Kyläjärjestys ja Lohtajalla tanssaaminen vuonna 1818

Vastaani tuli vanha teksti Lohtajan kyläjärjestyksestä. Lähdin  tutkimaan, mikä mahtoi tuo kyläjärjestys olla. 

Kyläjärjestys, toiselta nimeltään kylänasetus, on vanha säädöstö, joka koski kyläläisten keskinäistä toimintaa ja töiden tarkoituksenmukaista suorittamista. 

Tiedetään, että esimerkiksi Tanskassa ja Saksassa kyläjärjestykset olivat jo keskiajalla käytössä, ja Ruotsissakin niistä on mainintoja jo 1500-luvulta. Suomessa niitä on otettu käyttöön vuoden 1742 jälkeen, kun hallitus vahvisti kyläjärjestysohjeen malliksi. 

1800-luvulla kyläjärjestyksiä on laadittu jo Keski-Pohjanmaallakin. Valtiovallan pyrkimyksenä oli saada talonpojat viljelemään maitaan tehokkain menetelmin ja sen vuoksi kyläjärjestysten toteuttamiseen ei ryhdytty pakonomaisin keinoin. 

Suomessa keskeinen haaste oli ollut isonjaon puutteellinen toteuttaminen erityisesti tiheämmin asutuilla seuduilla. Pohjanmaan läänin maaherra Gustaf Abraham Piper suomennutti vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen ja levitti näitä suomennoksia lääninsä kaikkiin pitäjiin. 

             

Kyläjärjestysten merkitys Suomessa oli suurinta juuri Etelä- ja Keskipohjanmaalla. Painettu pitäjänlaki löytyy muun muassa Kälviältä vuodelta 1816 ja Lohtajalta 1818. 

Kyläjärjestyksistä sovittiin kihlakunnankäräjillä 1700-luvulla ja myöhemmin päätettiin asioista pitäjänkokouksissa. Oltermannilaitoksen vakiinnuttua kylänjärjestykset alistettiin yleensä maaherran vahvistettaviksi. 

Kylien toimintaa johti oltermanni eli kylänvanhin. Apuna oli myös lautamiehiä. Oltermanni ja lautamiehet muodostivat kylänoikeuden, jonka tehtävänä oli soveltaa kyläjärjestystä käytäntöön. Heillä oli myös oikeus sakottaa kyläläisiä, jos yhteisiä päätöksiä ei oltu noudatettu. 

Vuonna 1757 astui voimaan kuninkaallinen päätös, jonka mukaisesti kyläoikeuden päätöksistä sai valittaa kihlakunnanoikeuteen. 

Kylänvanhimman toimikausi kesti yleensä 1-3 vuotta. Hänen vastuullaan oli kutsua kylän isännät kyläkokouksiin ja johtaa aita-, tie- ja palotarkastuksia. Oltermanni myös valvoi, että kukin talo lähetti sovitun määrän väkeä yhteisiin töihin. 

Kyläjärjestyksissä määrättiin esimerkiksi aitojen ja veräjien ylläpidosta, vesivakojen ja ojien kaivamisesta, peltojen lannoittamisista, karjan laitumelle päästämisestä, paloturvallisuudesta kylissä teiden kunnossapidosta ja rakentamisesta sekä yhteismaiden käytöstä ja tietojen välittämisestä. Toisinaan tehtäviin kuuluivat myös erilaiset keräystehtävät, kuten sudenajojen eli kallien järjestäminen. 

Oli tärkeää, että kylissä säilyi hyvä järjestys. Pitäjäkuri voimistuikin mallikyläjärjestyksen kautta. Koska oltermannit määrättiin usein ilmiantamaan kaikki kyläläisten tehdyt rikokset nimismiehelle, muodostui näin käytännössä pitäjänlakeja. Jos niitä tuli rikottua, oli kohtalona joutua käräjille, jossa syyttäjän roolissa toimivat nimismiehet.

                

Erilaisia järjestysrikkomuksia, joista rangaistiin oli moneen lähtöön. Esimerkkeinä mainittakoot kuokkavierailu, yöjuoksu, luvattomat tanssit sekä niihin osallistuminen. Lisäksi joutilaisuus oli rangaistavaa ankarimmissa kyläjärjestyksissä, kuten  Lapualla ja Ilmajoella. 

Alkuperäiseen Lohtajan kyläjärjestykseen pääset tutustumalla klikkaamalla tästä! 

                         

Tässä yllä on  kuva Lohtajan  kyläjärjestyksen pykälästä  numero 24. Nykykirjaimin teksti on ehkä hieman helpompaa tulkita. Kas teksti menee näin:

§. 24. Sunnuntaina, Pyhä päiwinä,  Maanantaina ja Lauwantaina pitää kaikki Dantsaminen ja Hypyt olla kielletyt, sekä Haisä, että muisa kokousisa olla mistä laadusta ja nimestä tahtonsa. Joka andaa Huoneensa senlaisijn Dantsein wetäkön Sakkua Wijsi Rublaa ja Spelimanni samalla lailla Wijsi Rublaa hopiata. Kaikki jotka Dantsawat ennen nimitettyinä päiwinä maxakot sakkua joka hengi Kaxi ja puoli Rublaa eli puolen kolmatta Rublaa Hopiata. Jotka owat Snukarit Haisä eli Pidoisa wetäkön jokainen Sattua Puolen kolmatta Rublaa Hopiata."

Tässä alla vielä valokuva oltermannisauvasta, joka liittyi oltermannin  toimeen. Lisää tietoa siitä voit lukea vanhemmasta tekstistä täältä. 

LÄHTEET: 

Bya-ordning för Låchteå Socken. Doria.fi[https://www.doria.fi/handle/10024/80003] Luettu 1.11.2020. 

Kyläjärjestys. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Kyl%C3%A4j%C3%A4rjestys] Luettu 1.11.2020. 

Pitäjänlaki. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Pit%C3%A4j%C3%A4nlaki] Luettu 1.11.2020. 

Murteisiin hurahtanut

Jo on ollu kiire viikko. Tällasia enempi, niin verenpaine huuteloo kahtasataa...Nyt kuitenkin  lopultakin toimeton hetki. Kiireisen viikon vuoksi vain lyhyesti  kirjoittelen, vaatii vähän palautumista...Kävin äitini luona lukemassa Järviseudun sanomat, jossa oli musta juttua  - oikeastaan parillakin viikolla. Mutta tässä  alla tää jälkimmäinen teksti. 

Mulle joutenolo on aina sellainen luovan hetken mahdollistaja. Viime kesänä  oli joutilas päivä. Lojuin sohvalla ja surffailin. Silmiin sattui ilmoitus  murrekilpailusta ja siltä istumalta kirjoitin lapsuusseudun murteellani tekstiä. Siis Evijärven Haapajärvenkylän murteella - asuin siellä 8-vuotiaaksi ja se on edelleen se omin seutuni.  "Moon niitä haapisia!":)  Pistin  tekstin äkkiä postiin, etten kadu ja peruuta osallistumista. Ja aika kivasti kävi.

En ole aikaisemmin murteella tekstiä kirjoittanut. Puhun kylläkin edelleen  tätä murretta, mutta kirjoitettuna se on paljon haasteellisempaa. Oli pakko laittaa toi lehtijuttu kahteen osaan, kun oli muuten liian leveästi tekstiä...:) Joskus olen haaveillut, että kirjoittaisin isänäitini elämästä enemmänkin, mutta vielä ei ole tullut sopivaa hetkeä. Ja toisaalta silloin tuskin kääntyisin murteella kirjottaan. Toisaalta taas se murre olisi hienoa saada laajemminkin tallennettua sellaisena kuin sen vielä parhaimillaan muistan. Minun jälkeen oma sukuhaarani tuskin sitä enää  osaa käyttää...

Tässä vielä tää mun murrepläjäys, jos joku jaksaa murretta lukea - tiedän, on raskasselekoista kirjoitettuna:)

"Mummo herättää mut jo viijen jäläkeen. Myö lähetään aamusta navettatöihi piham`perälle. Mummolla ja sen vanhapoikavelijellä, Kallella, on pieni navetta, joss`on viis aikusta lehemää. Mun homma on tillata niitä ja jelepata mummoa ja Kallea. Tai ennemminki mä helepin semmosissa töissä, ettei mun tarvihte mennä niijen isojen lehemänkantturoijen parsiin. Mummo niim` pelekää, että Tähikki, Raita tai Omena säikähysissään töytäsis mua. 

-Pitää aina muistaa varoo, ettei mee liijan lähelle lehemiä, ettei ne säikähä, sanoo mummo. 

Mummo hoitaa mua päivisin, kum`mun äiti ja isä on muualla töissä. Ne sanoo, että pitää ymmärtää olla kiltisti, kum`mummolla on muutenkin palijon töitä. Enkä mä mummolle äkäile. Mummon kans on aina hyvä olla ja mummo antaa mulle niim palijon töitä, että mun aika menöö niin kus`siivillä. Mun työt o tähellisiä. Ja mummo kertoo samalla sen elämästä. Kuinka sen äiti kuoli, kun soli vaan seihtemän vuotta ja joutu sitte het hoitaan nelijää nuorempaa. Nuorimmaiselle piti juottaa maitoo lehemänsarvesta, kussillä ei ollu enää äitii antamassa kikkiä. Tai kun se jäi leskeks jo vähäm yli parikymppisenä. Sota vei sen miehen ja mun isästä tuli puoliorpo jo vuojen vanahana. Mummo kertoo ja mä kuuntelen. Ei mun tarvihte sanoo mitään. Enkä mä liijon osaiskaan. 

Lehemille tehään ruokaa ämpäreihin. Mä laitan viis mustaa ämpäriä riviin ja mummo sanoo, että nys`saat sitte laittaa niihi pöperöt lehemille valamiiks. Ensimmä haen jauhoja. Mä vahäm arkailen nostaa sitä painavaa jauholaarin kantta, kuj`joskus siell`onn`ollu hiiriäki. Nostan jauhot laarista semmosella puisella kauhalla, jonka Kalle on ihte vuollu. Sitten mä laitan vähäm perunoita niihi ämpäreihin. Non semmosia nahistuneita jo, ja kamalam pienii ne perunat, mutta lehemille semmoset kelepaa pois tiehesä. Mitään ei saa laittaa haaskiolle. Joka vuos kum`me nostetaan perunat maasta, niim`mun tehtävä on kahtoo erilleen ne pienet perunat, jokka sitte annetaan lehemille talavem`mittaan. 

-Otappa tuo suolapussi völijyyn ja laske sinne ämpäriin jokahiselle suolaa kans. Tuloo vähäm`makua lisää, mummo ohojeistaa. 

Raahaan suolapussin ämpäreitten ääreen. Pussi on iso, mutta köykänen, suolaa ov`vaa vähäsen pohojolla enää. Kyykistyn ja kurottelen pussin perälle. Suola tuntuu karkealta käissä. Otan pari kourallista jokahiselle lehemälle ja puistelen lopuks käet yhen ämpärin päällä puhtaiks. Kaajan ämpäristä sinne vähäsen vettä kans jokahiselle. 

-Niijja sitte kouralline niitä kivennäisaineita kans. Lehemäkki tarvii vitamiinejä niinkus`sääkin Ja äläs unoha melassia. Se on nii makosaa noille lehemille. Syövät ja lypsäväkki sitte paremmin, kur`ruoka maistuu, mummo huuteloo lypsynsä lomasta. 

Kivennäisaineet näyttää mum`mielestä pahoilta. Eisunkaan lehemätkään sellasista tykkää. Mutta melassi näyttää mum`mielestä iha kus`siirapilta. Mä aattelen, että lehemät tuloo ilosiks, kunne näköö, etä moon laittanu niille makijaa kans. Melassi on semmosessa isossa koolissa ja mullon nappo, jolla mä lorahutan jokaseen ämpäriin sitä vähäsem`mukaan. Naposta ov`vähä vaikee kaataa. 

-Kusooko kintuille sun melassis? hohottaa Kalle naurellen sontalaarin luota. 

Lehemien ruoka pitää vielä sekottaa. Navetan nurkassa on puinen keppi, jolla mä pyöräytän niitä ruokia ees taas. Ensi se tuntuu iham kamalan raskaalta, mutta kum`mä lisään vielä vettä vähäsen, nii homma helepottuu. Kalle tuloo hyvim`mielin hakoon ne ämpärit ja antaa ne sitte lehemille. 

Ketassa ov`vaan yks vasikka. Sillei oo vielä nimee, mutta mä haluisin, että siitä tulis Ruusa. Mä annan etusormeni vasikalle ja se imasoo ja nuoloo sitä. Sormessa varmana maistuu se suola vielä. Mummo kaataa vasikalle poikineem`maitoo ja kyllä se juoki ahanaasti. Mummo tykkää, että oikeen hyvä vasikka saatiin, kus`sill`on nii hyvä syömälysti. Nyp`pitää vielä hakee Kallen kans heiniä lehemien parsiin. Heinät os`semmosessa paikassa navetan ulukopuolella, josta sanotaan, että non siellä solassa. 

-Kipaseppas tuonne heinäkasan päälle, Kalle sanoo mulle. 

Mä kömmin ylös semmosta heinäseinää pitkin. Heinät on`nii tiiviisti tukittu sinne heinäsuojaan, että niitä mahtuis mahollisimman palijon navetan lähelle. Sillon kesällä kum`me tehtiin heinätöitä, niim`mun piti iha hyppii niissä heinissä, että ne linttaantu tarpeeks. Ja sillon sinne heinien sekaan heiteltiin kans suolaa, että ne säilys hyvinä. 

Kallen on palijon helepompi ottaa ne heinät nyt hankoon ja viijä lehemien parsiin, kum`mä oon ne ensi irrotellu. Mum`mielestä navettatöissä on kivaa. Mutta käet onk`kyllä ihav`viheliäisen naarmuset, kum`mä luisun sieltä heinäkasasta alas. Kuivat heinät pistelöö kovin ja mua vähäsen ryittääki, kun`ne heinät nii pöllyää.

Mummo on saanu nyl`lypsyn valamiiks. Sill`on sellane pieni puuränkky, minkä päällä se istuu. Miten`nii iso ihimine voiki istuu niim pienellä ränkyllä? Mummo kaataa lypsetyn maijon tonkkaan. Meillon kaks tonkkaa ja maitoauto hakoo täyvet tonkat parim päivän välein. Ne pitää säilyttää kylymässä veessä siihen asti, kun`ne kuskataan maitokärryillä tiev`varteen maitopukille. 

Kalle hakoo vielä olokia lehemien sontalaariin. Se sanoo niitä kuivikkeiks. Kalle on sitä ennen luonu sonnat ja paiskonu ne sontahuoneeseen ulemmas taikolla. Sieltä sontahuoneesta nousoo aina semmonen vahava haju ja ilimassa onn`ihan`ku höyryä, kus`se lehemänpaska ov`vielä vähäsel` lämmintä. Kalle antaa mulle lopuks vielä luuan. Mä rapsin navetan lattijaa sillä puhtaaks. 

-Voij`jettä tuli taas hyvä, mummo kehuu. 

Nym`me ollaan valamiit ja myö kävellään tupaan pienen maitohinkin kans. Mummo paistaa ahavenia ja läskimpaloja pannussa ja turauttaa vielä kahavikki. Mä kastan leivämpalasta sinne pannumpohojaan ja kyllä maistuu hyvältä se rasva leiväm`päällä. Kello lyö pian yheksää ja me oikastaan mummon kans vähäks aikaa. Kyllä mun`non sitten nii hyvä olla! "

Näin pyhäinpäiväviikonloppuna vielä...Kiitos menneille sukupolville siitä minulla on juuri tällaiset juuret, jotka kantavat ja  jotka sain lahjana esipolviltani!:)  Tässä alla kaunis kynttiläkaari Kokkolan kaupunginkirkosta. Kävin äitini kanssa hiljentymässä ja katsomassa, kun  vuosi sitten edesmenneen isäni nimi luettiin ja syttyi kynttilät...kaunis hetki muistoihin säilytettäväksi...

Buharan satakieli - unohdettujen suomalaisten tarina

Muutama vuosi taaksepäin sain joululahjaksi kirjan nimeltä Kiljukotka. Ihastuin teokseen kovasti. Kirja kertoi osin faktaa, osin fiktiota Isonvihan ajalta Järviseudulla. Nuo kovat ajat liippasivat  aikoinaan isänpuoleista sukuani  kovasti ja läheltä, joten aihe kiinnostaa. Ja hyvin kirjoitettu kirja on tietysti  jo itsessään aina upea lukuelämys! Kirjailijan sukujuuret on Kortesjärvellä, mikä selittää osaltaan hänen kiinnostusta aiheeseen. 

Niinpä odotin kuin kuuta nousevaa professori, kirjailija   Kirsi Loukola-Ruskeeniemen, uutta kirjaa, joka on itsenäinen jatko-osa edelliselle kirjalle.  Se ilmestyikin syyskuussa 2020. Kirjan nimi on Buharan satakieli.

            

Romaani perustuu historialliseen tutkimukseen ja sillä on yhtymäkohtia  Isovihan aikana sieppattuihin lapsiin. Kortesjärven Purmojärvellä Isoviha oli todella karmivaa aikaa. Oma esiäitinikin poltettiin siellä tuolloin. 

"Matti", Lauri veti ilmaa sisäänsä. "Luulin että kuolit, kun teiän talo paloi."

Matti katsoi hänen lävitseen. "Tappoivat äitin", hän sanoi.

"Teiän äitin?" Lauri kysyi. 

Hätkähdin. "Mitä kotona tapahtui?" kysyin Matilta. 

"Äiti riippui kurkihirressä ja sotilaat tökkivät häntä piikillä: Sano rahas", Matti sanoi ja veti ilmaa sisäänsä...

Moni varmaan  on kuullut lukuina, kuinka paljon lapsia ja nuoria siepattiin Isovihan aikana. Lukuhan on pöyristyttävän iso - yli 20 000. Harvoin vain on tullut ajatelluksi, mitä heille tapahtui sieppauksen jälkeen. 

Kirja kiehtoo minua myös sen vuoksi, että kirjailija on käyttänyt siinä todenperäisiä nimiä;  Kontiainen, Skottari, Matoniemi, Försti, Jutila, Pellinen, Kärnä, Lummukka - nimiä, jotka myös  liittyvät oman sukuni historiaan - ja onhan monella kokkolalaisellakin  juuret Järviseudun pitäjissä. Moni lukijoista uskoakseni  tunnistaa noita nimiä, ovathan ne säilyneet nykypäiviin saaka suku- ja paikanniminä. 

"Purmojärven kylässä oli yli kymmenen pientä taloa.

 Lappajärveltä tullessa oikealla olivat Kontiainen, Skottari ja Matoniemi. 

Länsirannalla oli Försti, Purmojärven vanhin talo. Förstit olivat muuttaneet

rannikolta pari sataa vuotta aiemmin. Vilja huojui keltaisena ja 

karja laidunsi rantaniityillä. Anna  huiskutti iloisesti ja jatkoi Matoniemeen."

Kirjan päähenkilö on Kontiaisen kasvattityttö, Liisa. Tarina alkaa  turvallisesta kotiympäristöstä, jonka pian hajoittaa  kylään saapuvat viholliset. Sen seurauksena perheet hajoavat, elämä muuttuu. Osa pääsee pakenemaan piilopirtille metsiköihin, toisten kohtalona on kuolla vainoissa.  Joidenkin osa on päätyä vangeiksi ja heidän tarinansa  alkaa tästä. Nuorten vangittujen matka vie Vaasasta Hankoon, Pietariin ja sieltä jokireittiä myöten halki Venäjän. Sieltä matka jatkuu kamelikaravaanissa Hivan kaanin haaremiin ja sieltä vielä Buharaan. Kirjan taustatyönä Kirsti on muuten käynyt itse Uzbekistanissa  tutkimassa ja eläytymässä  romaanin tapahtumaseutuihin. 

"Irrrota minut", Anna itki hysteerisesti kyljessäni. 

Matti voi silminnähden huonosti. Matin vuoksi minun oli pakko ryhdistäytyä. Silmät kyynelissä vedin syvään henkeä. 

"Matti", kuiskasin. Kun hän ei tuntunut kuulevan, toistin lujempaa, kerta toisensa jälkeen. 

"Matti! Olen huutanut monta kertaa, muttet kuule yhtään mitään", huusin lopulta. "Kokeile, saatko kätes irti. Minut on köytetty liian tiukkaan."

"Kävelimme kärryjen perässä kahleet kaulassa satamaan, 

jossa oli kaleerilaivoja ankkurissa rannan lähellä ja

 kymmeniä laivaveneitä rannassa. Rannassa lojui pitkiä

 kuusiairoja, monta kertaa pitempiä kuin Lappajärven kirkkoveneiden airot. "

"Miksi he hakevat vaaleita tyttöjä kaukaa Suomesta, 

kun Volgalla ja Uralilla  on metsäkylissä vaaleita tyttöjä, 

jotka muistuttavat meitä?" kysyin Annalta. 

"Minä ja sinä olemme synnyttäneet terveet poikavauvat ja 

Ruotsin sotilailla  on hyvä maine", Anna sanoi. 

"Buharan haaremeissa kasvaa sen jälkeen kookkaita,

 taitavia ja urhoollisia johtajia Buharan kaanin sotajoukoille."

Buharan satakielestä on  tehty  optiosopimus elokuvatuottaja Kaiho Republic Oy:n kanssa jo ennen kirjan julkaisua, tavoitteena  on tehdä kirjan pohjalta vielä kansainvälinen TV-draamasarja. Wau!

Olen mielenkiinnolla seurannut Kirstin kirjoitustyön etenemistä. Jossain vaiheessa laitoin hänelle postia, että olisipa hienoa, jos hän ennättäisi tänne Kokkolaankin esittelemään kirjaansa. Ja tiedättekö - joskus toiveet oikeasti toteutuvat!  Yhteistyössä saimme järjestettyä tilaisuuden Kokkolan kaupunginkirjastoon, mutta tämä koronakurimus sitten tuli ja lykkäsi sorkkansa soppaan ja tapahtuma täytyi peruuttaa. No, onneksi päiviä on edessäpäinkin ja uusi tilaisuus Kokkolaan on sovittu 24.4.2021. Olokaas kuulolla sillon! Täällä on Kokkolan seudulla aika lailla ihmisiä, joiden esipolvet tulee Järviseudun suunnasta. Ja tietysti kirja on kiinnostava tarina muutoinkin. Kirstin Pohjanmaan kiertueeseen kuuluu myös Lappajärvi-Kortesjärvi-akseli 26.-27.4.2021. Loistava juttu!

Sain  ihanasti  kutsun myös kirjan julkistamistilaisuuteen, joka oli mahdollista katsoa netin välityksellä livestreemauksena Helsingistä Tieteiden talolta. Oli mielenkiintoinen sekin ja hieno ohjelma muutoinkin! Tässä blogipäivityksessä oleva kuvamateriaali onkin otettu kuvakaappauksina julkistamistilaisuudesta. 

Kirjassa on hienosti kuljetettu myös uskoa Jumalaan ja vuoden 1701 virsikirjan virsien tekstejä mukana. Pidä  tästä erityisen paljon, koska voin kuvitella, kuinka keskeinen osuus virsillä  ja uskolla on ollut tuon ajan ihmisten elämässä lohtua antavana tekijänä. Siepattujen kohtalona on ollut  rakkaiden sukusiteiden katkeaminen, mutta muistoja, opittuja virsiä ja rukouksia kukaan ei ole voinut heidän mielistään riistää pois. Ainakin ajatuksena lohdullinen...

"Mun silmän`, käten nostan

Ain ylös mäkihin,

Jois`avun tiedän saavan

Ja valon kaunihin,

Sill`Herra avun lainaa

Kuin maan ja taivaan loi,

Hän kuulee huuton` aina,

Ja suojell`kyllä voi."

Kirjailija paljasti minulle, että kirjan myöhemmin ilmestyvässä jatko-osassa  päähenkilö Liisa on Buharassa  minäkertojan roolissa esimerkiksi taipaleesta lapsenlapselleen kertoessa. Liisa jättää kertomatta traumatisoivia asioita Suomenlahdelta ja Volgalta yrittäen niitä itsekin aktiivisesti unohtaa - ehkä hän on mielen prosesseissa  ne jo unohtanutkin!

Kirjailija kertoo kirjan lopussa kirjoittamisprosessistaan, johon on ollut raskas eläytyä. Hän on syventynyt kirjaa tehdessään myös ihmiskaupan ja ISISin uhrien haastatteluihin, kirjalllisuuteen ja elokuviin, joissa on kuvattu uhrien kärsimyksiä. Jotta kirjasta ei olisi tullut aihepiireiltään liian rankka, hän joutui keventämään tarinan kulkua.

Faktaa kirjassa on  esimerkiksi se, että noihin aikoihin  Buharan kaani, jolla ei ollut miespuolista perillistä,  rakennutti islamilaisen maailman ensimmäisen naisten moskeijan. On tiedossa, että Turkissa orjaksi kaapatun jalkavaimon poika pääsi seuraavaksi sulttaaniksi. Sen sijaan tietyn kaapatun tytön kohtaloa on mahdoton  jäljittää, joten kirja on näiltä osin fiktiota. Kirjailija kertoo kuitenkin kirjassaan, että turkulaisessa sanomalehdessä on  julkaistu aikanaan  tieto, että Buharan kaanin lähettiläät kävivät vuonna 1718 tsaari Pietarin puheilla pyytäen saada tai ostaa suomalaisia ja ruotsalaisia talonpoikaistyttöjä, koska heidän tiedettiin synnyttävän erinomaisia sotilaita!

"Kumarruin maahan ja painoin otsani aulan  laattalattiaan,

 vaikka liike sattui. Nousin vaivalloisesti ylös.

"Menkäämme oleskeluhuoneeseen juomaan kahvia", 

hymyilin kaanin äidille ystävällisesti. Hän oli lapseni isoäiti."

Kirja on helppo ja huokea hankkia ihan omaksi kotisohvalta tilaten Isoviha.fi -  sivuston kautta. Sieltä sen saa ostettua kirjakauppoja huomattavasti edullisemmin ja upeasti suoraan kotiin toimitettuna. 

Valotaideteos " Juhlapaikka Galaksi" Meripuistossa

Kokkolaan on  lisätty paljon kaunista valoa 400-juhlavuoden aikana. Meripuiston valotaideteos asuntomessualueen kupeessa on osa tuota valaistushanketta.  Uudesta valaistusta alueesta käytetään myös nimeä Juhlapaikka Galaksi. 

Paljon kesän aikana kiitosta saanut Kokkolan vihersuunnitteluosaston valotiimi  on tämän teoksen takana suunnittelun osalta, vaikka itse teoksen onkin toteuttanut ulkopuolinen osaaja. 

Valotaideteos sijaitsee Meripuistossa aivan uimarannan tuntumassa. Valojen alusta on kivetty ympyrän muotoon. Alusta kuvaa galaksin muotoa ja valot siinä kuvastavat  galaksin keskustaa ja sen värivaihteluita. Maavalot kiveyksissä ovat kuin tähtinä galaksissa. Valopylväät vaihtavat hiljakseltaan väriä sävystä toiseen. Valoissa on hämäräkytkin. Valopylväät on upotettu kivijalustaan. 

Parasta tässä valotaideteoksessa on, ettei se ole vain pelkkiä valoja. Jo valojen sijainti  pienessä niemenpoukamassa uimarannan läheisyydessä on vaikuttava ja  taideteoksesta johtaa lisäksi  upea, kivikuja ja sitten valaistu puusilta ympyränmuotoiseen  laituriosaan.

              

                  

Maisemalaiturille on esteetön kulku tasannetta pitkin. Siinä voi istua iltaa ja halutessaan vaikkapa pujahtaa veden syleilyyn tikaspareja pitkin. Ranta on tosin tältä kohden melko matala. Pientä pukukoppia alue ehkä kaipaisi viereensä, jos  laiturilta oikeasti joku aikoo veteen pujahtaa...

       

Pidän tästä Juhlapaikasta etenkin sen vuoksi, että  alue mahdollistaa toiminnallisuuden, virkistyskäytön ja luonnosta nauttimisen  tuttujen ja tuntemattomien kanssa meren äärellä.  Siellä voi vain käväistä tai halutessaan viivähtää pidempäänkin. Juhlapaikalle on tulossa myös sähköt, mikä mahdollistaa sen käyttöä monenlaisissa yhteyksissä. Alue on  uskoakseni  vaikuttava myös  läheisen leirintäalueen matkailijoiden silmissä - erikoisuudet jäävät mieleen ja niistä kaupunki  muistetaan! Ehkä  pian saamme  arkikäyttöönkin sanan Meri-Kokkola! Merellisyyden näkymättömyydestähän on Kokkolassa jupistu pitkään. Juhlapaikka on myös esteettinen;  toivottavasti ymmärrämme pitää sen hyvässä kunnossa.  

Valotaideteoksen ympärillä on valaistuja penkkejä, joihin mahtuu istumaan  isompikin porukka. Toisaalta erikseen sijaitsevat selkänojalliset  penkit mahdollistavat myös erillisten porukoiden istuskelun omissa porukoissa.  Istuimet kestävät hyvin materiaaliensa vuoksi meren koetuksella olemisen. Selkänojat  suojaavat istujia julmimmilta meren tuulilta. Meren äärellähän on usein viileää. On silti hienoa, ettei aluetta ole sen kummemmin katettu. Rannan tuntumaan on jätetty sinne luontaisesti kuuluvia leppiä tuulensuojaksi ja somistukseksi.  Omasta mielestäni  ajatus meren syleilystä tuulineen ja kuohuineen sopii juuri tähän paikkaan. 

                    

 

Eräs upeista asioista tässä kokonaisuudessa on grillauspöydät. Yksi pitkä ja kaareva pöytä ja pari pienempää. Yhteensä grillauspaikkoja on kuusi.  Pitkä grillauspöytä on peräti yhdeksänmetrinen ja pöydän molemmin puolin on kivat, pitkät penkit.  Pöydän  ääreen sopii kuulemma  jopa viitisenkymmentä ihmistä! Pöytä on valmistettu betonista, joten sen etuna on ennen kaikkea paloturvallisuus. Grillauspaikat on pöydän keskellä. Pitkässä grillauspöydässä suositellaan käytettäväksi grillihiiliä, pienemmissä grillauspöydissä voi käyttää myös puita. Vielä kun läheinen burgeripaikka ryhtyisi myymään makkaraa, puita ja grillihiiliä, voisi moni nälän yllättämä hetken mielijohteesta tehdä ostoksia ja viettää lököisää ja tunnelmallista  grilli-iltaa siihen ennalta sen kummemin varautumatta. :))

 

                        

Alue on saamassa ympärystöönsä siistin nurmikon. Pikkasen kyllä harmittelin viimeksi alueella käydessäni, että osa  kulkijoista surutta oikaisi juuri  vihertyneen nurmialueen ylitse ja pehmeä, hyvin siloiteltu  multa sai  riesakseen syviä kengänjälkiä. Olipa siitä tietysti jo keksitty pyörilläkin oikoa. Eniten kuitenkin pisti vihaksi huoleton perhe, jonka koira  sipsutti perheen perässä nurmikentän yli ja kulkiessaan intoutui kaivamaan vähän syvemmälle ruohokenttää...Vaikkei ole omasta nurmikosta kyse, niin minua ainakin riepoi ja raastoi moinen välinpitämättömyys, kun alueesta kovalla työllä on tehty niin kaunis. 

Alla olevan kuvan vasemmassa yläkulmassa näkyy muuten rannalla jo aikaisemmin komeillut puuveistos, "Tuuli." Se on jätetty alkuperäiselle paikalleen ja tulee nyt ehkä jopa aikaisempaa paremmin esille. 

       

       

Lokakuun  iltana kun hämärissä kuljeskelin Juhlapaikalla, huomasin ilokseni, että alueella oli tasaiseen tahtiin kulkijoita. Monenikäistä väkeä, joista osa viipyili alueella pidempään grillaillen, osa kävi vain kiertelemässä aluetta. Yhtään tyytymätöntä ihmistä en paikalla tavannut. Se kertoo varmaan uudesta Juhlapaikasta eniten! Kuvia ja tietoa Juhlapaikasta kannattaa kaupungin takuulla mainostaa esitelehtisissään ja nettisivuillaan! Meripuiston kokonaisilme muuntautuu vielä  tulevaisuudessakin, koska  kunnostustyö on vielä keskeneräinen. Siellä on jo nyt  upeita yksityiskohtia, mutta kohta meillä on koossa oikein vaikuttava kokonaisuus!

Kiven päivänä

Lomalomaloma, eikä mulla oo mitään muuta suunnitelmaa koko viikoille kuin viedä haudoille talvikukat ja hoitaa pikkuepeliä.:) 

Meiltä lähti isompi miesväki hirvijahtiin.   Kävin nuorimmaisen herättämässä aamukuuden jälkeen ja hyvänmielenpuuskassa keitin hänelle kahvitkin valmiiksi termariin. Aamu-uniselle melkoinen voimannäyte...:) Tänä vuonna on paljon vähemmän hirvilupia kuin miesmuistiin. Saa nähdä, saavatko edes kaikki luvat käytettyä...

Tässä alla kuva kolme vuotta sitten - vanhempi poikani sai  silloin aika hienon täysosuman. Sarvetkin kunnostetiin ja toimivat tätä nykyä hänen hänen autotallissaan  naulakkona.:)

Äsken  viestittelin jahtiporukalle - eivät ole tänään saaneet vielä ensimmäistäkään sarvipäätä kumoon. Jopas nyt...No, tuntui heillä  olevan ihan kiva fiilis kuitenkin. Istuvat tällä hetkellä kodassa ja käristävät makkaraa. 

Pyysin poikaa lähettään mulle jonkun kuvan jahdista. No tää kuva tuli - on siellä kauris, kun tarkkaan katsoo. Toinen mahdollinen kuvattava ois kuulemma ollut hiiri, joka sipsutti hirvitornin alta. Muuta ei  kuulemma oo kuvattavaa ollut...

Blogisti M. Kivi kuuntelutti Aleksis Kiven päivän kunniaksi pikkuepelillä ikivanhaa tallennetta yhdestä maailman kauneimmasta laulusta. Oravan laulu, jossa on kansalliskirjailijamme sanat ja melodia Aapo Similältä.

Tallensin tuon laulun muuten päivälleen  kymmenen vuotta sitten. Rakkaita muistoja - tallenteessa on upea syysmyrsky takapihan metsikössämme, taustalla haukkuu oma hallin hampaamme - silloinen pystykorvamme Humppa ja vasaran pauke kuuluu nuorimmaiseni majaleikeistä...äänitys on huono, kun tarkoituksellisesti halusin tuulen suhinan nauhalle mukaan. 

 Laulu ja soittokin ex tempore syysmyllerryksessä hoilattu, mutta pikkuepeli haluaa kuunnella sen uudestaan ja uudestaan..) Kuinka äkkiä aika rientääkään...Enpä oo tuota vuosiin katsonutkaan ja nyt kun katsoin, niin vähän oikein hämmästyin, kun  Youtubessa sitä on vuosien aikana kuunneltu  94641 kertaa!

"Siellä torkkuu heiluhäntä

 akkunalla pienoisella, 

linnut laulain taivaan alla 

saattaa hänen iltasella 

unien Kultalaan. "

-Aleksis Kivi-

Syysjuttuja

Viimeiset viikot ovat olleet aika hektisiä. Olen mennä viipottanut ees ja taas, vaikken mitään isompaa olekaan tehnyt. Töissä on ollut vipinää ja lapsenlapsikin  on aloittanut päivähoidon. Tuntuu hassulta  palailla pitkästä aikaa päiväkotiympyröihin. Noudan epelin aika usein iltapäivisin ja jotenkin on aika mielenkiintoista seurata uudelleen sitä maailmaa vähän toisenlaisesta näkövinkkelistä. 

Syysflunssat on onnekkaasti kiertäneet minut toistaiseksi kaukaa, vaikka lähipiirissä koronatestauksiltakaan ei  ole vältytty. Onneksi ovat ymmärtäneet olla normiflunssaa.  Olen yrittänyt panostaa yleiskunnon ylläpitämiseen. Käyn edelleen iltauinneilla lähes päivittäin. Vesi on jokseenkin vilpoista, mutta  koko keholle tulee mieletön hyvänolontunne altaasta noustessa. Olisikin talvet ilman pakkasia, niin voisi pitää altaan ympäri vuoden käynnissä...Pian varmaan on aika laittaa se talviteloille ja  alkaa jo odottaa uutta kevättä. 

Omenat on puusta poimittu ja mehuiksi teetetty. Yläoksille jätin armollisesti omput paikoilleen - laskin tapaturmavaaran olevan liian suuri, jos niitä kiipeän sieltä poimimaan. Näkyykin olevan kärpäsille ja linnuille mieluisa ruokabaari!

Merenrannalla olen samoillut useamman kerran. Milloin kuvaten, milloin muuten vain tunnelmoiden. Veden katselemiseen ei taida koskaan kyllästyä. Se on niin muuttuva ja rauhoittava elementti. 

Lapsenlapsen kanssa ajeltiin tässä taannoin sivuteillä. Lapsen silmin näkee kaiken niin toisin. Kun auto suhahti alikulkutunneliin, kuului takapenkiltä harras "Wau. " Kunpa osaisikin iloita aikuisenakin yhtä pienistä... Tämä matkan varrella ollut suloinen lehmä pisti pysäyttämään auton. Pidän lehmistä mielettömän paljon ja jotenkin se on viime vuosina korostunut, kun kotikylässäni ei ole enää lehmän lehmää.  

Minulla oli muuten lapsena tämän näköinen lehmä tillattavana. Sen nimi oli Omena ja se oli kai maailman lauhkein lehmä. Aamuisin, kun veimme sitä navetasta laitumelle, se ei suostunut liikkumaan eteenpäin, jos en käynyt kiskaisemassa sitä utareesta.:)  Nyt tulviikin mieleen monta hupaisaa muistoa. 

Ihmismieli on valikoiva - en muista, milloin Omena joutui teurasautoon. Muistan kyllä, että Omenasta puhuttiin pitkään, koska se todella oli aivan harvinaisen  lempeä luonteeltaan.

Vaikka koronakurimus on yrittänyt pistää kapuloita rattaisiin koulumaailmassakin, on siellä sentään paljon asioita, joista voi saada ihania juttuja ja mielenrauhaa. Luokkani kanssa olemme kierrelleet lähiympäristössä ja etsineet syksyn merkkejä. Pusikoiden kätköistä löytyy suloisia sieniä kuvattavaksi. Ehkä nämä vielä päätyvät kuvistöidenkin aiheiksi:.)

                                    

                                    

Yhtenä päivänä keksimme koristella koulun pihalaattoja  syksyisellä luontotaiteella.  Tässä jonkun  taulu, jossa  voi selvästi  nähdä muuttolintujen lentävän...

                                   

Muutoinkin työpaikkani pihapiiri on aivan huippukaunis näin syksyisin.  Vaikka matka koululta autolle on lyhyt, saan siihen uppoamaan aikaa, kun kamera on lähes joka päivä kaivettava pihassakin esiin...

                               

Venevanhuksemme on  nyt saateltu sekin talviteloille. Harmillista vain, että veneestämme oli kesän aikana katkaistu molemmat airot - lähes upouudet. Silti pidän sen edelleen lukitsematta - uskon, että siitä on monin verroin enemmän iloa niin järvellä, jossa on paljon retkeilijöitä ja vene siellä ainukainen. Ehkä ensi kesäksi hankin vielä  jostain halvat airot, vaikken itse juurikaan ole veneillyt tällä. Olisi vain kiva, että hyväsydämisyyteni tässä asiassa toisi  ympäristöön enemmän iloa kuin tuhoamisvimmaa...

Äidin  kanssa teimme viikon varrella matkan Merikarvialle. Äidin serkku saateltiin siellä viimeiseen lepoon. Suku on jäänyt minulle vieraaksi välimatkan ja vähäisen yhteydenpidon vuoksi. Nyt olen päättänyt korjata asian. Tutustuinkin  tosi moneen pikkuserkkuun  ynnä muuhun sukulaiseen  hautajaisissa. Olen tavattoman kiinnostunut juuri tämän sukuhaaran alkuvaiheista, koska  talon ensimmäinen isäntä on  tullut jostain Suomen rajojen ulkopuolelta ja on  edelleen vähän mystinen alkuperältään...Tavoitteeni on saada  haltuuni kaikki mahdollinen perimätieto suvulta, mitä  asiasta vielä on olemassa. 

         

Merikarvian kirkko oli muuten vaikuttava. Se on Suomen toiseksi suurin puukirkko. Kävin siellä ensimmäistä kertaa. Uskomaton tunne istua kirkon penkissä ja ajatella, että esivanhempani ovat katselleet samoja esineitä kirkossa istuessaan. 

                                 

Kirkossa on muuten kaksi veistosta 1300- ja 1400-luvuilta. Kirkkohistorioitsija minussa tunsi kuumottavaa poltetta taideteoksia katsellessa, vaikka kuvaus ei lasivitriinin läpi oikein onnistunutkaan...

                                

On myös tosi outoa huomata samankaltaisuuksia sukulaisissa, vaikkei olla koskaan aiemmin kohdattu. Erityisesti iloitsin sukulaisten musikaalisista taidoista. Se jopa yllätti!

Sain reissulla myös katseltavaksi vanhoja sukuni valokuvia. Tässä alapuolen kuvassa on äidin isän lapsuuskoti Merikarvialla. Aika hämmentävää muuten, että vaikka lapsena en  tiennyt talon  ja sukuni historiaa, haaveilin  usein, että kotini olisi kestikievari. Myöhemmin sain tietää, että äidinisän kotitalo toimi nimen omaan kestikievarina aina 1900-luvun alkuvuosiin saakka. Olisin halunnut kovasti päästä kurkistamaan tuohon elämään...

                  

Ja kun suvussa tuo perimätieto venäläisistä sukuhaaroista jyllää, on  aika jännää tutkiskella DNA-testin kautta asiaa. Tässä alla juuri päivittyneet etnisyyskarttamme. Ylempänä omani, alempana äitini. Isäni  kartassa ei ole Venäjää eikä Baltian alueita lainkaan, joten  kyllä kaikki merkit viittaavat siihen, että siellä tosiaan on ollut jokin venäläinen hemmo, joka on hurmannut esiäitini sydämen. 

Paljon olen saanut selville viimeisen vuoden aikana asiasta, mutta vielä puuttuu se lopullinen sinetti. Palaan jossain vaiheessa varmaan vielä täälläkin asiaan...

Vielä viikko syyslomaan. Nopeaa on syksy rientänyt eteenpäin. Syyslomalla olen lupautunut kaitsemaan pikkuepeliä, kun eihän tässä nyt kummemmin matkustellakaan.