Talvinen kierros Neristanissa

Hiihtoloman kunniaksi vikittelin nuorimmaiseni  toviksi pois  tietokoneen ääreltä ja lähdimme tutustumaan kotikaupunkimme historiaan. En aio tehdä samaa virhettä, kuin omalla kohdallani aikanaan tapahtui... Lapsuuspaikkakunnallani oli Suomen suurin talonpoikaismuseo, jonne tein ensimmäisen tutustumismatkan vasta päälle nelikymppisenä. Oman kouluajan luokkaretkillä suunnattiin yleensä etäämmälle ja oman kunnan paikallishistoria unohtui:/ Koko perheen talvinen kierros Neristanissa toteutettiin yhteistyössä Ajan Kaiku - oppaiden  sekä Kokkolan kulttuuritoimen kanssa. Tämän vuoksi tapahtuma oli osallistujille ilmainen. Tapahtumaa mainostettiin erityisesti lapsille kohdennettuna ja ilahduttavan moni lapsiperhe olikin paikalle saapunut. Hienoa!

Kierros alkoi Mannerheimin aukiolta. Hurmaava Täti Sofia esitteli itsensä sekä viehkeän  merikapteenin tyttären,  Adeliinan. Täti ja hänen veljentyttärensä olivat pukeutuneet ihastuttaviin 1800-luvun asuihin. Naiset osasivat  valloittaa pienet kuulijansa ihastuttavalla tyylillään ja  niin päästiin matkaan Neristaniin!

200 vuotta sitten maistraatti kielsi nuorisolta  kadunkulmilla nojailun. En tiedä, olisiko  kaduilla moni aikaa halunnut viettääkään, sillä  vain harvoilla kadunkulmilla oli lyhtyjä valaisemassa. Tai olisiko siihen aikaan ollut edes joutilaita nojailijoita! Talvi-iltaisin oli pilkkopimeää, jollei täysikuu sattunut loisteellaan valaisemaan seutuja.

Öisin saattoi herätä palonvartijan huutoon "Kello 12 lyönyt ja kaupungissa kaikki hyvin!" Niin, ellei sitten tuli ollut valloillaan, mitä sitäkin tapahtui tiheästi rakennetussa Neristanissa. Siksi suurin osa alueella säilyneistä taloista on 1800-luvulta.

Neristanissa asusteli palovartijan lisäksi merimiehiä, merikapteeneita, käsityöläisiä, mestareita, kisällejä ja oppipoikia. Löytyi myös lyhdynsytyttäjiä, tarkastajia, köydenpunojia, lypsäjiä ja nappien ompelijoita. Sofia totesi, että Adeliinalla olisi vielä paljon petrattavaa nappien ompelussa. Täytyy olla taitava käsistään, jotta voi päästä hyviin naimisiin!

Sofia ja Adeliina kertoivat meille myös palovakuusmerkeistä Isokadulla talojen seinissä, joista paloa sammuttamaan tulleet tiesivät, missä oli vakuutusmaksut maksettu... Muutoinkin touhu oli nykyajan ihmisen mielestä hupaisaa; kun piiat alkoivat leipoa, täytyi talon katolle raahata vesitynnyri, jolla ennakoitiin mahdollista tulipaloa. Omalla kohdallani varmaan olisin luopunut leipomuksista,  sen verran korkeanpaikankammoinen olen!

 

Saavumme Merikapteeni Gustav Hongelin talolle. Gustav oli sorvarin poika, minkä vuoksi hänellä oli kädentaidot hallussa. Gustav ja Alma Hongelilla oli 3 lasta, jotka elivät suurimman osan lapsuudesta sukulaistätien hoivissa vanhempien ollessa merillä.

 

Kerran isä antoi lapsille lahjan, jollaista ei muilla ollut. Se oli keltainen, iso nukkekoti portaineen kaikkineen. Talossa oli valkoiset ovenpielukset ja  jopa rännit.  Nukkekodin sisällä oli piano, jolla pystyi oikeasti soittamaan. Tämän kuultuaan pianisti minussa oli oikeasti ihan kateellinen:)

 

 

Talon vintillä oli merimiesarkkuja, joihin kätkeytyi tinasotilaita ja paperinukkeja - tuolloin pojatkin leikkivät paperinukeilla - esimerkiksi sotaa...

Hongelin taloa vastapäätä on iso vihreä rakennus. Siinä oli aikoinaan Kokkolan ensimmäinen pienten lasten koulu. Seudulla oli paljon köyhiä lapsia, joilla ei kaikilla ollut talvisin edes kenkiä jalkoihin laittaa. Kaupungin  varakkaat miehet Donner ja Matts Hongell perustivat pienten lasten koulun, jossa oli tarjolla sekä opetusta että ruokaa. Opetettiinpa siellä jopa solmimaan kengännauhat:)

Pysähdyimme seuraavaksi nykyisen Antique - osto- ja myyntiliikkeen tienoille. Meille kerrottiin villistä ja uppiniskaisesta Herman-pojasta. Tarinan edetessä selvisi, että kyseessä oli   Karl Herman Renlund, josta myöhemmin tuli suuren rautakaupan omistaja. Herman oli vilkas poika, eikä sopeutunut sen ajan koulun sääntöihin. Niinpä hänen opettajansa suosittelikin, että Hermannin äiti ottaisi pojan kotiopetukseen. Näin tapahtuikin ja kun Herman vähän kasvoi ja rauhoittui, hän pääsi takaisin kouluun.

 

Tässä meitä kaupunkikierroksella olleita koko kadun täydeltä.

 

Seisahduimme ison, keltaisen talon viereen. Talossa on nykyään  Yhteiskristillinen kirjakauppa ja kirpputori. Joskus tässä talossa asui suuri perhe. Perheen tytärten tehtäviin kuului lakaista lumet kadulta.  Talon lasten nukkumajärjestys oli hellyyttävän selkeä: pienimmät nukkuivat seinän vieressä ja mitä suurempi lapsi oli, sitä lähempänä ulko-ovea hän yöpyi. Näin taattiin pienimmille lämmin ja turvaisa lepopaikka.

Tienoolla oli myös asustekauppa, josta hienot ihmiset ostivat vaatteita. Suurin osa valmisti vaatteensa kuitenkin itse. Sen ajan lapset pukeutuivat villahousuihin, laamapaitaan ja lämpimään huiviin.
Täti Sofia kauhisteli, ettei Adeliinalla ollut kuin takin huppu päähineenä - lakki pitäisi olla. Mutta Adeliinalla oli niin hieno nuttura päänsä kruununa, että tällä kertaa siihen ei voinut pipoa asetella:)

Helmikuinen sunnuntaipäivä oli ihanteellinen kaupunkikierrokselle. Ei tuullut, ei satanut, ei ollut pakkasta...Liukasta ja lumikinoksia jalkakäytävillä  silti riitti, joten varovainen täytyi kävellessä olla.

Sofia ja Adeliina kertoivat meille myös 12-vuotiaasta Jannesta. Tämä Janne-poika tunnettiin myöhemmin nimellä J.V. Snellman. Janne syntyi Tukholman satamassa suuressa purjelaivassa  ja asui lapsuutensa Kokkolassa Suntin varrella Rantakadulla.

Janne oli aito poika, joka pyydysti lintuja kavereidensa kanssa. Janne oli kuitenkin niin hyväntahtoinen, että päästi vapauteen pyydyksiinsä jääneet linnut. Janne  tapasi luistella viereisen Suntin jäällä ja  lasketella Puurokarilla Suntin varrella.

Jannen lapsuusaikoina Suntti oli paljon nykyistä leveämpi salmi. Siellä Janne kavereineen tapasi soudella  ja soudettuaan Suntin yli, he tapasivat kiivetä isolle Kokkokivelle, jossa nykyään on Pekka Jylhän valama J.V.Snellmanin muistomerkki nimeltään "Nuori sielu avoimena."

Oppaamme kertoivat meille myös matkan edetessä tarinaa Otto-pojasta. 3-vuotias Otto olisi kovasti halunnut  kiivetä naapurin pihassa olevaan omenapuuhun. Talojen välissä oli kuitenkin ajan tapaan portit ja portteja pienten lasten oli mahdotonta avata, sillä lukot sijaitsivat liian  korkealla. Otto oli kuitenkin kekseliäs: kun portti ei auennut, hän päätti ryömiä viereiseen pihaan aidassa olevasta kissankolosta.

On siinä mahdettu vetää vatsaa sisään ja sovitella muutenkin koko kehoa ees ja taas. Kissanmentävät aukot kun eivät tuppaa kovin isoja olemaan. Otto-poika ennätti kuitenkin olla pitkän tovin äidiltään kateissa tämän älynväläyksen vuoksi ja Täti Sofia muistuttelikin mukana olleille lapsille, että aina täytyy kertoa äidille, minne menee...

Kierroksemme päättyi Täti Sofian ihan oikeaan kotiin laivurinkadulle.

Lämmin mehu ja pulla Laivurintalon pihapiirissä maistui ihanalta.

 

Saimme myös vapaasti kuljeskella Laivurinkadun ihastuttavassa pihapiirissä. Piipahdin  pihapiirin pikkutuvassakin.

Kiitokset kivasta hiihtolomaviikon ulkotapahtumasta! Ja kiitokset myös, että sain luvan bloggailla tapahtumasta:) Kannattaa ehdottomasti osallistua näille kierroksille ja kesän korvilla viedä sinne  lomalle saapuvia tuttaviakin!