Unissasaarnaaja Irene Hirvi

Tämä päivitys lähti liikkeelle, kun kuuntelin Arpan uutta levyä. Siellä on kappale  "Maailman hitain biisi", joissa mainitaan nainen nimeltä Irene Hirvi. 

Kolme vanhaa ikkunaa tuli viime yönä uniini

Ne kysyi soitanko bändissä, vastasin, soitanpa tietenkin

Yks kertoi nimeksensä Irene Hirvi, toinen sanonut ei sanaakaan

Kolmas oli ruvella kulmistaan, se oli antanut mennä taas, ja lauloi

Tää on maailman hitain biisi, sen nyt laulan mä sinulle

Niinku etana tai kilppari, oli mikä oli tää on sinulle

Ne kysyy lähdenkö heidän matkaan, sanoin ei tulis kuuloonkaan

Mä oon kiinni aamusta iltaan ja mä nukun kun mua nukuttaa

Sain heiltä muistoksi mandoliinin joka soi täällä vieläkin

Siihen on kaiverrettu Irene Hirvi kaunein tikkukirjaimin, ja mä lauloin

Tää on maailman hitain biisi, sen nyt laulan mä sinulle

Niinku etana tai kilppari, oli mikä oli tää on sinulle

-Aaro "Arppa" Airola; Maailman hitain biisi-

En aluksi  rekisteröinyt mitenkään kappaleesta naisen nimeä, kunhan fiilistelin ja kuuntelin hyvää musaa. Oletin, että sanoituksessa on kuvitteellinen nimi.   Mutta sitten samalla viikolla selailin vanhoja sanomalehtileikkeitä. Kuinka ollakaan, siellä tuli vastaan sama Irene Hirvi. Mietin, missä olen törmännyt aiemmin tähän nimeen. Sitten muistin.  Pieni googlailu avasi asian. Taas tosi mielenkiintoinen juttu kaatui eteeni kuin sattuman sanelemana! Olen koukuttunut Irene Hirven tarinaan. 

Irene Hirvi oli lohtajalainen unissasaarnaajatyttönen, joka saarnasi 11-vuotiaana kuukauden ajan kotonaan - pääasiassa vuoteesta käsin, mutta myös muutamia kertoja pihamaalla. 

Yllä: Suomen kuvalehdessä 24.6.1939 julkaistu kuva unissasaarnaajasta. Kuvaaja V. Hanni. 

Kirkkomusiikkilehdessä vuodelta 1939 on kiinnostava kuvaus Irene Hirvestä. Artikkelissa kerrotaan Professori Aarni Voipion  haastatelleen ja laulattaneen  radio-ohjelmassa nuorta unissasaarnaajaa. Voipio kuvailee Hirven horrostilan saarnatessa olleen  verraten kevyt. Hirven ääni esimerkiksi oli samanlainen kuin valvetilassa ja hän kertoi muistavansa saarnansa normaalitilaan palattuaan. 

Irene makasi saarnan aikoina sängyssään, mutta hänen kuvaillaan saarnatessaan ollessa olleensa taivaassa, pois omasta ruumiistaan.  Irenen  sielu tuntui olevan Vapahtajan luona kruunu päässä kuin unessa. Tilan kuvaillaan olevan kuitenkin paljon tavallista unitilaa voimakkaampi. 

Erikoista kyllä - Irene Hirven horroskohtaukset kestivät vain  alle kuukauden ajan. Väkeä hänen saarnojaan kuuntelemassa oli satoja,  parhaimmillaan jopa tuhat ihmistä. Irene saarnasi yleensä sängyssään, mutta kun kuulijajoukko kasvoi tuhatpäiseksi, siirrettiin kodin pihapiiriin keinutuoli, josta  käsin hän saarnasi kuulijajoukolleen istualtaan. Tuolloin hänen kerrotaan saarnanneen kuusi kertaa saman päivän aikana. Sanomalehtiartikkelissa kerrotaan tytön maininneen, ettei paria viikkoa aikaisemmin ollut edes uskonut Jeesukseen. 

Irene kertoo näystään, jossa hän kulki Tyynellä valtamerellä laivassa pikkuveljensä kanssa. Irene kuvailee, kuinka laivan sisältä nousi paholainen, joka käski Irenen kiusata ihmisiä, vaikkei hän halunnutkaan. Irene kertoi enkelin seisseen vieressään taistellen vihollista vastaan, mutta Irene kuvailee olleensa paholaisen puolella. Lopulta enkeli kuitenkin voitti ja Irene kertoo kääntyneensä hänen puolelleen. Kirkkaan valon ilmaannuttua ympärilleen korkeuksista Irene tajusi uskovansa Jeesukseen. Irene kertoo, että hän saapui taivaaseen, jossa Jeesus alkoi puhua hänelle. Irene kertoo nähneensä tuttuja kuolleita ihmisiä, muun muassa naapurin edesmenneen emännän. 

Irene kuvailee olleensa aluksi portinvartijana taivaassa, mutta päässeensä myöhemmin sisälle, samoin kuin myös  helvettiin Jeesuksen taluttamana. Irene kertoo taivaan ovessa lukevasta tekstistä, jota ei osata lukea helvetissä eikä taivaassa, mutta Irenelle teksti on kerrottu: "Jeesuksen Kristuksen Jumalan pojan veri puhdistaa meitä kaikista synneistä." Hirven kerrotaan nostaneen sängystä päin oikeaa kättään silloin, kun hän puhui taivaasta ja vastaavasti vasenta kättään puhuessaan helvetistä. 

Hirven kertomuksissa on kiinnostavia ajatuksia, kuten että taivaassa olevat vanhemmat saavat taivaassa rukoilla lastensa puolesta, mutta eivät  saa surra heitä. Jotenkin kaunis ajatuksena...

Kerrotaan, että monet pitivät tytön puheita leikkinä mutta kuultuaan häntä, kävivät kovin vakaviksi. Tyttöä pidettiin Jumalan ilmestyksenä. Irene Hirven tyypillinen puhe sisälsi usein Siionin kanteleen virren  nro 546.  

Hirvi kertoi tapaavansa Jumalan vasta, kun hän kuolisi 13-vuotiaana. Saarnojen väliajoilla tyttönen kirmasi ikäistensä lasten kanssa pihamaalla, mutta tiesi tarkalleen, milloin uusi saarna alkaisi. 

Irene Hirvi julisti taivaallisia näkyjä muutaman viikon ajan kesällä 1939. Näyt loppuivat äkisti, kun joku oli aikeissa ryhtyä rahastamaan nuoren unissasaarnaajan näyillä. 

Unissasaarnaaminen on professori Voipion määritelmän mukaan hengellistä puhetta, jota puhuja pitää ihmeelliseltä näyttävässä ja epätavallisessa, jakautuneessa sieluntilassa., joka tila ei kuitenkaan ole yliluonnollinen. Se on toimintaa, joka erinomaisella mainostusarvollaan  voi avata  monenkin  kuulijan korvat  saarnatulle sanalle ja siten tuottaa siunausta. Mutta se on samalla vaarallista toimintaa, koska puhujalla on erikoisen suuret kiusaukset  päähänpistoihin ja hengelliseen keinotteluun ja kuulijoillakin kiusaus oikean ja väärän jumalallisuuden sekoittamiseen. 

Kirkkomusiikkilehden tallenne Irene Hirven virrestä.  

Irene Hirvelle on pystytetty muistokivi Lohtajalle. Tein kovan työn selvitellessäni, missä kivi sijaitsee. Onneksi löytyy avuliaita lukijoitani, jotka kykenevät selventämään asiaa jos toistakin.  Tarkemmin ottaen muistokivi  löytyy Marinkaisista  erään talon pihalta. Paikka on sama, missä Irene Hirvi asui ja saarnasi. Eräs lukijani kertoi, että ensimmäisen koronakesän tietämissä pidettiin seurat Hirven silloisen  asuinpaikan pihapiirissä, missä siis muistokivikin sijaitsee. Tuossa tilaisuudessa oli myös esitelty lehtileikkeitä Irene Hirvestä. Nykyiset asukkaat eivät ole Irene Hirven sukulaisia. Muistokivi näkyy etäältä tielle, mutta itse teksti on luettavissa ainoastaan pihan suunnasta. Siksi en lähtenyt sitä kuvaamaan. 

Yhteyshenkilöni (joka ei halunnut nimeään esiin) kertoi Irene Hirven kuolleen noin vuonna 2006 Keravalla tai siellä päin ainakin. Hänellä on lapsiakin elossa ja heille Irene Hirven iso rooli oli ollut yllätys, kun he vierailivat esi-isiensä mailla muutama vuosi sitten. No, ainakin tuli nyt tietoon se seikka, ettei Irene Hirvi sitten kuollutkaan 13-vuotiaana. 

Blogini lukija yllätti minut hulppeasti valokuvalla, joka on nykyään hänen omistuksessaan. Olen todella otettu tästä uniikista, aiemmin julkaisemattomasta kuvasta. Kiitos tästä vielä tuhannesti!💓

Yllä: Kuva yksityisalbumista. Irene Hirvi saarnaamassa kesällä 1939. 

Tämä yllä oleva kuva on siis kuvattu Irene Hirven saarnatessa. Taustalla näkyy varmaankin  se keinutuoli, josta käsin hän saarnasi silloin, kun väkeä oli enempikin paikalla. Ilmeisestikin tämä kuva on otettu päivänä, jolloin oli useampikin saarna.

En ole perehtynyt tarkemmin Irene Hirven taustaan, mutta Österbottningen-lehdessä kerrottiin Irenen Liisa-äidin kuolleen jo ennen saarna-aikaa ja isän, joka ei huolehtinut tyttärestään, asuneen muualla. Samaisessa lehden artikkelissa kerrotaan Irenen joutuneen Libeckin sairaalaan Kokkolaan edeltävänä toukokuuna. Lääkäri Peder on tuolloin kertonut Irenellä olevan hermostokohtauksia, joiden vuoksi hän on puoliksi tiedottomassa tilassa. Sairaalassa levossa ollessaan Irenen vointi kohentui vähitellen. Viimeisinä sairaalaolopäivinä kohtaukset loppuivat tyystin, mutta lääkäri Peder totesi niiden alkaneen sanomalehdistä luettuna uudelleen.  Hän mainitsi myös Lohtajalla huolestuneiden ihmisten halunneen saattaa Irene Hirven uudelleen sairaalaan, mutta se ei ollut mahdollistunut tilanpuutteen vuoksi. 

Teisko-Aitolahti-nimisessä lehdessä Irene Hirven kerrotaan sijoitetun  kunnan puolesta erääseen  taloon. Kaiketikin tuohon, joka näkyy yllä  valokuvassa Irenen saarnatessa. Talo omisti tuolloin Juho Hyyppä. Irene Hirvi on syntyjään Lohtajan Väliviirteeltä, mutta joutui kunnan huoltoon jouduttuaan siirtymään Lohtajan Marinkaisiin. 

Yllä: kuva Kaleva-lehdessä Irene Hirvestä. 

Toimittaja Lakeus-lehdestä kuvaa matkaa saarnapaikalle näin:

-Oli hehkuvan lämmin päivä, kun astuimme hikiseen linjavaunuun.  Vaunu oli jo melkein täysi ja  ja useimmat vaunussa olijat olivat lähteneet  samalle pyhiinvaellusretkelle kuin me. Kuljettaja ilmoittikin, että Lohtajan Marinkaisiin on alkanut oikea kansainvaellus kaikilta suunnilta  ja linjavaunut ovat aina täynnä uteliaita matkustajia. Saavuimme  vihdoin perille ja ja muutamia satoja metrejä kuljettuamme varjoisaa metsätietä tulimme  tapahtumien keskipisteeseen.  Ihmisiä oli jo kerääntynyt melko runsaasti. Toiset istuivat nurmikolla, toiset kivillä ja kannoilla. Oli muutamia penkkejä ja alassuin käännettyjä silakkanelikoitakin istuimina. 

Sanomalehti Kalevassa toimittaja kertoo Irene Hirven kuvausta taivaasta:

-Siellä on tavattoman kirkasta, silmillä ei tahdo nähdä mitään. Vuoria, metsiä, niittyjä eikä merta näy. Siellä on hyvin suuri linna, johon kaikki mahtuvat.  Siellä syödään elämän leipää, joka on Jeesuksen ruumis. Siellä on suuri lähde, missä on Jeesuksen veri. 

Irene Hirvi on myös kuvannut toimittajalle, miten jokaista ihmistä varten on varattu taivaassa kruunu, niitäkin varten, jotka joutuvat kadotukseen, samoin valkoiset vaatteet. Kadotettujen kruunut jäävät sinne käyttämättöminä. Irene Hirvi kuvasi myös, kuinka taivaassa käydessään  asettaa Jeesus hänen kruununsa hänen päähänsä. Mutta se on vain matalasti painettuna hänen päässään, sillä vasta kuoleman jälkeen se painetaan pysyvästi päähän. Irene kuvaili kuitenkin, että hänen kruununsa loistaa joka käynnin jälkeen kirkkaammin, koska hänen uskonsa vahvistuu päivä päivältä. 

Sain myös mielenkiintoisen yhteydenoton muistokiveen liittyen Sarianne Lokasaarelta. Hän kertoi, että heillä oli aikoinaan koulussa ala-asteella piirustuskilpailu, jossa aiheena oli piirtää kruunu, joka sitten maalattaisiin Irene Hirven muistokiveen. Sariannen piirtämä kruunu voitti kilpailun ja se maalattiin kiveen. Sarianne kertoo olleensa mukana muistokiven julkistamistilaisuudessa. Hän arveli vuodeksi noin 1998. 

Sarianne kommentoi näin "Hassua kun siitä on jo tosi kauan, ja en edes muistanut, että hänen nimi oli Irene Hirvi, kun olin vielä lapsi silloin. Mutta kun luin kysymyksesi muistokivestä, niin piti heti googlettaa, että no oliko se Irene Hirvi se unissasaarnaaja, että olisiko siitä kyse. Muistan kruunua piirtäessä miettineeni, että sopivan yksinkertainen, mutta kuitenkin arvokas. 

Irene Hirvi kuoli 6.7.2008. Hieno ele hänen jälkeläisiltään, että kuolinilmoitukseen oli liitetty muistokiven kruunun kuva!

Olipahan jälleen kerran mielenkiintoinen asia avattavaksi!

LÄHTEET: 

Anonyymi yhteyshenkilö. Facebook-vastaus. 9.4.2023. Entä kuoleman jälkeen? Suomi24. [https://keskustelu.suomi24.fi/t/2045304/enta-kuoleman-jalkeen] Luettu 26.3.2023. 

Kaleva. 16.6.1939. No. 135. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2000471?term=Irene%20Hirvi&term=Irene%20Hirve%C3%A4&page=4] Luettu 10.4.2023. 

Keskipohjanmaa. 20.6.1939. N. 1000 henkilöä oli kuulemassa. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2023517?term=Irene%20Hirvi&term=Irene%20Hirven&page=1] Luettu 10.4.2023.

Lakeus. Lakeanportaan kynnykseltä. 23.6.2023. No 142. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2034659?term=Irene%20Hirvi&page=3] Luettu 10.4.2023. 

Mitä unissasaarnaaminen on? Professori Aarni Voipio. Kirkkomusiikkilehti. Suomen kirkon kanttori-urkuriyhdistyksen äänenkannattaja.  1.9.1939. 

Sarianne Lokasaari. Facebook-vastaus. 9.4.2023. 

Suomen kuvalehti. Suomen kesää. Nro 25.  24.6.1939. 

Teisko-Aitolahti. 23.6.1939. 11-vuotiastyttönen unissasaarnaajana. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2102312?term=Irene%20Hirvi&page=3] Luettu 10.4.29023. 

Österbottningen. 22.06.1939. Nro 25. En elvaårig ny Maria Åkerblom i Låchteå. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2220730?term=Irene%20Hirvi&page=1] Luettu 10.4.2023. 

Kirkkokonsertissa Lohtajalla

Lauantai ja aikaa rentoutua. Suuntasin auton ratin kohti Lohtajaa, jossa oli perinnepäivä. Harmillisesti sateli rankemman puoleisesti. Niinpä keskityin sisällä pidettäviin tapahtumiin, kuten ilmaiskonserttiin Lohtajan kirkossa.

Lohtaja-päivän kirkkokonsertissa esiintyi jo entuudestaan ihailemani sopraano, Minna-Leena Lahti, säestäjänään pianisti Matti Pohjoisaho.

Minna-Leena Lahti, os. Erkkilä, on kokkolalaissyntyinen freelance oopperalaulaja ja kirkkomuusikko, joka muuten voitti Toivo Kuula-laulukilpailun vuonna 2021. Olen kerran aikaisemmin kuullut Lahden laulavan kirkossa, ja se jäi kyllä todella mieleeni! Juuri siksi päädyin lähtemään tämänpäiväiseen konserttiin. Harmittavan vähän vain oli yleisöä paikalla. 

Matti Pohjoisaho on urkuri-pianisti, jolla on aikaisempi tausta kirkkomuusikkona. Pianistin ura on hänellä uudempi aluevaltaus. 

Konserttiohjelma oli monipuolinen. Alkuun kuulimme Helvi Leiviskän säveltämän ja Uuno Kailaksen sanoittaman "Psalmi aamusta." Ennen konserttia Lahti kertoi löytäneensä tämän sävellyksen konservatorion nuottihyllystä. Sävelmä on jo 1900-luvu alkuvuosikymmeniltä. Leiviskä muuten on asunutkin  osan elämästään Kokkolassa!

Kuulimme myös Ahti Sonnisen "Viisi laulua Raamatun sanoihin." Teos koostuu viidestä laulusta. 

"Luoja,  anna luoduillesi armo ja rauha."  Mitäpä muuta oikeastaan voisi elämältä toivoa. Jonkinlainen tasapainoisuus. Kuuntelen penkissäni soljuvaa pianoa, joka tuntuu lempeiden aaltojen liplatukselta. "Lahden ääni kiirii jokaiseen äsken kirkossa valokuvaamaani kattokruunuun ja lampettiin. En yllättyisi, jos jostain niistä välähtäisi auringonsäde...

Tauno Pylkkäsen" sävellyksiä kuultiin kolme: Pastorale ja Lintu, sekä Kaivotiellä. Jälkimmäiset on sanoittanut suuresti rakastamani runoilija, Einari Vuorela. 

Kuuntelen kauniin musiikin lisäksi kauniita sanoja: "Äiti mikä metsässä puhuu? Onko se metsän sielu?" 

Koskettavin minulle koko konsertissa oli Lastenkamarisarja, joka oli kirjoittanut entinen lohtajalainen kirkkoherrra, jo edesmennyt Mikko Himanka ja säveltänyt Unto Jutila.  Ihastuin tähän iloiseen ja hyväntuuliseen ja silti niin herkkään  kappaleeseen todella kovasti. Himanka oli lähettänyt teoksen Lahdelle vuonna 2010 ja Himangan hänelle osoitetussa kirjeessä, jonka Lahti tilaisuudessa luki, välittyi vaatimattomuus. Ihan sanatarkkaan en muista, mutta kuitenkin Himanka oli todennut, että ei ole pakko esittää...Luoja, oli varmaan upea kunnia saada esittää tuo teos! Sanat olivat niin kauniit, eikä melodia hävinnyt yhtään sanoille. 

Tässä pätkiä sanoista, jotka sain talteen:

"Markkinapaikan muistan ja... tyttönen vielä nuori, olin kai viidentoista, kuitenkin. Teidät muistan... "

"Myös satumaahan pääsevät vain pienet ihmiset...kun iltatähti syttyy, silloin nousee myöskin kuu..."

"Nuku, nuku lapsukainen, nuku peiton alla, vaikka tähdet tippuisi... onhan siellä peiton alla riittävästi lämmin. Turvaisasti, aamuun asti levätä saat siellä... " Lahden ääni kuulosti kuin kehtolaulun hyräilyltä, etenkin loppuosassa. 

UPEA! UPEAMPI! UPEIN!

Kuulimme Sibeliuksen ja Runebergin ruotsinkielisen "Flickan kom ifrån sin älsklings möte. "Sibeliuksen sävellyksistä kuultiin myös" Var det en dröm? "Ruotsin kieli sopii yleensäkin klassisen musiikin lauluihin hyvin.

Yksi lempparisäveltäjäni on myös  Oskar Merikanto, jolta kuultiin Iltakellot.

Lopuksi saimme osallistua yhteislauluun. Lauluun oli kivasti annettu nuotit ja sanat ohjelmalehtisen väliin. Sävellys oli paikallisten käsialaa - eli Eero Erkkilän sävellys Mikko Himangan sanoihin.  Erkkilä lienee Lahden sukua...Hienoa, että tarjoutuu mahdollisuus myös paikallisen tekemien sävelmien esittämiseen arvokkaissa puitteissa. Sävellys oli itselleni tuntematon, mutta kiva oli sitä nuoteista laulaa. Olin myös kuulevinani kirkossa kaikuvan sopraanolaulajan isän komean äänen.:)

Vaivaisukko ja seimi Lohtajalla

Blogin innoittamana olen innostunut silloin tällöin kiertelemään Kokkolan  reunaosissa. Aistin, kuulostelen, seurailen, josko matkalta mukaan tarttuisi jotain uutta kirjoitettavaa. Hyvin avartavaa. Liikun näillä reissuilla lähes aina yksin. En kaipaa seuraa, kun keskityn kuuntelemaan ja kuvaamaan. Sen kummemmin en juurikaan blogijuttujani suunnittele. Yleensä ne ovat suurelta osin intuition johdattamia juttuja. Niin tälläkin kertaa. Kirjoitan siitä, mitä tulee eteen ja joka tuntuu juuri sillä hetkellä kirjoitettavalta. Tosin kirkkoon lähdin alun perin laulamaan sydämeni kyllyydestä Kauneimpiin joululauluihin ja siinä sivussa kuvaamaan ihan eri juttua  - mutta siitä joskus toisella kerralla. 

Saavuin kirkkoon hyvissa ajoin. Vieraita ihmisiä on kiva seurata, siinä sivussa kaikkea kirkon somistuksia. Tämä katosta riippuva, olkinen  "himmeli-kello" on kyllä melkoinen taidonnäyte Kukahan sen on tehnyt? Vaikuttaa ensin ajateltuna joulukoristeena, mutta muistelen nähneeni sen aikaisemminkin. Onko se aina kirkossa esillä?

                                     

Ihastelin myös näyttävää, isoa kuusta kirkon sydämessä. Ja sitten tietystikin juuri tätä tekstiä kirjoittaessani Ylen sivuilla oli juttua juuri tästä Lohtajan kirkon joulukuusesta. Kirkossa ihastelin erityisesti kuusessa olevia enkelikoristeita. Kirkkoon jos minne ne sopivat. Kaunis, pelkistetty kuusi. 

                                     

Tunnelma Lohtajan kirkossa oli miellyttävä. Ulkopaikkakuntalaisena pystyin aistimaan, kuinka ihmiset penkeissään olivat eri tavalla tuttuja keskenään  kuin kaupunkikirkossa istuessa. Iloinen jutustelu kiiri kirkon holveissa ennen tilaisuuden alkua. Kirkko  on muuten muutoinkin sisältä hyvin kaunis. Haaveena on päästä sitä jossain vaiheessa kuvaamaan tarkemminkin. 

Niin kuin aina, kaikki perustuu kohdallani hassuihin sattumiin. Ilmeisesti minulla on jokin kolmas aisti. Poistuin kirkon sankarihautojen puoleisesta sivuovesta, koska halusin tarkastella poistuessani kirkon votiivilaivaa tarkemmin. Tarkoitus oli pikaisesti ylittää katu, mutta juuri kun aioin ylittää, niin eräs rouva kaatui kadulle. Säikähdin itsekin, koska kadussa lumi oli  painautunutta ja hyvin liukasta. Ajattelin, että annan autojen rauhassa ajaa ohi ja vasta sitten ylitän kadun. Pianistina pelkään aina ylitsevuotavan paljon, että murran käteni jossain kompuroidessani. Noh, autoja tuli pitkänä virtana. Jumiuduin kadun reunaan. 

Siinä seisoskellessa  katselin ympärilleni ja luulin jo hetken, että muistin väärin aikaisemmin kuvaamani vaivaisukon paikan. Vaivaisukkohan oli nyt jonkinlaisen karsinan takana! Ei muuta kuin unohtaa  kadun ylitys ja kävellä rauhassa  tapulin luo, jossa vaivaisukko selvästi jo  odotti minua. 

Voi hyvät hyssykät! Vaivaisukon ympärille oli rakennettu upeaakin upeampi seimikuvaelma. Olin aivan otettu. Ensinnäkin pidän jouluseimistä kovasti ja kaikista eniten juuri tällaisista pelkistetyistä. Itse asiassa mielestäni koska joulu on kristillinen juhla, voisi olla enemmänkin seimiä Suomessa  tonttujen sijaan kuten Keski-Euroopan maissa. Ovat kauniita! Kaupatkin pursuavat jos jonkinlaista tonttu-ukkoa, mutta kunnon seimiä löytää harvoin.

Tässä Lohtajan seimessä Maria vartioi puista seimeä, joka on olkien peittämä. 

Maria on veistetty puusta. Karulla tavalla kaunis.Ja tietysti sopii mainiosti vaivaisukon viereen juuri tällaisena.

Ja vaivaisukko, hän on kuin Joosef ikään. Jos ei tietäisi olevan vaivaisukko, niin toki luulisi Joosefiksi!

Ja sitten lampaat! "Ja sillä seudulla oli paimenia vartioitsemassa yöllä  laumaansa..." Sanat osuivat hämärässä  talvi-illassa hyvin kohdalleen. En oikein illan pimeydessä  saanut tarkasteltua, mistä materiaalista lampaan oli tehty, mutta näyttäviä ne olivat! Jonkinlaista käkkäränarua lampaat olivat saaneet villakseen. Todella hienosti tehty.

Siinä kuvaillessani kaksi naista tuli lapsen kanssa paikalle."Katso, siinä on Jeesus-lapsen seimi, toinen naisista sanoi." Minusta tuntui, että olin väärässä paikassa kameroineni. Lapselle hetki oli todellinen, Peruutin, ja annoin hänen katsella. Aina ei ole aika kuvata. 

Sinne jätin seimen, vaivaisukon, Marian ja lampaat. Olin niin kiitollinen juuri joulun alla tästä kuvaushetkestä. En tiedä, kuka seimen on tehnyt, kenen idea se on, mutta se oli juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. KIITOS!

Ps. Olisi kiva tietää lisää seimen pystytysjutuista. Kenen idea, kuka toteutti? Käsittääkseni Lohtajalla on aikaisemminkin ollut jossain seimiä, olenko oikeassa?

Tämän kirjoituksen ja kuvien myötä tahdon toivottaa kaikille lukijoilleni herttaista, kiireetöntä ja sopuisaa joulua!

Koivun istutus Isovihan siepatuille Lohtajalla

11.9.-14  Lohtajan kirkkomaan läheisyydessä istutettiin pieni koivuntaimi. Tarina koivun taustalla liikutti minua. En  päässyt itse tapahtumaan, mutta kiireisen työpäivän jälkeen otin aikaa itselleni, rauhoittumiselle ja ajelin Lohtajalle...

Isoviha (1713-1721)  oli julma sota erityisesti yksittäisten ihmisten näkökulmasta ja etenkin Pohjanmaalla. Venäläiset joukot toteuttivat tsaari Pietari Suuren antamaan määräystä Pohjanmaan täydellisestä hävittämisestä.

Tsaarin määräys maakunnan tuhoamisesta kulkukelvottomaksi kymmenen peninkulman leveydeltä käsitettiin määräykseksi  talojen polttamisesta,  koko väestön surmaamisesta, ryöstämisestä, kidutuksesta,  raiskaamisesta ja vangiksi ottamisesta.

Isoviha koskettaa omaa sukuanikin, joka Etelä-Pohjanmaalla koki kovia isovihan melskeissä. Eräskin esiäitini, Sofia Jacobsdotter Viisala, os. Isopellinen, menehtyi 24.4.1715 vihollisten polttamana...Sofia oli tällöin 47-vuotias kahdentoista lapsen äiti. Erästä toista esi-isääni  (jonka nimeä en juuri nyt saa mieleen) venäläiset kiduttivat juoksettamalla häntä pihakaivon ympäri niin kauan, että hän menehtyi. Kolmas esi-isä,  David  Henriksson Skottari/Stortarvonen, joutui isonvihan aikana Venäjän armeijaan, jossa hän katosi vuonna 1720...

 Kerrotaan myös oman sukuni piilotelleen isovihaa  metsäsuon keskellä olleessa piilopirtissä. He olivat nälkään jo kuolemaisillaan, kun esi-isäni talvipakkasella lähti kotiinsa taivaltamaan, josko siellä olisi mitään syötäväksi kelpaavaa jäänyt. Hän löysinkin jyviä riihen  hirsien välistä ja he saivat jotain nälän voittaakseen. Kerrotaan myös, että kaksi esivanhempaani lähes yltiöromanttisesti kohtasivat toisensa piilopirteillä lymytessään ja myöhemmin avioituivat!

Mutta omasta suvusta laajempiin sfääreihin! Hyväosaiset virkamiehet, papit ym. pakenivat sodan alta pois Ruotsiin. Siksi esimerkiksi seurakuntien haudattujen kirjoissa  ei ole yksiselitteisesti tietoja kaikista menehtyneistä.  Kelläpä olisi ollut taitoa tai aikaa niitä silloin kirjatakaan. 2000-luvulla Venäjälle lapsiorjiksi joutuneiden nimilistat löydettiin  mikrofilmiltä Suomen Kansallisarkistosta.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi peräti 300 vuotta isonvihan alkamisesta. Lohtajan vanhan kirkon paikalle - nykyisen seurakuntatalon pihamaalle -istutettiin koivuntaimi isonvihan lapsiuhrien muistoksi. Paikalla oli myös Lohtajan koululaisia, jotka istutuksen jälkeen asettelivat kukka-asetelman koivun juurelle.

Tämä pieni koivuntaimi on tuotu paikalle Lohtajan Perttulasta. Syykin on selvä. Perttulan talosta vietiin peräti viisi veljestä  orjaksi venäläisten matkassa. Kaikkiaan Lohtajan pitäjästä vietiin lapsiorjia viidestäkymmenestäkahdesta talosta  peräti 150  ja koko maasta tuhansia!  Suurin osa lapsista oli kymmenen molemmin puolin olleita poikia. Pelkästään Lohtajalta Venäjälle kuljetettiin  yhteensä vankeina kaikkiaan 341 henkeä.  Osa lapsista joutui ilmeisesti kaleeriorjiksi muihin maihin laivaa soutamaan. Kuten kuvitella saattaa, hyvin harva lapsista  - tai  muistakaan vangeista,  pääsi koskaan palaamaan kotimaahansa. Kirkonkirjojen mukaan lohtajalaispojista kahdeksan tuli takaisin kotimaahansa!

 Mutta miksi juuri koivu? Muistomerkin ideoivat seurakunta ja kotiseutuyhdistys.  Alkuperäinen ajatus koivusta on lähtöisin Mikko Himangalta, jonka aloitteesta koivu istutettiin kirkkomaahan. Hänen mielestään muistomerkin ei aina tarvitse olla tyypillinen muistomerkki. Näinhän se on! Toivotaan, että koivu saa kasvaa paikallaan satoja vuosia, eikä sen tarina unohdu tuleviltakaan sukupolvilta...

Omaan silmääni koivun lehti näyttää kuin sydämeltä...

Sakari Topelius kirjoitti aikoinaan sadun nimeltä "Koivu ja tähti." Satu kertoo Suomesta isonvihan aikana Venäjälle kaapattujen pojan ja tytön epätoivoisesta halusta löytää takaisin kotiin ja perheensä luokse. Lapsien ainut muistikuva kotipaikasta oli talon pihalla kasvanut koivu, jonka oksilla kaksi lintua aamuisin lauleli. Iltaisin oksien välistä välkkyi tähti. Pitkän taivalluksen jälkeen tarinan poika ja tyttö löytävät kotiin vanhempiensa luo ja käsittävät, että oksilla laulelleet linnut olivatkin itse asiassa enkeleitä ja  heidän kaksi kuollutta siskoaan... Päivityksessäni kursivoidut tekstit ovat lainauksia sadusta Koivu ja tähti.

”...Niin”, sanoivat lapset, ”mutta mielemme tekee kotiin”.

”Kuka teille osoittaa tien sinne?”

”Jumala”, sanoi poika. ”Sitäpaitsi muistan, että vanhempieni kartanolla kasvaa iso koivu, jossa kauniit linnut laulavat aamunkoitteella.”

”Ja minä muistan”, sanoi tyttö, ”että tähti iltasilla kimaltelee koivun lehvien lomitse...

Myös Topeliuksella oli henkilökohtainen kiinnostus isoonvihaan ja hyvä syy  kehitellä satu "Koivu ja tähti", sillä hänen isän isoisä, Kristoffer Toppelius joutui pakenemaan  vuonna 1714 isonvihan kauhuja äitinsä kanssa piilopirttiin. Kerrotaan kasakoiden kuitenkin löytäneen Kristofferin, ja vieneen hänet orjaksi Venäjälle. Täältä  hän vuosien kuluttua pääsi karkaamaan auringonlaskun suuntaan Etelä-Suomeen ja löysi lopulta äitinsä  Tukholmasta!

 

...Poika vastasi: ”Tulemme vieraalta maalta ja haemme kotiamme, mutta meillä ei ole muuta merkkiä kuin kartanolla kasvava koivu, jossa linnut laulavat auringon noustessa, ja jonka lehvien lomitse kirkas tähti iltasella tuikkii...”

 

...viimein, kuljettuansa toista vuotta, he tulivat eräänä iltana yksinäiseen taloon. Oli helluntai-ilta toukokuun lopulla, ja kesän ensimmäiset lehdet olivat hiirenkorvalla. Kartanolle tullessaan he näkivät siinä suuren, tuuhealatvaisen koivun, jonka pienten, vaaleanvihreiden lehtien loisti iltahämyssä heloittava iltatähti. Illat olivat jo niin kesäisen kuuleat, että ainoastaan tämä tähti, joka on suurin ja kirkkain kaikista, näkyi taivaankannella.

”Tuossa on meidän koivumme!” huudahti poika heti.

”Tuolla on meidän tähtemme!” sanoi tyttö samassa...

 

 

 ”...nytpä tiedän”, sanoi tyttö. ”Enkelit linnun muodossa, jotka koko matkan ovat meitä seuranneet, ja jotka tänä päivänä ovat koivussa kotiintuloamme ennustaneet, ne olivat meidän pienet siskomme, jotka nukkuvat haudassa. Ne aina kuiskasivat sydämissämme: menkää kotiin! menkää kotiin!, lohduttamaan isää ja äitiä! Ne ne myös sanoivat meille: tuolla on oikea koivu, tuolla oikea tähti, tuhansien seassa. Sillä Jumala oli valinnut heidät ja lähettänyt suojelemaan meitä....

LÄHTEET:

KP24.fi. Isonvihan uhreja muistettiin koivulla. [http://www.kp24.fi/uutiset/Default.aspx?newsid=372931] Luettu 13.9.2014.

Genius loci. Paikan henki. [http://geniusloci.chydenius.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=179:isoviha&catid=44&Itemid=191&showall=&limitstart=4&lang=fi] Luettu 13.9.2014.

Markku Isohanni.  Matti Tuomaanpoika Hanni, hänen kätkemänsä raha- ja korukätkö sekä sen löytyminen. Isovihan aika Suur-Lohtajalla. [http://www.hanni.fi/hannikoru/tiedostot/rahakatkonloytyminen.pdf] Luettu 13.9.2014.

Wikipedia. Koivu ja tähti. [http://fi.wikipedia.org/wiki/Koivu_ja_t%C3%A4hti] Luettu 13.9.2014.

Yle uutiset. Koivu pääsi kirkkomaalle lapsiuhrien muistoksi - isonvihan kasakat ryöstivät tuhansia maaorjiksi. [http://yle.fi/uutiset/koivu_paasi_kirkkomaalle_lapsiuhrien_muistoksi__isonvihan_kasakat_ryostivat_tuhansia_maaorjiksi/7465167] Luettu 13.9.2014.

Lohtajan kirkon vaivaisukko

 Lohtajan kirkon tapulin luokse johtaa laattakivinen polku, jonka päässä maailmaa katselee  katoksen alta Lohtajan seurakunnan vanhempi vaivaisukko.

Sinisilmäinen ukko on veistetty vuonna 1822. Sillä on musta tukka ja kokoparta. Ukkoa on kunnostettu useasti. Ukolla oli aikaisemmin tummempi maalaus, mutta nykyään sen pitkä takki on punainen. Takissa on kaulukset, pari nappia ja hihankäänteet.

Oikean käden sormillä ukko pitelee metallista kehotustaulua. Taulun tekstissä lukee "Joka köyhää armahtaa,hän lainaa Herralle." Käden yläpuolella on raha-aukko. Vasemmassa kädessä on keppi.

Ukon pituus on 177 cm ja hartioiden leveys 50 cm.

 Z. Topeliuksen satu kertoo "Puu-Pietarin" tehneen tämän vaivaisukon, mutta Lohtajan seurakunnan käsityksen mukaan  tekijä on ilmeisesti Tomujoelta kotoisin ollut Juho Juhonpoika Koski (1767-1832).

Joka tapauksesa etsin käsiini suomennoksen Topeliuksen sadusta, ja se oli oikeasti satu täynnä jännitystä, ahneutta, rosvousta sekä myös omantunnon ääntä, joten suosittelen sen lukemaan!

"... Hännystakki oli loistavan  sininen, liivit kirkuvan punaiset ja housut räikeän keltaiset. Älä muuta sano! -keikarointiahan tuo  tuollainen on, semminkin kun on kyse vaivaisukosta, jonka on määrä kerjätä..."

Puuäijän viereen on kiinnitetty  kyltti, jonka teksti kuuluu seuraavasti:

"LOHTAJAN PUUÄIJÄ

Lajissaan maailman suurin ja kuuluisin. Tunnettu Sakari Topeliuksen saduista "Vaivaisukko" (Lukemista lapsille I), tehnyt Juho Koski 1825.

Z.Topelius saga "Fattigubben" (I samlingen "läsning för barn I")

Har gjort denna Lochteå fattigubbe Världsberömd.

Lohtajan seurakunta 1984"

Valkean  kyltin alapuolella on toinen kyltti, jossa kiteytyy vaivaisukkojen ajatusmaailma:
                                                       "Kerää maailman köyhimmille
                                                        Åt de fattigaste i världen
                                                        To the poorest in the world
                                                        Kirkon ulkomaanapu
                                                        Kyrkans utlandhjälp
                                                        Finn churchaid"

"...Lohtajan kirkkoneuvosto, hyvää yleistä tapaa noudattaen , päätti teettä oman vaivaisukkonsa, jonka almut jaettaisiin pitäjän puuttenalaisille eli vaivaisille, katseet oitis kääntyivät Puu-Pietariin. Tottahan tuo käsistään taitava koturi  suostuisi tekemään  veistoksen puoli-ilmaiseksi, eli yhdentoista plootun kertamaksulla..." 

Tämä vaivaisukko poistettiin aikoinaan käytöstä kun Lohtajan seurakuntaan tuli uusi vaivaisukko 1800-luvun lopulla, Hiski. Hiski kuitenkin koki kovia, kun se 1900-luvun alkupuolella ryöstettiin ja sen pää heitettiin kaivoon. Nykyään Hiski lepäilee tapulin sisällä ja alkuperäinen ukko paiskii töitä jälleen tapulin luona...

"Kuten hyvin käsität, vaivaisukon tulee olla ontto, jotta sen sisälle mahtuisi säiliö, johon ihmisten lahjoittamat kolikot iloisesti vierivät, kilin kalin kierivät. Ja totta kai säiliön tulee olla lukittava ja avaimen yhden ainoan  luottamushenkilön eli siis kirkkoväärtin hallussa.
Tämän Puu-Pietari mainiosti tiesi ja tähän juuri hänen kieltämättä ovela suunnitelma perustui. Kun hän oli ensin veistänyt äijänkuvan, hän ryhtyi valmistamaan siihen kuuluvaa säiliötä. Säiliön lisäksi hän teki erillisen salalokeron..."

"Kirkon kohdalla karkureista toinen huomasi Puu-Pietarin, luuli tätä vaivaisukoksi ja vihelsi hiljaa:

-Hss, kaveri! Eikös kähmitäkin hiukka kilisevää kun kerta kohdalle osuttiin, vai mitä?

...-Tuossa tuo epeli seistä jököttää eikä ole moksiskaan vaikka yöt päivää rohmuaa kunnon ihmisten rahoja, sanoi muka paheksuen toinen karkureista ja tarkoitti tietenkin vaivaisukon alituista kerjäämistä. Mutta Puu-Pietariin sanat upposivat täydestä ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen.

-Pannaan siltä ensin pää poikki, ehdotti toinen.

-Eipäs kun humautetaan ensin jalat alta ja silputaan sitten koko äijä, sanoi toinen römeästi.

-Eiköhän riitä, että kairataan siltä maha auki ja kähmitään kilisevät..."

Vaivaisukko kuvaa Suomen sodan invalidia, jota on haavoitettu sen vasempaan jalkaan sekä rintaan. Aikoinaan vaivaisukon keräämillä rahoilla ostettiin jauhoja, joita jaettiin joulun alla puutteenalaisille.  K.H. Renlundin museon pystyttämä opastetaulu Lohtajan kirkonmäellä kertoo, että Suomen sodan invalidit olivat 1800-luvulla yksi vaivaishoidon kohderyhmistä.

"...Onnettomana ja tekojaan syvästi katuen Puu-Pietari tunnusti rumat kolttosensa. Aarrekätkönsä hän oli valmis viimeistä kolikkoa myöten luovuttamaan pitjän vaivaisille, kunhan hänen ei vain  tarvitsisi tehdä seuraa  noille kamalille Korsholman karkureille..."

LÄHTEET: K. Santaholma. Vaivaisukot. Tummatukka ja kirkonäijät. 2001.

Topeliuksen satuaarteet. Vaivaisukko. Suom. Irja Lappalainen.  Kuv. Irja Lappalainen. 1991. 2. painos (Tekstin kursivoidut kohdat ja piirrokset  lainauksia tästä sadusta).