Ruotsalon luonto-ja perinnepolku

Hieman tuulisena päivänä saan idean lähteä patikoimaan Ruotsalon luonto- ja perinnepolulle. Se on Ruotsalon kyläyhdistyksen aikaansaannos vuodelta 2018.  Reitin pituus on 6,2 kilometriä. Tuulinen päivä sopii hyvin, sillä on kuivaa ja hyttysiä on kisana vähemmän. 

Jätän auton Vähäjärven laavun lähelle. En olekaan aikaisemmin käynyt siellä. Laavu on siistikuntoinen ja siellä on jopa polttopuita valmiina. Vähäjärvi on yllättävän iso, tosin se on hieman rehevöitynyt. Nyt on enää päätettävä, kumpaan suuntaan reittiä lähden kiertämään; vaihtoehtojahan on tasan kaksi. 

Tien reunassa on mielenkiintoinen infotaulu. Siinä kerrotaan, kuinka maanmiesseura on aikanaan järjestänyt talviraveja Vähäjärvellä.  

Toisessa opasteessa kerrotaan Vähäjärven karikoista. Taulussa mainitaan myös, että Vähäjärvi on tunnettu simpukoistaan. Siippa toteaakin, että myös  hänen äitinsä on pikkutyttönä ollut järvestä keräämässä simpukankuoria, joita annettiin kanoille ruoaksi. Kuulemma rannalta keräsivät vesirajasta ämpäreihin ja niitä oli kuinka paljon hyvänsä...

Lähden laavulta käpöttelemään pitkin hiekkatietä. Tie johtaa Ruotsalon koulun taakse. 

Reitti on merkitty sinisin opastein; milloin viittana on puunuolia, milloin kiveen tai puuhun maalattuja sinisiä merkkejä. Reitti on melko vaivatonta löytää muutoinkin, sillä se noudattaa  monessa kohdin vanhoja polkuja. Osa reitistä on kylätietä. 

Maalaismaisema on idyllinen. Ihmettelen, kuinka paljon uusia paljon  uusia taloja Ruotsaloon onkaan rakennettu. 

Näin kuivalla kelillä reitin kulkee vaivattomasti läpi lenkkareilla.

Kosteimpiin paikkoihin on laitettu pitkospuita, joita pitkin on ihan luksusta kävellä. Joku on myös 

näköjään juuri käynyt raivuusahalla siistimässä kulkuväyliä ylimääräisistä heinikoista. 

Reitin matkan varrella on monenlaista kiinnostavaa historiaa. Saavun mestauspaikalle, sen nimi on Hirsipuunpelto. Olen käynyt siellä aiemminkin. Kaisan tarina on hurja...

Vieressä vielä näkyvä niitty on kaunis metsän keskellä, joskus kauan sitten  paikka lienee ollut pelottava.

Hetken aikaa sähkölinjan lähettyvillä käveltyäni saavun seuraavalle tutulle etapille. Tällä reitillä on näköjään aika katkeria tarinoita kerrottavanaan. Tämäkin kohde on entuudestaan minulle tuttu. Seutu vaan on edelliskerrasta jonkin verran pusikoitunut, muistan nimittäin silloin  ajaneeni vanhaa kärrytietä pitkin lähes tälle muistokivelle asti. Nyt se ei onnistuisi. 

Tässä paikalla murhattiin vuonna 1899 kaupungista Marinkaisiin palaamassa ollut isäntä. Paikka tunnetaan nimellä Murhapaalu.

 Matka jatkuu, ylitän pienehkön ojan varmoin askelin. Lankkusiltaa tukee vanhat, järeät tolpat.

Kesäkuun luonto on kaunis. Reitin varrella näkee metsämansikan kukkia, mustikan raakileita,vadelman  ja puolukan kukkia. Vähän myöhemmin kesällä reitin varrelta voisi kulkiessaan pistellä marjoja suuhun. Etäämpää iso pyyparvi lähtee lentoon. Siinä on monta poikasta. 

Reitti kulkee vähän etäämpää Kotolahdesta jaj Maajärvestä. Maajärvessä oli jokunen vuosikymmen sitten maksullista  lohenkalastusta. Nykyään se on yksityisomistuksessa.

Metsä loppuu ja aukea alkaa. Kuulen autojen hurinaa. Olenkin 8-tien varressa. Reitti jatkuu tienreunan läheisyydessä olevalla  kaivetulla alueella. Siinä menee  maan alla vesi- ja viemäriputket Lohtajalle asti. Tässä kohdin on helppoa kävellä. 

Seuraavaksi reitti kulkee  metsätietä pitkin. On taas idyllllistä, suomalaista kesämaisemaa. 

Minulla on  patikointiretkellä mukana pystykorva Voltti. Se sai nimensä siitä, kun se noudettiin aikoinaan  Voltista.  Kaikilla meillä olleilla pystykorvilla on nimissään tarina... Aikaisemmat pystykorvat olivat muuten Vappu ja Humppa...Nimet taitaa olla omia keksimiäni:)) En ole niin koiraihminen, mutta ulkokoirina  ja reissukavereina ovat ihan jees...Joku vastaantulija toteaa, että näkeeehän sitä sentään vielä elävänä Suomen kansalliskoiraakin. On kiva, kun jokainen vastaantulija juttelee...

Sitten reitin maasto kohoaa.  Kuljen  siistin metalliaidan vierusta. Aidan toisella puolella on Hopiakallio. Se on suosittu uimapaikka nykyään, entinen louhos. Nuorimmaiseni kavereineen käy siellä usein uimassa. Maasto reitin tässä kohdin on hyvin kivistä ja kuivaa, jäkälää kasvaa ympäriinsä. Siippa muistelee, että pikkupoikana ollessaan täällä tavattiin käydä pulkkamäessä. Ei löydä enää tarkkaa kohtaa, sillä puusto on kaikkialla aika isoa. Muistelee myös, kuinka isäukkonsa osti uudet sukset hänelle ja  niillä tietysti suoraan tänne parhaaseen mäkeen Sukset katkesivat ensimmäisellä laskukerralla ja isäukon tunteet voitte vain arvailla...

Pidän juomatauon  hopean värisellä kivellä istuen. Koirakin intoutuu pyöriskelemään  karheassa maastossa ja nauttii olostaan. Kauan ei viitsi tässä kuitenkaan levähtää, sillä hyttyset innostuvat paikallaan istuvista...

Kälviä on kivikkoista seutua. Kävelen vanhan kiviaidan reunustaa. Niitä on Ruotsalossa erityisen paljon. Tästä olisi kiva olla myös infokyltti, sillä nuoremmille kiviaidat saattavat olla jo vähän out of topic. Ne on tosiaan tehty aikoinaan käsivoimin...Ihmiset katoavat kukin ajallaan, mutta kiviaidat, ne muistuttavat jo menneistä ja pysyvät sinnikkäästi paikoillaan. 

Maisema ja maasto muuttuvat taas. Kiva, kun reitille on saatu monenlaista kasvillisuutta.  Infokyltissä kerrotaan Vähäjärven lehtomaisemasta. Kasvillisuus onkin lehtomaisen rehevää.

Reitti etenee kylätielle, jossa on järven rantaan on rakennettu monta uutta, kaunista taloa.  Ovat upealla paikalla luonnon helmassa. Pihat ovat huolitellun siistejä.

Ympäristö on ihanan maaseutumaista. Metsikössä vastaan tulee pyöräilijä pyöräänsä kantaen ja toteaa, ettei ihan joka kohdasta päässyt maastopyörälläkään.Heh, kälviäläinen ja pyöräilijä...:))

Sitten reissu onkin valmis. Kävelen vielä Vähäjärven rantaan ihastelemaan luonnon rauhaa. Kaislikon kätköistä lehahtaa uimaan nokikanapoikue. Melkein säikähdän.

Kiitos kivasta reitistä!