Luonnossa talvella

Tällaisina sekavina aikoina, kun media tuuttaa ahdistavia uutisia Koronaepidemiasta, huomaan, että rauhoitun taas kerran lähtemällä luontoon. Suomi on siitä ihana maa, että asukastiheys on harva ja maita ja mantuja riittää, joissa voi liikuskella ypöyksin kaikessa rauhassa.

                    

 Pysäytän autoni metsäautotielle, josta lähden käpöttelemään pitkin kärrypolkua. Maisema ja ympäristö on minulle tuttua, mutta harvoin tulee viipyiltyä  ihan tällä alueella sen pidempään. Tie loppuu metsänreunaan ja ympärillä on vain soista maastoa. Suon takana häämöttää Päiväjärvi, jolla  on  paljon kulkijoita nytkin. Siksi valitsen vähän eri reitin. Luonnossa rauhoittuakseen  täytyy saada olla yksin...

Tänä vuonna maastossa on helppoakin helpompi liikuskella, sillä lunta on vain ripauksen verran. Maapohja on kuitenkin vielä sen verran jäinen, että se kantaa  suollakin. 

Katson kotona karttaa Päiväjärven ympäristöstä. Pienempi järvi on  oikeastaan nykyään pelkkä suoalue, jonka keskellä on pieni lätäkkö. Kartassa  se on nimellä Pieni Päiväjärvi, ruotsiksi Lillträsket. Siippa kutsuu sitä murteellaan  nimellä Lillträstzi ja kertoo, että kun hän oli pikkupoika, hänen mielestään vesialue oli huomattavasti suurempi. Pohtii, onko aika kullannut muistot, vai onko  vesialue todella pienentynyt. Siippa muistelee myös sitä, että ympäröivä suoalue oli kuin pohjataon. KOlme metriä hyvinkin painui, kun joskus sitä oli testattu. Nyt tuntuu ajatus etäiseltä, mutta maa onkin jäässä...Tuskin testaan kesällä...

                     

Suo on ehkä monen mielestä ei-niin-arvostettu-alue, mutta oma mielenkiintoni soihin heräsi jo vuosia sitten Uskon, että jossain vaiheessa soiden arvo ymmärretään. Ehkä muunmaalaisten täytyy se meille ensin kertoa!

Jäällä on lunta vain nimeksi. Tässä olisi aivan valtavan ihana paikka luistella nyt...Jäässä on lisäksi ihania valkoisia lumiviivoja, jotka tekevät pinnasta mosaiikkimaisen kauniin katsella. 

                    

Mutta sitten - voi, mitä löydänkään! Karpaloita! Ei valtavan päljon, mutta siellä täällä suomättäillä. Omat vanhempanihan suorastaan rakastivat karpalosoita ja omiin  lapsuus - ja nuoruusvuosiin kuuluu kiinteästi soilla liikkuminen. Isäni kanssa olin viimeisen kerran kahdestaan suolla nelisen vuotta sitten. Lähinnä kotoani  soilla käytiin   loppusyksyisin, mutta karpalothan ovat siitä loistavia, että niitä voi poimia myös keväisin. Harvoin on silloin tullut poimittua, kun on ollut lunta enemmän. Mutta nyt pääsen tästäkin ilosta osalliseksi. Tokikaan ei ole astiaa mukaan, niinpä pistelen marjat suoraan suuhun. 

                  

                  

Timmanpunaiset marjat käytkeytyvät kyllä tähänkin vuodenaikaan todella hyvin suomättäiden kätköihin. Aluskasvillisuus on sen verran vankkaa, että marjoja ei nopealla vilkaisulla edes huomaa. 

                 

Ja se marjojen erityinen talvinen maku... olen aivan otettu! Koska marjat on saaneet rauhassa kypsyä valmiiksi asti syksyllä ja uinuneet onnellisina sammalvuoteellaan koko talven, ne ovat täydellisen pehmeitä. Edes muutaman asteen pakkanen ei ole niitä sen kummemmin kovettanut. Marja ei lainkaan maistu kirpeältä, vaan maku on todella miellyttävä ja täydellinen.

Ps.Kuvasta tajuan, kuinka paljon tavallista enemmän olenkaan käsiä pessyt työpaikalla viime päivinä. Täytyy etsiä saippuan vierelle rasvapurkki.:))

                 

Ehkä jonain päivänä lähden  tuonne rauhoittumaan ja poimimaan  punaisia palleroita vielä uudelleen!