Keskiaikapäivien seminaareissa

Jihu, parin vuoden hiljaiselon jälkeen oli mahdollisuus osallistua Kokkolassa  keskiaikapäiville. Tänä vuonna tosin hieman maltillisemmalla ohjelmalla. Minulle riitti  hyvin  seminaareissa istuminen, myyntikojut ja muut lisukkeet kiersin vain pikavauhtia lävitse.Tosin musiikkiesitykset ja sirkustelu nappasi ihan mukaansa vaikken niitä kovin isosti ennättänyt katsellakaan. 

Tänä vuonna seurakuntasalissa oli ainoastaan kolme luentoa, kun yksi luennoista oli peruttu. Ensimmäisestä vielä ikävästi myöhästyin omien päällekkäisyyksieni vuoksi. Loppuosan luennosta toki ennätin kuunnella ovensuusta. Sali oli nimittäin piripintaan täpötäysi - mitä en muista aikaisemmilta vuosilta ihan tapahtuneen. Upeaa, jos ja kun ihmiset kiinnostuvat näistä faktapitoisemmistakin oheistapahtumista!

Ensimäinen seminaari FT, arkeologi Risto Nurmen käsittelemänä, koski kaupaunkäyntiä ennen keskiaikaa. Uusimmat arkeologiset löydöt ovat romuttaneet aikaisempia käsityksiä  keskiaikaisen talonpoikaisasutuksen syntymisestä Pohjanmaan ja Perämeren liepeillä. Rannikolla vaikuttikin  rautakauden lopulla voimakas ja kehittynyt kaupankäynti ja siihen erikoistuneet kauppamiehet, joilla oli laajat kontaktit eri puolille maailmaa.

Yhteisöt elivät ilmeisesti sopuisasti ja 1300-luvulle tullessa olivat myös jo osin sulautuneet toisiinsa. 1300-luvun alkuvuosikymmeninä Pohjanlahden pohjoisosien yhteisöt siirtyivät ruotsalaisen lainsäädännön alle ja talonpoikaisasutus laajeni. 

Kiinnostavaa oli myös kuulla, kuinka kauppamiehiä turkiksineen tuli esimerkiksi Murmanskin suunnalta jokiteitse  nykyisen Oulun seudulle. Tämä aue oli heille päätepiste, koska heillä ei ollut merioikeuksia. vastaavasti taas Pohjanlahtea pitkin saapui etelämpää kauppiaita, joilla ei ollut oikeutta päästä  satamaa pidemmälle. Tämä selittää Perämeren rannikon kauppiaiden vaurastumista. 

FM, väitöskirjatutkija, arkeologi Lauri Skantsi,  sai jatkaa luentoaan jo valmiiksi täydelle salille. Minä löysin irtotuolipaikan lopulta hyvältä paikalta, vaikka alussa jo kauhistuin, menevätkö kaikki seminaarini seisoskellen. 

Skantsi kertoi ajasta ennen Kokkolan kaupungin perustamista eli ennen vuotta 1620. Asutustahan rannikollamme oli jo paljon ennen virallisen kaupungin perustamista. varhaisempi asutus muodosti aina pohjan myös uudemmalle. Rannikolla maankohoaminen oli tärkeä asutuksen kehitykseen vaikuttanut tekijä. 

Ristirannan kylä sijaitsi harjanteella merenlahden rannalla - alueella joka nykyisin on kaupunkikeskustaamme. Kylä koostui muutamasta suurtilasta ja muutamasta pienemmästä tilasta 1500-luvulla. 

Seudun tärkeimmät elinkeinot olivat hylkeenpyynti, kalastus ja karjatalouden harjoittaminen. Parhaat asuinpaikat olivat vesijättömaiden ja rantaniittyjen läheisyydessä. Peltoviljely oli vähäisessä osassa.

Asutusta oli paikoissa, jotka edelleen tunnetaan silloisilla nimillään, kuten Kallinen, Kaustari, Isokylä, Rödsö, Palo, Linnusperä. Vitsari ja Kvikant. 

Asutusta oli myös ulkosaaristoissa hylkeenpyynnin ja kalastuksen vuoksi. Elinkeinojen tuotoilla saatiin ruokaa omiksi tarpeiksi, maksettiin kymmenys veroa ja käytiin myös kauppaa suolan, viljan ja raudan saamiseksi. 

Hylkeenpyynti oli laajamittaista. Lihan ja nahan lisäksi erityisesti traani eli hylkeen ihra oli verraton kaupankäynnin väline. Rannikon talonpojat liikkuivat myyntimatkoilla esimerkiksi Tukholmassa ja olivat kuukausia kalastus-, hylkeenpyynti- ja kauppamatkoilla. 

FT, kielitieteilijä, Peter Slotte kertoi ruotsiksi kielellisistä keskiajan muistoista. Harmillisesti salissa oli silloin enää kourallinen väkeä. Kieli ja myöhäisempi ajankohta verottivat väkeä. Itsekin kyllä arvoin, jaksanko keskittyä kuuntelemaan esitystä ruotsiksi, mutta onneksi jäin. Esitys oli kiintoisa ja pystyin rinnastamaan siinä mainittuja asioita Kokkolan seudun ruotsin kielen murteesta kaksikielisen kotimme kielellisiin asioihin erittäin hyvin. Oivalsin, että perheessämme soljuu iloisesti erittäin monta sataa vuotta vanhaa kieltä edelleenkin!

Oli kiinnostavaa kuunnella, mistä jotkin vanhat ruotsinkieliset sanat ovat johdannaisia. Suomenkielisellekin murretta kuulleelle nämä aukenivat hyvin. Esimerkkinä jäi mieleen murresana steino, kivinen, jonka johdannainen oli stenogher ja nykysana stedig. Tai blodå, verinen, joka johtautuu sanasta blödogher, ja nykyään on kirjakilimuodossa blodig. 

Tuntui kuin kielitieteilijä olisi luetellut sanoja perheemme puheesta...dzinom, dzu:p. stinn, stso:rttå stsä.rna...Tai bein, bröut, röir, röik, heitt, sveittå...Uskomatonta, mutta totta, että nämä sanat ovat minulle aivan rakkaita, vaikka yleensä puhun täysin suomeksi. Sitä on tehnyt kielitajulle viimeiset 30 vuotta kaksikielisessä perheessä eläminen. 

Monia Karleby dialektin piirteitä voi pitää muistoina keskiajalta. Myös paikannimissä on muistoja noilta ajoilta. 

Vanhimmat nimet ovat joko ruotsin- tai suomenkielisiä. Suomen kieli on vaikuttanut paljon myös keskiaikaiseen Kaarlelaan. 

Karttojen korkeuskäyriä ja maankohoamistietoja voidaan isosti hyödyntää paikannimiä tutkiessa. Vesistön määrä alueellamme on ollut yllättävän iso. Alla olevassa kuvassa näkyy nykyinen Kaarlelan kirkon paikka Kyrkbacken- nimen kohdilla. Alue oli silloin saari. 

Karleby- nimen synnystä Slotte kertoi, että ruotsalainen kielentutkija, M. Parkvall arvioi sanan etuliitteen karl (mies) liittyvän jonkinlaiseen talonpoikaisvaruskuntaan. 

Lopuksi Slotte totesi dna-tutkimuksen tulevaisuudessa avaavan uusia näkökulmia ruotsalaisen väestön ikään ja alkuperään liittyen. Mielenkiintoista oli havaita Slotten oman y-dna-tutkimuksen haploryhmän olevan I-M253 eli ihan saman kuin isällänikin oli! Isäni isälinja on pystytty ajoittamaan vuoteen 1460 Edsevön tienoille ja siitä taaksepäin lienee isän sukuhaara matkannut vuosituhansien aikana etelämpää Ruotsin kautta Suomeen kuten myös alla oleva kuva kertoo. 

Vanhoja hääonnittelutauluja ja oma aarteeni

Vihdoinkin löysin luettavaksi tämän alla olevan kirjan, jonka alun perin näin vilaukselta  monta vuotta sitten. Tarkoitus oli  etsiä kirja käsiini jostain ja hankkia omaksi, mutta kuinka ollakaan - unohdin kirjan nimen! Ja vaikka yritin googlailla ees ja taas hakusanalla jos toisella, ei oikeaa kirjaa löytynytkään enää mistään. Kunnes sitten ihan vahingossa kirjastossa iloinen jälleennäkeminen, kun olin jo luovuttanut...Jee!

Kiinnostus tähän kirjaan lähti onnekkaasta  sattumasta. Muutama vuosi sitten saimme kunnostettavaksi puolison lapsuuskodista vanhan ja hyvin rähjäisessä kunnossa olevan piirongin. Jos emme olisi sitä huolineet, se olisi viety romuna pois. Tiedätte, etten olisi moiseen hävittämiseen suopunut... Niinpä siivosin piirongin tyhjäksi  siipan lapsuuskodin vintillä ja päätin kunnostaa sen.

Siivous itsessään oli jo melkoinen voimainponnistus, sillä lipaston laatikoista löytyi säväyttäviä tavaroita; mm. kauan sitten  kuolleiden ihmisten tekohampaita, valkean silkkipaperin väliin kiedottuna letitettyjä muistoja menehtyneen valkeanharmaista hiuksista, pieniä ruskeita lääkepulloja, irti revittyjä ruotsinkielisen virsikirjan sivuja,  katkottuja variksen- ja harakanjalkoja, joista metsästysseura aikoinaan  maksoi tapporahaa,  ym. aikansa aarteita.  Piironki oli siirretty monta vuosikymmentä sitten romuna ullakolle, kun ei oikein raaskittu sitä kaatopaikallekaan kärrätä. Kukaan ei ollut vaivautunut sitä silloin tyhjentämään... No, toisaalta tämä oli mielenkiintoinen tehtävä. Eräänlainen yhden ajankuvan avaus.    Perusteellisen siivouksen jälkeen kärräsimme koko kapistuksen entisöijälle Alaveteliin.

Tuttavani tapaavat luonnehtia minua ihmiseksi, jolle sattuu ja tapahtuu kaiken aikaa mitä ihmeellisimpiä asioita. Niin kävi nytkin! Olimme huruutelleet entisöijälle piironki avoperäkärryn lavalla tasaista 80 km/h vauhtia.  Kun piironki sitten  oli onnekkaasti punnerrettu peräkärrystä entisöijän pihamaalle, hän kysyi, mikä paperi meiltä tipahti pihaan...

Ihmeissäni sopersin, että eihän meiltä mitään tippunut. Entisöijä kuitenkin viisoi maassa lojuvaa paperia. Kellastunut, taiteltu lappunen  kuin rienasi meitä olemassaolollaan lennähtäen samassa  tuulenpuskan mukana loitommas. Juoksin paperin kiinni. Ihmeissäni avasin tuulessa karkuun pyrkivän, huolella  taitellun ja keltaiseksi kulahtaneen  paperin. Taitoksista  paljastui ikivanha hääonnittelutaulu! Taitettu paperi oli ollut kätkössä  jossain piirongin laatikon alla - ilmeisesti lähemmäs 150 vuotta!. Entisöijä totesi, että entisaikoina tärkeitä tavaroita tavattiin joskus tarkoituksella näin jemmata... Joissakin piirongeissa kerrotaan olleen jopa salaluukkuja... Ihmeistä suurin, ettei paperi ollut lennähtänyt taivaan tuuliin  automatkalla! Olin niin onnellinen löydöstä, että ei tosikaan...

Emme olleet moisista  onnittelutauluista aikaisemmin kuulleetkaan, mutta nyt tämä  aiheeseen liittyvä kirja toikin niistä esiin enemmän tietoa. Kirja on koostettu Österbottningen-lehdessä 1992  olleen hakuilmoituksen pohjalta. Ilmoituksessa oli etsitty  lähiseudun vanhoja muistotauluja.  En muista ilmoitusta nähneeni ja tuskin olisin siihen sen kummemmin reagoinutkaan - eihän minulla silloin vielä ollut tietoa siipan suvun muistotaulusta...

Mutta koska suvun hääonnittelutaululla ei ollut mahdollisuutta päästä kuvattavaksi tähän kirjaan, niin esitellään se nyt tässä ja samalla muutama muukin Kokkolan seudulta oleva työ! Mutta oman työn esittelyn jätän tietysti sokeriksi pohjalle, ensin ne muut!

Kaksikielisestä kirjasta (wau - todellista vaivannäköä!) selviää, että muistotaulut olivat yleisiä Suomen rannikon maalaisväestön keskuudessa. Niitä on vain vähän tallella, mutta niitä oletetaan olleen aikoinaan lähes joka talossa. Kirjaan on kerätty yhteensä 63 taulua Kokkolasta ja lähiseudulta. Suurin osa tauluista on ruotsinkielisiä ja  vuoden 1840 jälkeiseltä ajalta.

Muistotauluja tehtiin sekä itse että myös tilattiin paikkakunnan maalareilta tai kirjoitustaitoisilta henkilöiltä. Näitä häätauluja annettiin tyypillisesti hääjuhlassa ja niitä tavattiin ripustaa hääsaliin esille. Tauluja kehystettiin usein ja säilytettiin arvokkaina muistoina.

Muistotaulut tehtiin yleensä valkoiselle paperille tussilla tai musteella kirjoitettuine teksteineen. Kirjoitusten ympärille maalattiin vesivärein kukkakuvioita tai niitä leikattiin myös paperista. Tyypillisiä aiheita olivat esim. kukkavaasit, runsaudensarvet, enkelit, kukkakranssit, ihmisaiheet, ruusut ja kurpitsat. Teksteinä tauluissa oli  lainauksia raamatusta sekä tervehdyksiä ja onnentoivotuksia.

Tämä alapuolella oleva taulu löytyy Kokkolan kotiseutumuseon kamarin seinältä. Kuva on otettu lasitaulusta joten se on kuvassa haaleampi kuin itse paikan päällä katsottuna.

Taulu on tehty hääparille Karl Karlsson Haukilax, s. 7.1.1852 ja Anna Brita Andersdotter Korpi (Heikkilä), s. 6.1.1851.Vihkimisajankohta ei käy taulun pitkästä tekstistä selville, mutta netistä löydän tiedon, että se olisi vuosi 1872.  Taulun on tekstin mukaan tehnyt morsiamen serkku Anna Greta Hannila.

Sukutiedostoja selailtuani paljastui, että tämä taulun  Anna Brita-morsian oli "oman tauluni" Maria-morsiamen serkku! No, eipä siis ihme, että taulu on löytänyt tiensä Kaarlelan kotiseutumuseoon, kerran se on siippani  suvun vanha sukutalo, täältä Korpilahden kylästä Kirkonmäelle aikoinaan siirretty.

Seuraava,  alapuolella oleva onnittelu on annettu vuonna 1875 hääparille Matts Karlsson Borg, s. 20.9.1850 Kaarlela  ja Maja Lisa Mattsdotter Heikkilä, s. 19.4.1856  Kaarlela. Kuvan antajana mainitaan äidin sisko  Maria Liisa Kaukå.

Sulhasen tiedetään olleen tilallinen Puntuksen tilalla Palonkylässä, Kaarlelassa. Kirkonkirjojen mukaan hän oli myös kunnanneuvoston puheenjohtaja  vuosina 1873-1882.

Ja eteenpäin... Kukkakuvioinen taulu alla on vuodelta 1878. Työn on lahjoittanut "brudgummens syster" eli sulhasen sisko Katarina Lovisa Johansdotter. Hääparin nimet ja patronyymit tiedetäään, mutta koska työssä ei ole mainittu muita nimiä, tarkempi tieto on saavuttamattomissa...

Sulhasen nimi on Lars Johan Johansson, morsiamen Maria Lowisa Henriksdotter.

Sinisävyinen kukkataulu on  vuodelta 1878. Taulun on lahjoittanut hääparille sulhasen sisko  Maria Mattsdotter Sväins. Sulhanen, Johan Mattsson Sweins-Svenfors on syntynyt 19.8.1855 Öjassa ja morsian Maria Hansdotter Tjäru 26.11.1853 Öjassa. Johan oli tilallinen Sweinsillä.

Ja vielä yksi työ kirjasta...

Työn on lahjoittanut morsiamen serkku Edla Sofia Hassis  vuonna 1867. Sulhanen Matts Bredskär oli syntynyt 25.10.1843 ja morsian Maria Lovisa Björndal 25.1.1850.

Ja sitten tähän "omaan", hyvin rakkaaseen tauluun. Nykyään se on kotonamme entisöidyn lipaston yllä. Aikani etsin siihen kirppareilta sopivia kehyksiä, mutten löytänyt. Niinpä tyydyin uusvanhaan. Vaihdan parempiin, kun joskus jossain tulee vastaan..

Tämä taulu on selvästi yksinkertaisemmin tehty, kuin monet kirjan häätauluista. Siksi oletan, että sen lahjoittaja saattaa aivan hyvin olla myös taulun tekijä. Kirjasta ei muutoinkaan löytynyt tyyliltään samankaltaista onnittelutaulua. Lisäksi tekstissä on tullut kirjoitusvirhe yhdessä sanassa ja sana on suloisesti viivattu yli...

Taulu on omistettu hääparille Matts Huchta ja Maria Elisabeth Prest. Työn on lahjoittanut morsiamen serkku Anna Kaisa hääonnitteluna vuonna 1856. Jep, jos siippani sukunimeä ei olisi aikojen saatossa vaihdeltu, olisin minäkin Huchta...

Matts oli syntynyt 03.02.1828 ja Maria puolestaan 03.05.1835.

Teksti taulussa on vaikeaselkoista vanhoista kirjainmuodoista johtuen. Lisäksi välimerkkien puuttuminen tekee tekstin lukemisesta enemmän kuin haasteellista.  

"Lyck önskan

Till detta beder wärda brude par.

Mats  Huchta och

Maria Elisabätid Bräst

Gom med waranan gamman träda i ett frittligt äctta förbund

år 1856

Gud välsigne detta hiertan bil de detta wänner band får i glädiän som i smärtan bugne döm med fader band bästa fatt i de mösans lön och ro

Blifve kärlek bygd och tro blis. We många blifvwe lugna deras oåf sfilda år bärn som deras hierta hägna träda frunt i deras spår endrägt frid och gtriftligt hopp bygge deras lopp läs dem gärre i din frus fan glädiens dag till möte gå tåligt lida för din fruftan då du läggär fårdet på för warandra som du böd wara ett i lif och död

gratulerar af en kär kusin

ANNA KAISA MD HA utus"

Kyseessä  oleva hääpari on siis jo edesmenneen appiukkoni isoisän vanhemmat. Perimätieto suvussa on tallentanut useamman tarinan etenkin tästä perheen emännästä - mutta niistä enemmän joskus muulloin...

Tässä kukkakuvitusta lähempää...Roosaa, sinistä ja vihreää...

Teksti on vaikeasti luettavaa, mutta kyllä siitä selvän saa, tosin ehjiä lauseita tekstistä ei ole nykypäivän tapaan helppo koostaa...

Tällainen on siis  yksi aarteistani. Olen niin tavattoman onnellinen, että se sattui kohdalleni juuri tällä tapaa!

LÄHTEET: Katarina Holm. Karleby Hembygdsförening r.f..Till detta hederwärda christeliga brudpar. Minnestavlor från Karlebynejden i norra svenska Österbotten. 1995.

Kaksi ja puoli-kielinen perhe

Mietin kauan tämän kertaisen kirjoituksen otsikkoa. Se ei tarkoita samaa kuin kaksi- ja/tai puolikielinen perhe... Ajatuksena oli   perjantaina vietettävän  (6.11.) Ruotsalaisuuden päivän tiimoilta kirvoittaa kirjoitus arkisesta elämästä, jossa käytetään molempia kotimaisia kieliämme, suomea ja ruotsia.

Olen  täysin suomenkielinen. Lapsuuskodissani  puhuttiin leveää Etelä-Pohjanmaan murretta. Tunnustan vielä lukioikäisenä vallan ahdistuneeni ruotsin opinnoista. Väkisinkin mieliin muistuu äiti, joka hoki, että lue, lue ruotsia, vielä sitä tarvitset ja muistan kyseenalaistaneeni moisen intoilun.

Ensimmäinen kosketus ruotsinkielisiin taisi tulla 16-vuotiaana. Sain kesäpestin ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Itse asiassa moneksi kesäksi. Suuri osa työkavereistani oli ruotsinkielisiä. Ihmiset olivat mukavia, vaikka paljon  puhetta meni sivu suun. Anders, Sixten, Johan, Stefan, Glenn, Rainer, Camilla...Uusi maailma ihan nimistä lähtien. Avarruttava kokemus kaiken kaikkiaan.

Vaan äidit tietävät kaiken aina paremmin. Niin minunkin äitini. Otin ja avioiduin ruotsinkielisen kanssa, vaikkei siihen aikaan ollut edes keksitty kampanjaa "Ota riski ja rakastu suomenruotsalaiseen." Hassua, mutta vähemmistökansalaiseen hurmaantumista ei kotonani mitenkään  kyseenalaistettu, enkä itsekään tajunnut sitä oudoksua.

Kun muutin Kokkolaan, pääsin porautumaan pienen  ruotsinkielisen kylän agraarielämään. Myönnän, jonkinmoinen kulttuurishokki oli varmaan  saapua vieraan kieliyhteisön keskelle ummikkona. Vaikka sentään kaikki muu paitsi kieli ja sen mukana tietyt tavat  oli ihan kuin muuallakin.  En tiedä, minkä verran olisi ollut hyötyä huolellisemmin tehdyistä kouluruotsin opinnoista, sillä anoppilassa puhuttiin ruotsiksi ainoastaan  hyvin vahvaa ja vanhaa murretta. Alkuun en ymmärtänyt sanaakaan, mutta  nyökkäilin herttaisesti asiaan jos toiseenkin.

Ensimmäisiä outoja sanoja muistan olleen sana föyse. Sanaa toistettiin mennen, tullen ja palatessa. Sulhoni kotona oli maatila ja vasta paljon myöhemmin minulle kirkastui, että föysehän oli tietysti navetta. Aivan niin kuin kuddå on lehmä. Puhumattakaan siitä, että juuri poikinut lehmä on burikuddå...eipä tullut ihan ensimmäisenä mieleen.

Monet asiat opin kantapään kautta. Öykk meir vede, huudellaan  meillä edelleen, kun takkaan pitäisi lisätä puita. Ny far vi i sendji,  tokaistaan nukkumaan mennessä ja stedi jeer, kun pitää pysähtyä just tässä. "Tuku teen" oli pitkään ongelmallinen, mutta sehän oli vain "tuollaiset", kun taas "tukan teen" tuollainen. Keväisin appiukko laittoi "setåpeeronoita" maahan. Iloinen oivallus, kun tajusin, että ei ne normaalia istutusperunoita kummempia olleet!

Lintubongarin ura ei saanut minulla heti täyttä tuulta siipiensä alle. Täytyy olla melkoinen selvännäkijä tajutakseen, että peråtjuve  tarkoittaa närheä,  sperrintsi haukkaa tai  skvirotraste räkättirastasta. Pelkkä skviro taas tarkoittaa ihan vaan ripulia, joten tarkkana täytyy  bongarinakin olla ja katsoa myös, mitä pönttöön päästää!:)

 Kun oltiin jäällä,  kuului "pimpplå fur sonder." Luulin ensin, että jotain paljon härskimpää tapahtui, mutta selvisikin, että pilkkivapa vain meni rikki.   Siipan lempilausahduksia oli joskus "Göyle satt i stöyle och tugga möule." Voisi kai kääntää kuta kuinkin, että hullu istui saappaassa ja puri hometta. Tätä ei olisi koulussa opetettu...   Ei myöskään sanaa snårvalpe, jonka suora käännös olisi räkäpentu, näin on perinteisesti kutsuttu kylän lapsukaisia.  Kun lapset kitisevät, meillä ärähdetään "slut ti marr" ja marina lakkaa yleensä heti. Tänä iltana tosin kuulin, kun nuorimmaiseni selitti äkäilevästä äidistään tietsikalla kaverilleen "Hon e so marro i da...

Meillä  lapset kävivät päiväkotinsa ja peruskoulunsa ruotsiksi. Oikeastaan sitä ei edes mietitty, koska naapuruston lapset olivat siihen aikaan kaikki ruotsinkielisiä.  Hassua, että parissa kymmenessä vuodessa kotikylämme  asutus on muuttunut paljon - nyt lapsista  isompi osa  käy suomenkielisessä koulussa.

Kokkolan ruotsin murre on siitä kumma kieli, että sitä aika harva tajuaa. Hyvin vanhaa kieltä, jota olen oppinut mainiosti  ymmärtämään, mutta harvemmin puhumaan. Kirjoittamaan sitä vähemmän pyritäänkään. Oma kieli on minulle niin iso asia, että koen puolet persoonastani katoavan, kun vaihdan kieltä. Siksi olen sinnitellyt useimmin sitkeästi suomella. Silti huomaan ajattelevani jotkut tietyt sanat ruotsin murteella. Tällaisista voisi mainita joulukuusen kimaltavista koristeista sanaa "glittre", en tiedä miten saman asia voisi selittää yhdellä sanalla yhtä kuvaavasti suomeksi.

Koulun vanhempainvartit sun muut keskustelut on käyty yleensä niin, että ope on puhunut ruotsiksi ja minä suomeksi. Ongelmaa ei ole ikinä ollut... uskotteko, että itse asiassa nautin ruotsin murteesta! Sanat ovat hyvin kuvaavia. Olen oivaltanut, että kieli on myös iso osa kulttuuria. Vähän pelkään, miten tämän murteen jatkossa käy. Ainakin iso osa sanoista katoaa kaupungistumisen myötä.

Meillä kielet ovat olleet sikin ja sokin niin kauan kuin lapsia on ollut. Siipan kanssa puhumme suomea. Kun esikoinen syntyi, pakotin suorastaan hänet puhumaan lapselle ruotsia. Alkuun se oli vaikeaa. Toisen kohdalla kaikki oli jo itsestään selvää. Koska ymmärrämme kaikki sekä suomea, ruotsia, että ruotsin murretta, kielet lentelevät ristiin rastiin ilman että edes huomaamme. Minä puhun suomea pojille, siippa ruotsia. Yhteinen kielemme on suomi. Pojat puhuvat toisilleen joko suomea tai ruotsin murretta tilanteesta ja seurasta riippuen. Poikien väliset tappelut  onnistuu ilman kangertelua kaikilla kolmella kielellä:)

 Jos kysyn joltakulta perheessäni, puhuiko hän puhelimessa suomea vai ruotsia, ei välttämättä osata vastata. Perheeni kieli vaihtuu lennosta sen mukaan, minkä kielinen ihminen on vastassa. Joskus on ollut hassuja tilanteita esimerkiksi junamatkoilla tai Itä-Suomessa. Olen  paapattanut pojille suomeksi, sitten on puhelin soinut ja puhelimeen on vastattu kirjakieliruotsilla asiallisesti keskustellen. Hetkeä myöhemmin pojat ovat intoutuneet juttelemaan omalla ruotsinmurteellaan. Se jos mikä kääntää päät! Ehkä tilanne tuntuu sivullisesta oudolta, vaikka meille se on ihan tavista.

Kaverisuhteilla on iso rooli. Vanhemman lapsen kavereista tosi moni on ollut täysin kaksikielisiä ja nykyään iso osa kavereista on suomenkielisiä. Isompi vaihtoi  kielensäkin suomeen, kun lähti ammattia opiskelemaan ja armeijaan. Vaikka kylämme on paljon suomalaistunut, on nuorimmaisemme kaveripiiri pääosin ruotsinkielistä. Harrastukset taas puolestaan on  hoidettu  suomeksi. Kirjahyllymme lastenkirjaosasto on nähtävyys sinänsä. Siellä on sulassa sovussa satoja kirjoa sekä suomeksi että ruotsiksi. Joo, olen lastenkirjafriikki molemmilla kielillä:) Yleensä luin sadut lapsille vain omalla kielelläni, mutta välillä eteen tuli tilanteita, että lapsi valitsi  hyllystä kirjan, joka oli sillä toisella kotimaisella ja se oli pakko kuulla juuri  tietysti sinä iltana, kun siippa oli töissä...

En tiedä ovatko lapseni kaksi- tai puolikielisiä. Unissaan he puhuvat ihan kumpaa kieltä sattuu. Eivät osaa oikein itsekään sanoa, kumpi kieli on vahvempi. Se on niin tilannesidonnaista.  Toisen pojan eskarissa todettiin vuosia sitten, että oikeastaan poika on täysin kolmikielinen, koska hallitsee murteen niin hyvin. Hei, ehkä me ollaan  sitten  ainakin kaksi ja puoli-kielinen perhe.:)

Tässä vielä kiva linkki Kokkolan ruotsiin !Karlebysprååtsi, var så god!

                                            Hyvää Svenska dagenia:)