Lunta ja latua

Uskomaton takatalvi saapui viikolla. Ei sulaneetkaan entiset lumet, vaan tuli oikein kunnolla lunta tupaan. Valkeaa, pehmeää, kevyttä pakkaslunta, niin että hanget silottivat tuulen kanssa lumikenttien pinnan tyyneksi ja tasaiseksi lumiavaruudeksi.

Siippa se alkujaan ehdotti jo eilen, että eiköhän lähdetä hiihtelemään keväthangille. Pistäydyin kuitenkin jalkaisin ulkosalla ja totesin palattuani, että tuulee niin kylmästi luihin ja ytimiin, että eiköhän siirretä reissu huomiselle. 

Yöllä lämpömittari sukelsi uskomattomaan -23.5 asteeseen, mutta  ihana, ihana kevätaurinko jo loi lämpöään ja päivemmällä mittari punnersi itsensä lukemaan -1.

Siippa ehdotti monta paikkaa, minne voisimme lähteä hiihtelemään. Minä puolestani annoin kaksi rajaavaa ehdotusta: sinne, missä ei juurikaan ole mäkiä ja väkeä  olisi mahdollisimman vähän. Päädyimme Lohtajalle, jonka mainioista latupohjista olin aiemmin netissä nähnyt kuvan. Mäettömyyttä perustelin sillä, että töissä on niin paljon tärkeitä menoa, ettei ole nyt varaa kompuroida kohti sairaslomaa ja muutoin vain vapaa-ajallani en halua olla osa isoa ihmismassaa. 

Parkkeerasimme auton hautausmaan kupeeseen ja sukset jalkaan ja menoksi. Lähdimme suuntana Houraatti. Aurinko kiilteli kilpaa vähänkäytettyjen suksieni kanssa. Oli kiva päästä ladulle.

Latu-ura oli ihanan puhdas ja hyvin ajettu. Se mahdollisti myös luistelutyylin, mutta minulle se ei enää niin kovin nappaa. 

Oli ihanan rauhaisaa. Alkumatkasta ainoastaan yksi kilpaurheilijan näköinen ampaisi edellemme. Vastaan hiihteli iäkkäämmän puoleinen rouva, joka ventovieraudestaan piittaamatta jäi juttelemaan kanssamme. Totesimme yhteen ääneen, että latu on ihana, mutta luisto ei tällä kertaa paras mahdollinen.

Kauniita, hyvin hoidettuja metsiä vilisi ohitsemme. Laduilla ei ollut vielä keväiseen tapaan puunkaarnaa. Latu-uran reunoissa vilahteli muutamia puolukanvarpuja.  

Olimme jo lähtiessä sopineet, että käännymme takaisin heti kun tuntuu siltä. Mikä ihanan salliva vapaus lopettaa juuri silloin kun haluaa. 

Tienvarren liikennemerkit jopa vähän huvitti sunnuntaihiihtäjää. Nopeus oli tarkoitettu kaiketi autoille, mutta olisihan tuossa tavoitetta. 

Opasteet ainakin olivat selkeät ja eri vaihtoehtoja jos minne, olisi ollut mielin määrin. 

Kyllä Suomen talvi vaan on elämys ja kaunis!

Reissun jälkeen vielä innostuin ajelemaan pojanpojan luo. Valjastin 4-vuotiaalle sukset jalkaan ja poika hiihteli pois tiehensä kotiympyröissä.