Olen lukenut useampaan kertaan Kustaa Vilkunan kiinnostavaa kirjaa "Viha." Siellä on runsaasti kerrottu ihmiskohtaloista, joita on selvinnyt käräjäpöytäkirjojen kautta.
Kiinnitin huomioni, kuinka yleisesti on yritetty jopa epätoivon vimmalla pelastaa ihmispoloja "koirankuonolaisten" kidasta lahjomalla lehmillä. Lehmä on noihin aikoihin ollut talon tuki ja turva, jos mikä. Lehmä toi maidon ja lihan.
Erityisesti Pohjanmaalla nousi vuonna 1716 komendanttien vaatimus papeille julistaen ihmisveroa. Tämä pakko-otto eli huonekuntavero tarkoitti sitä, että ´kustakin pitäjästä oli määrä luovuttaa useita perheitä venäläisille.
Väki etenkin Pohjanmaalla oli käynyt jo vähiin julmuuksien vuoksi. Siksi joissakin pitäjissä yritettiin muuntaa vero rahasuoritukseksi. Erityisesti Eteläpohjanmaalla ratkaisuksi keksittiin lehmäkaupat. Mutta oli näitä Kokkolassakin! Sekä onnistuneita että vähemmän onnistuneita.
Kokkolan ja Kälviän alueella pormestari kävi kenraali Tsekinin käskystä komentamassa vuonna 1716 kuusitoista pariskuntaa huonekunta- eli aviopariveroa maksamaan. Määräys koski heidän siirtoa Liivinmaalle. Tässä vaiheessa kokkolalaisen Iisakki Hakon perheellä kävi suunnaton onni. Hänen antamansa lehmät nimittäin pelastivat Hakon perheen.
Kälviän Maunumäestä puolestaan yksi majuri pakotti syksyllä 1715 Vaasaan mukaansa palvelukseensa kaksi veljestä. Heidän isänsä, Erkki Mikonpoika yritti ostaa heidät takasin toimittamalla Vaasaan perässä lehmiä. Ajatus oli, että hän toimittaisi Vaasaan jääneelle raatimiehen leskelle peräti neljä lehmää, jotta leski voisi sitten tarjota lehmiä maksuksi pojista. Mutta ajat oli tiukat ja jokainen yritti pelata omaan pussiinsa.
Leskinainen ei kertonutkaan majurille lehmistä, vaan päätti pitää kaksi lehmää itsellään! Kaksi muuta lehmää hän lähetti takaisin Kälviälle. Erkki Mikonpojan pojatkaan eivät jääneet toimettomina odottamaan kohtaloaan, vaan päättivät karata Vaasasta. Majuri puolestaan suivaantui tästä pakoon lähtemisestä ja lähetti kapteenin johtaman partion pidättämään karkuun lähteneet pojat sekä vielä tämän lisäksi pieksemään Kälviän maunumäkisiä.
Kävi sitten niin ikävästi, että partio tunkeutui Erkin tupaan ja uteli talon emännältä pojista. Sitten he kiduttivat ja pahoinpitelivät emäntää. Pian tämän jälkeen partio tavoittikin pojat lähellä olleesta metsästä piileskelemästä. Tarinalla oli surullinen loppu; molemmat pojat kuolivat ja Erkki menetti kaksi lehmää. Lehmien anto kertoo suuresta epätoivosta - ihmishenki ei koskaan ole korvattavissa. Siksi täytyi yrittää keksiä kaikki mahdolliset keinot, että omat, rakkaat lapset olisivat pelastuneet.
Veljekset Taneli ja Antti Häkkinen, jotka olivat Kokkolan ja Kälviän starosteja (starosti tulee venäjän kielen sanasta tolvmanneja, eli jonkin sortin kylänvanhimpia), joutuivat vuoden 1717 talvella etsimään kylän ainoan hevosen ryssänkyytiin. Tämä sen vuoksi, että he pääsisivät itse selviämään raa`alta selkäsaunalta. Yleensä venäjän käskyjen mukaan verotakuujärjestelmässä verot tuli toimittaa nopeassa aikataulussa, ilman viivytyksiä. Yleensä maksumiehiksi joutuivat varakkaammat talonpojat. Hevonen noudettiin Tuomas Räbbiltä. Harmillisesti tosiaan hevonen oli kylän ainut vetojuhta ja nopeampi kulkuväline. Mies-parka joutui antamaan hevosensa tietäen, ettei koskaan enää sitä näkisi, koska hevonen annettiin vihollisten käsiin.
Häkkisen veljekset haastettiin talvikäräjille mielivaltaisina verottajina. Miehet selittivät, että starosteiksi määrätyt elivät seudulla vainolaisten pakkovallassa. Heidän täytyi palvella venäläisiä, jos halusivat pelastautua selkäsaunoilta. Eräs lautamiehistä nousi tukemaan veljeksiä. Lautamies vannoi, että venäläiset todellakin kohdistivat starosteihin uhkauksia ja toimenpiteitä, jotka olivat julkeita, tylyjä ja väkivaltaisia. Oikeus päätyi käräjillä siihen, ettei Häkkisillä ollut ollut mahdollisuutta vastustaa venäläisten käskyjä. Niinpä oikeus päätti vapauttaa miehet kaikesta korvausvastuusta.
LÄHTEET:
Kielikello. Sehän on venäjää! 1762: Venäläisiä hallintotermejä.[https://www.kielikello.fi/-/sehan-on-venajaa] Luettu 20.2.2023.
Kustaa H.J. Vilkuna. Viha: perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Historiallisia tutkimuksia 229. Suomalaisen kirjallisuudenseura. 2005. [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182978/HT229_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 20.02.2023.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti