Lyhdynsytyttäjän takinliepeet tulessa

On tiedetysti olemassa ammatteja, jotka ovat jääneet unohduksiin. Eräs tällainen on varmaan lyhdynsytyttäjien ammattikunta. 

Mitä lyhdynlyhdyt sitten tekivät? He sytyttivät tietystikin lyhdyt katujen varsilta. 1800-luvun lopulla tuli ensimmäiset kaasulyhdyt. Tätä ennen lyhdynsytyttäjien virkakunnan työnkuvaan oli tietysti kuulunut  öljy-tai kynttilälyhtyjen sytyttäminen. Ensimmäiset kaasuvalothan sytytettiin 14.11.1860  Helsingissä.  Valot syttyivät ensin  Esplanadille, sitten Kasarmikadulle,  Fabianinkadulle,, Unioninkadulle ja Mariankadulle. 

Valaistus pääkaupungissa levisi 1880-luvun tienoilla jo kaupungin  laitaosiin saakka. Vuonna 1910 oli Helsingissä lyhdynsytyttäjän työsarkana sytyttää  noin 55 lyhtyä. Lyhdynsytyttäjiä kaupungissa oli tuolloin noin 30. Katukuvassa lyhdynsytyttäjän saattoi nähdä kävelevän lyhdyltä lyhdylle tikapuut kainalossaan ja öljykannu ehkä kädessään illan hämärtyessä. Öljylyhtyyn kaadettiin öljyä. Lyhdyt valaisivat tuikkivalla valollaan lyhtyrivistössä. 

Lyhdynsytyttäjältä vaadittavia ominaisuuksia palkatessa virkaan oli notkeus ja vahvuus, hyvät voimat ja tasapainoaisti. Näistä kaikista henkilö hyötyi tikkailla kiipeillessään. 

Annikki Wiirilinna on kuvaillut eräässä tekstissään kokkolalaisia lyhdynsytyttäjiä näin:

"Yhteen aikaan lyhdynsytyttäjinä toimi kaksi ukkoa, joilla molemmilla sattui olemaan pitkä ja tuuhea parta. Kun tuollainen partavaari tikapuineen kulki illansuussa katuviertä omaa tehtäväänsä hartaasti toimitellen, seurasi häntä ja hänen puuhiaan useinkin lauma kaupungin nuorisoa. No, ukko nosti tikapuut lyhtypylvästä vasten, aukaisi lyhdyn lasin ja sytytti tuohuksella lampun. Tuulisella ilmalla se ei suinkaan ollut helppo tehtävä, sitä kannatti seurata, että kuinka monennella kertaa tiilitikku vasta sytytti tuohuksen ja tuohus lampun sydämen. Ja että palaako se parta, kun tuuli sitä heiluttaa niin että se joskus näyttää lentävän väkisinkin palavaa tuohusta päin. Ei, ei tapahtunut taaskaan, kummasti se ukko vain onnistui, niinkuin se toinenkin."

Jokaisessa ammatissa on omat vaaransa. Niin lyhdynsytyttäjilläkin! Vuonna 1905 uutisoitiin dramaattisesta tapahtumasta Kokkola-lehdessä. Helmikuun talvisena iltana oli Läntisellä kirkkokadulla lyhdynsytyttäjä  jättänyt hetkeksi tuohokseensa tulen, aikomuksenaan sytyttää seuraavakin lyhty samalla tulella. 

                                                       

Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä, niinhän sanotaan ja totta se onkin. Roihuava tulenlieska tarttui lyhdynsytyttäjän takinliepeeseen, joka oli työn tuoksinassa öljyyntynyt. Niinpä takki roihahti ilmiliekkeihin. 

Kekseliäs lyhdynsytyttäjä pelastautui neuvokkuutensa ansiosta. Mies paiskasi takin pois yltään ja nakkasi sen lumihankeen. Onneksi oli talvikelit, Takki ja tuli saatiin neuvokkaasti sammutettua polkemalla sitä hankeen. 

Lehtiä selaillessa tuli vielä vastaan oikein runokin lyhdynsytyttäjästä, tässäpä se!

Kun hämy kattoin harjat syliins sulkee

Ja varjot lankee kiviin katujen. 

Niin silloin yöhön valot lyhtyjen

Mies koukkuselkä sytyttämään kulkee. 

Oi lyhdynsytyttäjä! Halpa virkas

on mieleen mun: Noin tahdon myöskin mä

Pimeesen luoda valon välkettä

Ja unhoon jäädä, kun saapuu aamu kirkas.-

                     -Jussi Korhonen-

Katoavaa ovat ammattinimikkeet, mutta myös silloin tällöin sanat. 

5-vuotiaani katseli ikkunasta tänään  kuuta illansuussa. 

-Voi, fammu, katso, miten kaunis kuu!

Katsahdin ulos.

-Niin, kuu on nyt aika pieni, tuollainen kuunsirppi. 

Poika kysyi kummissaan, mikä ihmeen sirppi. Selitettyäni sirpin historiaa ja olemusta, poika katsoi ulos ikkunasta uudelleen.

-Pikemminkin sanoisin, että se on banaanikuu.

LÄHTEET:

Kaasulaitoksen kortteliin  kohosi uusi komea pääpostitalo. Helsingin sanomat. 16.12.2006. [https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000004447750.html] Luettu 14.1.2024. 

Kaasulaitos. Kertomus Helsingin kaupungin  kunnalishallinnosta vuonna 1910. [https://www.hel.fi/static/tieke/digitoidut_asiakirjat/helsingin_kunnalliskertomukset/pdf/1910/1910_26.pdf] Luettu14.1.2024. 

Kokkola. 1.2.1905. N:O 9. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/653954?term=Kokkolan&term=Kokkola&term=lyhdynsytytt%C3%A4j%C3%A4nkin&term=Kokkolassa&term=KOKKOLA&page=2&ocr=true] Luettu 14.1.2024.

Lyhdynsytyttäjä. Raataja.N:O 35. 30.8.1907.[https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/665495?term=Lyhdynsytytt%C3%A4j%C3%A4&term=lyhdynsytytt%C3%A4j%C3%A4&page=6] Luettu  14.1.2024. 

Wiirilinna, Annikki. Lyhdynsytyttäjän iltatunnelmaa. Digi. Yleisten kirjastojen  digitoimaa aineistoa.  5.4.1984. [https://digi.kirjastot.fi/exhibits/show/annikki-wiirilinnan-artikkelit/lyhdynsytyttajan-iltatunnelmaa] Luettu 14.1.2024. 

Yle.fi. Historiavisa. Mitä latriinikuskit ennen tekivät? Entä kuka sytytti  katulyhdyt? [https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/05/16/historiavisa-mita-latriinikuskit-ennen-tekivat-enta-kuka-sytytti-katulyhdyt] Luettu 24.1.2024. 

Kokkolan tulipalot, osa 6, kurkkaus 2000-luvulle

Sarjani Kokkolan tulipaloista oli suunniteltu 5-osaiseksi, mutta niin siinä sitten kävi, että  Kokkolan kaupungin uusin tulipalo ryösti siitä vielä siivun itselleen ja pääsee  oikeutetusti sarjani kuudenteen osaan. 

Menneellä  viikolla työkaverini whatsuppasi minulle aamuvarhaisella "Kieppi palaa!" Tuijotin kännykkäni näyttöä epäuskoisena osaamatta vastata mitään. Kieppihän on Kokkolan museokorttelialueella oleva 1800-luvulta peräisin oleva rakennus, jossa on  Kokkolan luonnnontieteellinen museo. Museossa on säilytetty kolmea suurempaa kokonaisuutta; Armas Järvelän perhoskokoelma, Viljo Nissisen mineraalikokoelma ja Veikko Salkion elämäntyön mittaista luontokokoelmaa. 

Että juttu tästä täytyi kirjoittaa. Jotenkin ironista, että olin pyöritellyt tekstin kirjoittamista luontomuseosta jo viime keväästä lähtien, mutta en ennättänyt lähteä kuvaamaan rakennusta päältäpäin, joten teksti viivästyi. Tarkoituksena oli tehdä isompi "minne mennä millä kelillä  vaan"-turistin silmin kohdeblokkaus... Muistoksi jäi muutama sisältä otettu kuva toukokuulta 2018 lasivitriineistä, jotka tosin onnekkaasti säilyivät palolta. 

Ensijärkytystä tulipalosta ei voi edes  kuvailla. Sijaitseehan Kieppi  mielettömän arvokkaalla museokorttelin alueella, jossa on esimerkiksi Pedagogiotalo 1600-luvulta. Niin, ja kirkkokin ihan liki. Itse Kiepin talon vanhin osa on 1800-luvulla rakennettu. Erikoista, että tulipaloja on ollut niin moneen otteeseen juuri noilla kulmilla. 

Aamulla  29.1.-19 töihin kaupungin halki ajaessani iso osa keskustan kaduista oli  suljettu liikenteeltä. Pakkasta oli paljon, ei mikään  keveä keli sammuttaa paloa. Aamun eka tunti käytiin oppilaiden kanssa tulipaloa keskustellen läpi. Muutama oppilaistani oli palosta kuullut kouluun lähtiessään ja  osa oli  hyvin hämmentyneitä, koska paikka oli luokalle tuttu ja rakas.  Juuri piti varata aika mineraalikokoelman ihasteluun - nyt se jäi. Moni suri aidosti  museon kokoelmien mahdollista tuhoa. 

Palo sai luultavasti alkunsa sähkökaapin liepeiltä. Rakennuksen yläosa on mennyttä, vaikka automaattihälytys pelastikin nopeudellaan paljon. Vanhassa rakennuksessa eristeinä käytetyt jäkälät ja sammalet ovat työläitä sammuttaa - etenkin muutoinkin vanhassa rakennuksessa. Täältä näkyy oivallinen video jälkitöistä. Uskomatonta, miten äkkiä paikan raivaus tapahtui. Nyt viikonloppuna kadulla kulkiessa kaikki kadulla oli siistiä...

Ikkunoissa näkyi  sammutuksessa käytetty vesi itkevinä jääpuikkoina...

Palo saatiin hyvin rajattua. Viereiset rakennukset - Pedagogio ja Lassanderin talo sekä ns. Vohvelikahvila eivät vaurioituneet, eikä  edes kiinteistön uudempi osa savuvaurioita lukuun ottamatta.

Taustalla näkyy Kokkolan kaupunkikirkon tornit. Herrströmin talo oli rakennettu 1823. Talo on ollut tulen nuoltavana jo vuoden 1860-luvun suurpalossa.

Luontomuseon palanut osa on suojeltava rakennus. Kokonaisuudessaan koko museokorttelihan on  luettavissa valtakunnallisesti merkittäviin  rakennettuihin kulttuuriympäristöihin. Itse palanut talo on alun perin kauppiasperhe Herraströmin talo. 

Otto Draken (1841-1911) säilyneissä muistelmissa kerrotaan rakennukseen sopiva muistellus:

"Eräänä päivänä olin auttamassa Ferdinandia herrasväki Herrströmille kuuluvan rakennuksen maalaamisessa. Yksi vintin ikkunoista oli rikki, ja aivan sen lähellä oli suuri laatikollinen lakritsia, aivan ulottuvillani kun seisoin telineellä. Koska isä usein käytti yskänlääkkeenään lakritsia, arvelin minä, että nyt oli taas hyvä tilaisuus saada ilmaista yskänlääkettä ja niin vein pari tankoa kotiin. Mutta kun isä kuuli, millä tavalla olin lakritsin saanut, suuttui hän kauheasti ja vain äidin väliintulo pelasti minut selkäsaunalta. Minut velvoitettiin ankarasti viemään lakritsi heti takaisin herra Herrströmille ja tunnustamaan rötökseni. Mutta koska herra Herrström oli tunnettu ankarana ja jokseenkin saitana miehenä, pyysin itkien, ettei minun tarvitsisi sitä tehdä. Mitkään pyynnöt tuskin olisivat auttaneet ellei äiti taas olisi tullut väliin ja myöntänyt pelkäävänsä, että herra Herrström voisi hakata minulta sekä kädet että jalat poikki. Sovittiin lopuksi, että veisin lakritsin huomaamatta pois ja kävisin sitten kertomassa, että vintin ikkuna oli rikki ja että oli parasta antaa korjata se, ettei vain kukaan varastaisi lakritsia... Niin sitten teinkin ja sain herra Herrströmiltä paljon kiitoksia ja tunnustusta siitä, että olin niin rehellinen ja kelpo poika. Palkkioksi siitä kaikesta sain palan lakritsia - noin sormustimen suuruisen murusen tosin vain - mutta olin iloinen, että olin päässyt asiasta niin vähällä."

Mikähän se rikkoutunut ikkuna noista kaikista  ikkunoista ikinä lie ollutkaan? Nyt lakritsin sijaan siellä oli paljon muuta arvokasta säilössä...Kiinteistössä on muuten  toiminut myös lastentarha. 

Tähän vielä alle muutama otos Veikko Salkion upeasta eläinkokoelmasta, joka avattiin yleisölle 1980-luvulla. Minulla oli kunnia tavata Salkio  useamman kerran 1990-luvulla silloisessa  Hagströminkulman kiinteistössä. Ihailin jo silloin hänen otettaan työhön. Vaikutuksen teki myös mm. se, kuinka hän hän jaksoi usein ottaa vastaan erään tuntemani pojan, joka oli haltioitunut hänen työstään. Harva viitsisi nähdä vaivaa jakaa työnsä lomassa 7-vuotiaan kanssa päivä toisensa perään...

Täytyy tehdä uusi juttu, kun museo joskus tulevaisuudessa uudelleen avataan!

LÄHTEET: Wiirilinna, Annikki. Otto Draken muistelmia II: Viime vuosisadan elämäntyyliä kaupungissa. Keskipohjanmaa-lehti 7.10.1982. [https://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/otto-draken-muistelmia-II-viime-vuosisadan-elamantyylia-alakaupungissa/] Luettu 3.2.2019.

Kokkolan kaupungin toinen kirkko

Toinen Kokkolan kirkko keskustassa  oli puinen ristikirkko. Se  valmistui 1877. Kirkon oli suunnitellut Theodor Granstedt.  Kirkkoon mahtui noin 1000 henkeä. Tämän  kirkon pienoismalli löytyy muuten nykyisestä Kokkolan kirkosta!

Mutta kirkolla oli huono kohtalo. Kirkossa syttyi tulipalo  loppiaisyönä 1958 5-6 aikaan aamulla. Pakkasta oli tuolloin peräti -24 astetta. Ilmeisesti syttymissyynä oli lämmitys. Tuli eteni hyvin nopeasti. Kun palokunta saapui paikalle, , olivat liekit jo ennättäneet valloittaa kirkon koko alapohjan, joka oli sammalpeitteinen. Liekit kohosivat kirkkosalin sisälaudoitusten välissä olevien kanava-aukkojen sekä  hirsisten ulkoseinien kautta nopeasti  suoraan ullakkoa ja kellotapulia kohti. 

Kokkolan kaupungin historiassa, osa V, on hyvin havainnollistava kuvaus palomestari N. Saarelta tulipalon kokemisesta:

"Kirkkosali oli vajaan sadan vuoden aikana maalattu useampaan keraan. Nyt maalikerrokset sulivat ja  valuivat saarnastuolin puoleisella seinällä, kun tulenlieskat purkautuivat seinälautojen raoista. Kirkkosali oli hetken aikaa ihmeellisen kirkas. Sinne tulvehti happea avoimesta ovesta.  Katsoin ovesta vielä viimeisen kerran kirkkosaliin.  Näin ihmeen selvästi Johan  Erik Lindhin   maalaaman kauniin  alttaritaulun "Kristus ristillä" vuodelta 1819. "



Yllä: Kokkolan vanhan kirkon (1877–1958) alttari. Kuva lainattu täältä.

Palossa tuhoutui paljon arvokasta kirkkotarpeistoa. Kirkossa oli lähes vastavalmistuneet 42-äänikertaiset, saksalaisen Walckerin urkutehtaan rakentamat urut, jotka tuli ahmaisi kitaansa. Samoin kirkon historiallisestikin arvokkaat kynttiläkruunut, suurin oasa lampeteista, koristeellinen saarnastuoli ja kirkonkellot tuhoutuivat kuten myös hautausmaan kartasto.

Yllä: Kokkolan toisen kirkon pohjapiirrustus. Kuva lainattu täältä:

Kokkolan Martat olivat lahjoittaneet  kirkkoon  ryijyn paloa edeltävänä päivänä. Ryijy oli silloin myös vihitty käyttöön. Myös ryijyn kohtalo oli tuhoutua tulipalossa.  Onneksi sentään  vanhat, vielä silloin käytössä olleet  kaksi messukasukkaa onnistuttiin pelastamaan sakastista samoin kuin punainen  alttarin polvistumistyyny. Myös tilikirjat ja 1600-luvulle yltävät Kokkolan hautakirjat saatiin onnekkaasti pelastettua.

Talvisista olosuhteista johtuen tulipalo ei päässyt leviämään  vieressä olevaan vanhaan kaupunkiin, Neristaniin, joka aikojen saatossa on kokenut jo useamman tulipalon. 

Kirkon läheisyyteen oli rakennettu juuri valmistunut seurakuntatalo, jota pystyttiin hyödyntämään kirkkosalina  kaksi seuraavaa vuotta. Tosin saliin mahtui ainoastaan 250 henkeä.

Uutta kirkkoa alettiin suunnitella lähes välittömästi. Mietittiin myös muita paikkoja kirkolle kuin nykyinen. Esimerkiksi Länsipuistoa. Seurakuntalaisten keskuudessa ilmeni kuitenkin niin voimakasta vastarintaa kirkon paikan vaihdolle, että  kirkko päädyttiin lopulta rakentamaan samalle tontille, kuin kaksi aikaisempaakin kirkkoa. Uuden kirkon rakentamistyöt alkoivat jo kesällä 1959. 

LÄHTEET:

Kokkolan kaupungin historia, osa V. 2016, s. 506-507. 

Kokkolan suomalainen seurakunta. Kokkolan kirkon historiaa. [http://www.kokkolansuomalainenseurakunta.fi/tilat/kokkolan_kirkko/kokkolan_kirkon_historia] Luettu 10.1.2016.

Ville Valkama. "Ja kasvaa kuin riivattu" Kokkolan rakentaminen vuosina 1945-1976. Pro gradu - tutkielma 2013. [http://herkules.oulu.fi/thesis/nbnfioulu-201401161026.pdf] Luettu 22.2.2015.

Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Kokkolan_kirkko] Luettu 10.1.2016.

Wikiwand. Kokkola kirkko. [http://www.wikiwand.com/fi/Kokkolan_kirkko] Luettu 10.1.2015.

Kokkolan tulipalot, osa 1. Ensimmäinen iso tulipalo

Kokkolassa on kautta aikain ollut kaikkiaan kuusi isoa tulipaloa. Tämän ajan ihminen käsittää tulipalolla yleensä yhden kohteen palamisen, entisaikoina kaikki tapahtui suuremman kaavan  mukaan. Ei puhuttu vain yhdestä talopalosta, vaan  samaan syssyyn tuppasi tuhoutua koko talokanta...

Ensimmäinen hurja palo koettiin 16.-17.6.1664 kesäisenä yönä. Tuomiokirjoihin on tallentunut merkintä, jonka mukaan palo sattui 17.6. klo 11. No, kun tuli riistäytyy käsistä, se ei ole mikään pikainen tapahtuma. Ehkä tuli on ollut aamupäivän aikana hurjimmillaan. Tulipalo tuhosi lähes koko silloisen kaupungin.

"Kaikki se, mikä 44 vuodessa oli uudisasukkaitten toimesta rakennettu, kerätty ja koottu, tuhoutui yhtenä yönä  tulipalon takia ja kaupunki muuttui tuhkaksi. Vain kirkko ja muutamat sen ympärillä olevat talot säästyivät.". Näin kirjoitti maisteri Jacob Chydenius väitöskirjassaan  "Om Gamble Carleby" vuonna  1754.

Palosta ei harmillisesti ole tallentunut juuri mitään tietoa. Palon jälkeen on ollut varmaan tärkeämpääkin tekemistä kuin kirjoitella tapahtunutta kirjoihin ja kansiin.

Onnekkaasti noin 10 vuotta aikaisemmin rakennettu kirkko sekä sen ympärillä olleet talot pelastuivat tulen ahnailta liekeiltä. Esimerkiksi pedagogiotaloa ei onneksi ollut vielä rakennettukaan tuolloin!

Ei ole jäänyt tietoa siitä, mistä palo sai alkunsa. Talot olivat tuolloin tiheästi rakennettuja puutaloja. Kattojen rakennusmateriaaleina käytettiin malkoja eli painoina katolla pidettyjä pitkittäisiä puita, sekä olkia ja tuohia, jotka olivat erittäin tulenarkoja. Malkakattojen hyötynä oli  se, että palon sattuessa ne saatiin vedettyä keksillä katolta alas ja kaadettua päälle vettä. Avotulen kanssa oltiin paljon tekemisissä. Tavallisin valaisin oli päresoihtu.   Savupiiput oli alkeellisesti muurattu vain mullalla ja savella. Sade huuhteli muuraukset nopeasti pois.  Sammutusvälineistö oli vaatimatonta. Jonkinlaisia  paloruiskuja tiedetään jo tuolloin olleen. Ei ole säilynyt tietoa siitäkään, menetettiinkö suurpalossa ihmishenkiä, kuoliko eläimiä. Kenties.

Mitä tästä ensimmäisestä tulipalosta opittiin? Ihmiset oppivat kiinnittämään huomiota palosuojeluun. Leivinuunin lämmittäminen kesäisin kuusipuilla kiellettiin, koska kuusi räiskyy palaessaan ja kipinät saattoivat sinkoilla vaarallisesti.  Kuumina kesäpäivinä leipoville lankesi erityisen haasteellinen urakka: ennen kuin  taikinahommiin  saattoi ryhtyä, tuli huolehtia, että oman tuvan harjalle nostettiin vedellä täytetty tynnöri. Kaupungin alueella kiellettiin tervan  keittäminen ja lämmittäminen. Hampunkehrääjät puolestaan eivät enää palon jälkeen saaneet tupakoida työtä tehdessään.  Tervatut laivatouvit - siis hamppuköydet, joita  aikaisemmin oli kuivattu saunoissa, jouduttiin nyt kuivattamaan jossain muualla.  Jokaisen talon portin pielessä  tuli  pitää jatkuvasti täysinäinen vesitynnöri. Talojen varustuksiin täytyi myös hankkia palohaka ja tikapuut. Asukkaille tuli velvollisuudeksi myös öiset palovartioinnit. Vuonna 1667  määrättiin, että kahden porvarin tuli kulkea  vartiossa kunkin vuorollaan kello kahdeksasta illalla kello neljään aamulla.

Maanmittari Johan Persson Gedda laati kaupunkiin  renessanssin ihanteita noudattavan ruutuasemakaavan. Keskuksena oli Raatihuoneen tori. Saman kaavan  rakenteita on edelleen havaittavissa Neristanin alueella.

Voi vain kuvitella mielessään sen sekasorron, mikä palosta aiheutui. Hätä ja huoli. Koko omaisuus oli vaarassa kadota tuhkana tuuleen. Varmasti palon sammuttamiseksi tehtiin niin paljon kuin voitiin. Ihmiset juoksivat ämpäreineen ja kantoivat vettä liekkeihin. Ehkä organisoitiin jopa jonkinlainen ketju Suntista palopesäkkeisiin, jotta veden kanto olisi ollut nopeampaa. On täytynyt olla voimattomuuden ja avuttomuuden tunne, joka on kasvanut kasvamistaan, kun palo on levinnyt rutikuivista katoista viereisille. Pakokauhu lienee tarttunut myös eläimiin: lehmät, siat, hevoset, kanat...Asukkaat ovat varmaan hädissään aukoneet tallien  ovia ja veräjiä, jotta eläimet säästyisivät tulen kidalta. Eläimet on ollut pakko päästää irti. taloista on yritetty pelastaa kaikki mahdollinen, mutta mihin nekään tavarat käsistään laskisi, ettei tuli ahmaisisi niitäkin? Kuka katsoi lasten ja sairaiden  perään?

Jo ennen paloa joka kevät vapun tienoilla valittiin erityinen palolautakunta, jonka tehtävänä oli uunien, kattojen ja savupiippujen tarkistaminen. Lautakunnan velvollisuutena oli välittömästi repiä alas kaikki  epäkuntoinen. Ensimmäinen maininta lautakunnasta löytyy vuodelta 1664.

Palon jälkeen alkoi sinnikäs jälleenrakentaminen. Uusista taloista tehtiin kaupunkimaisempia ja  hieman suurempia. Onneksi aika oli taloudellisesti hyvää. Suotuisat tervakaupat muihin maihin ja laivanrakennus piti talouden kasvussa.

LÄHTEET:

Anders Chydenius säätiö. [http://www.chydenius.net/historia/kuvagalleria/kuvasivut/maisemia13.htm] Luettu 7.5.2017.

Annikki Wiirilinna. Kuusi kertaa on Kokkolassa riehunut suuri tulipalo. Keskipohjanmaa 8.6.1970. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/kuusi_kertaa_on_kokkolassa_riehunut_suuri_tulipalo/] Luettu 6.5.2017.

Palolaitos ja porvarikaarti. Kokkolan kaupungin historia, osat 1-2, s. 141.

Nimen alkuperä. [http://fi.meteotrend.com/city-article/107071/] Luettu 6.5.2017.

Suuri tulipalo. Kokkola.fi. [http://www.kokkola.fi/meresta_noussut_kaupunki/varhaisvaiheet/ristirannan_kyla/suuri_tulipalo/fi_FI/suuri_tulipalo/] Luettu 6.5.2017.