lauantai 4. marraskuuta 2017

Pyhäinpäivänä


Pyhäinpäivä. Minulle se on jo vuosia merkinnyt hiljentymistä, rauhoittumista, edesmenneiden rakkaiden muistelemista. Ei saa olla kiire minnekään. 


En muistanut
en totta tosiaan
kuinka mustia ovat 
marraskuun puut
sen jälkeen
 kun ovat heittäneet
räiskyvät
syksyn riehakkaat
värivaatteet oksiltaan

Kun mustilla
luuranko-oksillaan
istuu mustia variksia
ja taivaskin on
kuin pitkäperjantai

Kuinka ihminen jaksaa?
Kuinka ihminen kestää?
Kun sielu on matalapaineessa
ja kaipaa
kaikkeen entiseen
kaikkeen ehdottomasti loppuneeseen.
-K. Raita-



Muistot palaavat lapsuuden Pyhäinpäiviin. Paras ystäväni oli kirkkoherran tytär. Asuimme molemmat kirkon  lähellä.  Kirkkoherra pyysi meitä usein kaikenlaisiin tilaisuuksiin avustajiksi. Olimme aina valmiit. Useampana pyhäinpäivänä  meidät pyydettiin sytyttämään kynttilät pyhäinpäiväillan kynttiläkirkkoon. Kauniita, arvokkaita  muistoja. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt arvostaa, kuinka paljon hienoja mahdollisuuksia minulle lapsuudessa avautui. Paikkoja, tilanteita, joihin moni ei koskaan saa mahdollisuutta. Ex tempore yleisön eteen, milloin minnekin. Niin, lopulta meistä molemmista tuli kansankynttilöitä ja uskon, että lapsuuden kokoemuksista on ollut kumpaisellekin iso hyöty. 

Vuosi sitten istui Pyhäinpäivänä kirkossa kuuntelemassa, kuinka poisnukkuneissa mainittiin appeni nimi. Hetki, jonka muistan varmaan vuosienkin päästä. 

Elisabethin hautausmaalla on kynttilöiden valomeri. Pimeässä illassa kävelen yksin pitkin  käytävää.  Ohikulkevat ihmiset pysyvät tuntemattomina, heistä erottaa vain  hahmot. On hienoa, kun  huomaa, kuinka tärkeää monelle ihmiselle on kaiken arjen hässäkän keskellä lähteä  muistamaan jo edelle menneitä. Minä vien appeni haudalle kynttilän. Muiden rakkaiden haudat ovat kaukana. 

Raapaisen monta tulitikkua. Pimeässä illassa niiden voima on pienen hetken  valtaisa.  Sitten  se sammuu. Pitelen kädessäni mustaksi vääntynyttä tikkua. Kuin elämä. Hauraus jää jäljelle. 





 Ajatuksissani matkaan myös  lapsuuden läheisten  haudoille. Mieleen muistuu aikaisemmin päivällä näkemäni havuseppele. Niin kaunis. Suomalainen. Haaveilen siitä, että tulevana itsenäisyyspäivänä vien itse tekemäni havuseppeleen isoisäni  haudalle, hänen sodassa kadonneen veljensä muistokivelle sekä mummon veljen haudalle.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti