Venetsialaisyönä

Vietin venetsialaisviikonlopun yksin. Siippa oli töissä ja lapset maailmalla. Jonkun mielestä ehkä tylsää, mutta minä  nautin. Hektisen työn vastapainona oma, hiljainen seura on mitä mainiointa...:)

Aloitin iltani uinnilla. Vaikka vesi on jo melko kylmää, uin edelleen joka ilta. Muu kotiväki on jo luovuttanut.

Kesävarpaat menossa veteen. Ja joo - ei ole variksensaappaat jalkapöydillä, vaan sandaalikulkijan  väritys. Edelleen kuljen avojaloin sandaalit jaloissa töissäkin.:)

Illan hämärtyessä sytettelin pihaan kynttilöitä. Viime vuonna hankin muutaman ison led-kynttilän, jotka palavat  kuukausia. Vaikka ne päivänvalossa näyttävät rumilta, tekee hämärtyvä ilta niistä  ihan kauniit. 

Toki asiaan kuuluu muutama eläväkin liekki.

Myöhään illan jo pimennyttyä lähdin autoajelulle. Öjan Rantatien varrella en suinkaan ollut ainut. Autoja matoi tasaisena rivistönä molempiin suuntiin.  Oli myös paljon ihmisiä, jotka pysäköivät autonsa sivummalle ja käveleskelivät pitkin pyörätietä rantojen valoja ihaillen. Niin tein minäkin. Tosin en saanut enää hyvää kuvaa mökkiläisten etäämmällä olevista  ulkotulista, oli liian pimeää ja valot  jossain kaukana.. 

Säää oli mitä mainioin. Meren pinta hymisteli lähes aallottomana. Ihanteellinen  keli huvilakauden päättäjäisiin!

 En tiedä miksi, mutta kuvan  valot muuttuivat pimeässä valosydämiksi!:)

 Siellä täällä ammuskeltiin raketteja.  Niiden ujellus  kuulosti aika lempeältä, ei valtaisalta räiskinnältä. Pimeässä yössä ne erottuivat  kauniisti. Vieressäni sillalla  seurueella oli shampanjalasit mukanaan ja he viettivät omaa iltaansa maljoja siinä kilistellen. Ei  hullumpaa!

Rannan lehtipuut värjöttelivät keltaisissa kuoseissaan. Mökkiläisten ulkotulet värisivät  jossain niiden takana. Ikään kuin ne olisivat kirjoittaneet syksyn tarinaa lehtiin...

Kesken hiljaisen yön matkasi mies jostain läheltäni vesijetillään. Moottorin ääni halkoi maisemaa hetken, sitten se katosi vähitellen loitontuen  pois ja  pian oli jälleeen aivan hiljaista.

Vaikkei syksy ole lempivuodenaikani, nautin illasta kovasti. Valoja kauan ihailtuani ajelin grillille ja ostin mättöannoksen. Kotona sen syötyäni uni  saapui ennen kuin huomasinkaan. 

Suntin varrella

Tiedättekö - olen onnistunut viettämään sen sortin kesäloman, etten ole käynyt Kokkolan keskustassa koko kesänä! Tästä keskustastatahan nyt on virinnyt keskustelua kuitenkin enemmän ja vähemmän, sillä Kokkolan keskusta kuuluu autioituneen, kun liikkeet on siirtyneet syrjemmälle. Ja muutakin ikävää - ruskea helmemme, kaupunkia halkova salmi, Suntti, on kuivumisen partaalla!

Lauantai-iltana piti lähteä merelle, mutta akku veneessä ei käynnistynyt, niin katsoin tilaisuuteni koittaneen ja lähdin kävelylle Suntin varrelle.

Olin kyllä aika tyrmistynyt. Toki ymmärtää, että kesä on ollut kuuma ja vähäsateinen, mutta silti...

Kohta loppuu polkupyörien heittely Sunttiin - tai ainakin ne jäävät väkisinkin näkyviin.  Eikä tuonne yöllinen horjahteleva kulkija enää ihan helposti hukukaan...

Muutoin pidän kovasti tästä kohtaa kaupunkia. Nuo reunimmaiset vanhat talot Neristanissa luovat maiseman  Suntin ääreen kerrassaan idylliseksi.

Ja sorsat eivät kaupunginsalmeamme sentään vielä ole hyljänneet. Ne olivat vetäytyneet jo yöpuulle iltakävelyni aikoihin.

Kansalaiset ovat heitelleet villejä ehdotuksia, joissa Suntti pitäisi kuivata lopullisesti, kun sen kunnostamiseen ei varoja löydy. On ehdoteltu kaikenlaista, muun muassa kävelysyvennystä Suntin tilalle. Mutta minä voisin visioida tähän talvisin jääradan. Eikö olisikin aika nasta!:) Voisi luistella tai vaikka potkukelkkailla suit sait sukkelaan aina Halkokarin rantaan saakka ja sieltä keskustaan...

Mielenkiinnolla jään odottamaan, mikä on Suntin kohtalo tulevaisuudessa!

Perinteinen sukututkimus kohtaa DNA-testit

Olen useamman kerran tainnut täällä jo hehkuttaa DNA-testausta kytkettynä sukututkimukseen. Perinteisen sukututkimuksen luonne on tietysti hyvin erilainen ja vaatii vuosien tarkkaa työtä. Mutta sitten siinä rinnalla tämä  nykyaikana mahdollistuva geenitestaus. Olen ihan liekeissä.:)

Kerroin varmaan jo aikaisemmin, että olen mailaillut ympäri maailmaa kiivaaseen tahtiin osan FF-mätsieni kanssa,  jotka ovat täysin vieraita minulle.   Heinäkuussa sain jälleen uuden yhteydenoton. Tällä kertaa Amerikasta. Nainen, jonka kaikki isovanhemmat olivat muuttaneet Suomesta Amerikkaan 1900-luvun kieppeillä  halusi tietää, miten olemme sukua. Geenitestin mukaan näyimme 2-3 serkkuina, mikä ei mielestäni millään tasolla voinut pitää paikkaansa. Lähdin selvittelemään asiaa. 

Lopulta selvisi, että olin jonkinasteista sukua hänelle peräti  hänen kolmen isovanhempansa kautta Lappajärveltä, Kortesjärveltä ja Merikarvialta.  Ei mistään haarasta kovin läheistä, mutta kun  perimä oli kertautunut, näytimme tosi läheisiltä. Sama nainen näkyi isäni testissä 5. serkkuna ja äidilläni 3. serkkuna. Erikoista jo siinä mielessä, että vanhempani ovat syntyneet 300 kilometrin päässä toisistaan eikä yhteisiä sukulaisia ole lähipolvissa. Mutta äitini oli sukua yhden isoisän kanssa ja isäni kahden isovanhemman kautta...

Mutta mikä yllättävintä - ensimmäisen yhteydenoton yhteydessä amerikkalaisnainen ilmoitti minulle, että hänellä on hallussaan minun isän isän isäni kirjoittama kirje hänen isoisälleen vuodelta 1947! Nainen oli säilyttänyt sitä kaikki vuodet, vaikkei osaa sanaakaan Suomea. Sain kirjeen  luettavakseni ja käännettäväksikin. Tajusin nyt itse, kuinka tärkeää on laittaa esiin omaa sukupuuta tuonne  DNA-tulossivulleen, se mahdollistaa  vieraalle sukujen hahmottamisen. Ilman sukupuutani tuo amerikkalaisnainen ei olisi voinut päätellä, että hänellä on esi-isäni kirje...

Oli kuin olisin tavannut esi-isäni, jota en siis oikeasti koskaan ole tavannut.  Hänellä oli rankka elämä. Hiljainen mies, joka luki paljon. Oliko se hänen pakokeinonsa todellisuudesta, en tiedä. 11 lapsesta hän saatteli  lopulta hautaan 9. Tämä kirje on minulle erittäin arvokas dokumentti. On ilmeistä, että isoisän isäni Oskari oli ennemminkin hyvä ystävä kuin läheinen sukulainen  Amerikkoihin matkanneen Antin kanssa. On liikuttavaa, että he ovat pitäneet yhteyttä vielä 37 vuotta Antin lähdön jälkeen. Neljä vuotta tuon kirjeen kirjoittamisesta isoisäni kuoli. Oletettavasti he eivät koskaan enää tavanneet.

Pikkuserkkuni kanssa (joka on yhtä harras historiafriikki kuin minäkin) ollaan jatkettu tämän Antin perheen ja omiemme sukujen tutkimusta Lappajärvellä. On löytynyt paljon yllättäviä asioita. Jopa hämmentäviä sukudraamoja, joihin tämä kirje ei tuo valoa. Nyt jatkamme mailailua kolmistaan; minä, pikkuserkkuni ja amerikkalaisnainen. Aivan mielettömän antoisaa ja avartavaa!

Näistä yhteydenotoista innostuneena sain monta tuttavaani tilaamaan FamilyDNA-testin itselleenkin. Tiedä, mitä kaikkea tämä vielä aikojen saatossa poikiikaan!

Muikkuja

Aika elokuun jutuille. Illalla laskettiin verkot. Kaikuluotaimesta näki, että jotain kalaa uiskenteli lähellä pohjaa. Kalastuksessa on aina  riski, että onkin väärät kalat liikkeellä. Tänään miehet lähtivät aikaisin aamuulla verkkoja kokemaan. Lämpimällä ilmalla nopea saaliin käsittely on tärkeää. Verkossa kalat eivät sieläkään säily kauaa...

Tähän aikaan vuodesta muikku tulee melko lähelle merenrantaa. Yöllä ne sitten käyvät pyydyksiin - jos käyvät. 

Aamuysiltä puhelimeni soi. Eikun ylös ja jeesaamaan kalastajia.  Kalaa oli niin paljon, että niiden tyhjentäminen verkosta merellä  ei onnistunut. Pakko nostaa verkot suoraan  saaviin ja jatkokäsitellä kotona. 

Kaksi miestä irrotteli kaloja minkä ehti. Minun hommana oli kalojen perkaaminen. Muikku on kyllä tosi vaivaton perkattava. 

Roskakalaa oli tällä kertaa vähän - mitä nyt silakka siellä täällä, mutta sekin on  sekä vaivaton verkosta irroitettava että käsiteltävä. 

Perkasin minkä ehdin. Usempi ämpäri täyttyi. Sekaan aina välillä jäämurskaa, ettei kylmäketju katkea.


Epämieluisana momenttina ampiaiset kiisivät paikalle ja suorastaan rynnivät kalanpäitä olevaan  ämpäriin. Huh, sai olla tarkkana, etteivät pistä.

Ihana tunne, kun kalat on lopulta käsitelty. Sitten ne täytyy säilyttää kylmässä, kunnes pääsevät kuumaan paistinpannuun pyöriskelämään. Taatusti tuoreita!

Nyt kauppaan ostamaan ruisjauhoja ja ehtaa voita. Sitten syömään!:)

Ongella:)

Olen jo useamman viikon todennut, että ennen oli aikaa vain olla ja onkia. Nyt kun on pitkä loma, ei ikinä ennätä. Niinpä tänään päätin, että nyt täytyy olla aikaa, kun  lämmintä oli yli +32 astetta,  eikä mitään muutakaan jaksanut tehdä. Merellä sentään käy aina vähän vilpoisempi tuuli. 

Koska ei ole satanut viikkoihin, en jaksanut nähdä vaivaa tonkia onkimatoja omasta pihasta, ostin kaupasta. Kotona vasta tarkemmin katsoin pakettia ja totesin, että kas - puolalaisia kastematoja. 

Tältä näyttää puolalaliset madot. Verrattuna suomalaisiin olivat selvästi sinnikkäämpiä. Olin liottanut omaa matoani yli puoli tuntia vedessä ja aina vaan se kiemurteli...

Sain narrattua  teininkin mukaan kalastusretkelle. Hän tosin halusi  virvelöidä. Kävi ostamassa sitä varten upouuden Lotto-uistimenkin, 

Onkiminen on mielettömän rauhoittavaa. Siitä yllättyy ihan aina!

Kun pojat olivat nuorempia, harrastimme yhdessä usein kalastamista. Kesäisin kävimme viikottain Evijärvellä onkikilpailuissa. Monesti otin autoon siskoni lapsetkin. Satoi tai paistoi, se oli vain ihan pukeutumiskysymys.  Hurautimme onkikisoihin ja yösydännä takaisin Kokkolaan. Evijärvellä on muuten edelleen joka kesäviikko aivan mahtavat onkikisat, kannattaa käydä! 

Silloin kun  ongella käytiin, hommasin oman pakin onkivermeille. Minulla oli aina koko setti mukana  varakoukkuja, painoja, onkisettejä, sakset, pihdit,  siimaa... Nyt oli kiva kaivaa muistojen pakki esiin, vaikka näköjään sen sisältö oli vähän entistä keveämpi. Joku lie joskus lainannut...

Kalastimme monessa paikassa. Sälagrunnossa (en todellakaan tiedä miten kirjoitetaan) ongimme pitkän aikaa. Tästä tulee  myöhään syksyisin kivikkojen välistä muuten hyvin siikaa, kun alkaa olla jo lumi maassa! Meillä miehet kalastavat silloin usein siellä  pikkupaatilla...

Tuo merimerkki tuossa kiven päällä muuten. Siippani kaveri kertoi, että hänen isoisänsä on sen siihen joskus kyhännyt merimerkiksi. Täytyy olla aika kauan sitten, sillä kaverin isäkin on jo 95-vuotias.  Mutta ihanaa, että ihmisestä jää jälki johonkin...

Tässä pinkki vapani. Tiedättekö - ei nykäystäkään koko iltana. Ehkä kalatkin  ovat helteestä uuupuneet, eikä ruoka maista. Merellä tosin veden lämpö vaihteli paljon paikasta toiseen. Lähempänä Poroluotoa vesi oli vain hädin tuskin 10-asteista, kun kauempana merellä vielä  20. 

Rantaan päin ajellessa katselin joutsenperheen eloa. Harmi, ettei ollut kuin kännykamera matkassa. Joutsenilla oli monta poikasta, jotka kiiruhtivat  veteen,vaikkan ajoimme ohi  etäältä.

Kaunis kesä. kaunis ilta ja kaunis kalastusretki. Aina se saalis ei ole pääasia...

Uimapaikkana Ohtakari

Kun lämpötila huitelee useamman viikon  + 25 paremmalla puolella, on taatusti aika päivittää Kokkolan uimarantatilannetta. Nyt käymme visiitillä  Ohtakarissa. 

Lohtajan Ohtakarissa on ihan  Kokkolan kaupungin virallinenkin uimaranta aika lähellä, tien toisella puolella nyt kuvaamiani paikkoja, mutta tällä kertaa halusin kuvata hiekkarantaa pengertien toiselta puolelta lumoavan  ilta-auringon vuoksi.  

On jo iltaseitsemän. Ohtakariin vievän pengertien reunusta on täpösen täynnä autoja. Myös asuntoautojen  jono on pitkä. 

Ihmisiä on  penkereen toisella puolella parisenkymmentä. Puolet heistä joko kahlaa tai ui meressä, loput  palvovat aurinkoa paahtavan lämpöisellä hiekkarannalla. 

Rantaviiva on pitkä. Periaatteessa se on jopa pohjoismaiden pisin yhtenäinen hiekkaranta! Pituutta on yli 12 kilometriä. Varsinaista uimarantaa tosin on  vain pieni osa kokonaisuudesta. 

Paikka on melko rauhaisa ja isolle yleisölle valtavana dyynirantana tuntematon. Täällä Vattajanniemellä nimittäin sijaitsee myös Suomen puolustusvoimien iso ampuma- ja harjoitusalue, joka on käytössä noin 200 päivänä vuodessa. Puolustusvoimat lunasti alueen haltuunsa jo 1950-luvulla. Alue on myös Natura 2000-aluetta. 

Matkaa Kokkolan ydinkeskustasta Ohtakariin asti  on noin 40 kilometriä. Paikkaan löytää  8- tieltä kääntymällä kohti Lohtajan keskustaa ja sieltä nokka kohti Ohtakari-kylttiä. Matkaa meren rantaan kertyy valtatieltä noin 9 kilometriä. 

Näyttipä tästä luonnonmuodostelmasta  muuten innostuvan tämänpäiväinen Ilta-Sanomatkin!

Kun astumme ulos autosta, kesäinen  ja lämmin merituuli hyväilee kasvoja ja koko vartaloa suorastaan taivaallisin tuulahduksin. Helteessä huumaantuneelle hipiälle tällainen suvituuli on ihan maailman parasta!

Ja maisemista olisi melkein valmis maksamaan. Hiekkareunustaa  kehystävät kaislat piilottavat katseilta Ohtakarin kalastajakylään johtavan tien. Näkyy vain parkkeeratun  auton katto...

Pienet kuohupäät puskevat valkean vaahtokylvyn tunnollisesti määräajoin eteenpäin. Aaltojen hyväilystä santa on paikoitellen märkä ja aivan  uskomattoman sileä. Ei hiekanmurua isompaa kiveä silmänkantamattomiin rannalla! Jos minut olisi tuotu tänne silmät sidottuna ja kerrottu olevan jossain Kap Verden dyynimaisemissa, olisin voinut jopa hetken haksahtaa luulemaan...:)

Ihmisiä on ripoteltu rannalle sinne tänne. Aika moni tavailee kännyään. Se on vähän huvittavaakin. Löydän katseellani ainoastaan yhden kirja lukevan naisen (ei tokikaan alla kuvassa näkyvä...).

Tästä alapuolen kuvasta saa hyvin käsityksen, kuinka kapea pengertie halkoo maisemaa. Tie johtaa kalastajakylään, joka sinällään on myös  näkemisen arvoinen paikka. Ja pystyyhän alueella  viipyilemään  sille varatulla caravan-alueellakin. 

Vielä 1700-luvulla tämä Ohtakarin saari oli noin kilometrin päässä rannasta. Maankohoamisen vuoksi saarelle on tarvinnut rakentaa 1970-luvulla vain lyhyt silta.



Ranta vaikuttaa aika kauas asti matalalta. Moni aikuinen kahlailee kauempana. Lapset  - tai kuka lie ovat rakennelleet  kosteaan rantahietikkoon linnoja. IHANAA!

Tämän Vattajanniemen synty ulottuu viimeisen jääkauden loppuun. Se on harju, joka on syntynyt jään sulamisaikaan. Harju jatkuu vielä kilometrien mittaisena vedenalaisena muodostelmana luodetta kohden.

Harjuhietikkoja nousee edelleen maankohoamisen seurauksena merestä joutuen tuulien armoille kasvittomina. Tuuli kuljettaa rannoilla hiekkaa ja kinostaa sitä dyyneiksi. 

Lopulta hiekka alistuu kasvien alle, kasvit sitovat  pintahiekan.  Dyynien kulku ja eteneminen pysähtyy. Vuosikymmenten kuluessa kasvillisuus kehittyy kangasmetsiksi, joten Vattajanniemen sisäosien kumpuilevat  kangasmetsien pohjat ovat nekin muinaisia dyynejä. 

Kerrassaan loistava aurinkopäivän kohde!