Pilkkijöitä ja jäätilannetta seurailemassa

Kaunis auringonpaisteinen talvisää suorastaan kutsui ja kiskaisi minut mukaansa ulos. Tovin mietin, minne suuntaisin. Aluksi haaveilin näkeväni avovettä merellä, mutta pian sainkin luotua sopivan reitin sunnuntaipäiväni ratoksi. 

Ajelin Ykspihlajaan. Siellä uimarannan tuntumassa olin edeltävänä päivänä nähnyt paljon pilkkijöitä jäällä ja silloin harmittelin, etten ennättänyt rantaan kuvaamaan. Siis sinne nyt. 

Autoja oli parkissa runsaasti nytkin. Joku lähempää saapuva näytti polkevan kairoineen pyörälläkin rannan tuntumaan.  Toinen veti pyörätiellä kävellen perässään ahkiota, jossa pilkkivermeitä näytti olevan ruhtinaallisesti. 

Pilkkiminen on periaatteessa yksilöpuuhaa, mutta aika usein näkee pilkkijöiden pörräävän istuimineen aika liki toisia. Katse kiirii auttamatta kanssakalastajien ympäristöön ja sinne mennään, missä naapurilla

pilkkivapa nykii kalojen merkiksi. Joten tavallaan tämä on sittenkin sosiaalista puuhaa.. Juttu lentää lähellä istuvien kanssa herkästi.

Olisi oikeastaan aika nastaa kävellä jonkun pilkkiporukan luo, käydä jututtamassa ja luvan kanssa kuvata läheltä. Saisi aika kauniin tarinan,  ehkä. Tällä kertaa keskityn kuitenkin vain kuvailuun rannalta käsin. 

I

Ilmeisesti pilkkijät aistivat jäällä viimaista tuulta ja auringonpaistetta sillä selusta näyttää kaikilla olevan samansuuntaisesti  kohti Lahdenperän teollisuusaluetta. 

Vähän kaiholla katselen läheisen Friisinsaaren suuntaan. Moneen, moneen vuoteen ei ole merellä ollut sellaista talvea, että olisi kelpo jääteitä saanut autolle. Joskus aiemmin olen käynyt autoilemassa Tankarin saarella sakka. Siitä on kyllä vuosikymmeniä jo. 

Taivaan sini ja valkeaa lunta halkovat moottorikelkan jäljet näyttävät kuitenkin lumoavilta.

Katselen pilkkijöitä ja naurahdan itsekseni. Viikolla juttelin ukrainalaisen tuttavani kanssa, joka opiskelee kielikurssilla suomen kieltä erittäin motivoituneesti. Keskustelen usein hänen kanssaan suomen kieliopista. Hän osaa haastaa kysymyksillään. 

-Pilkkiä? hän kysyy ja katsoo minua suoraan silmiin.

-Niin mitä, pilkkiä? kysyn ja mietin, ymmärsinkö sanan oikein. 

-Onko pilkki keskeinen suomen sana? hän kysyy minulta.

Jaa-a, mitähän tuohon vastaisi. 

Kerron, ettei varmaan kaikista tärkeimpiä suomen kieltä opiskeleville, mutta jos liikkuu meren lähellä se on hyvä tietysti tietää. 

Taivuttelemme yhdessä sanaa. 

-Pilkkiä - olen pilkillä -  olen pilkkimässä -on pilkitty- pilkkiminen. Vaikeaa. Tuttavani pohtii tarkkaan, että toisinaan sanassa on kaksi konsonanttia, toisinaan yksi. Niin tosiaan. 

Lisään vettä myllyyn ja kerron ystävälleni, että myös oppilas saattaa koulussa ollessaan pilkkiä.

-Mitä, koulussa? Pilkkiä?

Kerron taas suomen kielen ihmeellisyyksistä. Että jos oppilas nukkuu tunnilla, voidaan sanoa, että hän pilkkii. 

-Aaa! Tuttavani hymyilee.

Kanssani suomen kielen opiskelu ei ehkä ole tylsää. Aivan huikeaa myös itse päästä pohtimaan hänen kanssaan suomen kielen kimurantteja rakenteita. 

Jää on talvella monipuolinen. Etenkin näin vähälumisena talvena jäällä voi liikkua jalkaisin tai vaikka pyöräillä. Verratonta ulkoilua. 

Kuljeskelen rannalla lähemmäs satamaa. Virtauskohdassa on avointa vettä. Uskaliaimmat ovat laskeneet reppunsa lähelle sulaa. Ehkä kala liikkuu paremmin virtauskohtien lähellä. Varovainen täytyy sulan lähellä liikkumisessa silti olla. 

Kaislat rannan ääressä ovat kauniita ja huojuvat keveässä tuulessa. 

Vaikka luonto on lähellä, on myös teollisuusalue rannan tuntumassa. 

Ajelen Satamakatua kohti satamaa. Siellä on rauhallista. Pysäköin autoni merivartioaseman vierustalle ja näppään pari kuvaa kohti satamaa. Siellä on rauhallista. Ja jotenkin metallin steriili viileys kiehtoo. 

Hyppään taas autoon ja hurautan läheiselle Friisin saarelle. Sielläkin on jokunen auto, mutta siellä suunnalla ei ole pilkkijöitä. Pariskunta virittelee isoa kaukoputkeaan rannalla ja toisessa suunnassa nainen ulkoiluttaa kissaansa.  Se tuntuu hassulta, sillä kissa ei ole valjaissa, vaan kulkee vapaana, mutta silti seuraa emäntäänsä.

Kapuan lintutorniin ja tähyän kohti avomerta. Avovesi häämöttää etäämpänä!

Ajelen poispäin. Hassua ottaa kuva samoista kalastajista vastarannalta käsin. 

Sitten vielä Trulleviin. Haluan todella nähdä sen lumoavan avomeren. Ja sieltähän se löytyykin! Voisin taas tuijotella meren sineä loputtomiin. Meri on tänään lähes tyyni, eilen se olisi varmaan näyttänyt erilaiset kasvonsa. Etäällä näkyy Trulligrundin majakka. Sen tehtävä on ottaa vastaan niin myrskyt kuin tyynemmätkin säät kylkiinsä. 

Kalasataman veneet ovat maissa. Ehkä ensimmäiset uskallikot jo toivovat pääsevänsä hyiselle avomerelle kalastamaan. Mutta vielä on talvi, kylmä ja jäät ovat vielä hyvin mahdollisia. 

Rannan männyt käpyineen ovat lumoavat. 

Tuuli kuljettaa mukanaan pieniä jäälauttoja. Jo huomenna saapuvien lumisateiden ja myrskyn aikaan tämäkin maisema lienee täysin eri.

Aurinko laskee kohti taivaanrantaa. On vielä täysi päivä, mutta minun on aika siirtyä autooni ja huruutella kohti kotia. Sellainen oli tammikuinen merifiilistelyni! Voi kun odotan jo kevättä ja pääsyä merelle veneilemään!

Riistakameraa asentelemassa

Talvinen pilvipoutapäivä. Pakkasta parisen astetta ja pieni viima puskee kasvoille, kun avaan ulko-oven. Heikinpäivä on juuri ohitettu. Vanha kansa sanoi, että Heikinpäivänä talven selkä taittui. Haluan uskoa siihen. 

Päivän pitenemisen joka tapauksessa jo huomaa. Se kyllä piristää ja innostaa myös ulkoiluun. 

Siipan kanssa otetaan toinen koira mukaan ja lähdetään asentelemaan riistakameraa idioottivarmaan paikkaan, lähelle kauriiden ruokintapaikkaa. Kuvia on  sitten  kiva myöhemmin  seurata kännykästä.

Autolla ajamme jokusen kilometrin syrjäisen metsäautotien vartta. Parkkeeraamme automme tienposkeen ja jatkamme matkaa peltoaukeiden yli kävellen.

Tänä talvena pellolla on aika iisiä kävellä, sillä lumikatetta on vain silmänlumeeksi. 

Lumessa on kävellessä kiva katsella eläinten jälkiä. Bongaan ainakin jäniksen, kauriin ja ketun jälkiä. 

 

Pelloilla kulkiessa on täysi hiljaisuus. Rauhoittavaa. Muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen häämöttää etäämpänä jo riistaruokintapaikka. Joku on näköjään tänäänkin vienyt sinne ruokaa eläinten iloksi. Paikka on rauhaisa ja riittävän etäällä isoista teistä, jottei eläimet loiki sen vuoksi liikenteessä. 

Maissia ja kauraa näkyy olevan enimmäkseen. Joku on näköjään päivemmällä käynyt paikalla ja tuonut siihen lisäksi jonkin sortin rehua. 

Jälkiä ruokintalavan liepeillä on todella paljon. Osa varmaan jo useiden päivien vanhoja, mutta joka tapauksessa liikennettä siellä on riittänyt. Teen analyysiä lavan vieressä ja oivallan eläinten pääasiassa sekä tulleen että menneen metsän suunnasta. Aukealle pellolle päin kulkee vain satunnaisempia jälkiä. 

Etäämpänä näkyy hirvitorni. Siellä on useampia hirviä joskus ammuttu kumoon. 

Siippa ruuvailee kameransa paikoilleen. 

Pystykorvamme ravaa ees ja taas kameraa kiinnittäessämme. Haistelee kovin jälkiä ja taas viilettää ohitsemme. 

Lähdemme takaisin kohti autoa. Pellon laitamilla on useita, ikäloppuja latoja. Niillä ei nykyaikana juurikaan ole  käyttötarkoitusta. Joidenkin latojen laitamille,  tai jopa suuaukon edustaan, on kasvanut vesakkoa. Lumireuna katoilla on kuin pitsinauha. 

Koira juoksee edellämme. Kuulu pari haukahdusta. Mitään emme näe. Siipan metsästyskaveri soittaa kulkiessaan saman tien varrelta, että näki koiramme innoissaan jahtaavan pellolla rusakkoa. Että sellainen laulava lintukoira...tämäpä olisi meiltä mennyt ohi, jos emme olisi saaneet sivullisen päivitystä. Hetken päästä koiraa kirmaa taas edellämme. Rusakko on häipynyt jonnekin kauemmas. Saavumme autolle. Olipa kiva retki!

Kun kohtalona oli paleltua kuoliaaksi haaksirikossa

Tällä kertaa etsin aihetta blogikirjoitukseen, lopulta päätin ottaa Hiski-ohjelmasta summanmutikassa jonkun vuoden kuolleiden luettelosta Kokkolan seurakunnassa ja plarailla, sattuuko mitään kiinnostavaa esiin. Valitsin vuoden 1851. 

No aina sattuu ja tapahtuu. Jo ensimmäisellä katsastamallani sivulla iski vastaan tällainen aika hurja merkintä, jossa Kokkolan kuolleiden kirjassa oli peräkkäin neljän miespuolisen henkilön nimet. Ja mikä hämmentävintä - he olivat kaikki kuolleet 30.10.1851 ja jokaisen kohtalona oli ollut paleltumalla kuoleminen haaksirikon jälkeen. 

Harmillisesti ei ole sanomalehtiarkistossakaan tietoja tuolta ajalta, joten täytyy elää lähes mielikuvituksen varassa tuo tapahtuma. En edes tiedä, missä haaksirikko on tapahtunut. Oletan kuitenkin, että Kokkolan lähistöllä, koska kuolinkirjauksen yhteydessä ei mainita mitään muuta paikkakuntaa. 

Haverissa menehtyi kaksi keski-ikäistä miestä - kippari ja merimies -  sekä kaksi 14-vuotiasta jungmannipoikaa. Ei ole tietoa, pelastautuiko turmasta joitain, vai menehtyivätkö kaikki aluksen henkilöt hyisen kylmään syysmereen. Ei ole tietoa myöskään aluksesta, sen koosta, tai mitä se kuljetti. Joka tapauksessa karmiva tapahtuma ja varmaan omana aikanaan puhuttanut pitkään. 

Kippari Karl Vilhelm Sacklen oli syntynyt Kokkolassa 11.12.1803.  Kuollessaan hän oli  46-vuotias. Karl Vilhelmin vanhempia olivat Raumalla syntynyt Henrik Johan Sacklen ja Brita Johanna Henriksdotter Pasanen.  Karl Vilhelm oli kuollessaan leskimies. Hänen vaimonsa, skepps.hustrun Anna Stina, os. Hucktelin (liippaakohan siippani sukuun??)  oli kuollut  keuhkotautiin  vuonna 1846. Pari oli avioitunut 1834 ja lapsia heillä oli ainakin vuonna 1838 syntynyt Johanna Olivia. Hän jäi siis täysorvoksi jo  lapsena. Näkyy kuitenkin eläneen aikuisuuteen saakka ja isänsä tavoin löytänyt miehekseen merimiehen, kun on avioitunut kippari Johan Salinin kanssa.

Toinen menehtynyt, Johan Henrik Tomell, oli kuollessaan naimisissa oleva 58-vuotias merimies. Hän oli avioitunut Kokkolassa 1835 Fredrika Sophia Bäckmanin kanssa. Lapsia en pikaisella haulla löytänyt, mutta Sophia kuoli leskenä 1862 keuhkotautiin. 

Turmassa oli mukana myös kaksi nuorukaista jungmannina.  Jungmannihan tarkoittaa jonkinlaista nuorta apupoikaa aluksessa. Varmaankin laivapoikina aluksessa. 

Carl Gustav Salenius oli kuollessaan 14-vuotias nuorukainen. Hän oli syntynyt 16.1. 1837 Kokkolassa. Isä oli werkmästar  -tupakkitehtaan työnjohtaja - Fredrik Salenius ja äiti Anna Catharina. Isä Fredrik tosin näyttää kuolleen jo 1838 kuumeeseen, kun Carl Gustav on ollut ainoastaan puolitoistavuotias. Äidin tarinaan en oikein äkkiseltään muutoin pääse perille, mutta  jo vuonna 1840 hänelle näyttää syntyneen äpärälapsi Christina Sofia.  Anna Catharina kuolee itsekin jo 1842 keuhkotautiin, joten myös Carl Gustav on kuollessaan täysorpo nuorukainen!

Johan Edvard on kuollessaan nuorin kaikista, hänkin vain vähän päälle 14 vuotta. Hänen isäkseen löydän sjöman Michel Hägglundin. Äiti on Brita. Michelkin on kuollut 53-vuotiaana vuonna 1841  kovaan kuumeeseen Amsterdamissa. Merillä ollut kai hänkin. Äiti  Brita Magdalena on tuolloin vielä elänyt, mutta kuollut hänkin jo vuonna 1859. 

Paljon on ollut menetyksiä näköjään näissä perheissä jo ennen näitä merikuolemiakin. Olisipa kiinnostavaa kuulla tämä tarina tarkemmin. Joka tapauksessa tapahtunut haveri on ollut lokakuisena syysajankohtana iso tragedia. Ilmeisestikään kuolleita ei ole aivan heti löydetty, koska ovat jo ennättäneet paleltua kuoliaaksi. Toisaalta hyisessä lokakuisessa merivedessä elintoiminnot aika nopeastikin sammuvat. 

Chydenius rokonistutuspuuhissa

Rippikoulun käynyt ja rokotettu. Moni on tuon lausahduksen varmastikin kuullut, mutta harvoin tulee pohdittua, niistä se juontaa juurensa. Kirkonkirjat, nuo verrattomat tietopankit, kätkevät sisäänsä myös näitä tietoja. Entisaikoina oli kelpo kansalainen, kun rippikoulu oli takana ja rokotukset otettu. Kirkko valvoi näitäkin. Pappien tehtävänä oli myös valistaa väkeä rokotusten hyödyistä. Rippikoulun kävi entisaikaan käytännössä lähes kaikki. Oli vaivatonta yhdistää rokotus siihen saumaan. Ei ihan walk in-rokotuksena, kuten meidän aikanamme äskettäin on totuttu! Nyt kirjoittamani rokotus tapahtui kuitenkin usein jo rippikoulua aiemmin, pikkulapsi-iässä. 

Yllä: Anders Chydeniuksen näköispatsas Yliopistokeskus Chydeniuksessa Kokkolassa. 

Anders Chydenius tunnetaan monesta. Mutta tiesitkö, että myös rokonistutuksesta ja rokotuksista valistamisesta! Hänen kontollaan on rokonistutusten  laajamittainen käyttöönotto Suomessa ja etenkin meidän seuduillamme.  Chydeniushan toimi valtionpäivämiehenä ja varmaankin tämän vuoksi pääsi tutustumaan myös rokonistutuksen menetelmiin Ruotsissa - jossa tosin rokotukset tapahtuivat lopulta omia seutujamme verkkaisemmin. 

Yllä:Anders Chydenius piirroskuvana. 

Pohjanmaalla rokonistutuksia oli tehty jo 1750-luvulta lähtien. Papit olivat yliopistoaikanaan  saaneet laajasti myös  luonnontieteellisiä tietoja. Heidän tuli siksi osallistua kansan sairauksien hoitoon. Myös Chydeniuksella oli lääkäripraktiikkansa lähes heti papiksi valmistuttuaan. Chydenius keitteli itse lääkkeitä ja antoi niitä aluksi lapsille, myöhemmin aikuisillekin. 

Chydeniuksen elinaikana  (1729-1803) yksi pahimmista vitsauksista oli sairaus nimeltä isorokko. Sitä vastaan oli keksitty rokote jo niinkin aikaisin kuin 1761. Vaasan läänissä oli noihin aikoihin ainoastaan yksi lääkäri,  piirinlääkäri Rudolf  Hast. 

Isorokko tärveli kasvoja, saattoi viedä näkökyvyn tai rampauttaa tai tehdä hedelmättömäksi. Suurin osa isorokkoon menehtyneistä oli lapsia.

Mitä rokonistutus eli inokulaatio sitten tarkoitti? Se oli tahallinen isorokon istutus. Tautia tartutettiin lievemmästä tautimuodosta,  lievästi rokkosairaan ruvista ja märkivistä rakkuloista. Näin aiheutettiin lievä tauti, jolloin piikitetty tuli taudille immuuniksi. 

Luonnollisestihan tartunta isorokkoon tuli hengitysilmasta, mutta se saattoi myös tarttua esimerkiksi vaatteista. Tiedettiin, että jos säästyi kuolemalta taudin sairastettuaan, sille tultiin immuuniksi. Rokonistuttamisia oli aiemmin kokeiltu laajasti esimerkiksi Intiassa, Kiinassa, Afrikassa ja Englannissa. 

Rokonistutukseen oli useampia tapoja, kuten espanjankärpästen avulla tai käsivarteen ihoa viiltämällä tehty istutus. Chydenius puolsi rokonistutustapaa, joka tehtiin teroitetulla, keskikokoisella suutarinneulalla. Neula taivutettiin tasaisesti joka kohdasta. Oli tärkeää, että neula oli sekä kärjestä että sivuilta hyvin teroitettu, jotta se vaivattomasti meni ihosta läpi. Toimenpiteessä käytettiin joko  aiemmin rokkovisvalla kyllästettyä puuvillalankaa, joka työnnettiin neulansilmän läpi tai vaihtoehtoisesti revittyä, mieluusti valkoista silkkiä, joka pujotettiin useaan otteeseen neulansilmän läpi ja kieritettiin hyvin  hienossa rokkojauheessa. 

Yllä: Kuva Anders Chydeniuksen kirjallisuusmainoksesta Yliopistokeskus Chydeniuksessa Kokkolassa. 

Chydenius puolusti rokonistutusta saarnoissaan ja kirjoituksissaan. Hän  kirjoitti, että edullisin paikka rokonistutukselle olisi peukalon ja etusormen välinen ihon ohut kohta kohta, kun sormet ovat hyvin harallaan, koska näin toimien rakkulat jäivät mitättömän pieniksi. Chydeniuksen mukaan mitä kauempana sydämestä ja keuhkoista rokonistutus tapahtui, sitä heikompi tartunta oli. 

Tavallisimmin istutus tehtiin kuitenkin pikkusormen alimmasta nivelestä  kämmenpohjan suuntaan. Neula pistettiin neljännestuuman matkalta kulkemaan  kämmenen ihossa niin, ettei se kosketanut lihakseen. Kun puuvillalanka leikattiin poikki, sen loppupää jäi ihon alle, samoin kuin myös silkkikuitu. Pistoreiästä ei saanut valua verta eikä iho mennä rikki. Ihon pinnasta oli vielä lopuksi pyyhittävä kaikki rokkojauhe ja käden ympärille sidottiin palttinaside  pääasiassa lapsen tyynnyttämiseksi. 

Yllä ilmoitus rokonistutuksista Kälviällä. Kokkola-lehti 18.5.1904.

Aikakausi 1700-luvulla oli kypsä uusille innovaatioille. Tarve tautien torjumiselle oli suuri.  Isorokko tappoi joka kolmannen sairastuneen. Toisaalta lääkäreiden määrä oli hyvin pieni. Aivan 1700-luvun loppuvuosina  Ruotsiin kuuluneessa Suomessa oli 830000 asukasta ja ainoastaan 20 lääkäriä. Ihmiset olivat tottuneet luottamaan ennemminkin kansanlääkintään.  Ihmiset myös pelkäsivät taudin tarttumista. Papit  pitivät tartuttamista tuomittavana, koska  ihmisten ei sopinut puuttua sairastumiseen, joka oli Jumalan käsissä. Toisaalta myös kansa oli kasvanut uskoon, että  nälät, sairaudet ja sota ovat ihmisten synnin seurauksia, joiden avulla Jumala herättelee kansaa.  Kuningas Kustaa  IV Aadolf määräsi vuonna 1804 lukkarit rokottamispuuhiin, koska heitä oli tasaisesti ympäri maata ja kansan silmissä heillä oli myös auktoriteettia, kuten myös papeilla valistajina. 

Papin tehtävä oli saarnassaan hälventää pelkoa ja  kertoa rokotteen hyödyistä sekä kutsua ilmoittautumaan lukkarille rokotettavaksi. Käytännössä rokotukset hoidettiin menemällä kyliin ja ihmisten koteihin. Anders Chydeniuksen tiedetään käyneen kodeissa Pohjanmaalla myös valistamassa rokotuksista. Hän kirjoitti, että rokotetuista lapsista menehtyi  ainoastaan kaksi, kolme lasta sadasta. Muutoin suhdeluku lasten kuolemissa oli, että joka neljäs lapsi kustakin ikäluokasta kuolisi tautiin. Kokkolan seudulla rokotuksissa kunnostautui erityisesti  kappalainen, maisteri  Fredrik Stenhagen. 

Anders Chydenius on tässä yhteydessä tullut kuuluisaksi kirjoituksestaan "Tanckar om Koppympningen för Allmogen i Finland (Ajatuksia rokonistutuksesta rokon istutuksen menetelmistä). Hän lähetti vuonna 1799 ajatuksiaan rahvaan terveyden merkityksestä ja rokon istutuksen menetelmistä Kuninkaalliselle Talousseuralle, jonka jäsen itsekin oli. Talousseura oli kuitenkin valmis julkaisemaan ´kirjoituksesta ainoastaan rokonistutuksen vaiheita Pohjanmaalla kuvaavan osan, Tästä Chydenius suivaantui, uhkasi vetää kirjoituksensa kokonaan pois ja kustantaa itse koko julkaisun. Talousseura julkaisi kirjoituksen lopulta postuumisti eli vuonna 1803 Anders Chydeniuksen kuoltua.

Suomessa myöhemmät varsinaiseet  isorokkorokotukset päättyivät vasta vuonna 1980, jolloin Maailman terveysjärjestö WHO julisti isorokon hävitetyksi rokotusten avulla maailmasta. 

Yllä: Lasivitriinissä Anders Chydeniuksen kuva ja tavaroita. Kuvattu Kirkonmäen museossa Kokkolassa.

LÄHTEET:

Ajatuksia rokonistutuksesta §2. Anders Chydenius.  [Ajatuksia rokonistutuksesta §11. Anders Chydenius.  [https://chydenius.kootutteokset.fi/kirjoitukset/tankar-om-koppympningen-%c2%a7-11/] Luettu 8.1.2023. 

Ajatuksia rokonistutuksesta §11. Anders Chydenius.  [https://chydenius.kootutteokset.fi/kirjoitukset/tankar-om-koppympningen-%c2%a7-11/] Luettu 8.1.2023. 

Ajatuksia rokonistutuksesta §12. Anders Chydenius.  [https://chydenius.kootutteokset.fi/kirjoitukset/tankar-om-koppympningen-%C2%A7-12/] Luettu 7.1.2023. 

Anders Chydenius  - nerokas ajattelija ja lämminsydäminen ihminen. Annikki Wiirilinna. [https://digi.kirjastot.fi/exhibits/show/annikki-wiirilinnan-artikkelit/anders-chydenius] Luettu 7.1.2023. 

Isorokko ja valtakunnan ensimmäinen rokonistutus. Turku.fi. [https://www.turku.fi/uutinen/2020-11-11_isorokko-ja-valtakunnan-ensimmainen-rokonistutus] Luettu 8.1.2023. 

Kokkolan vahva vaikuttaja Anders Chydenius oli aikaansa edellä myös rokotusasiassa: Olisiko hänen terveysvalistusperintö elvytettävä uudelleen? [https://www.keskipohjanmaa.fi/uutinen/626120] Luettu 7.1.2023.

Rokon istutus. Sydän-Hämeen lehti. [https://shl.fi/2013/11/14/rokon-istutus/] Luettu 7.1.2023.

Suomen ensimmäistä massarokotusta toteuttivat papit ja lukkarit, sillä maassa oli vain 20 lääkäriä – isorokon levitessä ajattelussa tapahtui olennainen muutos. Kirkko ja kaupunki. [https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/suomen-ensimmaista-massarokotusta-toteuttivat-papit-ja-lukkarit-silla-maassa-oli-vain-20-laakaria-isorokon-levitessa-ajattelussa-tapahtui-olennainen-muutos] Luettu 8.1.2023. 

Kristallipalloni menneeseen ja tulevaan...

 

                                                      Onnekasta uutta vuotta 2023!

Enpä ole koskaan näin köykäisesti uuteen vuoteen suunannut. Ei ollut perinteisiä nakkeja ja perunasalaattia, eikä edes ulkotulia. Katsoin aamupäivällä ovesta ulos ja päätin olla liittymättä kipsattaviin. Sää oli kurja. Satoi vettä ja meidän kylänraitti oli mielettömän jäinen. 

Nuorimmainen vietti vuodenvaihdetta Ylläksellä ja siippa töissä, joten olin asennoitunut viettämään vuodenvaihdetta yksin. Tosin sitten sainkin iltani sulostuttajaksi pikkuepelin, jonka kanssa jokunen tähtisädetikku poltettiin. Siinäpä se. Joskus on vain ihanaa olla tekemättä suuria! Saunottiin ja leikittiin. 

Mitä jäi viime vuodesta käteen? Vaikka maailmalla oli paljon ikäviä uutisia, omassa elämässäni oli suhteellisen hyvä vuosi. Tai voisi sanoa, että työntäyteinen ainakin.  Sain uuden viran. Viime vuonna olin perustamassa kahta erilaista pienluokkaa. Jos joku olisi tohtinut sellaisesta vinkatakaan minulle etukäteen, en olisi uskonut selviytyväni moisesta rutistuksesta tuoreena erityisopena. Työ on opettanut minua viimeisen vuoden aikana mielettömän paljon. 

Mistä iloitsen uuden vuoden alkaessa? Ihan yksinkertaisesti siitä, että päivät pitenevät. Tänään tiedostin sen ensimmäistä kertaa. Valo valtaa mielen!

Mitä pitää tehdä vuoden alkaessa? No joo, ensi viikko on vielä lomaa. Pakko tehdä lopultakin- listaltani löytyy ehdottomasti kärjestä vaatehuoneen siivous. Se on karmivassa kunnossa. Koko syksyn kestäneen rempan aikana lykkäsin jo entisestään sotkussa olleeseen luukkuun kaiken ylimääräisen. Nyt sen siivouksesta ei voi enää laistaa. 

Mitä kivaa luvassa? Yksinkertaisesti aion ahmia muutaman kirjan (kerrankin joulupukki tajusi tuoda niitä!) joutenolopäivinä. Niin, ja  uppoutua sukututkimukseen. Juutalaishaaran esi-isä on tuottanut paljon harmahtuvia hiuksia, mutta pala palaselta samanhenkisten kanssa kokoilen tätä tuhatpalaista palapeliä kasaan. Voisin kohta väitellä suomen sodasta, sen verran olen viimeisen vuoden aikana lukenut siitä...

Minne mielit? Ensi kesänä aion mennä "Viaporiin."  Siis Suomenlinnaan ja tehdä siellä  sukuni historiaan liittyviä tutkimuksia. Myös Kansallisarkistoon haluaisin ihan livenä tutkimaan. 

Valoa jouluun!

Meillä on vietetty perinteiseen tapaan kotijoulua. Siipan suku vietti meillä aattoiltaa, kuten yleensäkin. Nuorimmaiseni valjastimme pukiksi. Hyvästä pukinasusta huolimatta ei mennyt ihan nappiin, sillä 4-vuotias pojanpoika - siis täydellisesti vielä joulupukkiin uskova - kertoi ihmetellen pukin istahdettua tupaamme, että pukki on hänen setänsä. Kovasti yritimme vannoa ja vakuuttaa, että eihän nyt toki. Poika kuitenkin halusi uskoa pukkiin ja hitsasi oman pikkutuolinsa pukin eteen ja tyytyväisenä vastaanotti paketteja unohtaen, ettei pukki aito olisikaan. Silti pientä epäilyksensiementä kuului välillä "Pukilla on ihan setäni ääni!"

Lapsen luottamus oikeaan pukkiin on kuitenkin lyömätön. Meiltä pois lähtiessä poika kysyi silmät suurina "Mistä se joulupukki tiesi minulle huuliharpun tuoda?" Hehheh, mulla ja pikkupojalla on ollut hauskoja musisointihetkiä pitkin syksyä. Minullahan on siis tolkuttoman  laaja valikoima erilaisia soittimia. Poika joskus löysi laatikon pohjalta huuliharpunkin ja ihastui siihen. Sitten meillä oli remppa ja sen jälkeen huuliharppu katosi mystisesti. Poika on jaksanut joka kerta käydessään kysyä, josko se huuliharppu olisi jo  löytynyt. Että kyllä pukki tietää salaisimmatkin toiveet...

Naureskelua kotonani on myös tuottanut rakas, pieni jouluseimi, jonka olen pitänyt joka joulu pöydällä  yli 30 vuoden ajan. Pikkuepeli tykkää  siitä. Lapsen mielissä seimen figuureiden  paikat vaan  on vähän enemmän jännitystä herättävät. Jeesus-vauva makaa maassa Marian istuskellessa vieressä yksin hartaana. Paimenet, tietäjät ja Joosef on kavunneet tallin katolle ja härätkin vähän tavallista korkeammalle. Ehkäpä etsivät tähteä. 

Aattona kävin nuorimmaiseni ja pojanpojan kanssa viemässä kynttilöitä Kokkolan haudoille. Oli tosi kaunista. Kynttilätkin syttyi vaivattomasti ja oli kiva asetella niitä keveään  ja puhtaaseen lumeen hautojen edustalle.  Poika teki isäni haudalle lumilapiolla kauniin kujan. Kun siirryimme toiselle hautausmaalle siipan suvun haudoille, vinkkasin pojalle, että ottaisi taas lapion matkaan. Poika lompsi perässäni haudoille lapioineen, jossa joulurauhan julistamisen jälkeen oli jo melkoinen tasoitettu hanki ja kynttilämeri. Kyyninen ääni totesi "Olisihan se pitänyt tietää, että tämän suvun haudoilla on jo tähän aikaan lumet luotu!" Että sen verran on vuosien saatossa naurettu siipan suvun aamuvirkuille. 

Sitä vastoin aikaisemmin viikolla äitini kanssa Järviseudun haudoille tehty kynttiläreissu ei kai mennyt kynttilöiden osalta ihan nappiin. Olin mielestäni tehnyt loistolöydön, kun löysin kaupasta patterikynttilöitä, joissa oli jo valmiiksi paristot sisällä. Vähän rumia, kun oli päällinen reikäinen, mutta väliäkös sillä! Vaivatonta, ei tarvitse alkaa erikseen haudoille mennessä  rustailemaan paristojen kanssa, vaan saan kiskaista elävien kynttilöiden seuraksi pitempään palavat kynttilät, kun niin harvoin  käydään noilla suvun  haudoilla. 

Kaivoin ekan paristoupeuden pussista esille ja ohjeen mukaisesti vedin valkean lipareen pois patteripesästä vain todetakseni, ettei kynttilä syty. Tuumin, että onko valmiiksi vanhat patterit, vai joku kontaktivika. Ei muuta kuin  kohmeisin sormin ruuvailemaan patterikantta auki. Pariin kertaan koitin ja eipä vaan syttynyt. Paiskasin kynttilän takaisin pussin pohjalle, jolloin se syttyi. "No niin, kosketushäiriöhän se!" Innoissani myönteisestä käänteestä ongin kynttilän takaisin pussista vain todetakseni sen jälleen sammuvan. Tätä liikettä muutaman kerran ja ei niin ei. Nakkasin (jälleen syttyvän) kynttilän pussiin ja otin tilalle uuden samanlaisen patteri-ihmeen. Eikä sekään syttynyt. Paitsi siinä vaiheessa, kun nakkasin senkin vihoissani pussin pohjalle. Siellä paloi nyt kaksi kynttilää!! Päätin nostaa hillityn hitaasti kynttilän vaaka-asennossa, kun se kerran niin näytti palavan. Mutta ei, taas sammahti. 

Kaivoin pussista kolmannen samanmoisen ja äidilleni tuumin, että pitää vielä lukee kynttilässä oleva tuotelappu uudestaan. Tavasin lappusta. "Hämäräkytkin." Äidille marmatin, että eihän tässä kynttilässä ole edes sellaista vipua, josta voisi ajastaa kynttilän palamaan tiettyyn aikaan. Pyöriteltiin oikein kahden naisen logiikalla kynttilää ympäri ja sitten äitini ilme kirkastui jopa enemmän kuin syttyneiden kynttilöiden liekki. "Hei, sehän alkaa aina palaan, kun nakkaat sen pimeään pussiin. YMPÄRISTÖN TÄYTYY OLLA TARPEEKSI HÄMÄRÄ!" Varmaan muut kirkkomaan kulkijat ihmettelivät valtaisaa naureskeluamme. Sinne jäi sukuhaudoille valmiiksi sammuneet kynttilät sitten odottamaan loistoaan...

Äidille tuumasin autossa, että tämä ei taida olla mikään hyvä kynttiläidea, että kun seuraava ihminen osuu sukuhaudoillemme, kerää takuulla kynttilät pois toimimattomina ja nakkaa roskiin. Yleensähän ihmiset kulkevat haudoilla valoisaan aikaan...Äitini vain vastasi, että tuskinpa kukaan viitsii toisten kynttilöitä alkaa sieltä keräilemään. 

Jouluaattona  aikaisin  kännykkäni soi. Olin itse asiassa silloin vielä nukkumassa ja uneni keskeltä vastasin puhelimeen. Isän iäkäs serkku sieltä soitteli. Tahtoi kiittää, kun olin lähettänyt hänelle joulukortin. Kerroin sitten sukulaismiehelle, että äidin kanssa käytiin Lappajärvellekin viemässä sukuhaudoille viikolla kynttilöitä. Tästä mies innostui kertomaan. ""Isoisäsi vanhempien haudalla oli tänä aamuna patterikynttilä, joka ei palanut. Otin sen kotiin ja ajattelin, että vaihdan patterit ja vien sitten takaisin..."

Koska liekkini ei  oikein täysillä lepattanut, en tajunnut, että sukulaismies puhui minun patterikynttilästäni! Tällaisella hitaammalla sytytyksellä repsahdin vasta myöhemmin nauruun, kun näin sieluni silmin vanhan miehen pattereineen ihmettelemässä kirkkaan lampun alla, miksi kynttilä ei syty. Taisi olla sen patterikynttilän tarina siinä! Varmaan joku roskisdyykkari vielä  tekee löydön jäteastiasta, jossa liekki loistaa kirkkaammin kuin koskaan...

Ps. Mun kirjoittaman sukutarinan voi lukee nyt e-kirjasta, jonka pystyy lataan ilmaiseksi netistä. Mun tarina on sivulla 386. Sain vuosi sitten tuolla kirjoituskisasta toisen sijan!:)

Valoisat joulun toivotukset kaikille!

Suomen sodan tarinoita, osa 2

Jatketaan Suomen sodan tiimoilta!

Parisen viikkoa edellisen kahakan jälkeen venäläispäällikkö kenraali Tutschkoff majaili sotilaidensa kanssa leirissä nykyisen 8-tien liepeillä Kaukolan (Kauko) ja Finnilän talossa Wetelinjoen liepeillä. Omat joukkomme olivat lepäilemässä.

Venäläisten vartijajoukkoja oli sijoitettuna myös 1/2 peninkulman päähän hieman pohjoisemmaksi Riipan talon pelloille pitäjäntien lähettyville. Myös Jatkojoen sillan tuntumaan Ruotsaloon oli asettautunut venäläisjoukkoja vartioimaan silloista rantatietä. Talonpojat olivat repineet kylläkin jo tätä ennen sillan hajalle.

Omia vartijajoukkojamme oli Lohtajan Alaviirteellä.

Paikalliset asukkaat - tai ainakin heikompi väki - olivat viimeisten viikkojen aikana paenneet metsiin ja syrjäisiin torpppiin sekä metsätaloihin kauemmaksi asutuksesta. Ihmiset olivat hamstranneet mukaansa kaikkea mahdollista turvaan vihollisjoukoilta.

Ihmisillä oli muistissaan perimätietona vielä Isonvihan aikaisia säilyneitä pakopirttejä. Nämä olivat lähinnä maahan kaivettuja kuoppia, joihin mahtui jokunen henki. Kattona näissä oli maantasaisia ja harjattomia turpeiskattoja. Tyypillistä oli, että tällaisia kuoppia saattoi olla kaksi suhteellisen lähekkäin.

Puheissa kiiri puhe koirankuonolaisista, jotka löytäisivät kaikki, vaikka kuinka hyvin olisi yritetty kätkeä. Puhuttiin myös kalmunkeista, jotka imisivät vaskipilleillään veren ihmispoloista. Koirankuonolaisista olen kirjoittanut aikaisemminkin. Niillä kerrottiin olevan ihmisen ruumis ja koiran pää, kalmunkeilla puolestaan pitkä häntä ja karvainen ruumis. Heidän ajateltiin olevan ennemminkin petoja, ei ihmisiä ollenkaan. Tietystikin kasakat olivat lähtlisin ehkä Don-virran liepeiltä ja Aasian seudun ihmiset erottuivat paikallisesta väestöstä ulkonäöltään. Heitä pidettiin sivistymättöminä pakanoina. Puhuttiin, että he ovat oppineet hiertikoillaan erottamaan ihmisten ja eläinten sameimmatkin jäljet. Ihmisten puheissa viholliset olivat röykkeitä vihollisia johtuen Isonvihan aikaisista erittäin julmista kokemuksista.

Tosiasiallisesti Isoviha oli ollut satakunta vuotta aiemmin. Suomen sodan ei kerrota olleen samanlaista, vaikka varmaankin molemmin puolin raakuutta vallitsi. Ehkä Tutschkoffin leririn sijainti Kokkolassa ja asukasten paossa olo vähensivät julmuuksia. Olen näistä tapahtumista lukenut monesta lähteestä viime aikoina ja sitä kautta olen päätynyt käsitykseen, että venäläiset olivat melko paljon yhteyksissä etenkin ravinnonsaannin turvaamiseksi paikallisen väestön kanssa.

Kun alhaisempi sotilas toki tiesi olevansa korkeampain komentajain silmäin alta, riehui se sangen julmasti: eipä aina suunnallisen päällikön lähisyyskään voinut pidättää vimmaantumasta. Kälviällä ei aivan monta inhottavaa rääkkäystä tapahtunut, johon lie parhaina syinä ollut Tutschkoff'in leiri Kokkolassa ja asukasten paossa olo.

Tässäkin tapahtumassa, josta nyt kirjoittelen, olivat paikalliset isännät kokoontuneet vartioimaan pitäjänsä, kuten Peitsossakin edellisessä kohtaamisessa. Riipan pelloille oli noin sata venäläistä. Lisäksi heillä oli edusvartiona kymmenen miestä noin neljänneksen päässä Riipasta kirkolle päin eli lähellä Suonperän taloja. Välissä oli vain pieni neva, jonka yli pitäjäntie kulki. Paikallisia joukkoja oli sekä Riipan että myös Suonperän lähellä, Kapraalin mäellä.

Venäläisten saavuttua Riippaan, he murtautuivat aittaan hirrellä, jolla puskivat aitan oven auki. Talosta ampaisi mielipuoli mies, jota ei oltu saatu muun talonväen kanssa pakenemaan. Miehellä oli kirves kädessä ja sillä hän ryhtyi ajamaan vihollisia pois aitan ovelta. Taloon oli hänen lisäkseen jäänyt myös vanha nainen.

Kasakat ottivat mielipuolen käsittelyynsä ja pieksivät hänet pampuillaan. Tällöin talossa ollut naisvanhus juoksi avuksi hätiin ja huudellen, että mies oli mielipuoli, ettei ymmärtänyt tekojaan. Venäläisjoukot eivät moisesta selittelystä piitanneet, vaan uskoivat kirveen kanssa heiluneen tarvitsevansa selkäänsä. Viholliset eivät uskoneet selittelyjä mielenvikaisuudesta. Mielipuoli vaipui lopulta pyörryksiin. Mies makasi maassa kasvot verissä ja koko ruumis vereslihalla. Mies virkosi tajuttomuudesta vihollisten potkiskellessa häntä hereille. Naisvanhus rukoili armoa miehelle, mutta naisen sanat eivät tehneet vaikutusta. Viholliset vetivät mielipuolta käsistä pihamaalle ja jättivät hänet sinne makaamaan.

Kymmenisen kasakkaa hyppäsi hevostensa selkään. Päällikön kiljaistua käskyn, ratsasti yksi miehistä täyttä laukkaa kohti piestyä mielipuolta. Pian ratsastivat muutkin häntä kohti tavoitteenaan ilmeisesti poljetuttaa mies-polo hengiltä, mutta jostain syystä eivät tässä onnistuneet ja lopettivat hyökkimisensä.

Ruotsalon Jatkojoen satapäistä vartijajoukkoa vartioi Ruotsalon kylän miehiä. Joukkojen välille kehkeytyi riita. Talonpojat menivät lähemmäksi venäläisjoukkoja katselemaan vihollisten eloa ja tulivat lähelle Jatkojoen rantaa, josta silta oli jo aiemmin revitty pois. Lähellä revittyä siltaa ja sen alapuolella oli joki haarautunut moneen haaraan tehden pieniä saarekkeita ja yhtyen sitten uudelleen. Rantain välillä kerrotaan olleen toistasataa askelta ja vasemmanpuolisen reunan kohoavan törmäksi. Talonpojat huomasivat oikeanpuoliselta rannalta, kuinka "muudan ryökäle pujahti lepikköön" haroen rannalta jotakin koukulla joesta. Pian he huomasivatkin tyypin tavoittelevan vedestä rysää.

Talonpoika Erik Kippo otti ja suutahti tästä toisten kalavesille tunkeutumisesta. Kippo paukahutti kohti tuuheaa pensikkoa luodin pyssystään. Mutta väli pyytäjään oli liian pitkä ja lepikkö peitti ammuttavan. Luoti ei osunut.

Pian ottiva viholliset aseensa esiin ja alkoivat korkealta törmältä ampua kohti talonpoikia. Ainoastaan Erik kipolla oli ase muassaan, joten miehet lähtivät pakoon venäläisten tulitusta. Koska joessa oli tulva-aika, oli vihollisellakin isoja vaikeuksia päästä talonpoikien lähelle.

Kohta toiset viholliset ottivat aseensa ja alkoivat korkealta törmältään ampua peukuttaa miehiä kohti. Kipolla vaan sattui olemaan ase, jonka vuoksi miehemme läksivät hyppyyn. Kun oli paras tulvan aika ei vihollisenkaan ollut hyvä päästä toiselle puolen jokea miehiä takaa ajamaan, ehkä joki kyllä on pikkarainen.

Isompia ei loputa tässä kahakassa tapahtunut. Kumpikin osapuoli päätti pysyä aloillaan eivätkä enempiä suututtaneet toisiansa. Pikemminkin Ruotsalon miehiä siirtyi Suonperän seutuville vartioimaan sitä seutua.

 

LÄHTEET: The Project Gutenberg eBook of Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta, by Kaarle Alfred Castrén [https://www.gutenberg.org/cache/epub/50695/pg50695-images.html]. Luettu 18.12.2022.

Ryssäntauluhan se olikin!

Olen aikoja sitten kirjoittanut blogijutun kotoani löytyvästä vanhasta taulusta. Silloin ihmettelin taulun valmistustapaa sun muuta. Nyt minua on sivistetty ja avaankin uuden tekstin asian tiimoilta. Leena Sandberg otti yhteyttä minuun ja kertoi tehneensä gradunsa näistä tauluista!  Samoin lisää tietoa tauluista löytyy kirjasta "Mainiot taidot." Todella kiinnostavaa!

Näitä tauluja on tehty,  kuten arvelinkin, 1800-1900-lukujen vaihteessa lähinnä kai Vaasan seuduilla ja rannikkopohjanmaalla. Mutta näköjään tapa on sitten periytynyt pohjoisemmaksikin, sillä oma tauluni on lähtöisin Kokkolan Korpilahdenkylästä ja siippa kertoi, että hänen Ruotsalon mummolassaan oli vastaavanlainen Kälviällä, kun hän oli pikkupoika. Lisäksi bongasin samantyylisen taulun kesällä Lohtajan kotiseutumuseosta. 

Näiden taulujen nimen ryssäntaulu -ruotsiksi rysstavla- tarina on seuraavanlainen: sotilaat oppivat Venäjän vallan aikana taulujen valmistustekniikan ollessaan palveluksessa Vaasan kasarmialueella, jota kutsutaan nimellä "Ryssbaca." Taulujen tekniikka on kulkeutunut Pietarista ja ilmeisesti taito valmistaa näitä siirtyi sotilailta paikalliselle väelle. Sotilaat olivat kasarmilla 3:n Vaasan suomalaisen ampujapataljoonan sotilaita, sekä suomen-  että ruotsinkielisiä. He tulivat kasarmille palvelukseen koko entisen Vaasan läänin alueelta. Komentokieli heillä oli Venäjä ja palvelusaika kesti kolme vuotta. 

Kerrotaan, että pataljoonan miehet osallistuivat useaan otteeseen leireille Krasnoje Selossa, Pietarista lounaan suuntaan. On oletettavaa, että miehet oppivat lasimaalaustekniikan siellä. Pietarissa oli noihin aikoihin myös runsaasti  saksalaisia ja ranskalaisia - pariisilaisia -  käsityöläisiä. He tunsivat hyvin  erikoislasimaalaukset ja koristelutekniikat. Kun sotilaat palasivat kotiseuduilleen, he  toivat mukanaan maalaustaidon ja myös levittivät sitä edelleen. 

Tyypillisesti näissä tauluissa on jokin uskonnollinen  ajatus tai sitaatti, joka on koristeltu köynnöksillä. Usein, kuten omassa taulussanikin, on lisäksi reunoissa tyyliteltyjä koristenauhoja ja kulmakoristeita. Joskus tauluissa on naisen nimi (omassani ei),  ja silloin se on yleensä lahja nimetylle henkilölle. 

Yllä. taulu, jonka bongasin kerran kirpputorilla, hinta olisi ollut vaivaiset 5 euroa. Antikvaareista ynnä muista kun kattelin, niin hintahaitari näytti pikaisesti selattuna olevan 80-160 euroa...Olisi tietysti pitänyt ostaa...

Viime kesänä otin valokuvan Lohtajan kotiseutumuseon seinällä komeilevasta vastaavasta taulusta. Teksti oli ehkä asteen verran ankeamman puoleinen...

Vielä pitäisi saada edes nähdä se siipan mummolassa ollut taulu - siinä  oli kuulemma kultaiset tekstit ja koristeet! Toivottavasti ei ole heitetty menemään!

Taulun valmistushan pohditutti minua aiemmin. Nyt olen saanut tietää sen valmistustavan! Aluksi piirrettiin tai kaiverrettiin lasitaulun kääntöpuolelle tekstin  ja köynnöksien ääriviivat. Sen jälkeen taulu peitettiin yleensä  mustalla värillä, joko tervalla tai kimröökillä ja pellavaöljyllä muualta paitsi tekstien kohdilta. Rypistetty alumiininen hopeanhohtoinen tina- tai alumiinifoliolla hopeapaperi aseteltiin maalauksen päälle, jolloin se näkyi tekstin ja köynnösten kohdilta, joita ei ole maalattu umpeen. Lopuksi aseteltiin vielä ruskea pahvisuojus  hopeapaperin päälle. Tekstejä ja koristekuvioita usein kopioitiin paperille toiselta, jo tehdyltä levyltä, jolloin työ oli helppo tehdä. 

Folio oli tarkoituksellisesti rypistetty tauluun, jotta koristeet heijastaisivat ja kiiltäisivät kauniisti valoa, kun työ aseteltiin seinälle. 

Tekniikka on tunnettu vuosisatojen ajan. Tekniikkaa kutsutaan eglomise-maalaukseksi. Sotilaille asti tämä nimi ei ilmeisestikään tarttunut, vaan he tekivät näitä tauluja usein morsiamilleen ja kutsuivat niitä ryssäntauluksi, tai murteella  rysstavlo`ksi.


LÄHTEET:

Gärden grön. [http://gardengron.blogspot.com/] Luettu 11.12.2022. 

 Malax museiförening r f. [http://museum.malax.fi/BRI102014.pdf] Luettu 11.12.2022. 

Tonttukylä. [https://www.tonttumuseo.fi/post/vanhat-konstit-nyt-korjataan-hopeapaperitaulu] Luettu 11.12.2022. 

Suomen sodan tarinoita, osa 1

Kälviäläiset saivat tiedon, että venäläiset olivat palaamassa pohjoisen suunnasta kohti Kälviää. Miehiä kokoontui asian tiimoilta Asujan taloon. Muistitiedot puhuvat kahta versiota kokoontumisesta. Ensimmäisen mukaan miehet kokoontuivat kuulutuksen johdosta, toisen mukaan isäntä Pietari Suonperä olisi lähettänyt kutsun lähimpään taloon. Ehkä molemmissa piilee todenperää ja kuulutus on saattanut olla alkujaan esimerkiksi kreivi Klingsporen tai kuninkaan julistus, josta sitten Suonperä on lähettänyt sanaa eteenpäin.

Yllä: Asujan talo kartassa. 

Asujan taloon kokoontuneilla oli yhteisenä tahtona estää venäläisiä pääsemästä ylös pitäjälle tai sieltä Kannuksen tietä Wiitasaarta ja Jyväskylää kohti. Paikallisilla ei ollut kattavaa asearsenaalia, vaan se otettiin, mikä saatavilla kulloinkin oli. Jollakulla saattoi olla jo parhaat päivänsä nähnyt vanha ruotsin kivääri, toisella hyvä hylje- eli luotipyssy. Joidenkin täyty aseen puutteessa turvautua pitkävartisiin viikatteisiin, seipäihin, miekkoihin tai nuijiin.

Miehet päättivät yksissä tuumin lähteä kohti Peitson kestikievaria. Kievari sijaitsi kirkolta pohjoiseen rantatien varrella, kohdassa missä Kälviän pitäjäntie yhtyi rantatien kanssa. Pitäjäntien kerrotaan noihin aikoihin olleen melko mäkistä ja loppupuoli siitä oli metsäistä, isoa kuusikkoa. Peitson pihapiirissä puolestaan oli rantatietä kohti paljasta kalliota. Suunnitelmana miehillä oli asettautua metsään molemmin puolin tietä väijyksiin. Myös kallion taakse oli piiloutunut miehiä, koska sieltä käsin oli hyvä näköala tielle, josta venäläisten piti saapuman.  

Pitkän tovin odoteltuaan kallion takana vartiossa väijyneet miehet näkivät laumoittain venäläisiä kulkevan alas mäkeä. Kyseessä oli Siikajoelta, Revonlahdesta ja Pulkkilasta palaavat venäläisjoukot. Venäläiset astuivat kestikievariin ja viivähtivät siellä  leväten tunnin verran. Yllätykseksi paikallisille joukoille eivät venäläiset levähdettyään jatkaneetkaan pitäjälle päin. Samoin kälviäläiset olivat olettaneet, että kreivi Klingspor seuraisi Ruotsin joukkojen kanssa venäläisiä. Kälviäläiset talonpojat tajusivat, että eivät omin päin pystyisi käymään taistoa  suurta venäläisjoukkoa vastaan, kun Klingsporia ei näkynyt ja heidän oma asearsenaalinsa ja miehityksensä oli niin vaatimaton.

Kälviän miehet kätkivät aseensa kuusien juurille, taloihin, kivenkoloihin ja kuka minnekin. Osa miehistä päätti mennä likemmäksi katsomaan kestikievarin saapuneita sotamiehiä. Osa miehistä taas  jäi varuiksi metsään, jottei vihollinen arvaisi heidän olevan väijyksissä.

Venäläiset rupesivat selvittämään kälviäläiset miehet nähtyään, mitä miehiä he olivat ja mitä varten tuommoinen miesjoukko tulee heitä vastaan. Miehet kertoivat olevansa paikallisia talonpoikia, mutta jättivät kiertäen kaartaen toiseen kysymyksen vastaamatta.

Talonpojat tarkastelivat venäläisten kasakoiden koreita hevosia. Joku jopa mieli kasakkain hevosta ja aikoi viekoitella "muutaman viiksihuulen" nurkan taakse ja kolhaista hengen miehistä pois ja ajella korealla hevosella pois tiehensä. Se jäi kuitenkin vain haaveeksi.

Suurin osa talonpojista palasi ilman käsirysyä kohti kotia. Parisenkymmentä miestä jäi kuitenkin vielä kievarin maille. Hakunin talon isäntäväki oli nimittäin pyytänyt heitä vartioimaan taloaan, jos vihollinen tulisi liian lähelle. Venäläiset kuitenkin lähtivät tunnin levättyään marssimaan kohti Kokkolaa.

Viholliset siis poistuivat, mutta nappasivat matkallaan tien varrella olevista taloista kärryjä ja muita ajokaluja, joista oli puutetta. He kävivät esimerkiksi Järven talossa, joka oli Hakunin talon lähettyvillä. Kerrotaan, että Järven taloon karahuti monikymmenpäinen venäläisjoukko kärryjä anastaakseen. Järven talossa otettiin ensin venäläiset vastaan, mutta kun tiedettiin, että läheisessä Hakunin talossa olisi vielä apumiehiä paikalla, sinne saatiin vietyä sana rymäkästä. Hakunista saapuikin pian miehiä paikalle ja pian alkoi kova kahakka. 

Yllä: Kartassa näkyy Asujan talo ja Hakunti on tuossa Hakalan tienoilla. 

Venäläisten joukot kääntyivät taistossa alakynteen. Erityisesti on mainittu erään Ruotsin armeijassa olleen rumparin pojan, Lindgrenin, hätyyttäneen heitä. Lingren uhitteli joukkoja teräväksi lasketulla miekallaan leikellen vihollisen kauhtanan selkiä rikki sun muuta. Venäläiset pakenivat turnauksen jälkeen paikalta. Kerrotaan eräänkin venäläisen olleen talon sisällä haalimassa tuvasta irtainta itselleen, mutta hänelle tuli niin kiirus paeta kumppaniensa mukaan, että hypätä hurautti ikkunasta pihalle lumihankeen. Koska lunta oli hulppeasti vyötäröänsä myöten, jäi toinen saapas kinokseen ja mies kiireissään juoksi toiselta jalaltaan avojaloin toveriensa luokse. Kerrotaan, että tuossa kahakassa haavoittui useampia ja jokunen kai kuolikin. Talonpojille ei tiettävästi koitunut vahinkoa.

Jäljestäpäin selvisi, että Klingspor joukkoineen oli jäänyt lepäilemään pohjoisemmaksi ja odottelemaan lisää muonaa. Klingsporin kerrotaan majailleen miehineen seitsemisen viikon ajan Kalajoen tienoilla Raahen kaupunki pääkortteerina.

Näitä Suomen sodan kertomusia kokoellessa oivallan paljon paremmin Runebergin kirjoittaman Vänrikki Stoolin tarinan. Runeberg ei ainakaan Klingsporia kummosemmin arvostanut. 

Silloin Klingspor saapuu, marski, ylpeä kuin kuningas,

kaks on leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas.

Silloin Klingspor saapuu, ottaa arvollansa komennon,

antaa käskyjä kuin Klercker, mutta käskee pakohon.

Tähtiyö, min valvoa ma Hämeenlinnan jäillä sain,

aikain viertyäkin vielä kirkkaan' olet muistossain,

vaikka siellä miehuus turhaks, toivo tyhjäks tehtihin,

vaikka kurjan raukan tähden unelmaks jäi voittokin.

Milloin saa hän tuomionsa, milloin töistään vastata,

siitä, että taapäin kulki, kun voi eespäin astua,

siitä, ett' on miehuuttamme, mainettamme häväissyt,

että kyynel vuoti, miss' ois verta vuotaa pitänyt?

Horjuimmeko Siikajoella, kun sai koittaa viimeinkin?

Jalkoihinko Revonlahdell' luotettiin vai käsihin?

Adlercreutz sen virkkaa voisi, Cronstedt myös ja moni muu

mut ne sankarit on siellä, miss' on sanatonna suu.

(Ote J.L. Runebergin Vänrikin markkinamuisto-runosta)

Klingsporhan oli jo 63-vuotias Suomen sodan aikoihin, eikä ollut ottanut tehtävää kovin mieluusti vastaan. Siksipä huvittaakin lukea, kuinka hän oli mielissään, kun sai levätä ja syödä herkullisesti. Siikajoen tappelun jälkeen hänen kerrotaan levänneen paikoillaan yhdeksän päivää ja sen jälkeen olleen Revonlahden taistelun jälkeen hän lepäsi tuon seitsemän viikkoa. Myöhemmin seuranneen Uudenkaarlepyyn taistelun jälkeenkin piti lepuutella täydet kolme viikkoa, ennen kuin hän jatkoi matkaa etelämmäksi. Lapuallakin meni huilauksessa neljättä viikkoa. Kuningas kuitenkin omapäisesti halusi hänen pitävän  virkansa. Kerrotaan, että kansan lähettiläitä tuli usein hänen luokseen tuoden tietoa, että rahvas olisi valmiina käymään mies talosta-tyyliin sotaa. Klinsporin kerrotaan vastanneen: "Kyllä mä kutsun teidät kun tarvitsen!"

LÄHTEET: The Project Gutenberg eBook of Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta, by Kaarle Alfred Castrén [https://www.gutenberg.org/cache/epub/50695/pg50695-images.html]. Luettu 4.12.2022.

Vänrikki Stoolin tarinat. Wikiaineisto. [https://fi.wikisource.org/wiki/V%C3%A4nrikki_Stoolin_tarinat] Luettu 4.12.2022.