Kokkola kirjana; arkkitehtuuria kolmelta vuosisadalta

Ennen joulua 2019 kiertelin kirjakaupassa. Niin kuin olen joskus aiemmin kertonut, saatan rakastua kirjaan jo ennen kuin olen lukenutkaan sitä. Tällä kertaa tapahtui taas niin!

Kirjakaupan korkea, tasareunainen pino herätti heti huomioni. Etenkin kirjan kuvitus. Silittelin kirjan selkämystä - teen niin aina, kun jokin kirja kolahtaa ensitapaamisella. Sitten kassalle ja iloa uhkuen kotiin. Taas kerran ostin kirjan itse itselleni joululahjaksi. En vain millään meinannut malttaa säästää lukemista joulun jälkeiseen aikaan. Hyvää itsekurin kasvattamista!

Kirjan on tehnyt kokkolalaislähtöinen arkkitehti Mikko Karvonen. Karvonen heräsi kirjan tekoon, kun oivalsi, ettei Kokkolasta ollut vielä olemassa kirjaa, joka kertoisi kattavasti Kokkolan arkkitehtuurista. Hyvä oivallus etenkin Kokkola 400-   juhlavuoden aikoihin!

Kirja on saanutkin otsikokseen KOKKOLA. Arkkitehtuuri 1620-1920.  Siinä kerrotaan rakennusten - sekä olevien että jo menneiden -  tarinaa kolmen sadan vuoden aikajanassa. 

Kirja on saanut tukea Kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahaston  sekä Taiteen edistämiskeskuksen  kautta. Kirjan mielenkiintoisen sisällön lisäksi myös ulkoasu on  upea ja kiinnostava. Kirjan  kuvituksesta, ulkoasusta ja taitosta on kiittäminen kokkolalaista graafista suunnittelijaa ja kuvittajaa, Elina Warstaa. Ja siis aivan upea ele, että sekä kirjan kirjoittaja että kuvittaja omaavat yhteyden Kokkolaan. Kirjan on kustantanut Arkkitehtitoimisto Olympia 2019. 

Ihanaa, että kansikuva on painettu kirjan kanteen, eikä se ole irrallisena erillisellä kansilehdellä. Pidän  kirjasta tällaisena - kansikuva kulkee tiiviisti kirjan kanssa. 

Tämän vuoden alkupuolella posti kantoi mukanaan ihanan yllätyksen kyseiseen teokseen liittyen. Sanomalehden välissä jaettiin koteihin kirjan kansikuva ison postikortin muodossa. Mikä oivallinen idea! Ainut iso harmitus vain, että oma korttini ja kuulemani mukaan useiden muidenkin kortti oli jakelussa taittunut...

Mutta siis hieno idea kortin jako. Eräs historiasta kiinnostunut oppilaani kertoi, että he kotonansa kilpailivat perheenjäsenten kesken, kuka tunnistaa kuvasta enten rakennuksia. Kuulemma ihan kaikkia ei oltu tunnistettu ja johtuu varmaankin siitä, että osa kuvan rakennuksista on jo tuhoutunut. Oman taittuneen korttini aion viedä luokkaani seinää piristämään- se herättäköön keskustelua ja tutkimista enemmänkin!

Ja sitten itse kirjaan. Pidän erityisesti Karvosen tekstin kirjoitusmuodosta Se on hyvin informatiivistä, mutta samaan aikaan niin helppolukuista, että sitä lukee mielellään sellainenkin, jolle historia ei ole niin tuttua. Otsakkeet on myös jaolteltu sopivan pieniin osiin, jolloin yhtä aihepiiriä ei ole selvitetty liian laajasti. Yksittäisistä kohteista tieto on helposti löydettävissä. 

Vaikkei tekstiä hirvittävän laajasti ole, teksti on rakennettu niin, että siinä on hyvin paljon yksityiskohtaistakin tietoa. Minullekin, joka olen aika paljon lukenut Kokkolan historiasta, löytyi monta mielenkiintoista ja uutta asiaa. Mahtavaa!

Kirjan teksti on lähtöisin taitavan kirjoittajan kynästä, Sen havainnon tein heti alkuunsa, kun kirjaan tutustuin. Tässä lainaus tekstistä:

"Asemakaavat ovat visioita tulevasta. Tuhosta toipuvan Kokkolan todellisuus  laahasi kaukana oletetun  tulevaisuuden perässä, sillä  vuosisadan loppupuoli  oli talouden ja rakentamisen  osalta matalapaineista. Metallikylkiset  höyrylaivat kiisivät tervattujen  purjealusten ohi romahduttaen vuosisatoja  vanhat perinteet ja elinkeinot. Laivanrakennus  ja merenkulku siirtyivät toisaalle, tervan kysyntä lopahti ja väkiluku vajosi. Se oli isku, josta kaupunki ei toipunut vuosikymmeniin. Samalla koko Suomea murjoivat Suuret nälkävuodet - hirvittävä kato vuosina 1866-68 - tappaen  liki kymmenyksen kansasta. Pitkän suojasään jälkeen myös Venäjä alkoi tiukentaa otettaan Suomen suuriruhtinaskunnasta..."

(Kohti modernia. 1860-1920, s. 147.) 

Kirja on rakennettu siten, että Erstan kuvituksia on kirjassa kannen lisäksi pääasiassa  kirjan alkupuolella, koska siltä aikakaudelta ei ole olemassa valokuvia. Pidän kyllä kovasti kuvituksesta kirjan tekstien lomassakin. 

Kirjassa on myös erittäin paljon mielenkiintoisia valokuvia jo menneistä rakennuksista. Näitä Karvonen on saanut kirjaansa  muun muassa Vi Nerisstassbor - yhdistykseltä, Kansallisarkistolta  ja Museovirastosta. Kirjassa on myös paljon Karvosen omia valokuvia. 

Ja ai niin - onhan siellä  kirjassa myös  kuva, joka on lainattu luvallisesti KokkolaKarleby - blogin kuvista. Sain Karvoselta sähköpostin kuvaan liittyen viime vuonna ja siellä se Tankarin kirkosta näppäämäni otos nyt komeilee. 

Viime viikolla sain ensimmäisen kommentin kuvasta, kun tuttava kysäisi, miten onnistun sekaantumaan joka ikiseen asiaan.:) Oli ostanut kirjan itselleen ja tuttavalleen ja lukiessaan bongannut blogistin nimen. Blogiini liittyen saan silloin tällöin tämäntyyppisiä  pyyntöjä ja olen vain  iloinen, jos pystyn jeesaamaan 

Vanhojn valokuvien lisäksi kirjassa on myös runsaasti kuvia asemakaavapiirustuksista ja talojen suunnittelupiirroksista. Niitä on todella mielenkiintoista tutkiskella. Samoin vanhojen valokuvien sijoittaminen nykyiseen ympäristöön on kiinnostavaa. On tosi vaikeaa hahmottaa kaupunkikuvaa vanhoista rakennuksista. 

Tämä on kirja, jonka aion pitää kirjahyllyssäni käden ulottuvilla.  Oletettavasti tulen tutkimaan sitä aika usein blogini tiimoilta. Tämän kirjan  voisin myös hyvin antaa lahjaksi syntymäpäiväsankarille, Kokkolaan muuttavalle tai täältä pois lähtevälle...Kirjan voi hankkia kirjahyllynsä sulostuttajaksi  esimerkiksi täältä!

Trullevin tuulia ja tunnelmia...talven ja kesän kohdatessa

Helmikuu. Keskitalvi. Kovimpien nietosten ja paukkupakkasten kulta-aikaa. Noinkohan? Tuulisena sunnuntaipäivänä ajelen hiljakseen kohti Trullevin kalasatamaa. Muutaman kerran vuodessa käyn siellä aistimassa tuulia, havainnoimassa luontoa ja  vertailemassa eri ajanjaksoja. Halpaa ja avartavaa, jopa elämyksellistä! 

Tie Trulleviin on jäinen ja liukas. Joudun hillitsemään kiivasta kaasujalkaani, jotta saan ohitettua vastaantulevat kelvollisen kaukaa. Vaikka tiellä on sepeliä, saa pitää lähes kaksin käsin ratista. 

Muistan  lähiaikoina lukeneeni artikkelin, jossa pohdittiin ilmastonmuutoksen yllättäviä vaikutuksia. Yksi niistä oli liukkaus, joka tuo tullessaan lukemattoman määrän lisää liukkaalla kompuroijia ja kipsipotilaita. Lukiessa se tuntui jopa yllättävältä kansantaloudelliselta  uhalta, mutta kun järjellä ajattelee, niin tottahan tuo lie. Monen viikon mittaisiin sairaslomiin ei kyllä tee mieli, sen verran työorientoitunut olen. Valtakunnan tasolla kustannukset  viattomista kompuroinneista on kovaa luokkaa.  Siksi en heti olekaan valmis nastalenkkareistani luopumaan.:)

Ja niinhän se on muutoinkin, että täytyy oppia pukeutumaan sään mukaisesti. Sen huomaa etenkin tuulisella rannikolla. Kun viimeksi kävin Trullevissa, oli heinäkuu. Ilta oli kaunis, lähes taianomainen. Silti olin väheksynyt kesäisen meren kylmyyttä. Hytisin kuin jääkalikka kotiin palatessani. Mutta palaan tekstin loppupuolella niihin toisenlaisiin tunnelmiin. 

Tällä kertaa olen varustautunut hyvin. Minulla on ihan karvalakki päässä. Kotonani miespuoliset nimittävät sitä vanhalla ruotsin murteella sanalla "koljare. " Minäkin puhun nykyään koljaresta huomaamattani, on niin hauska sana. Joskus olen herättänyt ihmetystä, kun olen töissä etsinyt koljareani. On ollut vähän epäselvää kollegoille, mikä on kateissa. :))

Mutta takaisin merelle. Helmikuuksi sää on hämmentävä. On povattu suurta myrskyä ja tuuleekin jo aika lailla. Trullevin nokka on tällä kertaa - ainakin toistaiseksi - piilossa suurimmilta tuulenpuuskilta. Uskon kyllä, että kovin tuuli on vielä edessä ensi yönä.  Vedenkin on enustettu nousevan reilusti yli metrin. Silti meren äärellä hiljenee sitä katsellessa joka kerta. 

Meri on lähes sula. Vain rantakivikoiden ympärillä on hitusen lunta ja jäätä joissain kohdin, mihin aallot ovat sitä paiskineet. Tiedän toki, että esimerkiksi Päiväniemen edusta on tällä hetkellä jo jäässä, vain kauempana näkyy avovettä Poroluodon edustalla. 

Sukulaismies on jo saanut pari kertaa koettua jään alla olevat verkkonsa. Silti emme muista aikaa, että ensimmäiset verkkokalastuskerrat talvella olisivat ajoittuneet vasta helmikuulle jos sinnekään. Nyt kun avovesi on lähellä, on suuri uhka, että tuuli vie pyydykset mennessään. Siikaa tuli joka tapauksessa  tänäänkin ihan kivasti ja olipa mukana jokunen vanhapoikamadekin! Ruotsinkielisillä on kiva  muistisääntö, milloin made on parhaimmillaan. Niinä kuukausina kuin heidän allakassaan on kuukausi, jossa on r-kirjain, on made syötävimmillään,. "He ska vara r i månad, to man äter lake, " sanoo siippa. 

Kalastusaluksia ei sentään ole vedessä vielä. Ne odottavat todellisen kevään tuloa sataman  tasanteilla varmoina siitä, että kevät on ihan pian. Ihailen aina kalastajien säntillisyyttä.. Siipalta olen oppinut, että kalastusvälineet on maltettava aina laittaa täyteen tällinkiin tip ja top, kun kalastus päättyy. Muutoin seuraava kalastureissu on solmuilevia   naruja sun muuta epämiellyttävää. Lippumerkit hulmuavat ylväänä talvisäästä ja maissa olosta huolimatta. 

Taustalla näkyy avomeren ympäröivänä Trullögrund. 

Meri on hyisen kylmän ja kalpean  näköinen. 

Satama-allas on sentään jonkinlaisen jääriitteen vallassa. 

Rannalle on ilmaantunut mielenkiintoisen näköinen  ponttoonierakennelma, jolla näyttää olevan lastinaan meripoijuja. Nekin lasketaan veteen paikoilleen oletettavasti kevään koittaessa. Ihanan säntillisen näköinen tämäkin!

Ihan rannan tuntumassa elo jatkuu vielä talvisena. 

Ohut jäätikkö on kivan näköinen. Kuviot jään pinnassa muodostavat ikään kuin mosaiikkimaisen taideteoksen. 

Siinä ihmetellessäni viivähdän ajatuksissani vielä  viime heinäkuuhun. Kesäilta oli silloin  huumaavan kaunis. Ajelin silloinkin yksikseni merta aistimaan. Auringonlasku merellä on jotain niin hämmentävän kaunista, ettei sitä koskaan kai lakkaa ihmettelemästä. Nyt kun vertailen heinäkuisia ja helmikuisia kuvia, en voi olla ihmetelemättä maiseman värityksen eroja. Vaikka kesäilta ei ollut lämmin, koko kuvat itsessään hehkuvat väreillään lämpöä!

Kaislojen  ja heinien leikki tuulisessa illassa on lumoavaa katseltavaa.

Tuo kesäilta on ajatuksissani edelleen tosi vahvana. Kun ajoin kalasatamaan, siellä oli myös tuttu rouva, poikani luokkakaverin äiti kaukaisilta alakouluajoilta.  Hänkin oli tullut sinne yksin ajelemaan. Me kaksi keski-iän jo kirkkaasti ylittänyttä kompuroimme kivikkoisilla rannoilla aurinkoa kilvan katseillamme  tavoittaen.  Muistan ajatelleeni, että hassua, että emme juttele jo kasvaneista lapsistamme vaan me molemmat näemme nyt vain auringon ja hamuamme sitä kohti saamatta siitä kylliksi. 

Rouvallekin tuli kylmä. Hän ajoi  toviksi läheiselle mökilleen lämmittelemään. Tuli sitten  hetken päästä paremmin varustautuneena kylmän kesäiltaan. 

-Tiesitkö, että täällä on tällainen? rouva kysyi katsellen minuun epäuskoisesti. 

-Joo-o, kuulin vastaavani, vaikken tiennyt mitä rouva tarkoitti. Kalasatamaa? Merta? Ilta-aurinkoa?

 Taivaanranta jatkoi riemukasta värileikkiään auringon näyttäessä  hiljalleen vaipuvan yhä alaspäin. Haikailin, että olisinpa ollut merellä veneessä. Toisaalta rannalta oli erilaista katsella.

Kun näitä katselen, tuntuu sanat turhilta. Kuvat kertokoon enemmän.

Kun aurinko saavuttaa näennäisesti vedenpinnan, olemme molemmat rouvat aivan hiljaa.

On lila hetki. Taianomainen. Tiedän, että valon määrä vähenee, kohta on pimeys ja sitten tämä on ohi. Puristan tiukasti kameraani ja räpsin, räpsin. Varmaan satoja otoksia, joista jokainen on erilainen.

Lila menee pois. Taivas on nyt vaaleanpunainen. Auringonkelta hattu kohoaa  yläilmoihin.

Merikin vaihtaa tummansiniset farkut ylleen.

Veteen piirtyy punainen hymysuu. Mykistyn!

 Aurinko on väsynyt. Se haluaa vaipua unille meren helmaan.Se suotakoon uupuneelle paistajalle.

Kurkistelen ja kuvailen vielä kiven takaa. Kulta-aurinko vaipuu mereen.

Vieläkin hymilyttää rouvan "tiesitkö, että täällä on tällainen" -lausahdus. Nyt me molemmat se tiedetään ja ensi kesänä varmaan notkutaan taas "tällaista"´tavoittelemassa.