Yhä yllättävä Ykspihlajan kulttuuriviikko

Yksi kesän odotetuista hetkistä on, kun Ykspihlajan sanomat kolahtaa postilaatikkoon. Lehteen tarttuessa tietää, että yllätysten määrä on vakio. 

Tänä vuonna jo etukanteen silmäys nostaa  kasvoille kepeän ilmeen. Kyyrön isäntähän se siellä komeilee päheiden autojensa keskellä! Niin ei voi tulla huonolle mielelle tätä kuva katsellessa...

Tänä vuonna on taas monta kutkuttavaa juttua, joihin täytyy suunnata kesäiset askeleet. Viides Ykspihlajan kulttuuriviikko ei tyydy tavanomaisiin tapahtumiin, vaan etsii, penkoo ja löytääkin onnistuneita ja erilaisia kohteita, jotka tavallista tallaajaa jaksavat kiinnostaa ja yllättää. 

Poimin lehtiartikkelien huikeasta tarjonnasta muutaman helmen. Ehkä muutama muukin laillani innostuu! 

Kukapa ei jo osaisi yhdistää Pihlajaan "Hymyilevää Kokkolaa" ja  meille hymyilevää miestä, ohjaaja Juho Kuosmasta. Tällä kertaa Kuosmanen on intoutunut ohjaamaan  uuden version Salaviinanpolttajista. Tämä elokuva sai maailmanensi-iltansa huhtikuussa 2017 Tampereella. Ja nyt täällä Kokkolassa avautuu tilaisuus raottaa viinanpolttajien mystistä verhoa. Tämä 15 minuutin mittainen elokuva pohjautuu vuonna 1907 tehtyyn  ensimmäiseen suomalaiseen näytelmäelokuvaan, jonka kuvamateriaali ja käsikirjoitus ovat tuhoutuneet. Elokuvan alkuperäinen juoni on kuitenkin säilynyt elokuvan lehti-ilmoituksen mukana. 

Tässä taannoin luin Keski-Pohjanmaa-lehdestä tämän elokuvan näyttelijästä tehdyn mainion lehtiartikkelin.  Jo silloin päätin, että tämä juttuhan on nähtävä! Voiko ilmeikkäämpää näyttelijää löytää!

Elokuva esitetäään kulttuuriviikolla kaksi kertaa ja samaan syssyyn on mahdollista nähdä ja kokea myös Kuosmasen aikaisempi mykkäelokuva "Romu-Mattila ja kaunis nainen." Eikä siinä vielä tietystikään kaikki, kun on kyse Pihlaja-viikosta. Samalla 20 e lipulla kun pääsee tunnelmoimaan myös  Viva Yxpila!-iltaan, jossa on sielunruokaa joka lähtöön. 

No sittenpä suunnataankin "The pohje of Pihlaja"-kisaan. Tässä pääsee kisaamaan omalla varustuksellaan  eli pohje on työnnettävä  reiälliseen vaneriseinämään. En tiedä, missä seinämä sijaitsee, joten on oltava tarkkana, että ei sohaise pohjettaan mihin tahansa koloon! Raati valitsee kuin sian säkissä viikon päätteeksi parhaan pohkeen lähetetyistä pohjekuvista.  Luotan  etelä-pohjalaiseen vankkaan pohkeeseen. Ehkä palkintona on pohkeen vilauttelu seuraavassa Kuosmasen mykkäelokuvassa:))) Kukapa tietää. 

Rakastan kesäteattereita. Teatterihulluus valtaa mieleni lähes joka kerta, kun pääsen katsomoon. En tiedä, onkoo se peruja isoisoäidiltäni, joka myös rakasti  ja kuluttikin teatterin lavaa... Tämän kertainen Pihlajan teatteri  kuvaa 1970-luvulla oikeastikin Pihlajassa pelkoa ja jengitappeluita lietsonutta Pihlajan jengiä. Näytelmän käsikirjoituksesta vastaa pihlajalainen Pauli Poranen. Erityisen kivaa esityksiä on katsoa, kun tietää, että näyttelijöissä on mukana tuttua kaartia. 

Pauli Porasen kirjoittama ja ohjaama Pihlajan jengi, joka käsittelee 1970-luvun jengitappeluita.

Mielenkiinnolla luin myös tulevista romanitansseista. Aikoinaanhan Pihlajan kaduilla kulki enemmänkin romaneja. Tällä kertaa tarjolla on romanipukuja, kertomuksia heidän mielenkiintoisesta kulttuuristaan sekä  myös karaokea  ja musisointia. Erityisen hienoa oli lukea, että paikalliset romanit ovat menneen talven aikana  treenanneet romaninuorten kanssa  lavatansseja. Upeaa, että omasta kulttuurista pidetään kiinni. Tämän haluan kokea!

No sitten tapahtuu taas ihan jotain muuta! Asia, joka muutama vuosi sitten torpattiin mahdottomana, on nyt tietysti mahdollistunut. Kymmeniä vuosia sittenhän lättähattujuna kuljetti ihmisiä kaupunkiin ja takaisin. Ykspihlajan asema on purettu jo 1980-luvulla, mutta muistan sen lapsuuden muutamasta ohiajosta sataman liepeiltä  hämärästi.

Lättähattu jyskyttää paikalle Haapaveden museorautatieyhdistyksen toimesta. Junassa on kaikkiaan 138 paikkaa ja kaksi vaunua. Luvassa on myös taustamusiikkia lättähattufiilistelijöille. Tämä lienee elämys ja se on mahdollista tavoittaa kymmenellä eurolla.

Kulttuuriviikon kahtena viimeisenä päivänä Ykspihlajaan voi huristella lättähatulla, jonka paikalle tuo Haapaveden museorautatieyhdistys. Vaunuja junassa on kaksi ja paikkoja 138. Junaan kaivataan vielä musisoijia viihdyttämän väkeä matkan ajaksi.
Kulttuuriviikon kahtena viimeisenä päivänä Ykspihlajaan voi huristella lättähatulla, jonka paikalle tuo Haapaveden museorautatieyhdistys. Vaunuja junassa on kaksi ja paikkoja 138. Junaan kaivataan vielä musisoijia viihdyttämän väkeä matkan ajaksi.

Mitäpä olisi heinäkuinen  kesäilta ilman saunaa. Pihlajassa pihasaunoja on ympäri ämpäri talojen pihoja. Tapahtumaa mainostetaan kuumana uutuutena ja sitä se taatusti onkin. Lähtösaunalta Leipurinkatu 4:stä  osallistuja saa rastisaunakartan, jonka mukaan voi hurauttaa  fillarillaan saunasta seuraavaan. Virallisen saunaruhtinaan paperit saa ainoastaan  kaikki kisan saunat saunonut. Lisämainintana toivomus, että osallistujilla olisi  suotavaa olla fillarin lisäksi saunatakki yllä!

Paljon muutakin mieletöntä - ja suurimmaksi osaksi ilmaista -  mahtuu Pihjalaviikkoon 15.-23.7.-17, mutta niistä kannattaa lukea tarkemmin itse lehtisestä tai täältä. 

LÄHTEET: Ykspihlajan sanomat. Kesäkuu 2017. 

Kokkolan kammarissa kesäkonsertissa

Mistä tietää, että kesän ilmaiskonsetti on onnistunut? Omasta mielestäni siitä, että satoi tai paistoi, niin ihmisiä on paikalla pilvin pimein ja toisekseen siitä, että musisoinnin aikana ihmiset seisovat kuin nauliutuneina paikoillaan ja tosissaan kuuntelevat orkesteria ja  artisteja.

Olen  aika otettu siitä, että ihmiset oikeasti keskittyvät musiikin ja esitysten kuunteluun. Ainakaan lähiympäristössäni  juuri kukaan ei keskustele kappaleiden aikana. Eräs mies etäämpänä lukee puiston penkillä samaan aikaan keskittyneesti kirjaa. Wau!

Heinäkuun kahdeksas tuo ilmoille mitä kauneimman kesäsään. Kesäkonsertti on kaikkiaan  jo viides, joista kolme viimeisintä on järjestetty kaupungin sydämessä.  Raimo Vertaisen käyttämää nimitystä lainaten Kokkolan kamari -  Naakkapuisto, Chydeniuksen puisto - mikä  ikinä lie  - on täynnä musiikkia janoavia kuulijoita. 

Kapellimestari Raimo Vertainen toivottaa runsaslukuisen yleisön tervetulleeksi rempseään tapaansa. Alkusoittona saamme kuulla "Kulkurin valssin." Kappaleesta on muuten tehty kokonaista 50 erilaista levytysversiota.  Guardia Nueva- orkesterin soitto on kaunista. Kappaleessa se nousee sävellajin noston myötä korkeuksiin..:)  

Seuraavaksi saadaan lavalle illan toinen artisteista. Jiri Tammilehto Kokkolan Lohtajalta tai Lohtajan Kokkolasta - ihan miten vaan. Jiri on Tangomarkkinat- kilpailusta tutuksi tullut artisti. Jiri laulaa ensin kappaleen "Kun ilta ehtii" ja sen jälkeen "Sä et kyyneltä nää." Tässä kappaleessa on erityisen kaunis, väräjävä loppu. 

Seuraava instrumentaaliversio vie minut ajatuksissa kauas 70-luvulle. Dannyn tutuksi tekemä "Seitsemän  kertaa seitsemän" elokuvasta "Noin seitsemän veljestä."...Rakastin tuota  laulua jo lapsena. Vertainen kuljettaa kuulijat muistoissaan "Parempi myöhään"-ohjelmaan ja siitä Siimeksen ja Jurkan mainioon vuoropuheluun Muppet Showta matkien, jossa Siimes toteaa ""Ei se oo kaikki kultaa, mikä kiiltää", johon Jurkka vastaa verkkaiseen tapaansa " Ei niin, sehän voi olla vaikka Danny!"

"Pojan poika peri tahdon myös vahvan taatoltaan. 
Puri hammasta, kun tarttui aapiseen. 
No, meni kaksi vuotta luokkaa kohti, 
mutta aikanaan hyvän viran sai ja akan oppineen.

Tahto rautainen  vie läpi harmaan kallion, 
siinä katajaisen kansan malli on.  
Vaikka naapureiden elintaso mielenrauhan vei,
 alla Pohjantähden masennuttu ei. 

Seitsemän kertaa seitsemän 
koetellut on koura kohtalon. 
Seitsemän kertaa seitsemän, 
 siinä  sisu aina suunnaton
 vain noussut on. " 

Näinhän se on! Laulu alkaa kivasti, kun soittajat  kuiskailevat  "seitsemän, seitsemän."

Seuraavaksi saamme kuulla orkesterin esittämänä  George de Godzinskyn säveltämän  "Äänisen aallot. " Kappalehan vie aina Jatkosodan vuosiin.

"...Hiljaa tuutii Ääninen aaltojaan,

uupuu rantaan

satujen saarelmaan.

Sua kaukaa, armain, täällä muistelen - 

kerran noudan 

onnemme venheeseen..." 

Sävel on kaunis. Tunnelma yleisössä lipuu eteenpäin vanhan  valssin siivin. Etenkin iäkkäämmille kuulijoille tämä lienee merkityksellinen kappale.  Omassa sukuhistoriassanikin Ääninen on merkityksellinen paikka. Kamerani takana tunnelmoin...

Jari Sillanpään hyvin tutksi tekemä "Satulinna" on Guardia Nuevan ohjelmistossa tänä vuonna jokaisessa esityksessä Suomi 100- hengessä. Sooloa saadaan lavalle soittamaan yksi orkesterin viulisteista, Heidi Kumpula. 

Satulinna-kappalehan on alun perin tangoksi tehty.  Se muutettiin  aikanaan  levytykseen kuitenkin beatiksi. Nyt kuullaan argentiinalaisittain tangoon väännetty sovitus kappaleesta. Ei ollenkaan hullumpi väännös! Loppuosan  kitara - viulukombossa on  lähes käsin kosketeltavaa herkkyyttä.

Lavalla saapuu uudestaan Jiri Tammilehto.  Seuraavan kappaleen nimeä Vertainen panttaa vinkkaamalla että jokainen tietää  sen varmasti. Sovitus kappalelle on Mika Toivasen. Vähän jo säikähdän, kun en ensi sävelistä tunnista kappaletta. Rumpalisti Timo Roiko-Jokelan  lautasilla ilmoille loihtima jykevä alku siivittää kappaleen kuitenkin upeaksi "Hopeiseksi kuuksi. "

"Hopeinen kuu luo merelle siltaa. 

Ei tulla koskaan voi tällaista iltaa. 

Odotan turhaan sinua armain.

Kuu kulkee pilven taakse,

taas on meri harmain..."

Laulu on kaunis ja Tammilehdon ääni sopii siihen hyvin. Kappaleen akustisissa kohdissa kuulen musiikin tuomana, kuinka rannalla tuulee. Piano puolestaan loihtii kaikki tuulen pyörteetkin esille. 

Vertainen tuo nyt lavalle kauniin ja herkän Juice Leskisen kappaleen "Viime yönä ennen kahta." Orkesteri esittää sen instrumentaaliversiona. Sävelten kiiriessä ilmoille hyräilen  mielessäni loistavan  lauluntekijän loistavaa lyriikkaa...

"Yö ontui radalleen

melun liikenteen

yli hengityksen kuulin

Yö parsi sukkiaan

ja lähti jatkamaan

pimein myrskytuulin...

...Hän teki taikojaan

Sai kukat kukkimaan,

ne versoo ikkunaani..."

Mika Toivasen sovitus on kaunis. Viuluilla esiin tuodut tik tak-äänet ja rumpalistin loihtimat kellopeliheläykset tuovat tunnelman suorastaan syliin. 

The Voice of Finlandin kautta tutuksi tullut kasvo, Jennie von Storbacka, astuu lavalle. Jenniellä on meriittejä myös musikaalimaailmassa ja sen voi hyvin huomata hänen äänessään sekä tavassa esiintyä lavalla. Jennie esittää aluksi Abban kappaleen, jonka Sinikka Svärd on suomentanut.

Kun sävelmä alkaa, katson, kuinka pieni tuulenpyörre kieputtaa mukanansa kahta käpertynyttä, kesältä jo karannutta lehteä. Siksipä hymyilyttääkin, kun Storbacka pian laulaa:

                                                                 "Tyhjyys on lähellä,

syksyiset lehdet kieppuu kahisten vielä. 

Sydänyön hetkenä,

 näkemättä, 

käyn vanhan laakson varjoon siellä..."

Jennie von Storbacka  kiittää yleisöä ja lisää, että kiitos, kun olette tulleet paikalle, kun voisitte ihan hyvin viettää lauantai-iltaa jossain muuallakin. Esiintyjille yleisön paikalle saapuminen on aina kunnianosoitus. Jennie kertoo yleisölle, kuinka  on lapsesta saakka ihaillut Whitney Houstonia ja tänään hän laulaa puiston yleisölle elämänsä ensimmäistä kertaa julkisesti  Houstonin hyvin tunnetuksi tekemän "I will always love you.. "Hatunnosto, sillä tämä  laulu ei teknisestikään ole sieltä helpoimmasta päästä... 

Herkät viulut  soivat taustalla kauniisti ja kuinka upealta kuulostaakaan laulajan "And I"-kohta. Siinä on voimaa, määrätietoisuutta ja tunnetta,  niin kuin pitääkin! Myös kitarasoolo on upea. Ja täytyy todeta vielä, että artistin asuvalinta iltaan on täydellinen. Kevyessä kesätuulessa hulmuaa sekä laulan hiukset että helmat hyvin kauniisti. Myös Guardia Nuevan sinisävyiset esiintymisasut ovat näyttävät.

Yleisö taputtaa ja reagoi hienosti Jennie von Storbackan esityksiin. Hän jatkaa tulkitsemalla seuraavaksi ruotsiksi laulun "Gråt inte mer Argentina." Laulu on tunnettu monella kielellä ja se on lähtöisin musikaalista "Evita." Musikaalissahan  on tarina  1940-luvulta, jossa Argentiinan presidentti Juan Pero´n  menee naimisiin köyhän Evita-tytön kanssa. Laulussa lauletaan siitä, että kansa olisi kuitenkin Evitan  tukena ja rakastaisi häntä muuttuneessa tilanteessa. 

Kohta jossa laulaja laulaa " Ny har jag sagt allt" saa kylmät väreet iholleni. Orkesteri säestää hiljaa yltyen uudelleen loppua kohden. Lopun rumpu on vaikuttava.  Upeaa!

Vuorossa on instrumentaalimusiikkia. Vertainen kehottaa yleisöä  vaikka kuvittelemaan laulun aikana itsensä auton rattiin  ja ajamaan ylinopeutta. Onneksi mielikuvissa eivät peltipoliisit oikeasti pääse väläyttelemään sakkosilmiään!  Kyseessä on vauhdikas Benny Anderssonin sävellys vuodelta 1974, Intermezzo No. 1.

                                         ...Ti taa  tii taa  titititi tii taa... 

Orkesteri  sahaa  asteikkoja ainakin satakakskymppiä laseissa. Viulistit veivaavat, harmonikanssoittajat päristelevät palkeet pullollaan ja pianokin pääsee sooloilemaan sakkorajoille asti. Kapellimestarin kädet vatkaavat siihen malliin, että jos pohjoista kohden ajamaan lähdettiin, niin Marinkaisten kohdalla on jo varmasti kermavaahto valmis!

Hurvittelevan menon jälkeen Jennie von Storbacka astelee lavalle vielä kerran. Hänellä on tuomisinaan keväällä 2017 Eurovision laulukilpailut voittaneen Portugalin sävelmä "Amar Pelos Dois"  Tässä rytäkässä Vertaisen nuotit levahtavat lavalle pitkin ja poikin. Tiedän pianistina tämän tunteen. Minullekin käy usein noin:))) -Nuotit ovat yliarviostettuja,  Jennie voin Storbacka hymähtää. Näinhän se on - paperit saattavat olla muusikolla sekaisin, mutta tilanne silti enemmän kuin hallussa! On muuten erityisen hienoa, että Vertainen johtamisen lisäksi kykenee juontamaan konsertit itse vailla ensimmäistäkään lunttilappua!

Laulu on kaunis, herkkä, ja liikuttava. Siinä on mukana lattarifiilistä. Vertainen on pyytänyt käännöksen sävelmään Sinikka Svärdiltä. Sovitus on Petri Ikkelän. 

"Sua mietin...

...yön tyhjyyteen jään...'

...Pyydän: sä saavut vielä  luoksein...

Yksin on niin pimeää...

...Aamuun tunteja on aikaa, 

yössä yhä taikaa,

 näkyy pilven takaa kuu...

...Ja nään kasvos uudelleen kun tuudittaudun."

Lopussa kuullaan vielä tuttuakin tutumpi, Rainbown biisi "I surrender. Revittely lavalla on melkoista. Erityisen jännä sovitus.  Harmonikatkin yltyvät melkoisen kovaan menoon! Saamme kuulla  vielä myös sambaa. Vertainen kehuu puistoalueen toimivuutta konserttipaikkana ja totta se onkin. Kerrostalot puiston laidoissa rajaavat alueen aivan omaksi maailmakseen konsertin ajaksi. Kuulijana on itse Chydeniuskin patsaan muodossa. -Tosin hän on kääntänyt meille selkänsä, mutta ajatuksensa lienevät kuitenkin myötämieleisiä, naurattaa Vertainen kuulijoitaan. 

Konsertti päättyy vielä lavalle uudelleen taputtamiseen. Orkesteri tuo iltaan viimeiset  kaihoisat sävelet. Aplodit ovat taatut. En näe yhtään tympääntyneen näköistä ihmistä, vaikka suurin osa on seissyt  jo puolentoista tunnin ajan.  Hieno ilta, hieno konsetti. Katselen, kuinka ihmiset katoavat kesäiltaan yhtä äänettömästi kuin ovat sinne saapuneet.  Vain Chydenius jää seisomaan paikoilleen. Odottaa jo varmaan ensi vuoden konsettia...

Illalla kotona saunan jälkeen  uiskentelen  piha-altaassa, kun naapurin rouva huristelee autollaan ohi. Pysäyttää auton ja veivaa ikkunan alas. 

-Olitko konsertissa,? hän kysäisee.
-Tietysti, vastaan samalla koiraa uiden.
-Oli se  upea, kerta kaikkiaan upea, kommentoi naapuri, veivaa ikkunan kiinni ja ajaa pois hiljenevään iltaan.

Yöllä siikoja kalastamassa

Kesän parhaita hetkiä on, kun sää sallii kalastamisen. Inhoan tuulista, vihmovaa merta.  Seesteinen kesätuuli ja tyynehkö veden pinta puolestaan  tyynnyttää omankin mielen. Merestä tulee ystävä. 

Tällä kertaa lähdetään viemään pari verkkopunkallista siikaverkkoja avomerelle. Kun auton nokka kääntyy kohti venesatamaa, totean, että taivaalla näyttää olevan sen siniset pilvet, että kohta satelee. Merelle mennessä sää on kuitenkin vielä ihan kelpo.

Seison aluksen kannella  ja nuuhkin  merihenkistä ilmaa itseni täyteen. Lokkien kirkuna täyttää sen hetkisen maailmani.  Moottori hurahtaa leppoisasti käyntiin ja siippa ottaa suunnan kohti kalavesiä. Mökkirannasta  ajon varrella heiluttelee nainen hyväntuulisesti molemmin käsin  venhollemme. Minä vilkuttelen takaisin. Jännää tällainen, että merellä kuka tahansa   on kaikkien meren äärellä olevien ystävä.:)

Etäällä taivaanrannassa näkyy kuin kaksi valkoista legopalikkaa. Zoomailen kamerallani ja  oivallan, että nehän ovat rahtilaivoja. Odottavat varmaan pääsyä johonkin satamaan.

Luulisi, että merta riittää ja kalavettä on missä tahansa. Siippa on kuitenkin eri mieltä. Hän näkee kaukaisuudessa jotain ja kaivaa esille kiikarin.
-Pahus, juuri siinä kohdassa on iso kalastusalus, mihin aioin. Siinä meni sitten sekin, hän tuhahtaa. 

Ehdottelen muita paikkoja, mutta kalavainuni ei taida olla uskottavaa sorttia. Ajelemme eteenpäin ja siippa hihkaisee: -Se vene kääntyy pois! 

Kun saavumme lähemmäksi, huomaamme, että toinen venekunta on jo laskenut mereen   verkkonsa. Siippa seuraa kaikuluotaimestaan  matalikon merkkejä ja päättää laskea ensimmäisen verkkorivin lähelle tuntemattoman kalakaverin pyydyksiä.

Homma on hyvin hanskassa. Joka ainut verkkomerkki naruineen on  etukäteen selvitettynä ja ojennuksessa, ennen kuin verkonlasku alkaa.

Ensimmäinen verkkopunkka asetellaan  veneen peräosaan. Siellä on teline, josta verkko on hyvä laskea veteen. Verkkopaino heitetään veteen ja verkkoon kiinnitetty lippumerkki seuraa pian perässä.

Minä toimin ajurina. Veivaan  rattia sen mukaan, mihin siippa tahtoo. Matalikon reunoja seuraillaan plotterista, vaikka toisaalta kuva niistä on siipalla mielessä muutoinkin selkeänä:  -Tuota kalliota kohti vain ajelet!

                             

Laskussa menee toista tuntia. Verkkoa on 1200 metriä laskettavaksi.  Kun homma on valmis, syömme eväät. Tällä kertaa päätämme nostaa verkot samantien ylös.  Meille riittää pienempikin saalis. 

Tyhjät verkkopunkat lasketaan nyt verkonnostolaitteen viereen. Minulla on tehtävänä painaa nostolaitteen moottorin käynnistysnappia kiinni ja auki tilanteen mukaan. Vaikka se ei ole iso homma,  niin helpottaa verkonvetäjän hommaa kummasti.

Kannelle kävellessäni tajuan heti, että vaatetukseni on auttamattoman viileä öiseen keliin. Villasukat lämmittävät kyllä jalkoja, mutta lämpimäksi luulemani takki päästääkin tuulta läpi ja samaan syssyyn alkaa sataa.  Tajuan myös, että takissani ei ole huppua. Kuinka bimbo sitä voi ollakaan!  Siippa kaivaa   itselleen  esille suomuisen sadetakkinsa ja lupaa  lainata minulle  ylimääräistä takkiaan. Kiedon sen  ympärilleni ja heti tuntuu paremmalta.  Huppu tosin puuttuu tästäkin mallista. 

Jo ensimmäisessä verkossa kiiltelee hopeinen  kalan selkä. Se on silakka. Siippa pitää roskakalana, mutta minulle kyllä kelpaa. Niinpä kala pääsee jäihin.



Kaloja nousee tasaiseen tahtiin. Yllättävän hyvinkin, kun  muistaa, että verkot on vasta juuri laskettu. Verkonnostolaitteen moottorin hyrinä säestää öistä retkeämme. Siippa tiedottaa minulle jokaisesta tulevasta kalasta, vaikka näen itsekin, mitä  veneen laidalle nousee. -Siika, siika, ISO siika, särki, siika... Tämä on varmaan jotain alkukantaista miehen saalistusvietin mukanaan tuomaa kukkoilua. 

Lokit nuokkuvat viereisellä kalliolla. Tiedän, että kohta ne heräävät eloon, kun kalan tuoksu käy ilmaan.



Painelen nostolaitteen nappia kiinni aina kun kala saadaan  turvaan veneen laidan yli. Siippa irroittaa kalat verkosta ja toteaa hitaan puoleiseen tahtiini kyllästyneenä, että kun hän on veljensä kanssa kalassa, ei konetta tarvitse sammutella lainkaan, kun he molemmat  irroittelevat kaloja minkä ehtivät. -Te olettekin ammattikalastajia, minä vain kesätuuraaja, totean. Minulle käy vähän löysempikin tahti. 

Tiira on linnuista ensimmäisenä  veneen yllä. Levittää pyrstösulkiaan ja kirkuu. Lokit seuraavat ahnaina perässä. Siippa heittelee  roskakaloja veteen ja linnut syöksyvät kilpaa  kalojen perään. Niin tyhmiä ne eivät ole, että piikkiseen kiiskeen  sentään  käsiksi kävisivät.

Lintujen taistelua kaloista on mielenkiintoista seurata. Vain muutamalle onnekkaimmalle riittää kalaa saaliiksi asti, muut saavat tyytyä  kiivaaseen kilpaan ja  kirkumiseen. Silti ne sinnikkäästi jaksavat yrittää. 

Vettä sataa nyt enemmän. Silmälasini ovat vedestä sumeat. Katselen veneen keulaan, jossa tuulilasinpyyhkijät sutaavat  ikkunoita  kuiviksi. Ollapa samanlaiset! Nyt vettä valuu jo takin kauluksestakin sisään. Niska on  kylmästä vedestä märkä, mutta päätän kestää valittamatta kuin mies. Mitä nyt vähän jurputan. 

Kaloista tyhjennetty verkko kerätään saman tien kasaan punkkaan. Sieltä se on seuraavalla kalastuskerralla taas vaivaton ottaa laskettavaksi.

 Kun homma on valmis, meillä on toistakymmentä kiloa siikaa kotiin vietäväksi.

On jo yli keskiyön. Laitan pojalle viestin, että laittaisi vielä  saunan päälle. Siippa sanoo, että sehän nukkuu jo. Mutta äidit tietävät aina kaiken paremmin: - Luuletko tosiaan, kun jäi yksin kotiin - nörttinä ihan varmasti koneella... Kylmä kesäyö ja märät vaatteet tärisyttävät koko kehoa. Kylmänkalseat, märät farkut liimautuvat ihoon kiinni. Jo pelkkä ajatus pojan lupauksesta lämmittää sauna lämmittää. 

Minä ohjaan veneen mereltä satamaan. Olen onnettoman surkea navigoinnissa. Siippa perkaa kaloja kannella ja  hänelläkin on kuulemma kylmä. Välillä viisoo käsillään, että tuonne päin, eikun tuonne. Veivaan rattia kuin "hanhi houkko" eräässä lastenlaulussa. Siippa toteaa, että varmaan seuraava ajaja veneessä ihmettelee plotterin karttaan piirtynyttä mutkittelevaa reittiä...

Vihdoinkin veneen keula kolahtaa laituriin. Siippa hyppää  rantaan solmimaan köyden. Minä kiinnitän veneen peräpään poijuun. Kömmin  rantalaiturille onnellisena siitä, että pian päääsen autoon ja  sitten lämpimään saunaan. Kalat saavat kelliä  kylmässä jäiden seassa armaaseen aamuun. 

Vuorilla ja esi-isänkin jäljillä kulkemassa

Taas on tullut matkusteltua! Auton kyydissä kaikkinensa   3237 km muutaman päivän aikana! Toteutimme siipan unelman, joka jäi viime kesänä väliin, vaikka oli jo  edellisenä talvena ennätetty valmiiksi suunnitella. Silloin luulimme, että unelma kuopattiin ikuisiksi ajoiksi, kun siippa sinnitteli happipullojen varassa. Mutta näin on elämä arvaamatonta. Suuntaan jos toiseen. Tässä on oivaltanut kantapään kautta sen, että unelmat pitää elää silloin vielä kun pystyy.

Siipan unelma liittyi Norjaan, jossa olemme  reissanneet useitakin kertoja. Kohteena oli Preikestolenin (suom. Saarnastuoli) päälle kiipeäminen.  Preikestolen on 604 metrin korkuinen, erikoisen muotoinen kallionlohkare.  Se nousee Lysebotn-vuonon pinnasta pystysuoraan.

Vaati useamman päivän ajon, jotta edes saavuimme vuoren liki. Kaiken huipuksi h-hetkellä ilma oli sateinen. Oli jo myöhäinen iltapäivä, kun vasta pääsimme matkaan sään vähän seljettyä. Ensimmäinen kilometri oli täyttä nousua. Matkaa ylös oli nelisen kilometriä.  Viisisataa metriä kun oli kavuttu, meitä alkoi jo arveluttamaan voimamme. Rinne oli paikoitellen jyrkkää ja  kivikkoista. Puhisimme, puuskutimmme posket punaisina ja  istahdimme polkua reunustaville kiville aina  kun se oli mahdollista. Onneksi oli juotavaa mukana!  Vuoren rinne luokiteltiin  Norjan vaellusreittiasteikon mukaan ns. punaiseksi rinteeksi vaikeustasoltaan (vihreä, sininen, punainen, musta).  Joissakin paikoissa oli tehty kiviportaita, joita pitkin kavuta ylöspäin ja  joissa meinasin uuvahtaa maitohapoille.

Ennen puolta matkaa siippa alkoi empiä, pystymmekö  kiipeämään ylös asti ja sitten vielä takaisin alas rinnettä toiset neljä kilometriä. Josko yö laskee pimeän verhonsa päällemme ennen kuin ennätämme alas asti?  Ja ennen kaikkea,  kuinka saamme 15-vuotiaamme ikinä alas, jos hän uuvahtaa kesken. Poika yritti, että josko helikopterilla, heh heh...Vaikka kuulunkin niihin, joita huimaa jo kahdet villasukat jalassa, lukeudun myös periaatteen ihmisiin. -Kun tänne kerran on pää märkänä ajettu, emme varmastikaan luovuta. Palataan sitten vaikka aamuyöstä askel askeleelta. Tosin samaan  syssyyn mietin, että siippa oli sentään vuosi sitten keuhkonsiirtojonossa. Että oikeasti oli jonkinasteinen epävarmuus, miten tässä käy. Oman kehnon kuntoni tiesin etukäteen, mutta tunnen myös itseni. Jos jotain päätän, menen vaikka läpi harmaan kiven.

Ja niin sitä  mentiin. Tahdon voima on íhmeellinen asia! Pahin vaihe oli ehdottomasti parin kilometrin kohdalla. Mutta askel askeleelta. Alaspäin rinnettä vastaan tulevat  näyttivät suhkoht rennoilta. Siitä päättelin, että kannattaa jatkaa. Pari italialaista naista komppasi minua "It`s worth of it!" Toinen jonkinmaalainen selitti huonolla englannilla, kuinka tästä reissusta saa kuvainnollisesti kasvattaa sarvet päähän. :) Tosin usko oli koetuksella, kun  eräskin mies palaili rinnettä koko naama veriruvella ja toista talutettiin käsikynkkää. Varmaan kompuroineet.. Kolmen kilometrin jälkeen helpotti. Ja muutamat viimeiset sata metriä meni jo  pelkällä motivaatiolla eteenpäin.

Voitte kuvitella voittajan fiilikset, kun määränpää lopulta koitti! Olimme perillä sen verran myöhään, että paikalla oli vain kymmenkunta ihmistä. Aina parempi niin. Olin lukenut jostain, että suurin tippumisen vaara  kaiteettoman vuorenlohkareen päällä  on siinä, että joku tönäisee. No arvatkaa, meninkö edes lähelle jyrkänteen reunoja.:)

Siippa totesi,  että jokaisen ihmisen olisi nähtävä tämä. Minä jatkoin, että ehdottomasti kohde "once in lifetime" eikä yhtään kertaa enempää.:)))

Takaisin tulo sujui meidän perheellä kuin tanssi, vaikka joku jossain kirjoituksessa väittikin, että alastulo on  lähes pahempi. No meille ei ollut. Siippa tosin loppumatkasta tunnusti, että keuhkot meinasivat tehdä tenän ihan alkumatkasta. Totesimme jälleen kerran, että näköjään keuhkot  jollain tasolla kohentuvat rääkin jälkeen. Näin on käynyt ennenkin. Olo oli huikea, kun vähän ennen iltakymmentä  raahauduimme majapaikkaamme. Suoraan suihkuun ja pehkuihin. Jestas, että jalkoja särki! Nukkumattia ei tarvinnut kovin kauaa etsiskellä...

Mutta samalla matkalla liikuskelin myös Ruotsissa esi-isäni jäljillä. Tiedän, että lukijoissani on sukututkijoitakin. Tämä  kiinnnostanee erityisesti heitä. Nimittäin oikeasti eräs esi-isistäni oli oikea munkki! Lienen niitä harvinaisia munkkien jälkeläisiä...

Esi-isäni äidin puolelta, Hans Claesson Prytz (s. 1460)  vaikutti 16  sukupolvea ennen minua...Niin jännä tarina, että ihan pakko kertoa. Hans sokeutui jostain syystä 5-vuotiaana. Ja jostakin toisesta syystä hän sai näkönsä takaisin 40-vuotiaana. Voi vain kuvitella asian merkityksen Hansin elämässä. Hans oli näön palautumisesta Jumalalle niin kiitollinen, että hän  luki tekstejä muutaman vuoden ja liittyi sitten luostariin. Huvittava yksityiskohta tässä on se, että Hans meni Risebergan luostariin Sköllerstan kylässä Närkessä, joka oli siis nunnaluostari!

Ja nyt minulle avautui lopultakin vuosien suunnittelujen jälkeen mahdollisuus matkata tuonne Risebergan luostariin Ruotsiin. Odotin sitä enemmän kuin lapset joulua!

Hansin luostarissa olossa ei ole säilynyt sen kummempia tietoja. Voisi olettaa, että munkki, mies nunnaluostarissa on ollut kysytty tietynlaisissa fysiikkaa vaativisssa tehtävissä. Toisaalta hänen asemansa on voinut olla ristiriiitainenkin.

Kävelemme siipan ja nuorimmaisen kanssa luostariin. Siellä on pystyssä ainoastaan yksi seinä. Loppuosa on tuhoutunut salaman iskusta vuonna  1546. Olen aivan haltioissani. Alue on hyvin hoidettu. Opasteita löytyy useita. Kävelen joka ikisen huoneen päästä päähän. Olisi mahtavaa tietää, onko esi-isäni nukkunut  juuri tuossa pienessä huoneessa. Tuskin ainakaan nunnien  kanssa samassa huoneessa...Mitä hänen työtehtäviinsä on kuulunut? Onko hän oikeasti löytänyt paikkansa luostarissa?

Poika kysyy, miten ihmiset ovat tarenneet  luostarissa talvipakkasilla.  Ikkunoissa ei ole laseja. -En todellakaan tiedä, vastaan.  Opasteista selviää, että nunnien päivä alkoi jo aamuyöstä  kahdelta. Aamu-unisena luen tekstin kahteen kertaan. Tämä ei olisi ollut minun paikkani...

Opasteteksteistä luen paljon mielenkiintoista tietoa luostarielämästä. Luostarissa on ollut muitakin miehiä, kuten kappalainen, rippi-isä, messujen toimeenpanija, edunvalvoja sekä maksettuja työmiehiä (=lekbröder). Oletan  esi-isäni olleen työmies...

Opastetekstien mukaan on täytynyt osallistua seitsemän kertaa päivässä rukoushetkiin. Nelijalkaisten eläinten syönti on ollut kiellettyä. Samoin luostarin lämmittäminen. Jälkeenpäin on selvinnyt, että luostarin alle on haudattu ilmeisesti noin 800 ihmistä. Muutama vuosi sitten on kaivettu ja tutkittu 15 hautaa, joista löytyi sekä miehiä, naisia että lapsia. Tutkimuksissa selvisi, että he olivat eläneet hyvin rankkaa ja raskasta elämää. Ruokavalio oli ollut niukka.

,

Ja tiedättekö...juuri kun kuvaan  luostarin raunioita ja ajattelen Hansin erikoista elämää., katson taivaalle. Sinne on muodostunut risti! Sanon pojalle ja siipalle, että ette kyllä usko, mutta katsokaa tekin. Jäävät suu auki katselemaan. Jos se ikinä onkaan mahdollista, niin aivan kuin Hans olisi halunnut viestiä minulle, että hänen uskonsa kauan sitten  kantoi ja että juuri tänään me tapasimme...En tiedä mitä ajatella...Katson taivaalle kauan, kauan! Olkoon tahallinen tai tahaton risti, niin hetki on joka tapauksessa vaikuttava ja minulle merkityksellinen. Tuskin tällaista hetkeä on ollut koskaan ennen, tuskin tuleekaan...

En tiedä, miten Hansin elämä eteni. Se tiedetään, että vuonna 1523, kun Hans oli jo 63-vuotias,  Hans avioitui Anna-nimisen naisen kanssa. Avioitumisen yhteydessä mainitaan, ettei Anna ollut  uskossa. En tiedä, mitä on tapahtunut... Hans ja Anna saavat yhden  pojan, Claes Hansson Prytz syntyy jo häitä seuraavana vuonna. Siitä jatkuu ainut aatelisen haaran sukuni...

Elämä ON ihmeellistä.