kirjoittanut useita runoja hääpareille, niitä on myös koottu kirjaseksi asti. 

Sundström esitti meille yhden hänen mielestään hienoimmista hääonnittelulauluista, jonka Björk oli kirjoittanut ja Johan Benelius  säveltänyt. Beneliuksen kuva muuten on kotiseutumuseon seinällä. Kuvassa on kuusi miestä ja tämä Johan istuu kuvassa eturivissä suuri avain kädessään. Wau! Kuvilla on aina tarinaa vaikka kuinka paljon, kunhan vain joku osaa niitä avata. 

Jacobin esittämä, aivan ihastuttava rakkauslaulu oli nimeltään "Du sköna, du ljuva, du eviga..." tai jotain sinnepäin - olisi pitänyt heti kirjoittaa muistiin, niin vielä kotonakin muistaisi...laulu oli kaunis, herkkä ja rauhallinen. 

Kuultiin myös vauhdikkaampia lauluja. Mieleen jäi erityisesti "shottis" "Ska he vara "Kokkola flickona! Valitettavasti laulun säveltäjän nimi katosi mielestäni, kun en heti päässyt kirjaamaan muistiin. 

Olipahan vetävä ralli! Me yleisössä kuuntelimme, poljimme jalkaa ja ilakoimme sanojen mukana. Tietysti paikallisella Karlebysprååtsilla. 

Sanat meni jotenkin näin (öö, murretta on aika vaikee kirjoittaa):

Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsci, är he för mytsi?

Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi.

Får int ja, får int ja Kokkola flickorna, vill int ha jag nanting, vill int ha jag nanting.

Får int ja, får int ja Kokkola flickorna, vill int jag nating tess. 

Ja, ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi, äre he för mytsi?

Ja, ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi nu. 

Tilaisuus päättyi perinteiseen kotiseutumuseon tapaan yhteislauluun "Slumrande toner. " Oi, olipa upeasti laulettu, taisi olla yleisössä mukana useampia laulun taitavia!

Kyllä on nätti!

Tänään en ole malttanut naputella mitään isompaa juttua blogiini. Meille tuli upouusi koiranpentu ja enempi ja vähempi on päivä kulunut koiruutta ihastellessa. Tämä on meidän perheen neljäs suomenpystykorva. Eka samanmoinen  koira hankittiin tasan kolmekymmentä vuotta sitten. 

Jännää, miten pieni pentu samaistuu johonkin kovasti. Pojanpoikani 6v tuli meille tietenkin koirulia ihastelemaan. Koira seurasi pikkuepelin puuhia tosi tarkasti. Juoksi perässä, minne poika menikään ja kun poika heittäytyi maahan, koira kävi nuolemassa pojan korvat ja hiukset. Olivat kuin ylimmät ystävät. Poika totesikin minulle, että hassua, että kolme tuntia sitten me ei edes tunnettu ja nyt se haluaa vain olla minun kanssani. Riehakkaat leikit lopulta uuvutti molemmat sankarit. 

Tunnustan, en ole mikään koiraihminen. Oikeastaan en ollenkaan. Mutta kun kolmas koiramme talvella kuoli, yllätin siipan sanomalla, että ei tule elämästä mitään ilman pystykorvaa. Niinpä sellaista hankkimaan. Ja tänään olen sitten  tonnin köyhempi. Ehkä vanhuus hiipii salakavalasti tällä tavoin elämääni. Alan ostella asioita, joista ennen en ole niin piitannut. No, onpa räksyttävä kippurahäntä ainakin turvaamassa pihapiirini tungettelijoilta. Tämä rotu haukkua räksyttää hetimmiten, kun joku pikkuisenkin pihassa liikahtaa. 

Tämä on tyttökoira. Sen nimi olisi virallisesti Elisabeth, mutta nimi  ei oikein istu meidän suuhun. Niinpä päätin, että koiran nimeksi tulee Nätti. Se on helppo sanoa. Pari sekaannusta nimen kanssa on jo päivän mittaan ennättänyt tulla. 

Ensimmäisenä lankomies katseli kännystään koirulin kuvaa ja kysyi, mikä koiran nimeksi tuli. 

Minä:  "Se on Nätti. " Jatkoin vielä, että "virallisesti se on Elisabeth, muttei me sillä nimellä sitä aiota kutsua. "

Lankomies: " No siitä tulee sitten varmaan "Betti."

 Minä:  Eikun edelleen  Nätti:)

Sitten soitti äitini. Kerroin, että koiruus on saapunut tänään kotiimme. Äidin kanssa käytiin puolestaan tällainen vuoropuhelu: 

Äiti:  "Onko se nätti?" 

Minä: "Joo, se on Nätti. "

Äiti: Mikä sen nimi on? 

Minä: Se on Nätti. "

Koiran nimi muuten saikin alkunsa siitä, kun ajattelin, että kuitenkin joku toteaa, että onpas se nätti. Nyt voi sitten todeta, että nii-in, se on Nätti. Meidän aikaisemmilla koirilla on ollut jokaisella tarina nimensä takana. Meillä on asustaneet Vappu, Humppa ja Voltti. Edelleen pihakoirana meillä on ajokoira ja se on Häijy.

Metsästyskoiraksi siipallehan tämä koira on suunniteltu. Tykkään kuitenkin siitä, kun pystykorva on luonteeltaan eloisa ja nopeasti reagoiva, vähän kuin itsekin. Ja täällä luonnon helmassa koiran räksytyskään ei ketään häiritse.

Äitienpäivänä

Kevät koittaa ja äitejä juhlitaan. Oppilaani pujottelivat äideilleen puuhelmiä kuminauhaan. Saatiin aikaan rannekorut, joihin voi myös kietaista avaimet kiinni. Kätevä, jos ei ole taskuja. Totesin tämän itsekin, kun testasin etukäteen suunnitelmaani. 

Yhtä ihanaa kuin itse lahja, on aina sen paketointi ja myös kortin väsääminen. Se on juurikin se alakouluaika, kun äiti näitä perinteisiä pikkupaketteja saa. Tärkeitä!

Pojan pihassa kukki taas jo valkovuokot. Entinen talon asukki oli melkoinen puutarhataikuri. Pihassa oli upeasti suunniteltu kukkivien kasvien kavalkadi. Seuraavaksi puhkeavat kukkaan kielot koulujen päättyessä. 

Me kävimme perinteiseen tapaan koko suvun voimin syömässä äitienpäivälounaan. Niin oli menossa mukana minun ja siippani kanssa äitini, anoppini, poikani miniöineen ja pojanpoikani. Lisäksi siipan veli vaimoineen, lapsineen ja anoppeineen. Pois lähtiessä otettiin hieno kuva kolmesta iäkkäästä naisesta. Viimeinenkin heistä jäi juuri leskeksi. Oli liikuttavaa, kun kuvassa kaikki kolme leskinaista kävelivät käsikynkkää. Jäin miettimään kuinka tärkeitä pienet kohtaamiset ovatkaan! Ruokakin oli hyvää ja seura kaikkinensa piristävää. 

Lopun päivää olen rapsutellut kukkapenkkiäni. Rikkaruohot on sinnikkäitä, ne johtaa mua 1-0. Mutta periksi ei anneta! Omakotitalon pihapiiri on näin keväisin melkoinen työmaa. Nytkin pitäisi maalata terasseja, korjata pihalaatoitusta ja ahtaa vielä loput klapit latoon. Ja sitten laulaakin jo ruohonleikkuri...

 Vielä - tai enää  - on kolme viikkoa koulua. Se tulee menemään yhdessä hujauksessa. Kesän ajan olen luvannut hoitaa pojanpoikaa.  Mitähän kaikkea kesän aikana keksitäänkään yhdessä! :) Viimeinen kesä hänellä, ennen kuin koulu syksyllä alkaa. Mihin nämä vuodet menee?

Johan - poika Isovihan pyörteissä

Taasen kerran kiinnostus kuljettaa minut Isovihan aikoihin. Tällä kertaa viipyilemme Lohtajalla. Tarinan olen lukenut yli sadan vuoden takaisesta  lehdestä. Sinne tarina on kulkeutunut 1776 ja 1789 vuosina julkaistuista  Åbo Tidningar`ìn artikkeleista, jotka pohjautuivat  Kokkolan silloisen raatimiehen,  Jaakko Fahlanderin ja toisen, nimeltä tuntemattomaksi jääneen henkilön  muistiinpanoihin. 

Eräs kokkolalainen kaupunginpalvelija oli paennut kahden poikansa ja vaimonsa kanssa Himangalle tiheään metsikköön Isovihan tuoksinassa vihollisia. Harmillisesti kasakat löysivät heidän piilopaikkansa ja yrittivät saada perheen kiinniotetuksi. Kävi niin kurjasti, että muu perhe pääsi pakoon, mutta nuorempi pojista, joka oli vielä alle 11-vuotias, joutui kasakkain käsiin. Poika oli nimeltään Johan Hagberg. 

Yllä: Piilopirtti. Kuva otettu Kälviän eläinpuistosta. 

Kasakoita oli kaikkiaan seitsemän. He poistuivat paikalta Johanin kanssa, mutta pelkäsivät, että joku väijyisi heitä yön pimeydessä. Niinpä he päättivät jättää hevosensa maihin ja soutaa Parkkihaudan rannasta pienelle saarelle Vähälän luodon luona. Tämä paikka on ilmeisesti nykyään Himankaan kuuluva. 

Yllä: Piilopirtti Kälviän eläinpuistossa. 

Jaettuaan päivän ryöstösaaliin paneutuivat kasakat pitkäkseen. Johan-poika laitettiin kasakkain keskelle nukkumaan. Mutta voi vain kuvitella, ettei poika-rukalla uni tullut silmään. Hän makasi hiljaa paikallaan kasakkain nukkuessa ja kuulosteli ympäristönsä ääniä miettien, kuinka voisi päästä pakenemaan.

Johan-poika kuulikin, kuinka veden noustessa yön aikana vene kalahteli rantakiviin. Hän päätti ottaa riskin ja juoksi kohti venettä ja tuuppasi sen vesille hypäten  venhon kyytiin. Kasakat kyllä heräsivät pojan karattua veneen ääniin, mutta  ketteränä poika ennätti päästä jo sen verran kauaksi rannasta, että kasakat eivät saaneet häntä kiinni. Poika istui urhoollisesti veneessä, kunnes se aikanaan karahti rantaan. Seitsemän kasakan  kohtalona oli  menehtyä luodolle. 

LÄHTEET: Otava kuvallinen kuukauslehti. 1.10.1917. N:o 10. Toimittaja Helmi Krohn.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/599885?term=Kokkolan&term=pakenivat&page=3] Luettu 23.3.2025. 

Veljesten riita hevosista

Tällä kertaa kuljetaan vuoteen 1815 ja käräjille Kokkolaan. Kyseessä oli velkasaatava, jossa kantajana eli asian esille tuoneena oli talollinen Matts Mattsson Bengtilä ja vastaajana eli haastettuna hänen veljensä Johan Mattsson Bengtilä, molemmat Kälviältä. 

Itse kantaja Matts Mattsson Mattsson ei ollut paikalla, vaan häntä edusti hänen kirjallisesti valtuuttamansa asiamies, varavouti herra Johan Fredric Sundberg. Vastaaja Johan Mattsson Bengtilä taasen ei ollut saapunut lainkaan paikalle kuulutuksesta huolimatta. Kihlakunnantuomari Matts Rijpa kuitenkin  todisti, että Johan Mattsson Bengtilä oli  lain mukaisesti haastettu oikeuteen. Sen sijaan todistajaksi kutsuttu talonpojanpoika Johan Abrahamsson Skinnari oli paikalla. 

Kantajan valtuuttama mies, Johan Sundberg kertoi, että kun asianosaiset  riitapukarit 4-5 vuotta aiemmin  olivat purkaneet yhteistilansa,(ns. bolag), he olivat tuolloin jakaneet omaisuutensa, johon kaiken muun lisäksi kuului myös kaksi hevosta. Toinen hevosista oli ilmiselvästi paljon toista hevosta parempi. 

Tämän vuoksi veljekset olivat lopulta päättäneet, että he arpoisivat, kumpi saisi kummankin hevosen. Oli myös ennen arvontaa jo sovittu, että se, kumpi saisi paremman hevosen, maksaisi toiselle  viidentoista riksdalerin ja kahdenkymmenenneljän skillingin verran maksua Ruotsin rahassa. 

Nyt oli ilmennyt, että vaikka Johan Mattsson Bengtilää oli arpa suosinut ja hän oli saanut paremman hevosen,  ei hän kuitenkaan ollut suorittanut veljelleen sovittua maksua. Tätä summaa nyt vaadittiin käräjillä maksettavaksi. Valtuutettu Sundberg vetosi asiansa tueksi myös kahteen todistajaan, jotka olivat talonpojat Johan Jacobsson Bengtilä ja Anders Ericsson Pernu. 

Harmillisesti näitä kahta todistajaa ei kuitenkaan oltu saatu tavoitettua käräjille paikalle.  Heidät tunnettiin kuitenkin yleisesti hyvämaineisina  ja siksi sallittiin vannoa todistajavala, kuitenkin sillä varauksella, että vastaaja  Matts Mattsson Bengtilällä olisi myöhemmin  esittää heitä tai heidän kertomuksiaan vastaan  esteellisyysväitteitä. 

Tämän jälkeen kuultiinkin, mitä nämä todistajat olivat asiasta kertoneet:

Johan Jacobsson Bengtilä kertoi, että oli ollut paikalla silloin, kun  riitapukarit, Bengtilän veljekset, olivat juhannuksen aikoihin  kuusi vuotta sitten  purkaneet yhteisen taloutensa. He olivat siinä yhteydessä myös jakaneet sekä irtaimen omaisuutensa että karjansa. Tilalla oli ollut kaksi hevosta, joista toinen oli selvästi huonompi. Niinpä veljekset olivat sopineet, että se, joka saisi paremman hevosen, sitoutuisi välittömästi maksamaan toiselle osapuolelle  15 riikintaaleria ja 24 skillinkiä. Todistaja kuitenkin kertoi, että  hänen käsityksensä mukaan Johan Mattsson Bengtilä ei ollut tätä summaa maksanut, vaikka Matts  Mattsson oli useaan otteeseen tätä summaa vaatinutkin. 

Vuona 1815 tuo rahamäärä vastasi suunnilleen työntekijän 1-2 kuukauden palkkaa, sillä olisi voinut hankkia esimerkiksi viljaa satoja kiloja. 

Toinen todistaja, Anders Ericsson Pernu, oli kertonut myös olleensa läsnä, kun veljekset jakoivat omaisuutta. Hän oli kertonut kaiken samoin kuin ensimmäinenkin todistaja.

Varavouti Johan Ericsson Sundberg  katsoi että hänen päämiehensä, Matts Matssonin, saatava oli täysin todeksi todettu ja hän toisti aikaisemman vaatimuksensa, vaatien myös laillista korkoa sekä  korvausta oikeudenkäyntikuluista. 

Kun oltiin päästy asiassa tähän saakka, vaativat kruununvouti ja  kolmas maanmittari Gustaf Fredrik Grönors, joka oli paikalla vastaaja Johan Mattsson Bengtilän  edustajana, sakkoa  Johan Mattssonin aiheettoman poissaolon vuoksi. Sen jälkeen käräjäoikeus vetäytyi harkitsemaan asiaa. 

Käräjäoikeus päätyi esittämään, että koska vastaaja Johan Mattsson Bengtilä oli laillisesti haastettu oikeuteen, mutta jäänyt istunnosta pois ilmoittamatta pätevää syytä, hänet tuomittaisiin sakkoon Ruotsin lain 12. luvun 2.  §:n nojalla. 

Tuossa lain kohdassa, joka  oli vuodelta 1734, määriteltiin, että vastaajan jäädessä saapumatta oikeuteen ilman hyväksyttävää syytä, voidaan tuomita sakkoon ja asiaa voidaan käsitellä, vaikkei hän olisi käräjillä paikalla. 

Sakon suuruus olisi  kaksi hopeataaleria tai 96 hopeakopeekkaa, jotka jaettaisiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa ja Kruunun kesken sekä myös kruununsyyttäjän ja kolmannen maanmittarin, Grönorsin, hyväksi. Sakko voitaisiin maksaa rahassa tai jos tuomittu oli maksukyvytön, niin sakko voitaisiin sovittaa kolmen päivän vankeudella. 

Tuohon aikaan kaksi hopeataaleria olisi voinut merkitä työläisen 2-4 viikon palkkaa tai  esimerkiksi kymmeniä kiloja ruisjauhoja. Hopeakopeekat olivat tuohon aikaan arvossaan ja sillä olisi voinut korvata 1-2 palkan köyhemmälle käsityöläiselle tai  hankkia 5-10 kanaa. 

Oikeus myös katsoi, ettei Johan Matsson Bengtilän poissaolo estänyt asian ratkaisemista. Todistajien lausunnoista oli selvästi ilmennyt, että Matts Johanssobn oli sitoutunut maksamaan veljelleen sovitun summan joko heti tai viimeistään  vuonna 1809. tuomittiin vastaaja  maksamaan tämä summa korkoineen kuusi prosenttia  vuodessa maksu eräpäivästä, 24. kesäkuuta 1809 alkaen siihen saakka, kunnes maksu olisi kokonaan suoritettu. 

Tämän lisäksi vastaaja oli hävinnyt asian, hänet tuomittiin maksamaan kantajan perimiskustannukset kolme ruplaa ja 50 kopeekkaa hopearahana tai setelirahoina kymmenen ruplaa ja viisikymmentä kopeekkaa. 

Oikeus katsoi,, että koska kyseessä oli yksipuolinen tuomio, tuli kantaja Matts Mattsonin ilmoittaa päätöksestä vastapuolelle. Ja mikäli vastaaja Johan Mattsson  katsoi, että hänellä olisi peruste tuomion kumoamiseen, olisi hänen haastettava kantaja uuteen käsittelyyn viimeistään ennen seuraavaa käräjäkautta. 

Lisäksi, koska vastaaja oli hävinnyt asian, hänet tuomittiin maksamaan kantajan perimiskustannukset, kohtuulliseksi arvioidut kolmeksi ruplaksi ja viideksikymmeneksi kopeekaksi hopeassa tai kymmeneksi ruplaksi ja viideksikymmeneksi kopeekaksi setelirahoissa (Banco Assignationer).

3.5 hopearuplaa vastasi  1-2 viikon palkkaa, nykyrahaan muutettuna ehkä  400-800 euroa. banco Assignationer tarkoitti Venäjän keskuspankin painamia setelirahoja, jotka olivat arvoltaan huomattavasti heikompia kuin hopearahat vastaten nykyrahassa noin 200-400 euroa. 

Jos mitään opimme tästä, niin varmaan sen, että velat kannattaa maksaa ajallaan pois!

LÄHTEET: Kansallisarkisto. Keski-Pohjanmaan ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat. 1815-1815 (KO a:13 -490. SS. 124. [https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/#/documents/700490/pages/490?t=kaustar&d=overlay] Luettu 27.4.2025. 

Hyvää pääsiäisviikonloppua!

Täytyy todeta, että neljän päivän pääsiäislomanen tulla tupsahti tänä vuonna todella kiitolliseen aikaan. On ollut sen verran haipakkaa viime viikkoina, että tunsin levon ja rauhoittumisen  tarvetta enemmän kuin pitkiin aikoihin. Loma on ollut todella rauhallinen, olenhan ollut pääasiassa yksin kotona, kun siippa on ollut kiinni työvuoroissa. Televisio pysyy kiinni, kuin olen yksin kotona, taustalla tikittää vain pari seinäkelloa. Aivan luxusta!

                                       

Säät on olleet ihan jees, mutta tunnustan lymyilleeni enimmän aikaa sisätiloissa. Olen pitkästä aikaa uppoutunut kirjan kirjottamiseen. Voi että, kun olisikin tällaisia muutaman päivän lomarupeamia  useammin! Tarvitsen aikaa ensin palautua arjen hässäköistä, ennen kuin kynä lähtee laulamaan. Nyt olen enemmän kuin tyytyväinen itseeni. Tekstiä on tullut loihdittua aika monta arkillista. Mutta koska historiateemaisen kirjan kirjoittaminen on työlästä, eteneminen on enemmän kuin hidasta. Viime aikoina olen keskittynyt Ala-Satakunnan 1850-luvun tuomiokirjoihin. Todella, todella kiinnostavaa, mutta samaan hengenvetoon todeten myös todella, todella työlästä. Mutta summa summarun; todella, todella antoisaa!

Päällimmäisenä on mielessä, kuinka paljon suvun historiaa pyyhkiytykään pois  uusien sukupolvien noustessa esiin. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Tällä hetkellä käsittelyssä on suvullani ollut  isohko jahti, jolla on kuljettu Itämerta ristiin rastiin uskomattomia tavaroita kaupitellen, eikä meille kenellekään jälkeläiselle ole jäänyt tietoa tästäkään.  Olen naurellut itsekseni siunattuja tuomiokirjoja ja  sieltä ongittuja tietoja siitä että esi-isäni päätti jättää tullimaksut maksamatta. Muutoin ei olisi tämä tai moni muukaan tarina auennut kirjoitettavaksi. 

                

Lomasta on vielä lähes pari päivää jäljellä. Ajatus tuntuu ihanalta. Pihatyöt kyllä odottavat, ehkä pitäisi jo vähitellen  mennä haravoimaan. Sitä ennen aion vielä kirjoittaa mailin  Kanadaan. Sattuman kaupalla -  taas kerran  - tutustuin netissä  äitini lapsuuskaveriin, joka on asunut viimeiset 60 vuotta Kanadassa. Meillä on ollut aika tiivistä kirjeenvaihtoa ja mikä aarre hän onkaan ollut vanhojen asioiden selvittämisessä sukuani Isojoella koskien! Jostain näitä uskomattomia kontakteja vain tuntuu lentävän eteeni. Olen niistä tosi kiitollinen!