Kokkolan tulipalot, osa 4, 1800-luvun tulipalot

1700-luvun palojen  jälkeen Kokkolassa saatiin huokaista helpotuksesta tulipalojen osalta monta vuosikymmentä. Vasta 40 vuotta edellisen suurpalon jälkeen, syttyi 1800-luvulla Kokkolassa suurpaloksi luokiteltava palo 3.5.1805, joka tosin olikin sitten mittava tuhoissaan. 

Tulipalo sai alkunsa torin varrelta kauppias J. J. Lithenin vajasta. Tulipalo vei mukanaan kaikkiaan 36 taloa. Lisäksi tuhoutui myös raatihuone torin pohjoispuolelta, tosin osa sen arkistosta ennätettiin pelastamaan. Palossa tuhoutui myös kauppias Lithenin talo ja kauppias Antti Riskan lesken talo omaisuuksineen, pormestari Keckmanin sekä G. Riskan ja Joakim Donnerin  talot sekä omaisuudet. Palossa tuhoutui yhteensä neljä korttelia. 

Kaupungilla ei tällöin ollut käytössä vielä paloruiskuja. Kaupunki ei liioin ollut vielä liittynyt mihinkään palovakuutuslaitokseen, josta olisi voinut saada korvauksia. Koska tulipalon tuhot olivat suuret, pyydettiin vahingonapua Pohjanmaan muista kaupungeista. 

Jo seuraavana vuonna alkoi Joakim Donner rakentaa uutta upeaa kivitaloa torin ja Rantakadun väliin   Myös apteekkari Libeck rakensi  palon jälkeen talon torin varrelle apteekin tontille. Nämä rakennuksethan ovat edelleen katukuvassamme.

Yllä apteekkari Libeckin talo nykyisellä Mannerheiminaukiolla. 

Myös uudelle raatihuoneelle laadittiin piirustukset 1806, mutta rakentaminen siirtyi varojen puutteessa. samoin siirtyi torin laajentamissuunnitelmat, katujen leventämisaikeet ja palaneiden korttelien jakaminen suuremmiksi tonteiksi. Raatihuone jälleenrakennettin vasta vuonna 1845  C.L. Engelin piirustusten mukaan.

Yllä Raatihuone Mannerheiminaukiolla. 

Toinen 1800-luvun tuhoisa  suurpaloista tapahtui  juuri ennen joulunaikaa eli 18.12. 1860.

Palo sai alkunsa Isokadun varrelta Teodor Wallinin talosta. Nykyään samalla paikalla on Halosen  (ent. Åström) liiketalo. Yläkerran tiloissa asui leskirouva Louise Donner. Rouvan palvelustyttö Kaisa Berglund oli silitellyt vaatteita huoneistossa. Sitten tyttönen oli lähtenyt pariksikymmeneksi minuutiksi huoneesta pois käymään kellarissa. Tyttösen tultua takaisin, huomasi hän salissa savua. Leskirouva Donner ei itse ollut paikalla, sillä hän oli kaupungilla. 

Koska oli talvi, oli sammutusvettä erittäin vaikea saada paikalle. Pakkasta oli jopa -21 astetta ja talot kaksikerroksisia. Vähäisenkin sammutusveden kerrotaan tuolloin jäätyneen. Tulipalossa tuhoutui kaksi korttelia ja yksi vaurioitui eli paloi 17  taloa kokonaan ja lisäksi 10 taloa vaurioitui. Taloista 17 oli vakuutettuja.

Yllä näkymä Chydeniuksen puistosta. 

Tulipalo vei mukanaan myös kadun vastakkaisella puolella -  nykyisen Chydeniuksen puiston kohdalla olleet rakennukset sekä  nykyisen Slotten talon kohdalla olleet talot.  Sieltä tuli levisi alaspäin tontin kaakkoiskulmaan  polttaen myös  Prestin talon kohdalla olleet silloiset talot. Pitkänsillankadun yli palo ei päässyt leviämään. Nykyään museona oleva Roosin hieno talo kärsi vaurioita, mutta säästyi tulelta, koska se oli rakennettu kivestä. Pihapiirissä ollut suolamakasiinin talon  puinen yläosa kuitenkin tuhoutui.

Lisäksi palossa  tuhoutui apteekkari Alftanin talo,  värjäri Möllerin verstas, Niemen talo, 2-kerroksinen favorinin talo (ent. Ermon kohdalla)  ja Vingen talo, joka oli Kirkkokadun toisella puolella (ns. Pohjanmaan tontti).  

Palon jälkiselvittely jatkui pitkään. Tulipalon jälkeen Kokkolaan tuli uusi asemakaavamuutos, jonka mukana syntyi  esimerkiksi  Chydeniuksenpuisto.

1800- luvulla Kokkolassa nähtiin vielä kolmaskin tulipalo. Sitä ei kuitenkaan lasketa varsinaiseksi suurpaloksi. Tällöin tuli palo sai alkunsa kultaseppä Chorinin talossa Kustaa Aadolfinkadun eteläpäässä kulmatontilla vasten metodistkirkkoa. 

Eräs  vanhempi nainen - muster Rosina Möller -_ oli sinä aamuna sytyttänyt tulta uuniin, mutta lähtiessään ulos unohtanut tuohia ja päreitä sisältävän korin uunin suuluukun alle, kun oli jäänyt juttelemaan toisen naisen kanssa pihalle.  Suuluukun alle lennähtänyt kipinä  sytytti sitten palon. Tulipalo on järkyttävä kokemus - niinpä tämän tulipalon yhteydessä  menehtyi  sydänhalvaukseen silloinen lennätinkonttorin johtaja. 

LÄHTEET:

Risto Suikkari. Paloturvallisuus ja kaupunkipalot Suomen puukaupungeissa - historiasta nykypäivään. Lisensiaattityö. Oulun yliopisto 2007. [http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789514286995.pdf] Luettu 13.7.2017. 

Annikki Wiirilinna. Kuusi kertaa on Kokkolassa riehunut suuri tulipalo. Keskipohjanmaa 8.6.1970. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/kuusi_kertaa_on_kokkolassa_riehunut_suuri_tulipalo/] Luettu 7.5.2017.

Koulupinnaaja jalkapuussa

On mielenkiintoista suhteuttaa ajatuksia koulumaailmasta ennen ja nyt. Usein siunaillaan, että koulumaailma on nykyään melkoinen verrattuna entisaikoihin, mutta onko se  sittenkään niin?  Vai mitä olette mieltä näistä:

Kokkolan pedagogiossa (rakennettu 1696) eli koulutalossa  oli opettajana vuosina 1660-1668  Uudessakaarlepyyssä syntynyt koulumestari Kasper Markusson Neostadius. Hän ei ollut koulun ensimmäinen opettaja, mutta varhaisin, josta on jäänyt jälkeen tallennettua tietoa. Neostadiuksen nimi tulee tuomiokirjojen merkinnöissä vastaan useita kertoja. Yleensä syytösten motiivina oli se, että Neostadius käsitteli oppilaitaan liian kovakouraisesti. Koulukurihan oli muutoinkin tuolloin hyvin ankaraa, joten voi vain kuvitella mitä se on ollut silloin, kun se on mainittu liian kovakouraiseksi...

Oppilaita rangaistiin pienimmistäkin rikkomuksista, jopa ruumiillisin kurituksin. Kaikki rangaistukset tapahtuivat julkisesti, joten ei ollut harvinaista, että vitsaa annettiin luokassa paljaalle ruumiille, kun läksyä ei osattu. Oli näet tapana, että opettaja antoi ensin oppilaalle tehtävän, jonka hän palasi lukemaan paikalleen. Kun oppilas oletti osaavansa läksyn, hän meni opettajan luokse kuulusteltavaksi. Ellei oppilas osannut läksyään, annettiin heti selkään tai vaihtohtoisesti nappaistiin sormille. Siinä taisi huutaa sekä oppilas että opettaja.  Myös puutteellisesta käsityskyvystä rangaistiin. Oppilas otti yleensä rangaistuksen vastaan kovaäänisesti valittaen.

Aina eivät oppilaiden vanhemmatkaan olleet rangaistuksista yksimielisiä. Myös viranomaiset joutuivat riitoja selvittelemään. Vuonna 1663 Olof Matssonin (vai Mårtenssonin -en pääse eri lähteistä yksimielisyyteen...) poika jäi kiinni koulupinnauksesta. Koulumestari Neostadiuksen kerrottiin lyöneen ja potkineen poikaa ja vieneen lopulta jalkapuuhun.  Oikeuden edessä myöhemmin Kasper Neonstadius kertoi Olof Mattssonin vaimonsa kanssa tunkeutuneen aseistautuneena - puukoin ja kirvein - kouluun. Heidän tarkoituksenaan oli ollut vapauttaa poikansa jalkapuusta. Oikeus määräsi vanhemmat ruoskittaviksi. Olisin ehkä halunnut olla kärpäsenä katossa...

Yllä: jalkapuu, jota säilytetään Kaarlelan kotiseutumuseossa. Tämä kyseinen jalkapuu tosin on ollut käytössä Kaarlelan kirkossa. 

Neostadiuksen seuraajaksi valittiin Jaakko Laxenius viimeistään vuonna 1671. Eipä hänenkään aikana vältytty kiivailta kohtauksilta. Kerran Laxeniuksen aikana kaksi koulupoikaa jätti tulematta kouluun. Pojat olivat koulumestarin mielestään laiskureita ja Laxenius määräsi kaksi teinipoikaa noutamaan heidät kouluun. Toisella kerralla puolestaan koulusaliin tunkeutui nuorukaisia. He kertoivat etsivänsä kadonneita köydenpunojan työkaluja, mutta itse asiassa hyökkäsivätkin koulupoikien kimppuun lyöden ja iskien heitä. Tässä tapauksessa tunkeutujat tuomittiin jalkapuuhun. 

Ylioppilas, studiosus Kustaa Snabb, syntyperäinen kaupunkilainen, valittiin ensin kouluapulaiseksi ja sittemmin pedagogiksi kouluun 1698. Mutta hänkään ei ilmeisesti ollut suuressa huudossa. Jo 1700 valitettiin koulun olevan tyhjä ja kaupungin koululaisten ja muunkin nuorison juoksentelevan kaduilla öin ja päivin samalla häiriten matkustavaisia ja muitakin kulkijoita " vimmallaan ja kepposillaan." Maistraattti varoitti tästä vanhempia, mutta myös Snabb kutsuttiin kuultavaksi. Snabbia kehotettiin pitämään koulupojat tarpeellisessa kurissa. Jalkapuu tuntuu olleen perusrangaistus moneen asiaan myös Snabbin aikana. Vuonna 1709 nimittäin maistraatti uhkasi vanhempia, että kirkonvahtimestari panisi jalkapuuhun sellaiset pojat, jotka eivät käyneet koulua, mutta siitä huolimatta tunkeutuivat kirkossa koulun penkkiin istumaan. 

Koulu sai apuopettajaksi vuonna 1691 Johannes "Juhana" Falanderin. Hänen aikanaan lähetettiin kaksi poikaa noutamaan kouluun erästä laiskuria. Kävikin niin, että pojat saivat tästä hommasta lopulta kirouksia osakseen. Yksi isä päätti ottaa pojan pois koulusta, koska hänen mielestään poikaansa oli kuritettu liian kovasti. Oikeusjuttuhan siitä kehkeytyi ja Falander totesi oikeuden edessä, että poikaa täytyi kurittaa, koska hän vain harvoin osasi läksynsä ja oli lisäksi huonotapainen. Isähän tästäkin joutui tuomiolle - hänet tuomittiin varoitukseksi sekä itselleen että muille toistaiseksi kaupungin vankilaan.

LÄHTEET:

Koulu ja opettajat. Kokkolan kaupungin historia, osat 1-2, s. 161-165. 

Neostadius, Casparus Marci (1636–1679). Turun hiippakunnan paimenmuisto 1636-1679). Biografiakeskus. [https://kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/henkilo/1783] Luettu 10.12.2017.

Ole kunnolla tai pyöveli tulee. Yle uutiset. [https://yle.fi/uutiset/3-6161658] Luettu 10.12.2017. 

Vanha pedagogio yhä paikallaan (Kokkolan koulujen historiaa 1). Annikki Wiirilinna. Keskipohjanmaa 14.3.1970. [https://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/vanha_pedagogio_yha_paikallaan/] Luettu 10.12.2017. 

Kokkolan tulipalot, osa 1. Ensimmäinen iso tulipalo

Kokkolassa on kautta aikain ollut kaikkiaan kuusi isoa tulipaloa. Tämän ajan ihminen käsittää tulipalolla yleensä yhden kohteen palamisen, entisaikoina kaikki tapahtui suuremman kaavan  mukaan. Ei puhuttu vain yhdestä talopalosta, vaan  samaan syssyyn tuppasi tuhoutua koko talokanta...

Ensimmäinen hurja palo koettiin 16.-17.6.1664 kesäisenä yönä. Tuomiokirjoihin on tallentunut merkintä, jonka mukaan palo sattui 17.6. klo 11. No, kun tuli riistäytyy käsistä, se ei ole mikään pikainen tapahtuma. Ehkä tuli on ollut aamupäivän aikana hurjimmillaan. Tulipalo tuhosi lähes koko silloisen kaupungin.

"Kaikki se, mikä 44 vuodessa oli uudisasukkaitten toimesta rakennettu, kerätty ja koottu, tuhoutui yhtenä yönä  tulipalon takia ja kaupunki muuttui tuhkaksi. Vain kirkko ja muutamat sen ympärillä olevat talot säästyivät.". Näin kirjoitti maisteri Jacob Chydenius väitöskirjassaan  "Om Gamble Carleby" vuonna  1754.

Palosta ei harmillisesti ole tallentunut juuri mitään tietoa. Palon jälkeen on ollut varmaan tärkeämpääkin tekemistä kuin kirjoitella tapahtunutta kirjoihin ja kansiin.

Onnekkaasti noin 10 vuotta aikaisemmin rakennettu kirkko sekä sen ympärillä olleet talot pelastuivat tulen ahnailta liekeiltä. Esimerkiksi pedagogiotaloa ei onneksi ollut vielä rakennettukaan tuolloin!

Ei ole jäänyt tietoa siitä, mistä palo sai alkunsa. Talot olivat tuolloin tiheästi rakennettuja puutaloja. Kattojen rakennusmateriaaleina käytettiin malkoja eli painoina katolla pidettyjä pitkittäisiä puita, sekä olkia ja tuohia, jotka olivat erittäin tulenarkoja. Malkakattojen hyötynä oli  se, että palon sattuessa ne saatiin vedettyä keksillä katolta alas ja kaadettua päälle vettä. Avotulen kanssa oltiin paljon tekemisissä. Tavallisin valaisin oli päresoihtu.   Savupiiput oli alkeellisesti muurattu vain mullalla ja savella. Sade huuhteli muuraukset nopeasti pois.  Sammutusvälineistö oli vaatimatonta. Jonkinlaisia  paloruiskuja tiedetään jo tuolloin olleen. Ei ole säilynyt tietoa siitäkään, menetettiinkö suurpalossa ihmishenkiä, kuoliko eläimiä. Kenties.

Mitä tästä ensimmäisestä tulipalosta opittiin? Ihmiset oppivat kiinnittämään huomiota palosuojeluun. Leivinuunin lämmittäminen kesäisin kuusipuilla kiellettiin, koska kuusi räiskyy palaessaan ja kipinät saattoivat sinkoilla vaarallisesti.  Kuumina kesäpäivinä leipoville lankesi erityisen haasteellinen urakka: ennen kuin  taikinahommiin  saattoi ryhtyä, tuli huolehtia, että oman tuvan harjalle nostettiin vedellä täytetty tynnöri. Kaupungin alueella kiellettiin tervan  keittäminen ja lämmittäminen. Hampunkehrääjät puolestaan eivät enää palon jälkeen saaneet tupakoida työtä tehdessään.  Tervatut laivatouvit - siis hamppuköydet, joita  aikaisemmin oli kuivattu saunoissa, jouduttiin nyt kuivattamaan jossain muualla.  Jokaisen talon portin pielessä  tuli  pitää jatkuvasti täysinäinen vesitynnöri. Talojen varustuksiin täytyi myös hankkia palohaka ja tikapuut. Asukkaille tuli velvollisuudeksi myös öiset palovartioinnit. Vuonna 1667  määrättiin, että kahden porvarin tuli kulkea  vartiossa kunkin vuorollaan kello kahdeksasta illalla kello neljään aamulla.

Maanmittari Johan Persson Gedda laati kaupunkiin  renessanssin ihanteita noudattavan ruutuasemakaavan. Keskuksena oli Raatihuoneen tori. Saman kaavan  rakenteita on edelleen havaittavissa Neristanin alueella.

Voi vain kuvitella mielessään sen sekasorron, mikä palosta aiheutui. Hätä ja huoli. Koko omaisuus oli vaarassa kadota tuhkana tuuleen. Varmasti palon sammuttamiseksi tehtiin niin paljon kuin voitiin. Ihmiset juoksivat ämpäreineen ja kantoivat vettä liekkeihin. Ehkä organisoitiin jopa jonkinlainen ketju Suntista palopesäkkeisiin, jotta veden kanto olisi ollut nopeampaa. On täytynyt olla voimattomuuden ja avuttomuuden tunne, joka on kasvanut kasvamistaan, kun palo on levinnyt rutikuivista katoista viereisille. Pakokauhu lienee tarttunut myös eläimiin: lehmät, siat, hevoset, kanat...Asukkaat ovat varmaan hädissään aukoneet tallien  ovia ja veräjiä, jotta eläimet säästyisivät tulen kidalta. Eläimet on ollut pakko päästää irti. taloista on yritetty pelastaa kaikki mahdollinen, mutta mihin nekään tavarat käsistään laskisi, ettei tuli ahmaisisi niitäkin? Kuka katsoi lasten ja sairaiden  perään?

Jo ennen paloa joka kevät vapun tienoilla valittiin erityinen palolautakunta, jonka tehtävänä oli uunien, kattojen ja savupiippujen tarkistaminen. Lautakunnan velvollisuutena oli välittömästi repiä alas kaikki  epäkuntoinen. Ensimmäinen maininta lautakunnasta löytyy vuodelta 1664.

Palon jälkeen alkoi sinnikäs jälleenrakentaminen. Uusista taloista tehtiin kaupunkimaisempia ja  hieman suurempia. Onneksi aika oli taloudellisesti hyvää. Suotuisat tervakaupat muihin maihin ja laivanrakennus piti talouden kasvussa.

LÄHTEET:

Anders Chydenius säätiö. [http://www.chydenius.net/historia/kuvagalleria/kuvasivut/maisemia13.htm] Luettu 7.5.2017.

Annikki Wiirilinna. Kuusi kertaa on Kokkolassa riehunut suuri tulipalo. Keskipohjanmaa 8.6.1970. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/kuusi_kertaa_on_kokkolassa_riehunut_suuri_tulipalo/] Luettu 6.5.2017.

Palolaitos ja porvarikaarti. Kokkolan kaupungin historia, osat 1-2, s. 141.

Nimen alkuperä. [http://fi.meteotrend.com/city-article/107071/] Luettu 6.5.2017.

Suuri tulipalo. Kokkola.fi. [http://www.kokkola.fi/meresta_noussut_kaupunki/varhaisvaiheet/ristirannan_kyla/suuri_tulipalo/fi_FI/suuri_tulipalo/] Luettu 6.5.2017.

Pirtukallion historiaa

Nyt kapuamme Pirtukalliolle. Se on pienen pieni kalliosaari Kokkolan Päiväniemessä.   Niin pieni, ettei sille edes mökkiä voisi rakentaa. Se kuulu alueen yhteismaihin. Kuvat tulevat sekä kesältä että talvelta. Syyskuvia myrskysäästä tähän tarinan tueksi olisin kaivannut, vaan mistäpä niitä tähän hätään...

Kun viimeksi kävin meren jäällä, kiersin Pirtukallion ympäri ja kuvailin. Kallion reunalla oli  saukkojen jälkiä. Siinä ne olivat leikitelleet lumisella rinteellä. Hieman rannemmassa oli verta. Saukot olivat mitä ilmeisemmin saalistaneet kaloja...

Pienellä kalliosaarella on tapahtunut mielenkiintoisia juttuja vuosikymmeniä sitten.  Sen viereisille rantakiville upposi nimittäin pirtulaiva Roslin kieltolain aikana  1930-luvun alussa.

Niemi, jonka äärellä Pirtukallio sijaitsee, on nimeltään  Päiväniemi. Koko lahdenpoukamaa sanotaan paikallisen väestön keskuudessa Anttilalahdeksi. Ruotsinkieliset käyttävät siitä murteellista nimeä  Anttilaviitsi. Virallisessa kartassa Pirtukallio on suomeksi nimellä Viinakallio, mutta sitä nimeä eivät paikalliset käytä. Ruotsinkieliset käyttävät  nimeä Spritberget, kuten se kartassakin on mainittu. Tämä seutu on perheellemme tuttua, siipan suvun mökki sijaitsee lähellä.

Karttakuva  yllä kopioitu Retkikartta.fi-sivustolta.

Alla: Näkymä Pirtukalliolta merelle päin. Taustalla näkyy Päiväniemi ja Poroluoto.

Tässä alla kuvissa itse  Pirtukallio.

M/S Roslin oli noin 30-metrinen entinen Saksan laivaston, Wilhelm-keisarin aikuinen armeijan alus.  Roslin oli tammivuorattu, rautarunkoinen alus. Malliltaan se oli  kapea, pitkä, ja nopea kolmimoottorinen, torpedovene. Roslin soveltui nopealiikkeisenä aluksena  salamyhkäisiin hommiin. Perinteiset tulliveneet kun olivat kankeita ja hidasliikkeisiä.

Roslinissa oli miehistönä kaksi kapteenia sekä 20 miestä. Miehistöä oli paljon sen vuoksi, että siellä työskenneltiin kolmessa vuorossa. Lisäksi osa miehistöstä oli vartiointitehtävissä.  Toinen kapteeneista oli virolainen. Hänen tehtävänään oli matkata maateitse ja järjestellä asioita edeltä. Toinen laivassa olleista  kapteeneista oli saksalainen. Tosin hänen kerrotaan osanneen suomea.

Pirtukauppa oli isoa ja rahakasta puuhaa. Riski kiinnijäämiselle oli suurehko, mutta toisaalta houkuttimena toimi isot rahat, joita viinan trokaamisesta saattoi saada.

Laivassa oli kaikkiaan noin 250 000 litran pirtulasti. Laiva oli tulossa Virosta. Osa lastista oli jo purettu pitkin Suomen rannikkoa. Osan lastista oli tarkoitus jäädä Kokkolaan ja loppuosan jatkaa matkaansa Kemiin saakka. Krunnissa oli tarkoitus "käydä vain hoitamassa asioita. " Paikalliset ihmiset tiesivät, milloin aluksen piti olla Krunnissa ja niinpä sitä oltiinkin siellä vastassa kalastajaveneellä.

En saanut  selvitettyä tarkempaa pirtulaivan haaksirikkoaikaa. Useissa lähteissä mainitaan ainoastaan lokakuu kieltolain aikana vuosien 1930-1932 välissä. Oletan, että vuosi oli joko 1930 tai 1931, sillä kieltolakihan päättyi  5.4.1932.

Merisäästä tiedetään sen verran, että oli raaka pohjoistuuli, noin 8 beauforin luokkaa. Ja kuten kovalla pohjoistuulella täällä käy, oli vesi laskenut noin metrin normaalista korkeudestaan. Krunnin edustalla Kuolemankivillä M/S Roslin karauttaa kiviin ja  alkaa vuotaa. Laivalta yritetään pumpata pois vettä, mutta vuodon suuruuden vuoksi päädytään ohjaamaan laiva Päiväniemeen.

Vuodon saaneella aluksella on kehno tuuri: vain vähän ennen lahdenpoukaman rantaa pohja karahtaa jälleen kiviin. Seutu on matalaa ja kiviä paljon...Laivaa ei pystytä enää kuljettamaan turvaan rantaan, vaan se on hylättävä. Miehistö ryhtyy nopeuttamaan laivan uppoamista hakkaamalla  siihen reikiä.

Puhutaan, että laivassa olisi uppoamishetkellä ollut jopa 30 000 litraa pirtua. Tiedetään, että laivan pirtulasti oli lähtöisin pääosin Saksasta. Kieltolain vuoksi Suomessa ei saanut vuosina 1919-1932 myydä tai itse valmistaa alkoholia.

Laiva päätettiin vuodon tultua ohjata Päiväniemen rantaan miehistöineen ja lasteineen. Pumput olivat käynnissä ja niiden avulla pystyttiinkin aluksi pitämään tilanne hallinnassa. Toisaalta laivan miehistö oli hyvillään myrskystä, koska pääteltiin, ettei tullivenekään ollut liikkeellä sellaisella säällä. Sen tiedettiin olevan parkissa Granön rannassa  Konginkarissa tuulta pitämässä.

Rannan tuntumassa tiedetty väylä oli vain muutaman metrin levyinen. Etenkin, kun vesi oli tavallista matalammalla. Muutamaa sataa metriä ennen rantaa kuului rysähdys. Laiva oli törmännyt vedenalaiselle kivelle. Enää ei ollut ´pumppaamisesta apua. Pirtu oli laivassa kymmenen litran peltikanistereissa. Syntyi paniikki, miten päästä kanistereista eroon. Peltikanisterithan nousisivat pintaan ja romuttaisivat samalla pirtumarkkinat...

Laivan oma pelastusvene laskettiin vesille. Virolaiset miehistön jäsenet hakkasivat laivan pohjaan lisää reikiä uppoamista nopeuttamaan. Lisäksi he valoivat laivan kannelle tynnörillisen petrolia ja sytyttivät aluksen palamaan. Sitten miehistö souti rantaan pelastusveneellä.



Pirtulaivalla oli omat avustajansa, joiden tehtävänä oli kätkeä kanistereita. Kerrotaan, että niitä piilotettiin seudun pelloilla  mm. kyntövakoihin. Kun huomattiin, että paikalle tuli ulkopuolisiakin pirtunnoutajia lähiseudulta, aluksesta ilmoitettiin poliisille.  Kävikin niin, että päätekijä pääsi lipettiin, mutta muita viinanhimoisia jäi kiinni. Poliisi sai lastista suurimman osan omiin hoiviinsa, mutta kerrotaan, että laivasta saadulla pirtulla oli paikallisväestöä kaksikin viikkoa yhteen putkeen päissään.

Aluksi kapteeni pysytteli lähistöllä. Hänet oli pyydetty jo antamaan meriselitys aluksen uppoamisesta. Kerrotaan, että laivan kapteenille tuli kova kiire, kun hän kuuli, että poliisit olivat  tutkineet laivaa jo parin päivän ajan. Kapteeni  vietiin ilmeisesti Pännäisten asemalle, josta autonkuljettaja osti hänelle lipun. Olisihan ollut liian epäilyttävää ja iso kiinni jäämisen riski, jos hän olisi lähtenyt lipettiin Kokkolan asemalta...

Poliisit saapuivat paikalle vasta pari päivää laivan uppoamisen ja polttamisen jälkeen. Sinä aikana lähiseudun heinälatoihin ja kivikkoisille ulkoluodoille rahdattiin vauhdikkaasti viinakanistereita. Wiirilinna kertoo kirjoituksessaan, kuinka öjalaisetkin tulivat saalista hakemaan kalastusveneillään. Heidän kerrotaan piilottaneen melkoisen määrän pirtua Harrbodan niemen nokkaan. Täältä öjalaiset ajoivat veneellään Ykspihlajan nokkaan, mistä poliisi heidät pidätti. Wiirilinna kertoo kuvauksessaan, kuinka öjalaiset tunnustivat kaikki tekosensa poliisille. Niinpä heiltä vietiin koko viinavarasto veneineen kaikkineen.

Kerrotaan poliisien muistelleen, että pirtukanistereita oli lopulta poliisiputkan käytävätkin täynnä Kokkolassa niin, ettei liikkumaan tahtonut päästä.

Virolaisten merimiesten kerrotaan nousseen laivan Helsingissä. Laivan on mainittu räjähtäneen Suomenlahdella. Ilmeisesti alus räjähti ensimmäisen maailmansodan aikaiseen miinakenttään, sillä samassa paikassa oli hieman aikaisemmin räjähtänyt ja uponnut eräs tullivene. Kapteeni, joka oli poistunut omia reittejään, pelastui, mutta kaikkien 20 virolaisen merimiehen kerrotaan menehtyneen räjähdyksessä.

Ainut Pirtukallion  lähistöllä ollut talo oli Puotiniemen mökki. Siippa kertoi esipolviensa kuulleen ja kertoneen, että Puotiniemen ukon talossa oli aina salakuljettajia. Tarinat kertovat, että talon lattiaan oli jopa tehty kauttaaltaan kaksikerroksinen lattia, johon pirtukanisterit juuri ja juuri mahtuivat piiloon. Tämä puoltaa sitä, että pirtua salakuljetettiin kieltolain aikana säännöllisesti. Tiedetään myös, että poliisit seurasivat tarkkaan vielä seuraavallakin vuosikymmenellä talon puuhia.

Puuosat makasivat meren pohjassa nelisen kymmentä vuotta eläen omaa elämäänsä. Paikalliset ihmiset kyllä tiesivät tarkkaan veneen uppoamispaikan. Vasta 31.5.1970 Kokkolan urheilusukelluskerho virallisesti paikansi M/S Roslinin hylyn   uppoamispaikan. Se löytyi aivan Pirtukallion läheisyydessä olevasta kivikosta. Ilmeisesti kyseessä olivat nämä alla kuvassa lähimpänä näkyvät kivet.

Vuosikymmenten aikana alus oli tuhoutunut vedessä lähes kokonaan, mutta joitakin hylynosia lojui edelleen  alueella. Näitä laivan säilyneitä osia on ollut näkyvillä myös Pirtukallion kupeessa.  Niitä on siihen aikoinaan kerätty. Itsekin muistan nähneeni jokusen rautapalkin kallion syrjään nojaamassa viime vuosikymmenellä.

Siippani muistelee, että aina hän on pirtulaivan uppoamispaikan tiennyt, muttei siihen sen kummempaa mielenkiintoa suunnattu. Vettä oli normaalioloissa paikalla 2- 3 metriä, joten ei sinne aivan kahlaamalla tutkimaan olisi päässyt. Laiva hajosi lopullisesti, kun sitä ryhdyttiin vetämään vedestä ylös kalliolle.  Eipä siitä ollut jäljellä kuin puunpalasia.

LÄHTEET:

Aaltojen alla: pirtua yön pimeydessä. Yle uutiset.  [http://yle.fi/uutiset/3-5922185] Luettu 5.2.2017.

Merellistä tarinaa, eli kun Pirtulaiva löysi kohtalonsa Päiväniemen Kuolinlahdessa. Annikki Wiirilinna. Keskipohjanmaa-lehti  25.3.1973. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/merellista-tarinaa-eli-kun-pirtulaiva-loysi-kohtalonsa-paivaniemen-kuolinlahdessa/] Luettu 5.2.2017.

Pohjanlahden rantatiehanke. Paikkakertomuksia Keski-Pohjanmaalta. Roslin-pirtulaivan haaksirikko Päiväniemellä. [http://doria32-kk.lib.helsinki.fi/bitstream/handle/10024/72442/pohjanlahdenrantatiehanke_keskipohjanmaa_2011.pdf?sequence=1] Luettu 5.2.2017.

Palontorjuntahommissa entisaikaan

Entisten vuosisatojen vitsauksena oli usein roihahtavat tulipalot. Kaupungit oli rakennettu tiheään ja rakennukset olivat pääasiassa puuta, katot pärettä. Taloja saattoi yhdistää  lankkuaidat.

Kokkolassa 1600-luvulla palontorjunnassa käytettiin  ensin porvareista, myöhemmin palkatuista palovartijoista muodostettuja kaksimiehisiä partioita. Vartijat kiertelivät öisin kaduilla ja kun tulen havaittiin päässeen irti, siitä tiedotettiin  rummunpärinällä.

YLLÄ: Merkki  talon seinässä, jotta tiedettiin palovakuutusmaksujen olevan kunnossa. Heijastaapa lasi ikävästi....Tämä merkki on tallessa Lassanderin talon eteisaulassa.

Palovartijoiden tuli laulaa tietyin väliajoin tiedotus, jotta tiedettiin heidän olevan kulkeilla:

"Kello on yksitoista lyönyt.

Jumalan lempeä ja mahtava käsi

Suojelkoon kaupunkiamme tulelta ja palolta

Kello on yksitoista lyönyt."

Tunnollisia palovartijoita oli  vaikea löytää. Usein työhön otettiin vanhoja renkejä tai entisiä merimiehiä, joilla saattoi olla  asenneongelmia. Tiedotuksia huudeltiin mihin aikaan sattui tai he käyttäytyivät röyhkeästi saamiaan määräyksiä kohtaan. Näistä myös käräjöitiin.

1600-luvun Kokkolassa tulipalojen sammuttaminen oli haastavaa alkukantaisten välineiden vuoksi. Joka talossa tuli olla vesitynnyri portin luona, tarpeelliset vesisangot ja tikapuut. Aika ajoin maistraatti myös vaati, että jokaisessa talossa täytyi olla pieni palohaka, jollaista käytettiin palavien seinien ja kattojen repimiseen. Raatihuoneen vierustalla säilytettiin tulipalojen varalta ns. keksejä eli suuria koukkuhakoja.

Vuodelta 1667 on tallella kaupunginlain määräys, jonka mukaisesti tuli kahden porvarin kulkea vartiossa iltakahdeksasta aina aamuneljään. Vartioiden tuli puhaltaa kaikkina kellonlyöminä  torveen torin vartiopaikalta. Joitakin aikoja myöhemmin vartijoiden varustuksiin kuului myös petruska ja tätä myöhemmin pihdit, joilla voitiin pitää yöllisiä häiriötekijöitä kurissa. Kokkolassa on säilynyt ainoastaan yhdet palovartijan pihdit.

Palovartijan tehtävänä oli pitää öisin huolta siitä, ettei tulta sytytetty enää iltayhdeksän jälkeen eikä muutoinkaan metelöity. Toisinaan maistraatti päätyi antamaan 40 hopeamarkan sakon porvareille, jotka lähettivät vartioon poikia ja puolikasvuisia renkejä.

Myöhempinä vuosina palovartijan toimeen pestattiin erityinen henkilö soittamaan iltavartio aletuksi ja samoin aamulla päättyneeksi Ensimmäisen vartijan nimi Kokkolassa oli Simeoni Kellonasentaja. Hänen tehtäviinsä kuului myös kellonasentaminen, josta tyyppi lienee saanutkin lisänimensä...

Kansa ei kuitenkaan ollut tyytyväinen, sillä toisinaan torvea ei puhallettu jokaisena tuntina tai sitten puhallettiin ihan milloin sattui. Toisinaan torvensoittajat töräyttelivät torviaan niin voimalla, että osa ihmisistä  luuli tulen olevan irti. Kerrotaan ettei osa asukkaista saanut nukuttua torventöräyttelyltä.

Yllä: kuva Lassanderin talosta eteisestä. Kuvassa on köysiluuta, joka kasteltiin ja sitten sillä sammuteltiin paloa. Keskellä oleva oli kuin paksu keppi, jonka pää oli kuppimainen. Sillä otettiin vettä ojasta ja heitetiin kohti palavaa paikkaa. Vasemmalla oleva pitkä ja pihtimäinen keppi, ns. palovartijan sakset, joka tuki palavia hirsiä. Sillä pidettiin myös aisoissa hurjapäisiä, kurittomia kansalaisia. Oikeassa reunassa näkyy  käsiruisku ja nahkaämpäri.

Jos tuli oli jo  vallannut palavan rakennuksen niin kovasti, ettei vesiämpäri heittäminen enää auttanut, revittiin palava aine maahan, jossa se sitten valeltiin vedellä.

1600-luvun lopulla oli olemassa jo paloruiskujakin, mutta ne olivat niin tehottomia, että palon tukahduttamiseksi rakennus oli yleensä revittävä, jotta tulipalo onnistuttiin tukahduttamaan.

Kokkolan porvaristo lupasi vuonna 1691 hankkia jokaiseen kortteliin tavallisen vesiruiskun, mutta hanke ei onnistunut. Niinpä päätettiinkin hankkia pienet vesiruiskut kortteleihin. Vuonna 1709 hankittiin maaherran kehotuksesta myös yksi suuri paloruisku Tukholmasta.

Ihmiset ovat osanneet entisaikoinakin heittäytyä vaikeiksi. Kun palovartijat 1700-luvulla kulkivat pimeässä unisina vartiointikierroksillaan, pitivät pikkupojat ukkojen härnäämistä hauskana ajankuluna. Maistraatin toimesta vuonna 1724 lähetettiin Turun hovioikeuteen kirje, jossa pyydettiin hovioikeuden hyväksymistä lisätyille rangaistuksille. Kirjeessä kerrottiin kaupungissa usein liikkuvan levottomia joukkoja, sotilaita ja muukalaisia sekä kaupungin nuorisoa. Palovartijoita saatettiin ahdistella paljastetuin miekoin, heille huudeltiin, portteja nostettiin pois saranoilta,  akkunaluukkuja ja - ruutuja rikottiin, kaadeltiin raatihuoneen edessä olevaa puuhevosta.

Toisinaan palovartijat saivat määräyksiä pidättää löysäläisiä, joita liikkui kaupungilla iltayhdeksän jälkeen.

Yllä: kuva Neristanista, jossa on  palovakuutetun talon seinään kiinnitetty merkki. Suurimmalla osalla kokkolalaisista oli  1800-luvulla palovakuutus. Esimerkiksi vuoden 1860 tulipalossa vaurioitui  27 taloa, jousta oli palovakuutettuja  20, ja vuoden  1875 palossa yhdeksästä palaneesta talosta seitsemän oli vakuutettua.

1800 ruvettiin Kokkolassa noudattamaan palojärjestystä, jonka mukaan kaupungin jokaisessa korttelissa piti olla palomestari. Korttelit oli jaettu ruotuihin, joissa oli ruotumestarit. Tulipalon sattuessa kynnelle kykenevien miesten oli osallistuttava sammutukseen ja palo- tai ruotumestarin toimitettava paikalle viipymättä sammutusvälineet.

Vuonna 1827 palovartijoiden määrää lisättiin Kokkolassa kahdeksaan. Heille hankittiin virkamerkeiksi miekat, joissa oli valkoiset kantohihnat. 1830-luvulla palovartijat määrättiin ilmoittamaan kaupunginviskaalille aina, kun kiertovuoron aikana sattui jotain erikoisempaa ja vahdinvaihdon aikana, antamaan selostuksen edellisviikon tapahtumista.

1834 palovartijat jättivät kirjallisen eronpyynnön ,jotta maistraatti suostuisi heidän joihinkin vaatimuksiinsa. Ero myönnettiinkin seuraavasta Mikonpäivästä lähtien, mutta samalla maistraatti ilmoitti, etteivät palovartijat enää olisi kaupungin  suojeluksessa ja niinpä heidän edellytettiin  poistuvan kaupungin rajojen sisältä. Tämän kuultuaan puolet palovartijoista peruivat eronpyyntönsä ja heidät otettiinkin takaisin. Ilmeisesti eropyynnön takana oli ollut rahallisen korvauksen parantamistoive. Vuodesta 1841 lähtien palovartijoille päätettiin maksaa palkka Venäjän rahana.

Kurinpitovaikeudet kuitenkin jatkuivat. 1837 pestattiin kurin parantamiseksi Nikolai Stepanov paloupseeriksi. Hänen tehtävänään oli seurata palovartijoiden työskentelyä. 1838 palovartijoiden lisänä kiersi kaupunkilaisista koottu kaksimiehinen partio. Myöhemmin porvaripartiot kiersivät kaupungin kortteleita vain myrskyöinä.

1839 oli hankittu uutta palokalustoa; kolme suurehkoa ruiskua, joita kuljetettiin kelkoilla, niihin varaletkuja, 3 suurta palopurjetta, 5 palohakaa, 6 palokirvestä, nahkaämpäreitä, kolmet palotikkaat, rautavarsien päissä olevia lyhtyjä. Määrää pidettiin riittämättömänä ja niinpä 1869 hankittiin lisää kalustoa.

Palokalustoa säilytettiin  vuonna 1830 kellotapulin alaosassa, mutta koska paikka oli kylmä, vuonna 1842 rakennettiin  ruiskuhuone kellotapulin läheisyyteen.

Palokalusto tuli tarkistaa kaksi kertaa vuodessa laiturilla palojärjestyksen  mukaan. Nämä tilaisuudet houkuttivat etenkin lapsia ja niinpä maistraatti tiedotti 1825, että lapset ja pikkupojat oli pidettävä sisällä, jotta kaikki kävisi rauhallisesti.

1842 astui voimaan määräys, että palovartijoiden  tuli iltaisin kokoontua raatihuoneen vartiointihuoneeseen.

Puolet vartijoista  lähtivät kello 1 saakka kestävään vartiovuoroon. Tällöin he kävivät luovuttamassa neljälle muulle palovartijalle vartiovuoron, joka kesti aamuviiteen. Kesäaikana vartiointia oli aamukymmenestä  lähtien koko päivän aina aamuneljään saakka.

1869 esittelijäsihteeri Carl  Johan Jägerhorn ehdotti, että yhtä palovartijoista käytettäisiin kaupungin kellotornissa torninvartijana. Sieltä pystyisi tilanteen tullen hyvin hälyttämään vastapäisen  rakennuksen ruiskuhuoneen vartijan soittamaan kelloa, joka oli yhdistetty langalla tapuliin. Muut asukkaat herätettäisiin tapulin kelloja soittamalla. Torninvartijan tuli  ilmoittaa kolmiorautaan kelonlyönnit, jotta tiedettiin hänen olevan hereillä.  Tapuliin oli tehty myös luukut, joista paloja oli hyvä vartioida. Torninvartijoille hankittiin myös  lampaannahasta valmistettu turkki ja huopa- tai sarkatossut sekä steariinikynttilä ja lyhty.

LÄHTEET:

Kokkolan kaupungin historia, osat 1-2.  Palolaitos ja porvarikaarti, s. 141-144.

Kokkolan kaupungin historia, osat 1-2. Arkea ja juhlaa, s. 288-290.

Kokkolan kaupungin historia, osa 3. Palovartioinnin järjestely, s. 296-305.

Kuusi kertaa on Kokkolassa riehunut suuri tulipalo. Keskipohjanmaa-lehti. 8.6.1970. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/kuusi_kertaa_on_kokkolassa_riehunut_suuri_tulipalo/]

Luettu 17.10.2016.

Torkinmäen koulu 6A-luokan blogi. Lassanderin talo. [https://teknoppi6a.wordpress.com/2013/10/03/lassanderin-talo-11/] Luettu 21.2.2016.

Lassanderin talo

Nyt kierrokselle Kokkolan museokortteliin. Siellä on sievä rakennus nimeltään Lassanderin talo.

Astun sisään pitsiseen eteiseen.

Tartut ovenlukkoon,

tuhannesti tartuttuun,

astut melkein päätä kumartaen sisään matalaan,

kodikkaaseen huoneeseen.

Hämmästyt värikkäitä seiniä, sillä - eikö totta - menneisyyttä ajattelet aina hieman värittömänä. Nämä ovat kuitenkin juuri samat värit, jotka peittivät talon seiniä 1700-luvulla.

-Tekstikuvaelma Lasssanderin talosta -

Lassanderin talo on alun alkujaan rakennettu vuonna 1748 Kustaa Adolfin kadulle, osa siitä jo tätä aikaisemmin. Sieltä se on myöhemmin siirretty museokortteliin.

Tässä talossa on asunut  mm. Lassanderit sekä Ahlan kauppiasperheet.

Tämä talo on sisustettu 1700-luvun kauppiasperheen kotia muistuttavaksi. Tosin vierailuhetkelläni rakennuksessa oli viereisen Pedagogiotalon museotavaroita pois toisen näyttelyn tieltä. Lassanderin talossa voi tutustua mm. kaupankäynnin ja merenkulun historiaan.

Lassanderin talo on yksi Kokkolan vanhimpia. Lassanderin perhe piti rakennuksessa leipomoa ja viinanpolttimoa ja harjoittivat myöhemmin myös kaupankäyntiä.

Lassanderin talo sai aikanaan purkutuomion. Silloin muodostettiin arkkitehti Krister Korpelan aloitteesta toimikunta joka siirrätti talon museopihaan. Myöhemmin talo  luovutettiin kaupungille.

Eteisestä savutaan saliin, jonka seinät ovat keltaiset ja harmaat. Seinien yläreunassa on koristeraita, jonka malli on Lohtajan pappilasta. Sieltä on peräisin myös huoneessa oleva kaakeliuuni, jonka reunoissa toistuu kiertäen sama koristeaihe.

Tämän salin kalusteet ovat peräisin 1700-luvun puolivälin tienoilta. Pöydällä on Lassanderin suvun vanha raamattu. Salista löytyy myös kaunis nurkkakaappi ja rokokootyylin pöytä.

Salista kuljen kohti makuuhuonetta. Sen seinien yläosa on upean vadelmanpunainen. Joten se siitä värittömästä vuosisadasta...

Aikoinaan korkea peittovuori sängyssä oli tietynlainen status ja viesti varakkaasta perheestä.

Makuuhuoneen kalustus ajoittuu 1780-1790-luvun tyyleihin. On havaittavissa kalustuksessa englantilaisperäisiä vaikutteita. Makuuhuoneen tuolit, myös lastentuoli, ovat kuuluneet Draken suvulle.

Pieni peili sängyn yläpuolella on peräisin jostain maaseudulta.

Tuoli on talonpoikaisversio 1800-luvun alkupuolen kustavilaisesta  mallista.

Keittiönseinät ovat värittömät. Kuvissa näkyy myös alkuperäiset lattialankut, joiden pinta on höylätty pois. Lassanderin talo on yksihorminen ja siinä on kolme kerrosta. Ylimmän kerroksen  huone on yhtä tilaa.

Keittiöstä löytyy sievä nurkkakaappi ja rokokootyylinen pöytä. Siellä on myös nurkkatakka.

Taidokas maalipinta on tehty roiskimalla varpuluudalla tasaiseksi pohjamaalattuun seinään.

Tässä alla massiivinen hiirenloukku...

Keittiön pöydällä on lakanarulla, jonka päällä oli puinen mankeli. Minulla on muuten kaksi lähes samanlaista puista juoma-astiaa kotona kuin pöydän takaosassa näkyvä puuastia. Appi osti ne aikoinaan kylän yhteisten astioiden huutokaupasta.

Yläkerrassa oleva salihuone  taas kylpee väriloistossaan helein alkuperäisin sinivihrein seinin. Sali edustaa 1800-luvun kustavilaista tyyliä. Salin tapetti on maalattu seinälle suoraan ajalle tyypilliseen tapaan sabloonalla.

Salin pöydällä on levällään pelikortteja. Pöydältä löytyy myös kärpäsloukku. Se toimi siten, että astiaan laitettiin mehua. Mehun tarkoituksena oli  houkuttaa kärpäset loukkuun astiaan.

Yllä ihania ohjeita vanhala käsialalla ruotsiksi. Esimerkiksi "Att Göra Kyrsbärs Win "(=Kuinka tehdään kirsikkaviiniä).

Yläkerran toisessa huoneessa, ns. naisten huoneessa,  on punainen ranskalainen tapetti. Se on kuvioinniltaan 1830-lukua. kuten huoneen  kaulustuskin. Huonetta koristaa Carl Rahmin muotokuva. Huoneen nurkassa on myös piippuhylly.

Alla olevasta  yläkerran taulusta käy ilmi, että Ruotsin kuningas on käynyt Kokkolassa 20.7. 1752.

Samassa tilassa on myös hieno kartta Kokkolan silloisesta keskustasta. Harmaalla piirretyt kuviot kertovat kaupungin myöhemmästä kaavasta.

Seinältä löytyy myös selventävä taulu, johon on talletettu rippikirjojen mukaan talossa asuneet ihmiset 1700-luvulla. Wau!

Eteisessä on vielä kaunis kapioarkku.

Sain erittäin hyvän opastuksen eräältä iäkkäämmältä  matkaoppaalta Lassanderin talossa talvella 2016, kun satuin olemaan ainut paikalla ollut sillä hetkellä  museoiden avointen ovien päivänä nuorimmaiseni kanssa. Kiitos vielä siitä!

LÄHTEET:

Kokkolan kaupunki. Lassanderin talo. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kulttuuripalvelut/museot_ja_perinnetyot/kh_renlundin_museo/nayttelyt/Lassanderin_talo/fi_FI/lassanderintalo/] Luettu 7.8.2016.

KP24.fi. Museo tutuksi  kokkolalaisille.[http://www.kp24.fi/uutiset/29746/Museo-tutuksi-kokkolalaisille] Luettu 21.2.2016.

Porstuakirjastot. Wiirilinna. Tällaiselta näytti kokkolalainen porvariskoti 1700-1800-luvuilla. Keskipohjanmaa 7.9.1974. [http://www.porstuakirjastot.fi/files/original/1cd7c40b1faa40274d8d434d70bb4e35.pdf] Luettu 21.2.2016.

Torkinmäen koulu, 6A-luokan blogi. Lassanderin talo. [https://teknoppi6a.wordpress.com/2013/10/03/lassanderin-talo-9/] Luettu 21.2.2016.

Torkinmäen koulu 6A-luokan blogi. Lassanderin talo. [https://teknoppi6a.wordpress.com/2013/10/03/lassanderin-talo-11/] Luettu 21.2.2016.