Erikoistietotoimisto ETT:n valokuvanäyttelyssä

Hyvin kiireisenä iltapäivänä pistän kiivaaseen tahtiin tossua toisen eteen.  Olen kuin  piirrossarjasta Kelju K. Kojootin jahtaama maantiekiitäjä. Kunnes tulee äkkipysähdys. 

Chydenia-centerin lasikäytävän ikkunoissa on  tauluja. Muistan samassa, että jokin aika sitten lukaisin lehdestä, että ETT:n Erikoistietotoimistolla olisi täällä näyttely. Olin vain autuaasti unohtanut sen. ETT on  aktiivinen kotiseutuhistorian kerääjä ja tallentaja. Luen aina heidän lehtiartikkelinsa ja myös nettisivujaan. 

Yhtäkkiä ei ollutkaan enää kiire. Oli pakko katsoa näyttely läpi. Ja voi, miten ihania kuvia Suomi 100-juhlavuoden jokaiselta vuosikymmeneltä aihepiirinään Kokkola. Kerrassaan hieno idea tämä näyttely!

Ainut ongelma oli, että minulla oli vain  surkea kamera mukana ja käytävä sen verran ohikulkijoita täynnä, että kuvaminen ei kovin hyvin sujunut. No, ajatus tärkeintä, ja hetkien tallentaminen. Tällä kertaa viis kuvien rajaamisesta.

Kuvat on aseteltu  ikäjärjestykseen - vanhin vasemmalla edeten kymmenen vuoden harppauksilla kohti nykyaikaa. Ensimmäiset kuvat ovat tietystikin mustavalkoisia. 70-luvulle tullessa tulvahtaa äkisti kuvissakin värikylläinen maailma. 

Ensimmäisessä kuvasarjassa silmät nauliutuvat nuoreen poikaan. Kuvatekstissä kerrotaan, kuinka vasta 15-vuotias poika Jonas Jaucken menehtyi Kansalaissodassa. Katson kuvaa kauan, Oma kuopukseni on samanikäinen. Koskettava aloitus. 

Kotona tutkin tarkemmin pojan tietoja Suomen sotasurmat- tiedostoista. Sieltä selviää, että Jonas Jaucken kuoli valkoisten riveissä Kansalaissodassa saaden luodin päähänsä. Niin surullista. 

Tämän alla olevan kuvan tallensin, koska perheeni miesväki metsästää ja siipan yksi sukuhaaroista menee Kälviälle. Näköjään  hirvijahti ollut käynnissä ja joku onnekas saanut melko isosarvisen saaliinja toisen vähän pienemmän. Kiva ajankuva tämäkin, kun vertaa nykymetsästäjän  metsästysvaatetusta näiden metsämiesten asuihin. 

1910-1919 taulusta nappaan lähemmän kuvan myös Friisin talon pihapiiristä. Siipan toinen sukuhaara on Friisejä. Tietääköhän kukaan, ketä on kuvassa? Päheä auto nuorilla miehillä joka tapauksessa.

1920-1929  kuvissa on monta mielenkiintoista otosta. Valitettavasti  tarkemat otokset epäonnistuivat sen verran, että se niistä...

1930-1939 vuosien kuvasarjassa nousee hymy huulille. Näköjään jo silloin on ollut kälviäläisiä pyöräilijöitä...Tästähän vieläkin heitellään huulta. On onni syntyä mieluummin pyöräilijöksi kuin...

Mutta olisipa mielenkiintoista tietää, missä tilanteessa tämä pyöräilykuva on napattu. Miehillä näyttää olevan pyssytkin mukana!

Tämä alla oleva hiihtokuva on aivan hurmaava. Tuomisen neidit siinä opettavat siskon poikaa hiihtämään.  Pieni poika pitkine sauvoineen ja puusuksineen on enemmän kuin hellyyttävä. Myös naiset hiihtohameissaan, heh:)

1940-1949 kuvasarja on koskettava sotavuosien vuoksi. Alarivissä ensimmäisenä värikuvana on tosin melkoisenä piristysruiskeena Kaija Jestoin lapsuuskuva. 

Tämä alapuolen otos on sotavankisairaalasta Ykspihlajasta. Sotavankisairaalan virkaa toimitti nykyinen Työväentalo. Olen aikaisemmassa bloggauksessa joskus kertonut Työväentalon sotavangeista ja Sergei-kummituksesta.

Seuraavassa kuvassa on venäläisiä sotavankeja Rasmuksen saunan vieressä. Vangit näyttävät pelottavilta tummissa asuissaan. Päähine luo lisää samaa vaikutelmaa.  Anoppini lapsuuskodissa oli aikoinaan sotavanki, jolle oli kova paikka muuttaa sodan jälkeen takaisin omaan maahansa. Kaikilla vangeilla ei varmaan olleet yhtä hyvät oltavat. Silti mietin, osaisimmeko me nykyajan ihmiset vastaanottaa vihollisen vangin yhtä luontevasti vastaan kuin anopin vanhemmat aikoinaan? Luottamus oli molemminpuolista. 

Kuvat muuttavat kymmenen vuoden aikasyklissä melkoisesti ulkoasuaan. Onhan siirrytty sodan jälkeiseen nousukauteen, Kuvat vuosilta 1950-1959.

Tutkiskelen suurella mielenkiinnolla kuvaa Kokkolan keskustasta. Vaikka kuvatekstissä kerrotaan, että kuvauspaikka on Ristirannankadun ja Pitkänsillankadun kulmaus, en kykene yhdistämään paikkaa...Tiedän kyllä, että taaimmaisena olevan rakenuksen olen nähnyt, mutta en osaa  paikallistaa. 

Sitä vastoin edustalla matalaosainen  rakennus herättää lähes hilpeyttä, "PIGG MED NEGRERPOJKENS KAFFE - PIRISTY NEEKERIPOIKA KAHVILLA. " Nykyään tuosta  tulisi syyte kunnianloukkauksesta. Tuohon aikaan kahvi on  vain maistunut hyvältä...Kauppakiinteistökokonaisuus kutsuu luokseen. Haluaisin niin kovin kurkistaa sisään putiikkeihin. 

Kun aikani pyörittelen kuvaa ja  klikkaan itseni Google mapsiin, löydän paikan. Niinpä tietysti! Tuo ylemmässä kuvassa  näkyvä rakennus, jonka katolla lukee "NOKIA", onkin nykyinen elokuvateatterimme, Bio rex!  Isoa kerrostaloa ei vielä ole ja muutoinkin näkymä on kuin  toisesta maailmasta. Koen pienen kaipauksen kipinän aikaan, jossa en ole koskaan edes elänyt. 

Ja sitten. karuakin karumpi, hyvin ahdistava kuva. Olen  lähiaikoina kirjoittanut blogitekstiä  luonnokseksi asti Kokkolan kirkon palosta loppiaisena 1958. Jossain vaiheessa sen julkaisenkin. Tämä kuva on pysäyttävä. Lumen kylmät kinokset   ovat paikoillaan ja vain hetkeä aikaisemmin kuumaakin kuumempana riehuneet ahnaat liekit ovat sammuneet ja jättäneet mustan   henkäyksensä  liekkien nujertamiin hirsiseiniin. 

Kuusikymmentäluvun kuvakavalkadi on  iloisempi. Keskellä kuvaa on Figarol-kissan mainos, joka yhä edelleen komistaa Kokkolan katukuvaa. Tämä on varmaan ensimmäinen maamerkki minulle Kokkolasta, jonka muistan. Pikkutyttönä asuin pienessä maalaiskunnassa, jossa oli  pari, kolme ruokakauppaa. Vaatekauppoja ei lainkaan, muista erikoisliikkeistä puhumattakaan. Kävimme silloin tällöin ostoksilla  80 km päässä kaupungissa. Auton pysäköimme lähelle nykyistä linja-autoasemaa ja tämä ihastuttava kissa näkyi aina heti autosta noustessa. Melkoinen maalaus maalaistytön silmissä. Etenkin, kun mummon velipoika tapasi tarjota siitä jännittävän muotoisesta Figarol-rasiasta niitä valkoisia, pyöreitä pastilleja...Muistaako muutkin ne?

Tässä Figarol-kissaa ollaan maalaamassa. Ennen mainontaa oli vähän ja se  oli jotenkin niin viatonta...

Samaan aikajanaan liittyy hupaisa otos. Bussii vierii Sunttiin Mokka Motin edestä 1961. Tämä on varmaan aikanaan ollut päivän puhutuin tapahtuma! Nykyään me tylsimukset paiskomme sinne korkeintaan polkupyöriä. 

Mokka Motti sijaitsi nykyisen Seurahuoneen alakerrassa. Se oli kuulemma suosittu kansankuppila. Kuvassa kiinnittää huomion parkissa oleva vene. Siis vielä 1960-luvulla joku on saapunut veneellään kaupunkiin...

1970-1979 kauden kuvissa on  puoliksi väriä, puoliksi mustavalkoista. Kuvissa alkaa olla juttuja, joihin itselläkjin on jo kosketuspintaa.

Tällä hetkellä tapetilla Kokkolassa on Urheilutalon huono kunto ja toiveet sen kunnostamisesta.  Tuota alla olevaa kuva kun katsoo, niin rakennus on edukseen. Ja idyllisesti Suntissa on edelleeen veneitä parkissa.

Muitakin tämän hetken puhuttuja nimiä kuvissa on. Hymyilevä mies on ollut Kokkolalle todellista hymyä elokuvan muodossa. Olli Mäki oli nyrkkelijä. Kaunis tarina on tämä elokuva ja ihania näyttelijäsuorituksia!Kannattaa katsoa, jos ei vielä ole siihen tutustunut!

Ja tunnelmasta toiseen. Esson suurpalo vuonna 1973. Katsokaa noita mustia pilviä. Kuva on  hyvä. 60-luvun keltaiset,leveälahkeiset etualan naiset on kuin kiskaistu mukaan painajaiseen. Muistan tämän tulipalon hämärästi itsekin Olin silloin 6-vuotias. Isäni työskenteli viikot Kokkolassa, kun olin pikkutyttö ja oletan, etttä isä on ajeluttanut perhettämme palon jälkeen alueella. Niin vahvasti sen muistan. 

Ja tietysti on matkattava taas Ykspihlajaan. On se niiin omanlaisensa kaupunginosa, että...Kuvassa Rantabaarin omistaja Sirkka Junttila vuonna 1978. Niin kovin harmittelen, ettei tullut kuvattua Pihlajan  baareja, kun ne vielä olivat kuvattavissa...

Tämä teräsrouva on täyttä ruutia muuten edelleen!

Sitten 1980-luvulle. Kaikki kuvat on väreissä. 80-luku tuntuu jo vähän liian tutulta. Kuvat eivät ainakaan omassa mielessä ole enää niin dramaattisia. 

Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin kuvassa on jotain  hellyyttävän nuorekasta. Kuvasta tunnistaa muutaman siellä edeleen soittavan ammattilaisen. Juha Kangaskin vaaleissa vaatteissaan on  mukana. 

1990-luvulle tultaessa kuvissa on kovasti kirjoa. Siellä on sekä huippuhetkiä että alamäkiä.

Lyseon palon muistan itsekin.  Tähän aikaan riiustelin viikonloppuisin.  Kokkolassa joka viikko.

Tämä hetki oli pysäyttävä. 

Kokkolan kuningas ainakin äänen puolesta - tangokuningas Matti Korkeala  ja toisen tason kuningas Vintar yhdessä torilla. 

Sitten pyörähdetäänkin ihan uudelle vuosituhannelle. Kuvissa  taiteilla on  iso osa. Matts Holmqvist juttelee Tarja Halosen kanssa. Matts on siipan koulukaveri ja vanhaa sukuakin  hänelle. Kuvissa Anders Chydeniuksen roolissa, mutta männä kesänä rahtasi pellolla  kotini vieressä paaleja yömyöhään... Monipuolinen mies!

No Krunni-laivan muistavat monet. Olihan se piristys torilla. Nyt pitäisi innovoida jotain uutta...

Bryggan Öjassa edustaa minulle kesää. Tässä kuvassa alla ooppperaesitys Figaron häät Brygganilla . Upea estradi.

Halkokarin kahakasta vieähti 150 vuotta, itseni muistan värjöjttelemässä ulkoilmateatterin esityksessä Halkokarilla. Kyllä rooliasut luo tunnelmaa.

Siten tämä meidän nykyinen vuosikymmenemme. Tulee vaikeammaksi tietää, mitä pitäisi tästä asiasta kuvata. Omalle ajalleen on hetkessä aika sokea. ETT tietotoimisto on valinnut kuviin mm. presidenttiparin vierailun Kokkolassa 

Merikokkola on kaunis. Tässsä kuvassa  nuorisokeskus Elba kauniissa valaistuksessa.

Ajankuvaa on tietysti nykyinen näkymä kaupunkikeskustaan. Sadan vuoden päästä tätä ei kuulkaa kukaan tunista...

Hieno näyttely. Kiitos tästä, ETT!

LÄHTEET: 

Erikoistietotoimisto ETT:n kuvasarjat. 

Google maps. Kokkola.

IltaSanomat. Nyrkkeilylegenda Olli Mäki on nähnyt Hymyílevän miehen seitsemän kertaa - Alzheimeriä sairastava tähti muistaa  elokuvan kertovan itsestään. [https://www.is.fi/nyrkkeily/art-2000001942293.html] Luettu 29.9.2017. 

Suomen sotasurmat 1914-1922. [http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=24617] Luettu 29.9.2017. 

Yle.fi. Kansankuppila Mokka-Motissa kävivät kahvi ja kellot kaupaksi. [https://yle.fi/uutiset/3-6737082] Luettu 29.9.2017. 

Haasteesta otettu koppi...minun viikkoni

Vastaan erääseen haasteeseen. Minun viikkoni. Tässä nyt muutama ote  uusimmasta viikostani. Nyt on edetty seuraavaa viikkoa tämän kirjoituksen koostamisen jälkeen muutama päivä ja meno on säilynyt ainakin yhtä hektisenä...

Maanantai

Aamusta ylös. Kolme kelloa pirisee samaan aikaan. Painan torkkua vartin verran.  Tasan 7.18 nousen ylös joka arkiaamu, ellei mitään erityisempää. Olen tylsä ihminen. Syön nopeasti saman aamupalan joka aamu, kahvia ja jogurttia.  Pikainen hiusten kampaus, kasvojen pesu, meikata en jaksa.   Onneksi itsetuntoni kestää...Tämän parempaan en aamuisin pysty. Tihkaisee. Olen  täydellisesti iltaihminen. Isän suvulta sain tämän perintönä. Lohdullista, että vanhemmiten suku valpastuu aamuisin. Nukkuu vain lyhyeen.  Tuntuu mahdottomalta, että minäkin ehkä joskus tulevaisuudessa. 

Joka vuosi maanantain  työtuntini ovat alkaneet  aamukasilta. Ajatuksena karmea, mutta toisaalta tykkään, koska on pakko laitaa itseään ruotuun jo edellisenä iltana, jotta herään. Parinkymmenen vuoden aikana olen nukkunut pommiin vain kerran niin, että myöhästyin. Ja juuri sillä kerralla olin luvannut tuurata kollegankin tuntia vähäsen alusta. KAR-ME-AA! Niin noloa, mutta työkaverit päästivät naurun, kun porhalsin unirähmät vielä silmissäni paikalle. Sain syntini anteeksi. 

Koulupäivä sujuu vauhdikkaasti. Ei kaikilta osin ihan nappipäivä, mutta hommat saadaan hoidettua.

Koulun jälkeen kiiruhdan laittamaan nuorimmaiselle ja itselleni ruokaa. Siippa on lähtenyt koko viikon mittaiselle metsästysreissulle Lappiin koiran kanssa. Soittelemme lyhkäisesti. Siippa hehkuu ylpeyttä, sillä saaliiksi on tullut useampi metsäkanalintu.

Illalla on vanhempainilta. Tekaisen  töistä lähtiessä kiireessä Power pointille keskeiset asiat ja siinä on illan runko. Iltakasilta  palaan kotiin. Avaan sähköpostin ja Wilman.  Olen saanut ihanaa postia "Kiitos Minna illasta. Tämän olisi pitänyt olla pakollinen kaikille vanhemmille." Olen otettu. Aina miettii, mitä vanhemmat odottavat vanhempainillalta. Pelkään ajatusta, että kaikki sanovat illan jälkeen "ei siellä mitään erityistä ollut." On kuitenkin niitä harvoja hetkiä, kun tapaa vanhempia, joten koen, että kyllä kannattaa panostaa. En jännitä esiintymistä, en ole koskaan jännittänyt. En silti tykkää olla keskipisteenä. Mutta hyvä, jos tavoitin olennaisen edes yhden mielestä. 

Illan kruunuksi käyn uimassa piha-altaassa. Viime uinnista on pari viikkoa. Nautin. Olen ollut niin flunssainen, että olen kiertänyt kaikkea kylmää kaukaa. Vesi on vielä +12. Virkistyn. Illalla näpertelen tietsikalla. Läppärini on  kaksi päivää vanha, Edelliseen kaadoin kahvikupin. Ei kannata kokeilla...Asentelen uusia ohjelmia. Iso haaste on saada sukuohjelmani kokonaan siirrettynä koneelle. En onnistu ainakaan vielä. Apua!

Luen sängyssä Roman Schatzia. Pidän hänen kielenkäytöstään. Muutama kohta kirjassa on aika härski. No, hän on näköjään halunnut tuoda asiat kylmäpäisesti esiin...lasken väsyneenä kirjan pois. En saa unta. Vanhempainillan asia pyörivät liiaksi mielessä. Kello on 02.00 ja minä valvon...

Tiistai

Nuorimmaisen kanssa heräilemme samaan aikaan. Hän lähtee kouluun mopolla, minä vähän myöhemmin autolla. Huomaan, että ihmiset pysähtyvät suojateiden  lähettyvillä paremmin kuin vielä muutama vuosi sitten. Hiljennän  autoni suojatien eteen. Pieni poika veivaa pyörällään kadun yli ja vilkuttaa minulle. Tulee hyvä mieli.

Tiistai on aina  työviikossani tehopäivä. Enkkua, ymppää, äikkää, matikkaa... Parhaita ovat hetket, kun joku ylittää itsensä ja oivaltaa jotain uutta. Luokassa keskustelemme paljon. On minulla ihana työ! On kuitenkin  tunne, että jatkuvasti on kiire. Toivottavasti se ei välity oppilaille asti. 

Kotona ilta on rauhallinen. Asentelen taas konettani, kirjoittelen sähköpostia, vähän blogiakin.  Olen yksin kotona. Poika on mopoineen jossain. Vaihtelemme hänen kanssaan useampia Whatsup-viestejä. Haluan, että hän on kotona ennen hämärän hetkiä. Isompi poika laittaa viestiä, että on loppuviikosta lähdössä vaihtamaan autoa. Muutama äidillinen neuvo, että onko varmasti järkevää. Sanoillani ei ole juurikaan tässä asiassa painoarvoa. Kiva, että soitti kumminkin.

Illalla saunon (kuten joka ilta - olen saunafriikki). Saunan jälkeen lojun saunatakissani  kotisohvalla läppärini kanssa. Kello on 23.00. Puhelin soi. Säikähdän. Anoppi soittaa ja on hädissään. Hän ei ole kunnossa. Kuulen itkun äänessään, kun hän kysyy minulta neuvoa, mitä pitää tehdä. Kokoan ajatukseni, yritän rauhoittaa itseni ja miettiä järkevästi.  Ohjeistan soittamaan ensiapuun. Pyydän soittamaan takaisin, kun on saanut sinne yhteyden. Puhelin soikin pian uudestaan. Puen  vaatteet ylle, käsken  nuorimmaisen nukkumaan ja lähden kuskaamaan anoppia ensiapuun. Yöllä kun viimein  palaan kotiin, ei uni taaskaan tule. On kuitenkin hyvä mieli, että anoppi sai avun. 

Keskiviikko

Tänään kuskaan pojan kouluun, sillä sataa vettä. Juttelemme matkalla niitä näitä. Poika selostaa, mitä seuraavaksi on suunnitellut tekevänsä teknisen työn tunnilla. Käymme myös läpi päivän ohjelmaa. Vuosien rutiineihin kuuluu, että joka kerta hyvästellessä kerron, milloin työaikani päättyy. Tapa on ollut voimassa siitä lähtien, kun lapset aikoinaan  kauan sitten aloittivat päiväkodissa.  Pidän selkeistä asioista, siitä, että asiat on valmiiksi kaikilla kirkkaina tiedossa. Lapseni eivät ole koskaan jääneet itkemään perääni hoitopaikkaan viedessä, heille oli alusta asti selvää, milloin "noutaja" saapuu. Kun vein  nuorimmaiseni ekaa päivää 2,5 -vuotiaana päiväkotiin, hän nosti urheasti kättä ja huikkasi isoon ääneen "Terve!":)))

Iltapäivällä olen tosi väsynyt. Parin yön lyhyet unet kostautuvat. Oikaisen sohvalle ja nukahdan saman tien. Kello on kuitenkin hälyyttämässä. Kuskaan pojan  konservatoriolle. Odotellessa käyn ruokakaupassa. Haen myös postista paketin. Se on tullut Kiinasta saakka. Olen tilanut netistä itselleni prameaakin prameamman korusetin. 

Viikon kuluttua on lapsuuden- ja nuoruudenystäväni tasakymppijuhlat. Ystäväni on melko tunnettu muotibloggari.  Tutustuimme 8-vuotiaina ja olimme hyvät ystävä siitä lähtien, kunnes opinnot aikuisuuden kynnyksellä  meidät erottivat. Vieläkin pidämme tasaisen epäsäännöllisesti yhteyttä. Meitä yhdistää vanhan ystävyyden lisäksi moni asia, mm. musiikki,  opettajuus ja bloggailu. Heh, lapsuuden parhaista kavereistani muuten  75% on opettajia. Outoa? Nuorina keikkailimme  ystäväni kanssa yhdessä. Voi niitä aikoja!  Viikon päästä minut on siis kutsuttu Etelä-Suomeen juhliin mukaan. Vähän tutisuttaa jo etukäteen, sillä muotimaailma on minulle vieras. Kutsukortissa luki pukukoodina: tanssikengät, tiarat, timantit ja ansiomerkit! Melkoinen näky tulen varmaan olemaan kimaltavien blingbling-korujeni kera.:)

Torstai

Työni alkavat 9.15. Ette usko, mutta saavun työpaikalleni vahingossa jo tuntia aikaisemmin! Jurputan kollegoille, että tällaista ei ole vielä koskaan vahingossa sattunut. No, töitä riittää kyllä kovasti.

Koulussa on uusi sijainen. Kättelen hänet. Näyttää tutulta mieheltä, mutta  oletan, että joku samannäköinen on tullut  jossain aikaisemmin vastaan. Jälkeenpäin saan tietää, että sijainen olikin suurten oopperalavojen tähti! No niinpä, viimeksi olin häntä kuuntelemassa Matteus-passiossa pääsiäisen aikaan.. Totean itsekseni, että suuret tähdet osaavat olla vaatimattomia. Kiehtovaa. 

Kotona  vietän pari tuntia töiden jälkeen. Ruokailtuamme  siivoan. Iinhoan siivousta. Mutta joskus sekin on tehtävä, tietenkin. Siivoilun jälkeen mieli on tyyni ja tyytyväinen. Helpottuneena ajattelen, että eipä tarvi hetkeen siivota. 

Illalla käyn vanhemmillani. Isä on väsynyt. Lepää lähes koko vierailuaikani. Pelkään.  Äidin kanssa juttelemme monenlaista. Äiti on soitellut sukulaisille ja kertoilee kuulumisia. Minä laitan isän lääkedosetit täyteen. Teen sen joka viikko. Kirjoittelen myös listaa äidille, mitkä reseptit hänen on käytävä uusimassa, mitä lääkkeitä hankittava lisää. Äiti on isän omaishoitaja. Joskus mietin, kuinka rankka osa...Haluan auttaa niin paljon, kuin pystyn. 

Iltaysiltä naapuri soittaa. Lapselleen on määrätty uutta lääkettä ja heillä on epäselvyyksiä, miten sitä annetaan. Kävelen  illan pimeydessä paikalle ja ohjeistan sekä vanhemmat että lapsen, joka ei halua lääkettä. "Tämä on sellainen lääke, että tätä voidaan antaa vain lapsille, jotka osaavat laskea sormillaan  kymmeneen - osaatkos?" Lapsi saa lopulta onnellisesti lääkkeensä ja vanhemmat huutelevat mennessäni, että eivät olisi selvinneet ilman minua. Piece of cake, huutelen takaisin ja katoan pimentyneeseen iltaan. Supernanny liikkeellä, naurahtelen itsekseni. 

Perjantai

Kiva työpäivä. Perjantaisin pidän aina pari kuviksen tuntia. Kukaan oppilaistani ei lopeta töitään liian aikaisin,  tyyliin viiden minuutin jälkeen huuda "mä oon jo valmis!" Tämä on iso tavoitteeni ja olen niin onnellinen, kun he ovat sen oppineet. Työpäivän  jälkeen jään ripustamaan kuvistyöt seinälle. Taas niin kauniita!

Töistä suoraan menen naapuriin. Olen luvannut hoitaa  5-vuotiaita kaksosia. Vanhempiensa työajat menevät ristiin. Minulla on aikaa.. Tyttö  ottaa esille valokuva-albuminsa ja esittelee minulle  vauvakuviaan. Hän kysyy minulta, mitä tarkottaa "ristiäiset." Selittelen jotain. Tyttö kuuntelee tarkkana. Sitten leikimme. Kaipaan niitä aikoja,kun omien lasten kanssa sai leikkiä. Minulla on kaikki lelutkin tallessa...

Illalla pojalla on soittotunti. Joudun kuskaamaan pojan aina sinne, koska hänen kova soitinkotelonsa ei mitenkään mahdu mopon kyytiin. No, olen kulkenut konsalla niin kauan,  että menee ihan rutiinista. Kerran eräs konsan opettaja kysyi käytävällä odotellessani "Kuinka monta vuotta olet istunut siinä?"

Illalla istun saunassa. Lilluttelen jalkoja vesiastiassa ja nautin. Saunan jälkeen ensimmäistä kertaa koko viikolla laitan television päälle. Makoilen sohvalla ja katselen "Vain elämää." Herään iltayhdeltätoista siihen. kun poika säyseästi tönii ja huutaa "HERÄÄ!"  Olen näköjään auttamattomasti nukahtanut jo ohjelman puolivälissä. Kömmin sänkyyni jatkamaan unia.

Lauantai

Aikaisen nukkumaanmenon ansiosta herään aikaisin. Whatsuppaan kollegani kanssa toista tuntia vielä sängyssä maaten. Kun nousen ylös, äiti soittaa. Isä on sairaana. Sisko on käynyt jo aamusta heillä auttamassa. Minä lupaan tulla myöhemmin päivällä.

Ilma on kaunis. Koko viikolla en ole ennättänyt ulkoilla. Nyt päätän lähteä rentoutumaan metsään. Ajan auton metsätien varteen ja käyn poimimassa ämpärillisen puolukoita. Ilma on upea. Metsässä ei ole  ensimmäistäkään hyttystä tai hirvikärpästä. Rentoudun aina metsässä. Tosin en pidä siellä yksin liikkumisesta. Mielikuvitukseni on liian vilkas. Tällä kertaa karhu, susi tai mikään muukaan metsän elävä ei minua noteeraa, joten reissu on  hyvä.

Päätän  korjata matematiikan kokeet. Kannan jo työlaukkuni pöydän ääreen, kun tajuankin, että olen kiireissäni unohtanut koenipun kouluun. Sen verran harmittaa, että haen kokeet lauantai-iltapäivänä koulusta. Haluan tarkistaa ne ennen uutta viikkoa. Inhoan yli kaiken keskeneräisiä töitä tai asioita, jotka pyörivät mielessä. Siksi korjaan kokeetkin yleensä heti alta pois. Keskeneräiset asiat sammuttavat luovuuteni. 

Koululla käydessäni  vien marjat  samalla reissulla vanhemmilleni. Isä ei enää montaa asiaa kykene tekemään, mutta marjoja hän pystyy siivoamaan.  Tosin tänään hänen vointinsa ei sitä salli. Puran samalla kauppakassin, jossa on tavaroita isän  sairastelua helpottamaan. Pelkään jo, josko taas täytyy lähteä ensiapuun, mutta kaikeksi onneksi isän vointi hieman paranee iltaa kohden.

Illan istun tietsikan ääressä. Telkusta tulee jännäri ja innostun katsomaan sitä, vaikka inhoan katsoa niitä yksin.

Sunnuntai

Nukun täydellisen hyvin koko yön. Aamulla kun herään, olen todella onnellinen, ettei puhelimeni ole soinut. Pelkäsin, että  josko sittenkin pitää lähteä isää  kuljettamaan yöllä.

Pojalle olen luvanut, että koska olemme kahdestaan kotona, käymme syömässä jossain.
-Minne mennään, poika kysyy.

Sanon, että saa ihan itse googlailla ja valita paikan. Valitsee pizzerian. Vähän jurputan, että oikeastiko, mutta saman syssyyn muistan, että itsehän pyysin valitsemaan. Ruoka on hyvää. Poika tosin sanoo, että puhun liikaa. Innostuu kuitenkin sitten itsekin kertomaan, kuinka nälkäpäivänä koulukavereistaan tosi moni tuli  samaan paikkaan pizzalle. Olivat myöhästyneet 45 minuuttia, kun oli niin paljon jonoa ja saivat Wilmaan merkinnän. Totean pojalle, että kerrankin on ollut kuuliainen, eikä ole lähtenyt hömppään mukaan. Jatkan saman tien lausetta:

 -Tai siis sulla ei ollut tarpeeksi rahaa, vai, totean. 

 -Joo, poika naurahtaa.

Hetkisen vielä jatkamme aiheesta. Hymähdän pojalle, että olisit ollut tosi sankari, jos olisi ollut rahaa mukana,  kun olisit pistänyt pizzarahan  punaisen keräysastiaan, kun muut  lähtivät pizzalle. Poika nostaa katseensa vinkeän näköisenä. Nauramme...se nuoruus:)

Muistokivi Kokkolan kaupungin asukkaille

Kun tein blogitekstiä Kokkolan kolmannesta kirkosta, törmäsin lähdetiedoissa tietoon, että Kokkolan kolmannen kirkon pihalla on muistomerkki. Mitä? Missä? Olen kävellyt kirkkopihan läpi kymmeniä kertoja, enkä ole huomannut missään mitään...Siispä tutkimaan!

Ja kyllä sieltä etupihan kulmauksesta muistomerkki löytyikin! Käsittämätöntä, etten ole tätä ohi kulkiessani koskaan noteerannut...

Tänne paikalle onhaudattu nykyisen kirkon pihapiiristä  niiden ihmisten jäänteet, joiden luita on tullut vastaan tätä Kokkolan kolmatta kirkkoa rakennettaessa  vuonna 1954. Kirkkohan rakennetiin tulipalossa loppiaisyönä 1954 tuhoutunee kirkon tilalle. 

Muistomerkki on leveä, matalahko kivipaasi. Kauempaa katsoen voisi ajatella sen muistuttavan arkkua. Kivitason päällä on loivasti kalteva laatta, jossa on teksti sekä suomeksi että ruotsiksi.

"Kokkolan kaupungin asukkaille, jotka 1600- ja 1700-luvuilla rakensivat ja kohottivat kaupungin ja joiden maallinen tomu on kätketty tämän kirkkopuiston multaan, omisti kiitollinen jälkipolvi v. 1970 tämän muistokiven. "

"Gamlakarleby stads invånare vilka på 1600- och 1700-talen byggde staden och befremjade  dess utveckling och vilkas jordiska  stört gömts här i kyrkogårdens mull tillägnades år 1970 denna minnesten av ett tacksamt senare släkte. "

"Iäinen lepo suo heille, Herra, ja anna ikuisen valon loistaa heille!"

Evig vila giv dem, Herre, och låt lysa över dem det eviga ljuset!

Kokkolan seurakunnat         Gamlakarleby församlingar"    

Kirkkokruunun arvoitus - Kokkolan keskiaikapäivillä koettua

No nyt olin Kokkolan VII keskiaikapäivillä niin mielenkiintoisessa tilaisuudessa Kaarlelan kirkossa, että oksat pois! Kuten jo parina vuonna aikaisemminkin, kiertelin lähinnä näitä luentotilaisuuksia, Olen hurahtanut niihin! Aivan parasta! Mikä harmi, että niihin osallistuu vain kourallinen Keskiaikapäivien monituhatpäisestä yleisöstä. Ehkä ihmiset haluavat enemmän elämyksiä tyyliin "leipää ja sirkushuveja." Onneksi on tarjolla muutakin!

Raul Pohjosen luento "Kirkkokruunun arvoitus - uskomaton löytö romuliikkeestä," oli vertaansa vailla. Näinhän se on, että parhaista parhaat tarinat ovat lisäksi tosia! Pitkä juttu, mutta ansaitsee mielestäni ehdottomasti tulla kerrotuksi kokonaisuutena! Niin monta yllättävää käännettä se sisältää. 

Antiikkikauppias Raul Pohjosen aikaisemmatkin luennot keskiaikapäivillä ovat olleet kiinnostavia. Siksi jaksoin  raahautua  paikalle flunssasta huolimatta. Tänäkin vuonna esitys oli täysin kaksikielinen.

Pohjonen aloitti tarinan kertomalla huhtikuisesta kevätpäivästä vuonna 1988, kun hän saapui Karijoella romukauppiaan pihaan.   Pohjonen huomasi eräässä romuastiassa pilkottavan sorvatun messinkisen koristeen, kiskaisi sitä todeten, että tynnyristä nousi puolitoistametrinen taottu rautatanko. Pohjonen kertoi ihmetelleensä, mikä esine voisi olla. Romukauppias sanoi sen olevan jonkin suuren lampun osa. Viereisissä tynnyreissä oli lisää osia ja koko romulasti oli menossa sulattamoon seuraavalla viikolla. Pohjonen kertoi, kuinka tärkeä osa intuitiolla on antiikikauppiaan työssä. "Intuitio puhuu etukäteen, järki jälkikäteen", hän muisteli jonkun sanoneen. Ja muisti isänsä myös sanoneen, että kun ei ymmärrä mikä jokin on, se kannattaa ostaa.

Pohjonen kertoo jonkinlaisen pedon syntyneen messinkitangon myötä sisällään. Niinpä hän kysyi romukauppiaalta, voisiko ostaa koko kasan -siis noin 6 tynnyrillistä raskasmetallia. Saman esineen osia kun kuului olevan useammassa tynnyrissä. Romukauppias lupasi myydä tavarat romumessingin hinnalla - neljälläsadalla markalla - sillä ehdolla, että Pohjonen myös täyttäisi  purkamansa tynnyrit itse.

Tynnyreistä kuoriutui monenlaista tavaraa: kynttilänvarsia, heijastimia, sorvattuja rungon osia, lyttyyn hakattu messinkipallo sekä apilanmuotoinen ripustuslenkki, joka sopi täydellisesti rautatangon kärkeen.  Tässä vaiheessa Pohjonen ei vielä tiennyt, mitä oli ostanut...

Seuraava vaihe oli romujen lajittelu. Pohjonen  aavisti, että kyseessä oli jonkinlainen kynttiläkruunu. Hän kuitenkin totesi heti kättelyssä, että paljon osia puuttui. Rungon alin pallo oli hakattu  lyttyyn ja täytetty kalkkilaastilla. Ylimmille kynttilänvarsille ei puolestaan löytynyt oikeaa paikkaa. Ne oli hakattu rikki kruunun purkuvaiheessa. Tässä vaiheessa tajunnan täytti kuitenkin oivallus, että kyseessä oli iso kirkkokruunu. 

Pohjonen otti yhteyden turkulaiseen - nyt jo edesmenneeseen kollegaan,  selvittääkseen lampun taustoja. Kollega arveli lampun olevan 1600-luvulta ja ehkä sotasaalis Karjalasta. Pohjonen päätti kunnostaa kruunun, vaikka työstä kehkeytyikin todelllinen fyysinen pelto kunnostettavaksi. Ensiksi olisi löydettävä joku valuri, joka kykenisi  tekemään kruunuun puuttuvat osat. Kruunusta puuttui yksi alimmista kynttiläpitimistä, 2,5  keskimmäisistä osista oli jäljellä, ylimmät osat puuttuivat kokonaan.

                       

Tarkoituksena oli teettää puuttuvat osat valimolla, mutta mikään valimo ei ottanut hommaa vastaan. Lopulta työtä keksittiin kaupata lapualaiselle kellovalimolle ja sen omistajalle Jussi Sompille. Pohojonen kuvaili menoaan Sompin valimolle: "Ensin Lapuan hautausmaan läpi, siitä ylös Simpsiövuorelle, josta 5000 metriä Karhumäkeen." Siellä valaja oli tuuminut, että ilmeisesti  kruunu olisi varastettu jostain kirkosta Venäjältä.

Osat saatiin lopulta valettua. Pohjosen naiivi olettamus oli ollut, että osat tulevat valimosta valmiina. Vaan ei! Jokainen osanen tuli vielä viilata muotoonsa ja sen jälkeen kiillottaa. Pohjonen sai vinkin, että kannattaisi tehdä puusta mallikappale oikeassa mittasuhteessa. Niinpä hän meni Antti Välikankaan kirjapainoon pyytäen, voisivatko he ensin pienentää paperille kaavan, jotta alimman kynttilänvarren kontra ylimpään kynttilänvarteen säilyisi. Seuraavaksi muotista veistettiin valukappale. Seurasi massiivinen puhdistustyö, jonka jälkeen puusta sorvattiin malli, jonka Jussi Somppi valoi malliin. Sitten paikallinen konepaja teki jengat metallista. Kaikki työvaiheet täytyi tehdä oikeaoppisilla menetelmillä.

                               

Kruunusta puuttui 18 mansettia. Tuli pohdittavaksi, pitäisikö ne tehdä valetulla jaolla, sorvatulla jaolla vai messingistä. Päädyttiin messinkipeltiin. Jussi Saari- niminen henkilö teki  taidokkaasti kruunuun kaksi puuttuvaa ylempää palloa sekä korjasi ison linttaan menneen pallon suurella ammattitaidolla.  Hän oli kuitenkin näiden töiden jälkeen  jo ennättänyt kuolla. Kuka nyt tekisi mansetit?



Pohjonen kertoi isänsä  - antiikkikauppias hänkin - muistaneen tuttavan, joka oli pyörätuolissa istuva vanha peltiseppä. Siispä isä ja poika lähtivät asioimaan hänen luokseen. Matkasta kehkeytyi farssi. Kun miehet saapuivat paikalle ja kysyivät peltisepältä, voisiko hän tehdä  vanhaan kynttiläkruunuun mansetit, sai peltiseppä raivokohtauksen ja ajoi isän poikineen ulos. Kovasti ihmettelivät miehet tätä, koska kyseessä oli ollut kuitenkin isän tuttava.

                           

Pari päivää myöhemmin kiiri perään puhelinsoitto. Peltisepän vaimo se siellä soitteli kysellen, onko asia vielä ajankohtainen, kertoen samalla, että peltisepällä oli ollut huono päivä. Pohjonen kertoo tässä vaiheessa luvanneensa ikuisesti pitää salassa tämän peltisepän nimen hänen tarinaansa kunnioittaakseen. Peltiseppä siunaili ensitöikseen, mitä Pohjolat ovat menneet tekemään ja lisäsi, että tietää täydellisesti, millaisia mansettien pitäisi oleman!



Peltisepän kertoma tarina oli koskettava. Toisen maailmansodan aikana 1941 seppä sotakaverinsa kanssa löysi Karjalasta koskemattoman tsasounan. He päättivät ryöstää sen. Vuorotellen toinen piti reppua toisen lappoessa tavaraa, mm. ikoneita,  sisään. Poistuessaan paikalta seppä huomasi vielä tsasounan katolla olevan ristin, kiipesi katolle ja väänsi ristin nurin ottaen siitä muistoksi pari pientä palloa.



Vain pari päivää tämän jälkeen seppä haavottui ja joutui Kuopion sotasairaalaan. Herättyään sieltä hänelle tuli kova säikähdys varastetuista tavaroista ja hän kysyikin ensi töikseen, missä hänen reppunsa on. Hoitaja kertoi sen olevan tallessa varastossa, josta sen voi lunastaa lappua vastaan. Seppään iski paniikki - voisiko hän joutua kiinni jäädessään tuomiolle sotarikoksista, kun oli ryöstänyt tsasounan? Toivuttuaan seppä ei ottanut aarteitaan mukaansa suuren pelon vuoksi.

                           

Tämän tapahtuman seurauksena peltiseppä vuosikymmeniä myöhemmin  säikähti, että Pohjoset olivat päässeet perille hänen mieltä painaneesta salaisuudestaan. Kun asia selvisi, seppä lupasi tehdä puuttuvat mansetit kruunuun sanoen, että  tämähän tulee hyvään tarkoitukseen ja hyvittää hänen tekosiaan, että jos vaivannäöksi annatte muutaman satasen...

Pohjonen laskeskeli mielessään, että kruunu oli ollut viimeisen kerran paikoillaan kirkossa todennäköisesti vuonna 1939 jouluna. Siksi hänelle tuli suorastaan pakkomielle saada kruunu valmiiksi vuoden 1989 jouluksi - 50 vuotta tapahtuneen jälkeen.



Tarinat ovat ihmeellisiä. Pohjonen kertoi katsellensa noihin aikoihin televisiosta Novospasskin mieskuoron esiintymistä. Ohjelmassa näytettiin myös  näkymiä vanhoista Venäjän kirkoista. Ja kuinka ollakaan! Kamera viivähti Jaroslavlin kirkossa, jossa oli vastaavannäköinen kruunu!

                               

Pohjonen otti yhteyttä nyt turkulaiseen antiikkikauppiasseen,  Reijo Mylleriin. Myller tiesi kertoa, että Jaroslavissa oli  ollut teollista tuotantoa kirkkoihin. Ortodoksimunkit vaelsivat ja möivät erilaisia kirkon tuotteita. Vaeltavat munkit esimerkiksi möivät kruunuja karjalalaisille. Katolilaisuuden perinteet katosivat kirkoista verkkaisesti vasta 1700-luvulla.

Kaarlelan kirkossa nyt esillä ollut kruunu esiteltiin ensimmäistä kertaa kokonaisena Turun antiikkimessuilla 1990.

                     

Pohjonen silittää puhuessaan  kädessään  olevaa kruunun osaa ja mainitsee siinä olevan korukuvia mm. Libanonin seetristä. Kynttiläpidikkeet ovat tyylipuhdasta barokkia. Kruunussa on ns. kartiokiinnitys, jolloin osat  kiilautuvat kiinni omalla painollaan. Tässä vaiheessa luentoa Pohjola mainitsee,  että edelleen työn tässä vaiheessa kaikki olettivat kruunun olleen Karjalasta varastettu.

Vuonna 1991 kruunu oli Helsingissä näytillä. Oli myös suunnitelmissa viedä se "Menetetyn Karjalan aarteet" - näyttelyyn, mutta se ei toteutunut. Näihin aikoihin, vuonna 1992 kesällä, Pohjonen kirjoitti kirjaa "Pohjanmaan talonpoikaismaalarit", ja törmäsi sen yhteydessä  yllättäen Närpiön kirkossa roikkuvaan kynttiläkruunuun nro 3. Yhteneväisyys Pohjolan kruunuun oli huomattava!

Kun Pohjonen alkoi selvittää Närpiön kruunun taustoja, ilmenikin, että pohjalaiskuntiin - Karijoelle, Pirttikylään ja Jurvaan - oli muuttanut siirtolaisia Jaakkimasta 1940 evakuonnoinnin jälkeen.

                             

Kruunun tarina menikin niin, että evakkoon lähtevät olivat ottaneet kaksi Jaakkiman kirkon kruunua mukaan evakkomatkalle. Sodan jälkeen uudelle seudulle asetuttuaan he olivat koonneet kahdesta kruunusta yhden kokonaisen. Tosin tämä Närpion kirkossa ollut kruunu oli Pohjosen mukaan koottu väärin. Siinä ylimmät osat olivat tuplana, mikä selitti niiden puutumisen toisesta kruunusta. Närpiön kirkon kruunustakin oli puuttunut joitakin osia ja niiden tilalle oli laitettu  risti.

Eli Jaakkiman kruunua ei oltukaan varastettu. Pohjonen korosti esitelmässään, ettei kirkkojenkaan omaisuus ole ikuista. On pidetty esimerkiksi huutokauppoja ja myyty rahankeruun toivossa tavaroita eteenpäin.

Pohjonen kuvaili urakan mielettönmyyttä sanomalla, että jos olisi tiennyt työn määrän, ei olisi ikinä alkanut hommaan. Hän laskeskeli, että kruunulle oli kertynyt vuosien mittaan hintaa noin 8-9 tuhatta euroa - ilman laskettuja työtunteja. Totesi kruunun olevan myynnissä, jos oikea hinta löytyy, mutta lisäsi, ettei siltikään  olisi valmis sitä myymään pubin kattoon. Jonkinlainen etiikka täytyy säilyttää!
         
                                

Kunnostustyö on ollut valtaisa. Uudet osat tuli istuttaa huomaamattomasti vanhaan. Tavoite oli hyödyntää vanhoja osia mahdollisimman paljon. Pulmaksi muodostui, miten vanha messinki käyttäytyy. Ruotsinkielinen vastine messingille on sana malmkrona, mikä ilmentää hyvin messinkiseosta: se on seosmetalli, jossa on kuparia 50-70 %, sinkkiä 30% ja loput lyijyä, tinaa, ym.

Pohjosen isä oli onnekkaasti tietoinen hitsausmenetelmistä ja suositteli osien liittämiseksi toisiinsa vanhaa kaasuhitsausta lyijymessinkilangalla juottaen. Tämä sai Pohjolan mukaan valtavan savun hitsatessa aikaan, mutta paljastui oikeaksi menetelmäksi.

Summa summarum. Tilaisuudessa Pohjonen kokosi kynttiläkruunun kasaan ja laittoi siihen lopuksi kyntttilät palamaan. Painoa tuolla kruunulla on  75 kg. Kruunussa kiinni olevat kynttilänvarret ovat jokainen omia yksilöitään. Ne sopivat kiinni vain omille paikoilleen.



Kruunun arvellaan olevan noin vuodelta 1690 Jaakkimasta. Venäläiset kruunut nimittäin vuoden 1721 jälkeen sisältävät kaksipäisen kotkan Pietari Suuren pyhän synodin perustamiseksi, mikä tästä kruunusta puuttuu.

Mielenkiintoinen tarina, joka kannatti saattaa ilmoille ja osoitus siitä, että kyllä intuitioon kannattaa luottaa!

                      

Tilaisuuden lopuksi pidimme minuutin mittaisen hiljaisen hetken kaikille sodan uhreille - nykyisinkin eläville. Kaunis ele. Nousimme kaikki kuulijat seisomaan. Isosti harmitti, kun jonkun  kännykkä kilkutti ja räpsi  takanani puolet tuosta lyhyestä kunnioittavasta hetkestä. Olisiko ollut fiksua odottaa se minuutti ja kuvata vasta sitten...

                                 

                                 

Maria Åkerblom ja hurja tapahtuma Suntin venevajoilla

Nyt palailen aikaisemmmin lupailemaani juttuun Maria Åkerblomista Suntin venevajoilla. Aikaisemmin olen jo kertonut, kuinka Marian toiminta keskittyi Kokkolaan. Tämä tapahtuma on yksi osa sitä.

Maria ja osa hänen lähipiiriään oli syytettynä jutussa, jossa Maria syyskuussa 1922 oli syytösten mukaan ampunut Frans Hongaa, joka puolestaan oli tätä ennen heittänyt Marian koiraan kivillä, säikytelläkseen koiran kauemmaksi hevosestaan. 

Frans ei jutusta syytteitä nostanut, mutta joku kuitenkin lähetti nimettömän kirjeen nimismies Weneliukselle ja pyysi puuttumaan asiaan oikeuden nimissä. Oikeudenkäynneiksihän se meni, tosin päähenkilöt livahtivat pois paikalta ja osa kokkolalaista lähipiiriä samoin. Weneliuksen mielestä tuntui käsittämättömältä, että Marian todistajat - noin kaksikymmentä lahkolaista , jossa mukana oli teerijärveläisiä ja alaveteliläisiäkin - olisivat kaikki olleet marjoja poimimassa kaupungin lähistöllä, kuten todistajanlausunnoissa väitettiin. Tarkemmin tutkiskeltuna ilmeni myös, että tosiasiassa monet heistä olivat olleet tapahtumahetkellä kymmenien kilometrien päässä. Joita kuita vangittiin välittömästi, mutta he kieltäytyivät puhumasta mitään.

Väärän valan tultua ilmi liikkeen johtohenkilöt olivat nopeasti kadonneet pois Kokkolasta. Heidän mukaansa lähti suuri joukko - noin 220 henkilöä - kokkolalaisia kannattajia Helsinkiin, johon oli hankittu huvila "Toivola" Kokkolalasta muuttaneiden myytyjen maatilojen avulla. Helsingissä villa Toivolan asunnossa majaillessaan Maria jäi lukuisia kertoja kiinni kangasvarkauksista. Hänet vietiin aluksi näistä tuomion saaneena lääninvankilaan, mutta myöhemmin hänet siirrettiin sieltä Kammioon - yksityiseen mieleisairaalaan Taka-Töölöön.

Kuten jo aikaisemmassa åkerblomilaisuudesta kirjoittamassani tekstissä kerroin, myös osa siipan suvusta haksahti åkerblomilaisuuteen. Osa silloisesta suvusta myös pakeni Marian mukana Helsinkiin, kun maa alkoi oikeudenkäynnin aikoihin polttaa alla. Siipan maininta siitä, että hänen isänäidin isä, "Uppi" oli suvun harvoja, jotka eivät tähän lahkon toimintaan haksahtaneet, vahvistuu ja Uppin oman pään pitäminen käy selväksi, kun siippa muistelee hänelle kerrotun, että myös Uppia yritettiin saada todistajaksi Frans Hongan ja Maria Åkerblomin väliseen tiellä tapahtuneeseen kahakkaan. Uppi oli ollut läheisellä pellolla töissä tapahtuma-aikaan, mutta kieltäytyi todistamasta mitään, koska oli ainoastaan kuullut laukauksen äänen, ei nähnyt, kuka ampui ja ketä. Hatunnosto lasteni ja siippani esi-isälle!

Vaan sairaalassa Marialla oli aikaa miettiä asioita. Maria koki edelleen nimismies Weneliuksen uhkana ja onnistui lähettämään Kammiosta pyykkivaatteidensa mukana pieniä kirjelappusia "sedälle." - käskyn metsänhoitaja Wartiovaaralle, että nimismies Wenelius oli raivattava pois päiviltä. Kirjeeseen oli piirretty havainnollisena vinkkinä raivattavana- sanan jälkeen pyssyn kuulan kuva...Marian mukaan kukaan ei myöhemmin alkaisi enää ajaa vääränvalanjuttua åkerblomilaisia vastaan, kun nimismies Wenelius olisi raivattu sivuun.

Niinpä uskolliset alaiset tekivät työtä käskettyä. Ihan nappiin suoritus ei kuitenkaan mennyt, sillä kaikkiaan Marian apurit tekivät kolme erillistä yritystä saattaa Wenelius pois päiviltä. Ensimmäisessä murhayrityksessä Wenelius yritettiin tappaa myrkyttämällä. Tämä yritys kössähti kuitenkin siihen, että palkkamurhaajaksi pestattu henkilö anasti hänelle annetut rahat ja onnistui katoamaan rahoineen päivineen.

Nyt päädyttiin siihen, että murha tuli toimittaa omien miesten avulla. Nimismies Weneliuksen veneeseen käytiin salaa asentamassa ns. helvetinkone eli välittömästi vahinkoa tuottava esine. Tällä kertaakaan ei ollut åkerblomilaisten onni myötäinen, sillä helvetinkone räjähtikin väärään aikaan.

Lopulta keinot vain kovenivat. Nyt palkattiin neljä miestä toteuttamaan murha. Oli perjantaiaamu 25. heinäkuuta vuonna 1924 kello kymmenen. Nimismies Wenelius oli tulossa veneellä Sannanrannalta huvilaltaan isänsä ja Gerda- sisarensa kanssa kohti kaupunkia. Hän oli juuri saapunut kanavan suupuoleen nykyisten Halkokarin venevajojen kohdalle, kun naamioitunut mieshenkilö ampui häntä kohti kuusi laukausta Mauser-pistoolilla venevajojen välistä.

Näistä ammutuista laukauksista peräti neljä osui nimismieheen ja kaksi hänen sisareensa. Sisar haavoittui pohkeeseen ja sääreen. Nimismies Wenelius loukkaantui vaikeasti. Kuulat lävistivät hänen molemmat ranteensa, yksi kuulista osui reiteen ja neljäs kuula tunkeutui selästä hartioiden välistä vartalon läpi tullen rinnan puolelta ulos. Weneliuksen isä, joka oli säilynyt vahingoittumana, nousi veneessä seisomaan huutaen "Kuka piru siellä ampuu?" ja ohjasi veneen maihin. Myös nimismies Wenelius pääsi maihin itse ja yritti juosta, mutta kaatui hetken kuluttua maahan sanoen "Minä kuolen." Wenelius ei kuitenkaan kuollut, mutta hän oli kaupungin sairaalassa pitkän aikaa hyvin kriittisessä tilassa. Pian ampumisen jälkeen Wenelius oli kertonut, että häntä oli uhkailtu åkerblomilaisten taholta.

Yllä: Suntin venevajojen seiniin on kiinnitetty mielenkiintoisia infotauluja venevajojen omistajista ja historiasta. Mainitaanpa siellä tässä yhteydessä myös ampumavälikohtauksestakin tietoa!

Tapahtuneella oli silminnäkijänä Aarne Pelo, joka haki samaan aikaan  sianruokia kaupungista Elbaan soutamalla ja sieltä Töysänmäen kautta Harrbodan huvilalle. Nyt, kun hän oli soutamassa kohti kaupunkia, hän sattui juuri näkemään ampumisvälikohtauksen Suntissa ja hälyytti paikalle poliisit.

Alkoi tietysti kova jahti ampujien kiinni saamiseksi. Siihen osallistui poliisien lisäksi suojeluskunnat sekä vapaaehtoisia. Pian kävi ilmi, että ampujat olivat Suntinsuussa nousseet veneeseen ja lähteneet Perhonjokisuuta pitkin Ullavan ja Kaustisen kautta ylämaahan päin. Heidät saatiinkin kiinni Jyväskylässä, josta heidät kuljetettiin takaisin Kokkolaan ja tunnistettiin åkerblomilaisiksi -liikkeen sisärenkaan jäseniksi. Tutkimuksissa ilmeni, että lahko oli organisoitu toimimaan skaaroissa eli sisäkkäisissä piireissä. Lahkon sisin piiri oli luvannut kuoleman uhalla totella sokeasti Mariaa.

Annikki Wiirilinna on haastatellut aikoinaan artikkeliin entistä myymälänhoitajaa, Vilho Karjalaista. Karjalainen joutui tapauksessa myös todistajaksi Suntinsuun tapahtumien oikeudenkäyntiin. Karjalainen kertoi, kuinka oli kesätuuraajana Ullavan KPO:ssa. Eräänä kesäpäivänä myymälänhoitaja Karjalainen oli havahtunut Kälviän suunnasta saapuneeseen outoon seurueeseen. Kolme miestä oli ajanut polkupyörillä vetäen perässään nuoran avulla väsynyttä pyöräilijää. Näiden neljän pyöräilijän perässä tuli vielä kaksi muuta pyöräilijää. Karjalainen kertoi miesten tulleen kauppaan ja ostaneen Hangon keksiä ja limonaatia.

Karjalaisen epäilykset olivat heränneet ja hän oli hetimmiten soittanut Ullavan poliisi Hirsikankaalle kertoen, että jos jossain lähistöllä on sattunut tapahtumaan jotain pahaa, niin hän tietäisi, ketä saattaisi epäillä. Poliiisi oli päättänyt tehdä tarkistussoiton Kokkolaan, mutta linjat olivatkin poikki ja niinpä hän päätti käydä seuraavana aamuna Kokkolaan mennessään suoraan poliisiasemalla.

Kävikin niin, että tuntomerkit sopivat murhayrityksen tekijöihin. Kokkolan poliisit ottivat yhteyttä Jyväskylän suuntaan, jossa pantiin miehiä etukäteen vartiointiin saapuvaa joukkiota kiinni ottamaan.

Karjalainen joutui todistamaan käräjillä ja siellä hän oli sanonut "Se oli tuo kaunis mies ja toinen hänen kanssaan. Tämä herra oli niin kaunis, että jos hän olisi ollut nainen, niin olisin rakastunut häneen." Syytetyt olivat yhteen ääneen huutaneet, että Karjalainen on väärän valan tehnyt mies ja että he tulevat syyttämään karjalaista väärästä valasta.

Marian sisäpiiriläinen,  Wartiovaara,  vangittiin tammikuussa 1927 ja hänet tuotiin Kokkolaan vielä kuulusteltavaksi asiasta. Mutta olisikin ollut liian pliisua, jos kaikki olisi mennyt ongelmitta. Kun toista pääsyytettyä, Maria Åkerblomia,  tuotiin Kokkolaan junalla, hän keksi pyytää vartijoilta pääsyä junan vessaan. Sieltä junan vessan ikkunasta Maria siten keksi paeta. Maria hyppäsi pois talvisessa kelissä Kruunupyyn kohdalla piiloutuen metsään vailla päällysvaatteita ja ohuissa sukissa. Etsijät kuitenkin löysivät hänet muutama tunti myöhemmin jälkiä seuraamalla kuusen alta havujen peitosta.

Marian onnistui paeta saman asian käsitelyn yhteydessä vielä toistamiseenkin - tällä kertaa Kokkolan poliisiputkasta. Häntä odotti kaltereiden edessä Essex - merkkinen auto yön pimeydessä. Auto kuljetti hänet kovaa vauhtia Tampereelle. Sieltä matka jatkui niin, että pienikokoinen Maria piilotettin pyykkikoriin ja kuljetettin Helsinkiin Toivolan huvilaan. Kymmenen päivän kuluttua Maria kuitenkin löydettiin huvilalta ja polisiisit pidättivät hänet uudelleen.

Maria Åkerblom ja metsänhoitaja Wartiovaara tuomittiiin heinäkuussa 1927 Kokkolan raastuvanoikeudessa viidentoista vuoden kuritushuonerangaistukseen yllytyksestä murhaan ja väärään valaan. Myöhemmin Vaasan hovioikeus laski Wartiovaaran tuomion kahteentoista ja Åkerblomin kolmeentoista vuoteen. Myöhemmin korkein oikeus alensi tuomion kahdeksaan vuoteen. Åkerblom yritti vielä paeta jopa Hämeenlinnan naisvankilastakin, jonne hänet oli siirretty aikaisempien karkuyritysten vuoksi. Pako päättyi kuitenkin pakoauton törmättyä sillankaiteeseen.

Vankilasta päästyään Åkerblom jatkoi elämänsä Helsingissä. Wartivaara avioitui vuonna 1936 Lydia Lindroosin kanssa - en tiedä miten yhteys Marian kanssa lopulta kuivui kasaan...

LÄHTEET:

Kokkola.fi. Mikä nainen oli Maria Åkerblom? [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/mika-nainen-oli-maria-akerblom/] Luettu 1.6.2017.

Kokkola.fi. Unissasaarnaaja Maria Åkerblom. [http://www.kokkola.fi/meresta_noussut_kaupunki/itsenaisyyden_aika/itsenaisyyden_ajan_alkutaival/unissasaarnaaja_maria_akerblom/fi_FI/unissasaarnaaja_maria_akerblom/] Luettu 10.7.2017.

Kokkola.fi. Åkerblomilaisuus - 1920-luvun lahkoliike Kokkolan seudulla II. Keskipohjanmaa 18.3.1968. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/akerblomilaisuus2/] Luettu 7.7.2017.

Kokkola.fi. Åkerblomilaisuus - 1920-luvun lahkoliike Kokkolan seudulla V. Keskipohjanmaa 12.4.1968. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/akerblomilaisuus5/] Luettu 11.7.2017.

Kokkolan kaupungin historia, osa IV.1994. s.529-531, 633.

Murhayritys Suntinsuulla. Kulttuuriperintöreitti. [https://kulttuuripyoraily.wordpress.com/2015/08/05/murhayritys-suntinsuulla/] Luettu 7.7.2017.

Wikipedia. Eino R. Wartiovaara. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Eino_R._Wartiovaara] Luettu 11.7.2017.