Tänään laitan tänne suomennoksen Hilda Käkikosken kirjoittamasta tarinasta "Suuri katovuosi. " Hilda Käkikoski (1864-1912) oli kirjailija, suomen kielen ja historian opettaja sekä naiskansanedustaja.
Tekstin kuvitus on Helmi Biesen (1867-1933) kuvittama.
Kun myllärin Liisa oli lapsi, sattui Suomessa suuri nälänhätä. Kevät oli silloin niin kylmä, että Liisa palellutti varpaansa toukokuun ensimmäisenä päivänä. Silloin mentiin juhannuspäivänä kirkkoon turkkiin puettuna, ja syksyllä halla turmeli kaiken viljan.
Kun kylmä talvi tuli, olivat kaikki vanhemmat ihmiset murheissaan, mutta Liisalla oli monta iloista hetkeä kerjäläisten kanssa, jotka kulkivat seuduilla. He toivat mukanaan myös lapsia, ja kaikki kerjäläiset olivat Liisalle vieraita. Kerjäläislapsilla oli eriskummallinen tapa: he söivät jätteitä. Ne säilytettiin suuressa ämpärissä, joka oli paikoillaan padanreunassa myllärin uunin takana. Sinne kaadettiin tiskivedet ja kaikki sellaiset ruoantähteet, joita ei voitu käyttää ihmisravinnoksi. Joka kerta kun kerjäläisiä tuli myllärin luo, kiirehtivät he – äiti ja lapset – tutkimaan ämpäriä. Käsivarret kainaloihin asti ojennettuina he kaivoivat laihoilla sormillaan ämpärin pohjaa. Jos he löysivät silakanpään tai perunankuoria, söivät he ne heti ahnaasti.
Liisaa tämä aina suretti, sillä ei kai ollut sopivaa ihmisten syödä sellaista! Hän kokosi leipäpalat pöydän päästä ja muut ruoantähteet kaapista, usein hän antoi myös oman maitomukinsa kerjäläislapsille, etteivät nämä joutuisi sammuttamaan nälkäänsä jätteillä.
Suurta iloa tuotti Liisalle se, että hän sai laittaa makuusijoja vierailleen. Yhteisin voimin raahattiin ladosta olkilyhde. Se levitettiin vuoteeksi pirttilattialle, ja sitten haettiin hevosenpeite, etteivät vieraat palelisi. Joskus möyhennettiin olkia aina iltaan saakka. Mielellään Liisa olisi myös nukkunut kerjäläislasten vieressä lattialla, mutta äiti ei sallinut sitä. Silloin Liisa itki aina, ensin pitkän aikaa kasvot olkiin painettuina ja sitten koko ajan äidin riisuessa häntä. Vielä sängyssä äidin selän takana hän nyyhkytti pehmeän, lämpimän peiton alla.
Mutta eräänä päivänä tuli myllärin luo vieras, joka ei syönyt jätteitä, ei juonut maitoa Liisan mukista eikä tarvinnut olkilyhdettä vuoteekseen. Se oli Koskelan Kaisan viiden viikon ikäinen lapsi.
Liisa tunsi Koskela Kaisan jo entuudestaan, sillä myllärin luona oli usein puhuttu hänestä. Hän oli aiemmin ollut talonemäntä. Koskelan tilan pellot olivat hedelmällisiä ja laitumella kulki monta lihavaa lypsylehmää. Mutta kun suuri nälkävuosi koitti, pakkanen vei sadon kylän pelloilta ja karja menehtyi tautiin. Silloin ei Koskelan talossa ollut enää leipää, eikä äiti voinut antaa nälkäisille lapsilleen edes pisaraa maitoa.
Kova aika oli kestänyt jo lähes kaksi vuotta, kun eräänä syyspäivänä Koskelan isäntä tuli myöhään kotiin. Olallaan hän kantoi lehmännahkaa ja sen sisällä kuormaa naudanlihaa. Hän heitti sen vaimonsa jalkoihin ja sanoi katkerasti naurahtaen:
— Sammuta nälkäsi ja keitä ruokaa nääntyneille lapsillesi!
Kajsa huudahti ilosta ja kysyi:
— Mistä olet saanut tämän, sinä Herran siunaama?
Mies kertoi silloin, että hän oli salaa teurastanut naapurin lehmän hankkiakseen ruokaa niille, jotka kotona nääntyivät.
Vaimo jähmettyi kauhusta. Liha putosi hänen käsistään, ja hän potkaisi sen ovelle.
— Sinä jumalaton ihminen! En ole koskaan ennen syönyt varastettua ruokaa!
Sanottuaan nämä sanat vaimo kätki kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti koko illan. Ja kaikki lapset itkivät hänen ympärillään.
Mies meni saaliinsa kanssa saunatupaan, sytytti uuniin tulen, paistoi lihan hehkulla ja söi. Seuraavana aamuna hänet kutsuttiin nimismiehen luo, ja sieltä hänet vietiin vankilaan. Nälän ja surun painama mies ei kyennyt kestämään rangaistustaan. Hän kuoli kovaan kuumeeseen. Kolme lasta kuoli kotona lavantautiin, ja sen jälkeen Koskelan Kajsan täytyi lähteä kerjuulle.
Kelkan päälle hän sitoi pienen punoskorin ja asetti siihen viiden viikon ikäisen kapalolapsen. Suuremmat lapset auttoivat äitiä vetämään kelkkaa. Välillä he yrittivät juosta lämmitelläkseen itseään, sillä ulkona vallitsi pureva pakkanen ja lumi narskui kelkan jalasten alla.
Niin he vaelsivat kauan talosta taloon. Joistakin paikoista he saivat vähän ruokaa, toisissa oli leipä loppu. Koskela Kajsa tahtoi kiirehtiä myllärin tupaan, sillä emäntä oli hyvä ihminen, ja hänen luonaan vallitsi pienempi puute kuin monessa talossa, koska koko kylä jauhoi viljansa myllärin myllyssä ja hänen täytyi saada jokaisesta säkistä viljaa palkaksi työstään.
Portailla Kajsa nosti kapalolapsen korista ja kantoi sen tupaan. Myllärin emäntä tuli ja katseli sitä. Myös Liisa kiirehti vastaan pientä vierasta ja tahtoi tarjota sille maitoa. Mutta äiti ei saanut herätetyksi nukkunutta pienokaista. Silloin kaikki ymmärsivät, että lapsi oli kuollut. Sen kasvot olivat aivan kalpeat ja poskilla kyyneleet olivat jäätyneet jääksi.
Kalpeudessaan myllärin emäntä itki, Kaisan lapset itkivät, ja Liisa ryömi äidin sänkyyn ja itki aivan hiljaa. Hän ei uskaltanut itkeä ääneen, sillä tuvassa tuntui niin kummalliselta, kun kuolema oli siellä vieraana.
Tällä kertaa ei tuotu ladosta olkilyhdettä, eikä myöskään möyhennetty olkia. Kuollut lapsi ja äiti olivat äkisti vaipuneet kuumeeseen, ja hänelle laitettiin saunatupaan vuode sairaana oloa varten. Sieltä hänet kannettiin kirkkomaahan maalisessa, kun kinokset alkoivat sulaa auringossa ja räystäät pisaroida auringonpaisteessa.
Siihen aikaan vallitsi jo suuri puute myös myllärin luona. Kaikki ihmiset kaipasivat kevättä, jolloin nesteet jälleen alkavat nousta puiden rungoissa ja oksissa ja pihka muodostua männyn kuoren alle. Silloin on nimittäin paras aika tehdä pettuleipää.
Kevät tuli, ja sen mukana palasi ilo ja leikki. Liisa sai olla mukana metsässä, kun mäntyjä kuorittiin. Hän sai myös ryömiä leivinuuniin, jossa männynkuori kuivattiin, ja uudella vispilällä lakaista sen pois uunin epätasaiselta pohjalta. Hui, miten kuumaa siellä sisällä oli! Liisa oli lähellä tukehtua, mutta sitä ihanampaa oli sitten ryömiä ulos ja hengittää raikasta ilmaa.
Iso hakko kannettiin myllärin tupaan. Siinä kuivattu kuori murskattiin ja sekoitettiin yhteen puidun viljan akanoiden kanssa. Lopuksi kaikki jauhettiin hienoksi myllyssä ja sekoitettiin vielä hernejauhoon.
Sinä päivänä kun pettuleipää ensimmäisen kerran leivottiin myllärillä, Liisa hyppeli iloisena taikinatiinuun ympärillä. Äiti tuli lopulta oikein kärsimättömäksi, sillä Liisa ei malttanut odottaa, että leivät olisivat paistuneet, vaan pyysi saada tehdä itselleen pienen maistopullan. Mutta kun pettuleipä vihdoin otettiin uunista ja Liisa sai palan, hän ei ollut enää yhtä iloinen, sillä se ei maistunut lainkaan niin hyvältä kuin hän oli kuvitellut. Liisa itki monta kertaa kitkerän leivän vuoksi, mutta kun äidillä ei ollut parempaa tarjottavaa, täytyi tyytyä siihen.
Kesän aikana tapahtui jotakin hyvin merkillistä: Liisa sai maistaa ruisleipää — oikeaa sekoitettua ruisleipää!
— Tahdon kertoa, kuinka se tapahtui.
Eräänä päivänä Liisa meni kylään Seikkalan Oton luo. Otto oli hänen leikkitoverinsa ja paras ystävänsä. Hän tuli Liisaa vastaan portailla.
— Kuules, Liisa, meillä on leipää! Meillä on puoli suurta ruisleipää!
— Ahaa!
— Tule katsomaan!
Otto vei Liisan tupaan, nosti tuolin pöydälle, kiipesi tuolille ja otti puolikkaan leivän korkealta hyllyltä. Sitten hän astui alas, näytti leipää Liisalle, leikkasi viipaleen, kiipesi taas tuolille ja pani leivän takaisin hyllylle. Oton äiti oli saanut kylästä ruisleivän, ja edellisenä päivänä perhe oli syönyt puolet leivästä. Ennen kuin äiti lähti pellolle, hän antoi luvan, että Otto saisi leikata itselleen viipaleen leipää — mutta ei enempää.
Tästä viipaleesta Otto antoi nyt puolet Liisalle!
Liisa haukkasi palan, maiskutti kielellään ja nauroi, sillä koskaan hän ei ollut syönyt mitään niin hyvänmakuista. Otto otti myös suupalan, maiskutteli ja nauroi. Molemmat lapset luulivat, että leipään oli laitettu sokeria. Mitä pienemmäksi viipale kävi, sitä pienempiä paloja he pureksivat siitä, mutta lopulta se loppui. Viimeiseksi Liisalle jäi vain pieni muru. Hän säästi sitä kauan, mutta lopulta hänen täytyi panna sekin suuhunsa, ja silloin kyyneleet puhkesivat Liisan silmistä.
— Miksi sinä itket? — kysyi Otto.
Liisa ei itsekään tiennyt, miksi hän itki. Oliko se ilosta, että ruisleipä maistui niin hyvältä? Vai oliko se surua — että se loppui!
LÄHTEET: Julhelsning. 1.12.1902. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1402739?term=ber%C3%A4ttelse&term=Karleby&page=24] Luettu 12.4.2026.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti