Vuosi paketissa

Näin vuoden vaihtuessa on korkea aika palailla vuotta taaksepäin ja miettiä, mitä jäi vuodesta mieleen. Kuvien avulla se käykin  vaivattomasti. Tekaisin muutaman pikaisen kuvakoosteen. Tällä kertaa en tietoisesti kerännyt vuoden aikana blogissa kirjoitettuja juttuja vaan ennemminkin omia muisteluksia.

Vuoden alku...Tehtiin pojan asunnossa remppaa (No, on se vieläkin kesken ja tuskin ihan valmiiksi koskaan tulekaan, mutta levollinenkin tahti on joskus jees). Minusta kääriytyikin melkoinen maalari. Intoa hihkuen olen myös kierrellyt kirppareilla haalimassa remontoituun taloon kaikkea yllättävää, mitä ei uutena löydy. Tämä tällainen on muuten suuri intohimoni.  Enkä edelleenkään tiedä onko suurempaa etsimisen vai löytämisen riemu. 

Vaikka talveen ei paljon lunta riittänytkään, koettiin pääsiäispyhinä sitäkin upeampi luontoelämys Lohtajalla, kun Ohtakari täyttyi ahtojäistä. Oli upeaa päästä sinne kuvailemaan. Kevään hommiin kuului myös polttopuiden tekeminen. Parin vuoden tauon jälkeen päästiinkin siipan kanssa rankakasoja pätkimään. Pidän kunnon töistä. Polttopuut lämmittävät moneen kertaan, kun  tekee kaiken alusta alkaen itse. Tunnen agraarinaisen sisälläni pääsevän kerrassaan irti.

Pojan kodin takana on paljon kauriita ja valkohäntäpeuroja. Poika parturoi yhden puun tyngän ja naulasi siihen nuolukiven metsän elikoiden iloksi. Haaveilen, että jonain tulevana kesäiltana minulla olisi aikaa piilotua pojan takapihalle ja kuvailla kiireettömästi paikalle saapuvia nelijalkaisia. Juuri  luin Hannu Moilasen luontoretkien  elämyksistä ja taas iski kipinää päälle, että  kun vain löytyisi aikaa,  haluaisin keskittyä tuollaiseenkin. Se haave on kytenyt jo monta vuotta.

Koosteessani on myös kuva tyyneltä mereltä - ei sentään Tyyneltämereltä:) Merellä aina  rentoudun, rauhoitun. Tasaista meren pintaa katsellessa on mahdotonta uskoa, että meri voi joskus olla myös kuohuva ja pelottava. Alkukevääseen kuului muutama kiva hetki kalastellessa. Niiden voima ja muistelukset kantavat pitkälle vuotta. 

Ensimmäisen kuvakoosteeni ihmiskuva tulee vuodelta 1969. Kuvassa on äitini, minä ja serkkupoikani. Tuon kuvan halusin erityisesti  mukaan sen vuoksi, että menneenä vuonna olen keskittänyt paljon ajatuksia pieneen sukuuni. Tietystikin paljon aikaa on kulunut vanhempiani auttaessa, mutta olen hyvin iloinen, että minulla on nyt  siihen mahdollisuus. Viimeisen vuoden aikana olen nauhoittanut paljon isäni muisteluksia suvun tarinoista.  Upeaa! Kuvan serkkupoikani kanssa ollaan pidetty yhteyksiä vuosien tauon jälkeen ja on ollut muitakin sukulaisia, jotka olen vuoden aikana löytänyt. Olen niistä yhteyksistä enemmän kuin onnellinen. Kuva piti liittää mukaan myös siksi, että se lienee ainut, missä ikinä liikun julkisesti minihameessa. Liikuttavaa muuten, että kuvan 6-vuotias serkkupoika pitää minua, 2-vuotiasta, kädestä kiinni! Serkkupojan sukista ja shortseista voisi olettaa että suvussani on brittejä.:)

Sitten loppukevääseen ja alkukesään. Täytin ympäripyöreitä. En tykkää juhlia isommin, koska silloin vaadin itseltäni liikaa, enkä muutoinkaan tykkää olla teennäisesti keskipiste. Mutta toki oli ihanaa, kun ystävät huomioivat. Pidän enemmänkin koruttomasta ja kaunista, en suureellisesta. Minulla oli muutama hyvin antoisa tovi esimerkiksi työyhteisön kanssa ja toisaalta kotona läheisimpien kesken. Tutussa seurassa olen aivan erilainen kuin vieraassa. Saan olla oma itseni. Minusta on ahdistavaa leikkiä fiksua, mielummin olen juuri sellainen huithapeli  kuin olen. 

Pilvikuva puolestaan kertoo riemukasta onnea siitä hetkestä, kun siippa sai lääkäriltä lopultakin luvan lentää ja siipan sairasteluaikojen unelma vuosijuhlastani lämpöisessä saatiin sittenkin  elää todeksi. Lomamatkaan Kroatian kuuman auringon alla kuului lämpöä, uintia, hieman kulttuuriakin, musiikkia ja vuorilla vaeltelua. 

 

Seuraavaan koosteen kuvasin tunnelmia sekä kotoa että reissun päältä. Oma vuodenaikani on ehdottomasti kevät - se vihreys, mikä keväisen sateen jälkeen ensi kertaa puhkeaa ilmoille täydessä terässään ja hurmaavassa tuoksussaan. Se jos mikä tuo minulle voimaa. Tuohon vihreään koivikkoon (joka muuten on tylsästi kuvattu erään ABC:n takapihalla tien päällä aamukuudelta, uskoisiko?) olisin voinut jäädä viipyilemään. Kielot taas - lempikukkiani - pojan synttäreillä keräsin kielokimpun pojan talon takaa. Käsittämätöntä, että juuri siellä on kielomeri!  Kielo tuo minulle aina kesän!

Alkukesään kuului myös soutelua pienellä lammella, kahdellakin. Alunperin järviseutulaisena rakastan sitä hetkeä, kun airo kohtaa veden pinnan. Kaislikossa veneen on ihana vain antaa lipua. 

Koosteessa  on myös kuva kotialtaastamme, jonka äärellä rakastan istuskella vaikka yksikseni ja  nauttia ympäröivästä maalaismaisemasta. Silloin ei saa olla kiire mihinkään. Siitä tietää, että olen kunnon pohjalainen, että mielenmaisemani on ehdottomasti tasainen maasto. Kotoa katsellessa näkee kauas ja niin pitääkin. Ahdistuisin varmaan kovin muhkuraisessa maastossa, vaikka rinteet kauniita ovatkin. Ja vesi taas on oma elementtini. Kuvan uintikuva tulee kaukaa, mutta ihan kotonakin rakastan uimista. 

Sitten on sandaalikuva. 10 vuotta minua uskollisesti palvelleet sandaalini ottivat ja repesivät. Että voi elämä mennä sekaisin näin pienestä asiasta! Etsin uusia sandaaleja epätoivoisesti koko loppukesän. Lopulta ostin yhdet Ruotsista, kun siellä reissasin. No, yhtä hyviä sandaaleja en varmaan ikinä löydä kuin nuo kuvan kauan palvelleet. Minulla kesä = sandaalit. Kollegatkin tietävät kertoa loppusyksyn saapuneen, kun paljasjalkainen työkaveri  vetää lopultakin  sukat hampaat irvessä jalkaansa.

Loput kivikuvat tulevat ruotsista. Olen ainakin sandaalinmittaisten vuosien ajan haaveillut käynnistä Risebergan luostarin raunioilla, jossa esi-isäni 17 sukupolvea sitten ihan oikeasti palveli muutaman vuoden ajan munkkina. Ei uskoisi, mutta minulle tuo hetki kauniina kesäisenä päivänä oli hyvin merkittävä. Perheen miesväkikin hiljeni raunioiden äärellä - tämä oli minun unelmani ja se toteutui lopultakin - ei kallis mutta merkittävä.

Tämä vuosi oli matkustuksen kultavuosi. Johtuu ihan siitä, että pariin vuoteen emme ole voineet matkata  yhtään missään. Nyt päätimme, että kun terveyttä lopultakin  on edes  hitusen tarjolla, täytyy elää unelmiaan. Koskaan ei tiedä, kauanko se on mahdollista. Seuraava kooste onkin pyhitetty Norjalle. En voisi koskaan kuvitella asuvani Ruotsissa, mutta Norjassa voisin. Pidän sekä maasta että  sen asukeista. 

Kesän huippu- kirjaimellisesti- oli Preikestolenin huipulle kapuaminen. Oli kyllä yksi elämäni rankimmista liikuntasuorituksista, mutta helpommalla eivät päässeet siippa tai juniorikaan. Huvittavinta kaikessa oli, että siippa meinasi luovuttaa ensimmäisenä,, mutta minulla ei sisu ja ylpeys  antanut periksi. Niinpä raahasin perheeni - keuhkopotilaankin  -   puoliväkisin ylös asti. Lienee muuten maailman ensimmäinen laatuaan tuolla huipulla.:) Olisiko pitänyt tajuta kutsua Norjan televisio paikalle.:/ Unelmat on tehty voitettaviksi ja olihan se huippu hetki, kun illan hetkillä saavutimme huipun ja upeat maisemat alas lipuvalle vuonolle. Alaspaluu sujui osaltamme kuin tanssi verrattuna ylöskapuamiseen, vaikka moni sanookin, että alaspäin olisi haasteellisempaa. No meille  onneksi paluu oli helpompi!

Tähän seuraavaan sitten vähän syksyä. Syksy on kaunis, vaikkei se oma vuodenaikani olekaan. Syksyllä kuvaaminen on kaikista antoisinta.  Viljapellot, vedet, ruska, meri, kuihtuva luonto, metsä....En osaa sanoa enempää. 

Sitten vielä toviksi Suomi sataan! Rakastan Suomea, sen kesäisiä öitä, kasvillisuutta, historiaa, sinivalkoisena hulmuavaa lippua, valkeita hankia. Alle koostin kuvakoosteen minun Suomestani. Näköjään merimaisema tuli kahteen kertaan, mutta kait se kertoo jotain painotuksistani! Alfa ja omega. Alku ja loppu. Meri on ääretön. 

Unelma vuodelle 2018...tasaista menoa.  En osaa tehdä lupauksia, niistä tulee vain syyllinen olo, jos ei pystykään pitämään kiinni. En todellakaan kaipaa vuoristorataa. Sitä on elämässä riittänyt viimeiset neljä, viisi vuotta. Kunhan arki pyörisi levollisesti omalla painollaan ja saisi pitää läheisistä kiinni. Itse pysyisi elämässä ja  perusasiat olisivat ok. Siinäpä  koko vuoden mittaista tavoitetta kerrakseen. 

Toki on minulla haaveita. Mutta nämä eivät ole lupauksia, vaan tosiaan enemmänkin  haaveita. Välillä haaveilen vielä opiskelusta. Jos opiskelemaan vielä meinaisi, se pitäisi tehdä viimeistään  nyt. En tekisi sitä palkan vuoksi vaan uutta oppiakseni. Maailmassa olisi niin monta ovea vielä auottavana.  Tuskin ihan uusine  koulutuksineni  taivaisiin yltäisin mutta jos edes urkuparvelle....

Tavoite tulevallekin vuodelle on blogipostaus/ viikko. Se ei ole paljon, toisaalta se taas on työläs tavoite. Vaikka kirjoittaminen minulle helppoa onkin, se vaatii aikaa ja sopivaa mielentilaa, rentoutumista. Jos tavoitteestani  lipsun, en aio panikoida. Otetaan päivä kerrallaan, mitäpä sitä hötkyilemäänkään tällä ikää.

Tämän postauksen myötä tahdon toivottaa sinulle, uuttera lukijani, avartavaa, kiehtovaa ja  tunteikasta uutta vuotta 2018!

Lymyilevää Kokkolaa revyyn tyyliin

Kävin ystäväni kanssa iltaa istumassa Kokkolan kaupunginteatterissa Lymyilevä Kokkola - revyyssä. Revyy on eräs niistä taiteenlajeista, joista pidän äärettömän paljon. Siispä odotukset oli korkealla - enkä joutunut odotuksistani tinkimäänkään. Esitys oli hulvattoman hyvä ja viihdyttävä! Ja tietysti nimenomaan KokkolaKarleby-blogistille tämä aihepiiri oli niitä sykähdyttävimpiä ikinä! Ja kun olen monena vuonna hehkuttanut alueemme ruotsinkielisten (KUF) upeasta revyyperinteestä, niin kyllä niin paljon iloitsin, että tätä sai nyt ihan omallakin äidinkielellä, vaikka Kokkolan ruotsinmurre kannattaakin opetella mielestäni jo yksistään sen vuoksi, että ymmärtää ruotsinkieliset revyyt...:) Lisäksi tällainen revyyesitys, jossa tarjoillaan paikkakunnan tuttuja tapahtumia lienee katsojalukujen kanssa keikkuville teattereille hyvä yleisömagneetti - tätä voisin suositella ihan teineistä taattoihin.

Musiikista vastasi viisipäinen, taidokas bändi Jukka Hännisen johdolla. Musiikki oli hyvää ja ammattitaitoista. Lisäksi pidän sitä, ettei soittajia tungeta mihinkään nurkkaan tai verhon taakse, vaan heitäkin pystyy fiilistelemään kunnolla esityksen aikana. Iskeviä ja tuttujakin tutumpia biisejä, jotka jo sinällään saavat nostalgiakärpäsen pörisemään, vielä kun on vähän muunneltu sanoja ja koko setti kuulostaa hyvältä, niin aina vaan avartavampaa. 

Ja mikäpä olisi sopinut identiteettiä etsivään Keskipohjanmaailoittelun sekä alkuun että loppuun paremmin kuin maakuntalaulumme "Näät, kuinka rannat viljavat..." Alkua pidemmälle ei tässä kipaleessa yrityksistä huolimatta päästy, mutta kun identiteetin lisäksi oli hukassa sanatkin, niin ymmärtäähän sen!

Maakuntalaulumme muuten kajahteli niin hienoin soinnuin ja sävelin sähköisesti ilmoille, että tuota voisi viljellä Kokkolassa enemmänkin. Blogistin mielessä virisi maakuntalaulu ehkä jo ensi kesänä terassien taustamusana vaikkapa otsakkeen "Kevyen mussiikin kesä"-teemalla sähkökitarasvengillä tai Quardia Nuevan tangosovituksena,  Kp -kamariorkesterin jousi-iloitteluna  tai miksei vaikka kahvila Sahan kesäillan keikauskakkuna. Sieluni silmissä jo pilkahtelee myös  näyttävä video- ja valokuvakooste Kokkolan luontohelmistä musiikin taustalla ..."Kas siitä voiman saa tää Keski-Pohjanmaa.." Valttimme  maailmalla olisi maakuntalaulu, jonka osaa jokainen alusta loppuun ulkoa hoilaten. Eipä jäisi turisteillekaan identiteettimme ja luomisvimman taustalähteet epäselväksi. 

Roolisuorituksia kullakin näyttelijällä oli useita. Ihailen aina teatterissa käydessäni näyttelijöiden hyvää fysiikkaa, monipuolisuutta ja myös nopeutta vaihtaa roolihahmosta toiseen. Kas siinä ammatti, jossa ei voi jumiutua paikoilleen. Kyllähän koreografillakin tässä on sormensa suloisesti sopassa. Hyvin suunnitellut liikkeet näyttävät kerrassaan helpoilta. Sitä se on ammattitaito. Ja vaativaa tietysti erityisesti se, kuinka imitoida tuttuja hahmoja ja saada myös ulkoiseen habitukseen jotain olennaisia piirteitä jokaisesta esitettävästä. Ilman ensimäistäkään esille kajahtanutta sanaa oli tunnistettavissa esimerkiksi Kaija Jestoi, Jutta Urpilainen ja Outi Airola! Siinäpä sitä keskipohjalaista naisenergiaa parhaimmillaan!

Yksi parhaista revyyn tuokiokuvista oli heti alkupuoliskolla nähty teinien, Joni-Janin ja Niina-Piian riemullinen irtiotto pelaamalla, kansainvälisiä sormimerkkejä viisoen ja lyhenteitä käyttäen. Tämä osui ja upposi - aivan kuin olisi kotonaan ollut:))) Erityisen hyvin hahmoilla oli hallussaan liikkeet ja hahmostatukset. Myös vilahdus Pöllihaan koulun vanhempainyhdistyksen kakkumyyjäisiin oli mainio. 

Hyvin sujui myös Kokko-kiven kääntely puolelta toiselle. Ja mikäpä sitä oli käännellessä, kun matkaoppaan esitelmöidessä lukevasta pojasta, oli itse J.V. Snellman kateissa. Lopultapa löytyi Pekka Jylhän kivelle taiteilema vihreähousuinen, liian pitkähiuksinen pojankossi - oli vain käväisssyt kusella...Blogistissa heräsi tätä sketsiä katsellessa myös riemukas idea - kun media vaikeroi, kuinka poikien lukutaito on laskusuunnassa, miksi emme kokkolalaisina nostaisikin esiin Kokkolaa lukevan pojan kaupunkina?! Voisiko siitä nousta uusi lukevien keskipohjalaispoikien identitetti? Tästä innostuneena tämä kansankynttilä aikookin tehdä ison valokuvasuurennuksen omaan luokkaansa heti vuoden alkajaisiksi lukevasta pojasta. Mulla olisi tähän monta loistokasta visiota...Eiköhän kohta kultakirjat avaudu ainakin meidän opinahjossa! Voisihan tästä teettää kirjaston edustallekin ison plakaatin - olisiko ideaa? Lukevan pojan plakaattiin saisi käydä oikein luvan kanssa töhertämässä kirjavinkkauksia niillekin pojille, jotka eivät ihan vielä innosta tönkkönä lue. Ja onhan taideteoksen taustalla ihan raamatullinen hyvän ja pahan tiedon omenapuukin. Voisiko sen tulkia niin? Että mediakriittisyyteen kasvatustakin tästä taideteoksesta löytyy!

Riemukas oli myös Tuomo Kemppaisen lavalle tuoma Sauli Niinistö vauvoineen. Kyllä voi nuoresta miehestä saada hyvin tehtyä vanhan ja presidentillisen. Samaa ikämuutosta ihailin Irina Parviaisen kantamassa Räyringin mummossa. Sketsissä kuultu "Hei mummo"-biisi oli hauska oivallus ja aihe sopi erityisen hyvin näin loma-aikaan, kun mummoilla taatusti on jo perhejouluähkyt ylimmillään. Eikä jäänyt Tomi Turusen Albertokaan yhtään kankeaksi mummon rinnalla.:)

Pienet asiat ovat usein teatteripuvustuksen ja -lavastuksen kruunu. Pidin pelkistetystä näyttämöstä, jonka nauhaverhot toimivat erinomaisena ja helppona tilanjakajana. Ja kun eräässä sketsissä jumaloitiin ABC-huoltamoita, mikä olisikaan ollut konkreettisempaa, kuin huoltsikan henkilökunta laulamassa vihreissä työpaidoissaan. Olihan tuossa huoltsikkasketsissä oikeasti hämmentävää se, että jokin asia on valtateitä ajellessa maassamme lähes monopoliasemassa joka niemessä, notkossa ja saarelmassa. Niin - ja nyt en puhu ALKO:sta. 

Ilolla katselin myös vierailulla esityksessä ollutta Kokkolan omaa poikaa, Jesse Kaikurantaa, jonka mukaantulo oli nivottu esitykseen loistokkaasti Kaikurannan laulaessa " Vie mut kotiin" ja kantaen muistojaan keltaisissa muovikasseissa. Niin saatiin Kaikuranta toivotuksi  paluumuuttajaksi Kokkolaan. Kaikurannan ääni todellakin kaikui kauniisti. Laulajan taustan kuuli äänenkäytössä. Se kuulosti äärettömän hyvältä teatterin sfäärissä, mutta olin myös todella myönteisesti yllättynyt Kaikurannan näytelmällisestä, ilmeikkäästä panoksesta esimerkiksi Kemppaisen kanssa  barkassissa kokkolalaisittain tervattuine munineen ja Centriassa vierailleena kiinalaisena. Kerrassaan vaikuttavaa! Myös Kaikurannan artikulaatio roolisuorituksissa oli selkeää.

                                 

Tästä kirjoituksesta voisi tehdä pitkän mainitsemalla kaikki onnistuneet sketsit. Mutta täytyy jättää myös vähän pimennetyn verhon taakse ja luottaa siihen, että lukija jos toinenkin innostuu raahaamaan itsensä tähän teatteriesitykseen jopa  kirjoitukseni innoittamana.

Revyy on kerrassaan upea väläys teatterinjohtaja Juha Vuoriselta ja hän on saanut aikaiseksi Hannu Björkbackan, Ilkka Siukosaaren ja ohjaaja Kimmo Virtasen kera  viihdyttävän  ja katseltavan kaksituntisen. Mars vain teatteriin katsomaan - esityksiä riittää aina maaliskuulle 2018 saakka!

Runokuusi

Kesällä kerran...lehdestä luin tiedon, että Keski-Pohjanmaan Pränttärit julkaisi 6.7.2017 klo 12.00 Englanninpuistossa "Runokuusen. " Viikkoa myöhemmin lähdin kesäaamuna käveleskelemään ja etsimään palajatettua muistolaattaa ja sitä runokuusta. 

Kiersin puiston tietysti väärään suuntaan ja ja ajattelin jo hetken luovuttaa etsinnän, vaan sitten se sattuikin silmääni kohti kaupunkia kävellessä. Kovin näyttävät kuvani kesäaamuisilta.

Keski-Pohjanmaan Pränttärit on yhdistys, jonka tarkoituksena on toimia kirjallisuuden harrastuksen lisäämiseksi. Vuonna 1974 perustetun yhdistyksen puhennjohtajana toimii Elvi Löhönen ja yhdistys haluaa olla kirjoittajien henkisenä tukena ja yhdyssiteenä sekä valvoa etuja. 

Runokuusi kuulostaa sanana kauniita. Ja näinhän se olikin, että muistokiven viereltä löytyi suloinen kuusi. Kuusi on nyt 20-vuotias runoneitonen.

Kaksikielisessä muistolaatassa, joka on kiinnitetty kuusen viereiseen kiveen, lukee seuraavasti: 

"Runokuusi    Diktens gran

Istutettu     6.7.1997   Planterad

Suomi  100 Finland      6.7.2017

Keski-Pohjanmaa       Mellersta Österbotterns

Pränttärit                                   Präntarna

Kokkolan kaupunki           Karleby stad"

LÄHTEET: Keski-Pohjanmaan Pränttärit. Kirjasampo.fi. [http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/saha3%253Auee822dfd-66f9-4968-8b4b-9a5ef85e1d26#.Wiu-Ekpl_IU] Luettu 9.12.2017. 

Vaivaisukko ja seimi Lohtajalla

Blogin innoittamana olen innostunut silloin tällöin kiertelemään Kokkolan  reunaosissa. Aistin, kuulostelen, seurailen, josko matkalta mukaan tarttuisi jotain uutta kirjoitettavaa. Hyvin avartavaa. Liikun näillä reissuilla lähes aina yksin. En kaipaa seuraa, kun keskityn kuuntelemaan ja kuvaamaan. Sen kummemmin en juurikaan blogijuttujani suunnittele. Yleensä ne ovat suurelta osin intuition johdattamia juttuja. Niin tälläkin kertaa. Kirjoitan siitä, mitä tulee eteen ja joka tuntuu juuri sillä hetkellä kirjoitettavalta. Tosin kirkkoon lähdin alun perin laulamaan sydämeni kyllyydestä Kauneimpiin joululauluihin ja siinä sivussa kuvaamaan ihan eri juttua  - mutta siitä joskus toisella kerralla. 

Saavuin kirkkoon hyvissa ajoin. Vieraita ihmisiä on kiva seurata, siinä sivussa kaikkea kirkon somistuksia. Tämä katosta riippuva, olkinen  "himmeli-kello" on kyllä melkoinen taidonnäyte Kukahan sen on tehnyt? Vaikuttaa ensin ajateltuna joulukoristeena, mutta muistelen nähneeni sen aikaisemminkin. Onko se aina kirkossa esillä?

                                     

Ihastelin myös näyttävää, isoa kuusta kirkon sydämessä. Ja sitten tietystikin juuri tätä tekstiä kirjoittaessani Ylen sivuilla oli juttua juuri tästä Lohtajan kirkon joulukuusesta. Kirkossa ihastelin erityisesti kuusessa olevia enkelikoristeita. Kirkkoon jos minne ne sopivat. Kaunis, pelkistetty kuusi. 

                                     

Tunnelma Lohtajan kirkossa oli miellyttävä. Ulkopaikkakuntalaisena pystyin aistimaan, kuinka ihmiset penkeissään olivat eri tavalla tuttuja keskenään  kuin kaupunkikirkossa istuessa. Iloinen jutustelu kiiri kirkon holveissa ennen tilaisuuden alkua. Kirkko  on muuten muutoinkin sisältä hyvin kaunis. Haaveena on päästä sitä jossain vaiheessa kuvaamaan tarkemminkin. 

Niin kuin aina, kaikki perustuu kohdallani hassuihin sattumiin. Ilmeisesti minulla on jokin kolmas aisti. Poistuin kirkon sankarihautojen puoleisesta sivuovesta, koska halusin tarkastella poistuessani kirkon votiivilaivaa tarkemmin. Tarkoitus oli pikaisesti ylittää katu, mutta juuri kun aioin ylittää, niin eräs rouva kaatui kadulle. Säikähdin itsekin, koska kadussa lumi oli  painautunutta ja hyvin liukasta. Ajattelin, että annan autojen rauhassa ajaa ohi ja vasta sitten ylitän kadun. Pianistina pelkään aina ylitsevuotavan paljon, että murran käteni jossain kompuroidessani. Noh, autoja tuli pitkänä virtana. Jumiuduin kadun reunaan. 

Siinä seisoskellessa  katselin ympärilleni ja luulin jo hetken, että muistin väärin aikaisemmin kuvaamani vaivaisukon paikan. Vaivaisukkohan oli nyt jonkinlaisen karsinan takana! Ei muuta kuin unohtaa  kadun ylitys ja kävellä rauhassa  tapulin luo, jossa vaivaisukko selvästi jo  odotti minua. 

Voi hyvät hyssykät! Vaivaisukon ympärille oli rakennettu upeaakin upeampi seimikuvaelma. Olin aivan otettu. Ensinnäkin pidän jouluseimistä kovasti ja kaikista eniten juuri tällaisista pelkistetyistä. Itse asiassa mielestäni koska joulu on kristillinen juhla, voisi olla enemmänkin seimiä Suomessa  tonttujen sijaan kuten Keski-Euroopan maissa. Ovat kauniita! Kaupatkin pursuavat jos jonkinlaista tonttu-ukkoa, mutta kunnon seimiä löytää harvoin.

Tässä Lohtajan seimessä Maria vartioi puista seimeä, joka on olkien peittämä. 

Maria on veistetty puusta. Karulla tavalla kaunis.Ja tietysti sopii mainiosti vaivaisukon viereen juuri tällaisena.

Ja vaivaisukko, hän on kuin Joosef ikään. Jos ei tietäisi olevan vaivaisukko, niin toki luulisi Joosefiksi!

Ja sitten lampaat! "Ja sillä seudulla oli paimenia vartioitsemassa yöllä  laumaansa..." Sanat osuivat hämärässä  talvi-illassa hyvin kohdalleen. En oikein illan pimeydessä  saanut tarkasteltua, mistä materiaalista lampaan oli tehty, mutta näyttäviä ne olivat! Jonkinlaista käkkäränarua lampaat olivat saaneet villakseen. Todella hienosti tehty.

Siinä kuvaillessani kaksi naista tuli lapsen kanssa paikalle."Katso, siinä on Jeesus-lapsen seimi, toinen naisista sanoi." Minusta tuntui, että olin väärässä paikassa kameroineni. Lapselle hetki oli todellinen, Peruutin, ja annoin hänen katsella. Aina ei ole aika kuvata. 

Sinne jätin seimen, vaivaisukon, Marian ja lampaat. Olin niin kiitollinen juuri joulun alla tästä kuvaushetkestä. En tiedä, kuka seimen on tehnyt, kenen idea se on, mutta se oli juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. KIITOS!

Ps. Olisi kiva tietää lisää seimen pystytysjutuista. Kenen idea, kuka toteutti? Käsittääkseni Lohtajalla on aikaisemminkin ollut jossain seimiä, olenko oikeassa?

Tämän kirjoituksen ja kuvien myötä tahdon toivottaa kaikille lukijoilleni herttaista, kiireetöntä ja sopuisaa joulua!

Kauniissa joulukonsertissa

Kerrankin, kerrankin aikatauluni natsasivat ja pääsin kuin pääsinkin Vesa-Matti Loirin Sydämeeni joulun teen - joulukonsettiin! Monta kertaa olen ollut menossa, mutta aina on tullut este.  Nyt, kun Loiri piti viimeisen laajemman joulukonserttikiertueen, oli jo korkea aika. 

Snellmansali oli muutamia hajapaikkoja lukuunottamatta täynnä innokkaita joulun ja Loirin odottajia. Loirihan on artisti, jonka äänestä joko tykkää tai sitten ei. Minä rakastan hänen musiikkiaan...Pieni melankolinen puoleni täyttyy tällä.  Upea monilahjakkuus!

Vaikka joulukonsertti olikin, aloitti Loiri laulantansa "Laulu se on ollut minun iltojeni ilo."-kappaleella. Hieno aloitus ikään kuin kertasi tunteiden tulkin menneitä vuosia. 

Saimme kuulla kaunista tulkintaa  Ave Maria,  Heinillä Härkien, Lumi on jo peittänyt  ja Sydämeeni joulun teen- joulubiiseillä. Uskon, että Loirilla on omakohtainen syvyys Lumi on jo peittänyt-. lauluun. Se kuului ja näkyi. Loirin elekieli laulun aikana oli ihastuttavaa. Olisittepa nähneet, kuinka hän laulaesaaan lennätti lintua syömään jyviä kädeltä toiselle...Pelkistettyä, kaunista, Ihanaa!

Tietysti pohjalaisena sykähdytti kovasti Loirin tulkinta  Konsta Jylhän On viulu vaiennut- kappaleesta. Yhtä liikuttava oli  "En enää muuta tahdokaan kuin laulaa..."Voisi kuvitella, että tuo tunne vain kasvaa iäkkään laulajan remppojen myötä. Upeaa, että ääni vielä kulkee, vaikka jalat  eivät niinkään.

Väliajan jälkeen kuultiin niitä hienoja perinteisiä, kuten Lapin kesä. Onhan siinä oma lumonsa aina. Ja niin vahvasti sen laulun yhdistää Loirin tulkintaan, että olisi ollut pettymys, jos sitä ei olisi esitetty. Täytyy sanoa, että Loirin mukana kulkeva Peter Lerchen orkesteri osasa myös hommansa!

Kahden kappaleen sovituksesta pidin erityisen paljon. Ne olivat "Tiellä ken vaeltaa" ja "Kulkeissain mä tiellä nähdä sain. "Tunnelma oli ainakin omasta mielestäni kuin israelilaisissa kansansävelmissä. Ja taas äityi Loiri  hienoon eleleikkiin esittäessään kruunua sun muuta käsillään...Kun esiintyy istuallaan, on vielä tärkeämpää, miten elehtii. 

Loiri veti keikkansa erinomaisesti. Verrattuna muutama vuosi aikaisemmin kuuluneisiin pettymyksiin muutamissa joulukonsertissa, oli Loiri nyt hyvin mukana, muisti sanat ja eläytyi ja tulkitsi täysillä. Myös Loirin humoristinen puoli tuli hienosti esiin esimerkiksi "Väliaikainen"-kappaleessa. Ainakin Brigitte pardotin huulista Vesku vielä unelmoi...Olihan laulun lomassa sellaista sanailua, että yleisö purskahteli nauruun. 

Kuvani ovat sumeita-kaukaa otettuja tavallisella kännykameralla. No, kauniit taustavärit ja hahmot erottuvat kuitenkin! Lavan valaistus oli muutenkin kaunis!

Loppupuolella  rauhoituttiin kuuntelemaan kaunista tulkintaa "Oi muistatko vielä sen virren"-sävelmästä ja sen jälkeen Loirin sanoittamaa ja kitaristi Peter Lerchin säveltämää joululaulua , jossa sanat alkoivat "Taas äiti muovikuusen koristaa. " Se oli minulle täysin tuntematon. Loiri kertoi, että tekaisi sen 20 vuotta sitten juhannusyönä kitaristinsa kanssa....Voi vain kuvitella sen tunnelman!:)

Viimeisen laulun jälkeen yleisö osoitti kunniaa nousemalla ylös tuoleistaan. Loiri kiitti ja kertoi, että tässä vaiheesssa taiteilija yleensä kipittää takahuoneeseen ja saapuu sitten uudelleen paikalleen, mutta hänpä säästää jalkojaan. Saimme kuulla loppuun vielä pari kappaletta, toisena kauniin huuliharppusoolon. 

Konserttielämys oli erittäin onnistunut. KIITOS!

Itsenäisyyden juhlapäivänä - Suomi 100 vuotta

Suomi 100-juhla on ollut osaltani lennokas. Olen suoraan sanottuna kiitänyt tilaisuudesta toiseen. Halusinkin nähdä monta asiaa. 

Kotipihaa komistaa valaistu lippu. Koko kylässäni oli ainoastaan 4 valaistua lippua...Lippua on ihana katsella pimeässä illassa. Melko tyyni keli - lippu ei juurikaan hulmunnut.

Heti aamusta lähdin Lappajärven hautausmaalle. Sinne on sankarihautoihin haudattu isoisäni, ja hänen veljensä. Lisäksi isoisäni  toisella veljellä on  muistokivi sankarihautausmaassa, vaikkei hänen  maallisia jäännöksiä ole tähän mennessä löytynytkään. 

Lappajärvellä jokaiselle sankarivainajalle oli tehty kaunis seppele ja hautakumpujen ylle oli aseteltu kynttilälyhdut. Oli kaunista!

Lappajärven hautausmaa on muutoinkin yksi kauneimmista tietämistäni- esi-isäni lepäävät järvimaiseman äärellä. Niin kuin elivät lyhyet elämänsäkin.

Isoisäni viereen on haudattu kohtalotoveri, joka menehtyi samassa onnettomuudessa kuin isoisänikin. Hänen haudallaan on usein siellä käydessäni ruusu. Nyt se oli sinivalkoinen. Liikutuin. Päätän ottaa tavoitteeksi selvittää, kuka kukkia sinne tuo. Olisi mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia. Meillä on hyvin samanlainen  tausta...Voi, kun vaikka tätä kautta löytäisin  hänet - Onni Paalanen, k. 4.6.1942 - jälkeläisen, edes yhden...

Seuraavaksi Evijärven hautausmaalle. Itse sankarihautausmaan tilaisuuteen en ennättänyt, mutta vein itse tekemäni havuseppeleen  Kaarlo -isoenoni hautakummulle. Sotaveteraani, "Kalle"-eno lepää haudassa yhdessä rakkaan Vieno-mummoni kanssa. Yhdessä he elivätkin sodanjälkeisen loppuelämänsä. Varmaan  kaksi lapsuuteni tärkeintä ihmistä lähiperheen lisäksi...

Sitten Kokkolaan ja Marian hautausmaalle. Väkeä oli valtavasti ja juhlallisuudet hienot. Olin aika lailla takarivissä, joten kuvat eivät ole kovin tarkkoja. 

Sankarihaudoilla Kokkolassa  vartiossa oli pääasiassa nuoria ja partiolaisia. Useat olivat liian keveässä vaatetuksessa, ainakin yksi nuori tyttö joutui poistumaan vartiosta ensiapumiesten huomaan. Pakkasta oli muutama aste, ei mikään lämmin sää...

Iltapäivällä vielä Kaarlelan kirkkoon, joka  kunnioitti itsenäistä Suomea juhalavalaistuksessa. 

                            

Kirkon edustassa  sisällä oli sekä Suomen liput että joulun tunnusmerkit. Tunnelma oli lämmin. 

Kirkossa oli ruotsinkielinen tilaisuus. Saavuin sinne yksin. Halusin rauhoittua ja kuunnella kaunista musiikkia uruilla ja puhallinorkesterilla taituroituna. UPEAA! Erikoisuutena oli koko Sibeliuksen Finlandia-teos uruilla soitettuna. 

En tiedä, kiinnittyikö kenenkään muun katse yksityiskohdista kauneimpaan - valkean kivikirkon ikkunasta loisti kirkon sisälle  kaunis sininen valo. Se sinivalkoinen Suomeni oli juuri tässä kirkkokruunun loisteessa!

                              

Tähän loppuun liitän kouluni Itsenäisyysjuhlasta tallentamani musiikkitiedoston. On ilon ja ylpeyden aihe kertoa, että tallenteessa laulaa opettamani alakoulun luokat 1-6.  Opetan heille musiikkia ja tallenteessa koulun kaikkien oppilaiden lisäksi soolo-osuudet laulaa 4-päinen poikakvartetti, iältään 8-11-vuotiaita. UPEAA!

                                         Veteraanin iltahuuto, olkaa hyvät!

                                        

Suomi 100

Suomalaisuus...Roman Schatzin sanoin ”Anna heille kaikkesi. Ryyppää heidän kanssaan, sauno, hyppää heidän järviinsä, syö heidän ruokiaan, opettele heidän kielensä, vietä öitä heidän kanssaan. Kokeile, mitä tapahtuu.” Rakkaudella, Suomesta (2005)

Olen listannut 100 suomalaisuuteen omasta näkökannastani jotenkin liittyvää asiaa. Piiitkä teksti mutta eihän tästä lyhyttä voi tehdäkään!:) Tämä on minun fanfaarini 100-vuotiaalle Suomi-neidolle!

1. Oma lippu. Sininen ja valkoinen. Se ei voisi olla minkään muun värinen.  Vai voisiko? Kun Suomi itsenäistyi 6.12.1917, käytettiin itsenäistymisen yhteydessä leijonalippua, joka nostettiin senaatintalon ja valtioneuvoston lipputankoon. Lippu kohosi vuoden aikana lähes valtiolipun asemaan. Tämä lippu oli karmiininsinoberinpunainen, ja lipun keskellä oli kullankeltainen vaakunaleijona hopeanvalkoisine varustuksineen ja ruusukkeineen.

Nykyinen siniristilippumme, Suomen lippu,  on hyväksytty perustuslakivaliokunnan ehdotuksesta vasta 27.5.1918 ja laki lipusta julkaistiin paria päivää myöhemmin. Lippuluonnoksen laatijat olivat Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen.

Aikoinaan siipan kanssa saatiin kihlautumisen yhteydessä rahaa, jolla suunniteltiin ostavamme taulu uuden kodin seinälle. Ei vaan päästy ikinä yksimielisyyteen kauniista taulusta. Lopulta ostettiin lipputanko. Suomen lippu on meidän molempien mielestä kaunis...Onneksi sentään sinivalkoinen!

2. Jukka Kuoppamäki: Sininen ja valkoinen. Siinä on täydellinen kuvaus suomalaisuuden ytimestä. Kuoppamäki sävelsi ja sanoitti laulun 1972. Laulu voitti pari laulufestivaalia, mutta sitä erehdyttiin luulemaan myös poliittiseksi kannanotoksi. Esimerkiksi Virossa laulu oli esityskiellossa. Kuoppamäki on kertonut laulunsa innoittajaksi ainoastaan kotiseuturakkauden. "...valkoiset on yöt kesien..."

3. Maamme-laulu. En ole koskaan erityisemmin pitänyt laulun melodiasta, mutta koska liitän sen niin olennaisesti juhlavin tilaisuuksiin, joissa olen pienestä saakka ollut osallisena, on laululla oma arvonsa. Maamme-laulu esitettiin ensimmäisen kerran ylioppilaiden kevätjuhlassa 1848 Helsingin ulkopuolella Kumtähden kentällä. Tekstin alun perin ruotsinkieliseen  runoon "Vårt Land" on tehnyt J.L.Runeberg. Me laulamme laulua Fredrik Paciuksen sävellyksellä, mutta ennen sitä laulun oli säveltänyt toisilla melodioilla sekä itse Runeberg että F.A. Ehrström.

4. Suomen pystykorva, kansalliskoiramme. Se on kehitetty puhtaasta luonnonkannasta ja liittyy kiinteästi  suomalaiseen kulttuuriin. Suomenpystykorva nimettiin Suomen kansalliskoiraksi vuonna 1979. Pystykorva on kuin kuvaus suomalaisesta mallikansalaisesta: vilkas, tarmokas, rohkea ja peräänantamaton. Suomen pystykorva voi olla vieraita kohtaan hieman pidättyväinen, mutta vihaisuutta ei sallita. Perheessämme on ollut koko aikuisikäni pystykorvia: Vappu, Humppa ja Voltti. Huvittavinta on, että tunnen itsekin olevani luonteeltani kuin Suomenpystykorva...

              

5. Nälkämaan laulu. Kaunis, kaunis, kaunis. Kiinnyin tähän lauluun jo alakoulun musiikkitunneilla. Tämän Kainuun marssin on sanoittanut Ilmari Kianto ja säveltänyt Oskar Merikanto. Erityisesti rakastan laulun sanoja  "meille myös kevätkin keijunsa toi" sekä melodiaa kauniissa molliasussaan. Tykkään soittaa tätä vanhempieni kotona perinteisellä polkuharmoonilla. Pianolla soitettuna se ei ole sama. 

6. Saunavasta. Rakastan kesäiltoja, kun käyn taittamassa pellonpientareen koivikosta muutaman lehtipuun oksan. Ihan paras hetki, kun saan vastan valmiiksi ja vien sen odottamaan löylyjä. Saunomisen kruunaa tuoreen saunavastan tuoksu. Silloin saunoessa ei saa olla kiire minnekään. Toivon, että jos joskus sairastun ja makaan mistään mitään tietämättä, joku toisi tuoreen vastan nuuhkittavakseni...kesä...lapsuus...perhe...muistot...Enoni oli  yksi parhaista saunavastan tekijöistä. Kun hän kuoli, sukulaiset perivät pitkän rivin huolella tehtyjä, kuivattuja  saunavastoja. Ihana perintö!

7. Joutsen. Kun olin pieni, ei joutsenia ollut ympäristössä paljoakaan. Oli juhlava hetki, kun sellaisen näki pellolla. "Jouhten", sanottiin kotiseutuni  vanhalla murteella. Se lienee hyvin vanha muoto joutsen -sanasta. Joutsenen lennon katseluun ei voi kai koskaan kyllästyä. Laulujoutsen on myös Suomen kansallislintu. Rakastan joutsenten valokuvaamista ja niiden lennon seuraamista. 

8. Väinö Linna: Tuntematon sotilas. Tämä kirja/elokuva liittyy niin oleellisesti itsenäisyyspäivien viettoon, että voisi puhua jopa kansallistarinasta. Elokuvaa katsellessa mietin, kuinka monta erilaista tarinaa elokuvaksi olisi voinut sodasta pukea. Oman sukuni tarinastakin olisi voinut olla elokuvaksi...Nyt kun mietin tarkemmin, voisinkohan joskus kirjoittaa sen esitettävään muotoon?  Olisiko minusta? Ja jos en minä, niin voisiko sitä joku muu suvustani kirjoittaa.? Oletettavasti ei. Tämä tuli mieleen vasta nyt, mutta voisi olla  aika koskettava. Isäni  vanhempien perheissä molemmissa kohtalo oli kova ja vaikuttaa itseeni vahvasti  edelleen tunnetasolla. Mielenkiinnolla katsoin myös Aku Louhimiehen  uuden version Tuntemattomasta sotilaasta. Pidin siitä paljon! 

9.Suomen taiteen tarina. Paras Helsingin reissuni on sellainen, jossa ennätän käydä Ateneumissa taidenäyttelyssä. Nyt siellä on meneillään nelivuotinen näyttely "Suomen taiteen tarina." Mitä olisi Suomi ilman Edelfeltiä, Schjerfbeckiä, Järnefeltiä, Simbergiä, von Wrightia, Munchia, Gallen-Kallelaa, nuorempia kuvataiteilijoita unohtamatta. Haltioidun hienosta maalauksesta!

10. Kielo. Tiedän kevään koittaneen, kun pääsen poimimaan valkokelloisina kukkivia kieloja. Kielo on Suomen kansalliskukka. Minulla on muutama tarkoin varjeltu paikka, missä tiedän niitä kasvavan. Keväinen kielorinne -voiko olla sitä kauniimpaa? Olin 10-vuotias, kun sain äidiltäni tuliaisina kielo-hajuvesipullon. Se oli suuri aarteeni.

Monena vuonna  perheessämme  oli perinne, että poikani kävivät poimimassa kielokimpun ja veivät sen omalle opettajalleen päättäjäispäivänä. Eräänä keväänä siippa kuskasi nuorimmaistani kevätjuhliin. Minä olin lähtenyt jo aikaisemmin oman koulun juhliin. Kun palasimme kotiin, siippa ja poika kertoivat kielokimpun tarinan:

-Jestas, unohdettiin se keittiön pöydälle, vaikka niin monta kertaa muistutit. Päästiin jo koulun pihaan, kun tajuttiin, että se kimppu on kotona. Eikun takaisin autoon..., siippa höysti. 

 -Isi ajoi varmaan kahtasataa, poika jatkoi.

 -Mutta ennätettiin vielä ajoissa juhliinkin ja opekin sai kimppunsa, siippa totesi. " Luoja...

11. Pääskynen.  Lapsena rakastin katsella, kun pääskyjen pesiä oli pitkä rivi navetan viereisen karjaladon räystään alla. Mummoni opetti minut seuramaan ja ihailemaan  niitä.  Pääskyissä on kiehtovaa niiden sulavuus, mutta myös kotipaikkauskollisuus. On todistettu, että samat yksilöt palaavat samoille pesimäpaikoille vuosi toisensa jälkeen. Tämä elähdyttää sukututkijan ja kotiseuturakkaan sydäntä. Jos jälleensyntyisin linnuksi, haluaisin olla nimenomaan pääskynen.

12. Tupasvilla kesäkuussa  soisen metsälammen ympärillä. Jotakin niin kaunista, että jos kutsun ulkomaalaisen Suomeen kesäkuun alussa, tämä on ehdoton nähtävyys. Osaavatko suomalaiset tarpeeksi arvostaa karua kauneutta? Moni ulkomaalainen jopa maksaisi tästä näkymästä.

13. Kansanmusiikki. Kun olin vähän alta parikymppinen, sain kotipaikkakunnallani Järviseutusäätiön apurahan musiikin opiskeluun liittyen yhdessä siskoni ja kahden ystäväni kanssa. Apurahojen jakotilaisuuteen meiltä neljältä pyydettiin jonkinlaista musiikkiesitystä. Innostuimme suunnattomasti, sillä keksimme muokata esityksestämme kansanmusiikkipläjäyksen. Siihen aikaan 80-luvun puolivälissä kansanmusiikilla ei ollut kovin suurta arvostusta. Ei ollut olemassa Värttinöitä ym. kansanmusiikkibändejä, jotka nostivat kansanmusiikin arvostusta myöhemmin kovasti. Esityksemme olikin yllättäen menestys ja alkusoitto kansanmusiikkiyhtye Nirunarulle. Teimme harrastusluonteisena paljon keikkoja monta vuotta niin omassa kotikunnassamme kuin koko Järviseudun ja Eteläpohjanmaan alueella. Olisimme voineet päästä pitkällekin, mutta isoin keikkailu sammui, kun tiemme erkanivat ensin pitkin Suomea ja myöhemmin ympäri maailmaa. Kansanmusiikilla on silti erityinen sija minulle edelleen musiikkilajien joukossa.; Maijan masurkka, Pyykit nyytit, Lähtekäätte Amerikkaan, Harakka se istui kannolla, Tirlirlittiä...Voih! Nyt opetan niitä oppilailleni, jotta perinne siirtyy seuraaville sukupolville...

14. Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteri. Maailmanluokan orkesteri täältä Kokkolasta. Vuosien varrella olen päässyt osalliseksi niin oopperasta, kyläkonserteista, koululaiskonserteista, joulukonserteista, itsenäisyyspäivän konserteista, kauppakeskuskonserteista sekä tietysti aivan perinteisistä konserteista pitkän kaavan mukaan Snellman-salilla. Erityisesti olen haltioitunut ammattitaitoisen orkesterin taidokkaasta, leikillisestä otteesta lapsityössä sekä ihailen myös orkesterin taiteellisen johtajan, Sakari Oramon eläytymistä.

15. Linnan juhlat. Se hetki, kun sotaveteraanit astelevat kättelemään presidenttiparia...Liikutuksen hetkiä. Pitäisi ymmärtää, että nämä ovat viimeisiä vuosia, kun heitä on enää keskuudessamme. Veteraanien kahvipöytätilaisuudessa on paljon sykähdyttävää. Liikutun joka vuosi. Tietysti on kiehtovaa katsella myös pukuloistoa ja seurata erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä, jotka ovat saaneet kutsun juhliin. Odotan myös aina erityisesti pienempien salien musiikkiesityksiä ja haastatteluja.

16. Kansallispuvut ja muinaispuvut. Valitettavasti en omista kumpaakaan. Tai---oli minulla nuorena - 50-kiloisena (tih) Keski-Suomen kansallispuku. Silloin kun esiinnyin kansanmusiikkiyhtyeessä. Puku oli perintö isoäidiltäni, jota en koskaan tavannut. En tiedä, miksi hänellä oli Keski-Suomen puku. Isoäiti kun oli kotoisin Isojoki-Kankaanpää-akselilta. Puku on minulle edelleen hyvin rakas, vaikkei päälle mahdukaan.

17. Soutelu tyynellä järvellä kesäillassa. Nimenomaan järvellä, koska lapsuuteni maisemiin ei kuulunut meri. Rakastan nykyään myös merellä liikkumista, koska puolisoni on minut opettanut siihen. Silti koen meren hieman pelottavana. Järvi on ihana, lempeä.

18. Polkuharmooni. Kun olin pieni koululainen, ei luokassa ollut kuin polkuharmooni. Minulle se oli yksi elämyksistä. Ollessani toisella luokalla evijärveläislähtöisen artisti Johanna Förstin isosisko oli luokassamme päivän sijaisena. Kun hän polkuharmoonilla tämmäsi ja opetti meille laulun Chim chim cheree musikaalista Maija Poppanen...Rakastuin musiikkiin varmaan sillä hetkellä! Musiikkikasvatus koulussa voi olla jollekin kipinä itsensä löytämiseen. Minulle se oli sitä juuri sillä hetkellä. Vanhempieni kodissa on polkuharmooni. Aina välillä innostun sillä soittamaan. 

19. Presidenttiys. Elinaikanani Suomessa on ollut ainoastaan hyviä presidenttejä. kaikkiaan neljä heitä mahtuu viimeiseen viiteen vuosikymmeneen. Oli aika, kun en tiennyt, oliko Suomen valtiopäämies nimeltään presidentti vai Kekkonen. Sitten tulivat Ahtisaari, Halonen ja Niinistö. Arvostan heitä kaikkia ihmisinä ja nimenomaan avarakatseisuuden edustajina korkealle. Presidenteistä livenä olen nähnyt ainoastaan Ahtisaaren ja Niinistön. Arvostan presidenttiemme inhimillisiä, tavallisia olemuksiaan ja monipuolista lahjakkuuttaan mielettömän paljon. Pidän heistä erityisesti ihmisinä.

"Pyramidin on parempi seisoa kannallaan kuin kärjellään", totesi jo edesmennyt Mauno Koivisto jossain puheessaan joskus. Kertoo paljon suomalaisen valtiopäämiehen asenteesta kansaa kohtaan. Erityisesti Suomen juhlavuoteen osuneet presidentti Mauno Koiviston hautajaiset 25.5.2017 olivat vaikuttavat. Koskettavat olivat Presidentti Sauli Niinistön sanat muistopuheessa: "Muistella nyt tässä häntä; on kuin onnistuneen Suomen tarina samalla liikkuisi kuvina silmien editse." Ei voi kauniimmin sanoa!

20. Viljapellot. "Ja viljapellot ja vainiot", laulettiin alakouluaikoina Synnyinmaan laulussa...Voiko olla kauniimpaa näkyä kuin kellastunut viljapelto pienessa tuulessa elokuisena iltana? Kuivatun viljan tuoksu on myös ihana.

21. Revontulet. Mitä lähempänä maapallon napaa ollaan, sitä voimakkaaammin revontulet näkyvät. Revontuli jo sanana on kaunis ja se juontaa juurensa vanhaan uskomukseen, jossa kettu juoksee pakkasyönä tuntureilla viuhtoen lumikinoksia hännällään niin, että kipinät sinkoilevat yötaivaalle. Todellisuudessahan revontulet syntyvät, kun aurinkotuulen varautuneet hiukkaset osuvat Maan ilmakehään ja niiden energiatila muuttuu törmäyksessä. Vapautuvan energian me sitten aistimme väreinä ja valoina taivaalla. Olen yrittänyt kuvata revontulia parina viime talvena, mutta täytyy myöntää, että en saa kuvattua niitä niin hyvin kuin haluaisin. Tässä on vielä kehittymisen paikka.

22.Vesa-Matti Loiri. Olisi kymmeniä kappaleita, joista Loirin voisi mainita. Ne klassiset Lapin kesät ym. Tällä kertaa päädyn lainakappaleeseen "Olkinainen." Se on minulle jostain syystä kamalan koskettava. Minulla on musiikillisesti myös hyvin melankolinen puoli:) Eikä Heikki Salon sanat jää yhtään kalpeiksi laulun rinnalla. Tässä on jotain niin riipivän suomalaista.

23. Jukka Perko. Olin sisareni kanssa vuosia sitten Tallinnassa. Menimme pieneen, hämyiseen pubiin istumaan iltaa. Olin suu ammollaan, kun tajusin, että illan esiintyjä pubissa oli suuri idolini Jukka Perko. Hän oli lomamatkalla ja lupautunut esiintymään ystäviensä kanssa. Jukka Perkon soittamat virret saksofonilla ovat jotain yli-inhimillistä...

24. Quardia Nueva. Tunnen orkesterin johtajan jo vuosien takaa oman lapseni musiikkitaustan vuoksi. Ihailen Vertaisen Raimon ammattitaitoista ja hullunrohkeaa otetta musiikkityössä - etenkin lapsityössä. Hän on luonut monenlaisia kokoonpanoja, joista yksikään ei ole tainut epäonnistua. Valtava, luova visionääri! Quardia Nueva koostuu nuorista musiikinopiskelijoista ja ammattilaisista. Ihailtava kokoonpano! Ja tällainen löytyy siis Kokkolasta!

                             

25. Kissankello. "Hei kukasta teen minä kellon, joka helisee laidalla pellon..." Näin menee erään kesälaulun sanat. Ihana, herkkä, vaatimaton kukkanen. Mietin, miten niin ohut varsi voi pitää pystyssä kukkaa. Kissankello on myös Keski-Pohjanmaan maakuntakukka.

26. Mutti. Mummoni teki minulle muttia usein. Se oli silloin lempiruokaani. Lapsuuden jälkeen en ole pystynyt syömään kenenkään muun valmistamaa muttia. Vuosi sitten yritin muka alkaa mutin valmistuksen. Totuus: minusta ei ole mutintekijäksi:(

27. Sauna. Paljastan: kotona saunon joka ilta. Olen saunafriikki. Joku muu käyttää rahansa tupakkaan, minulle sen korvike on sauna. 

28. Kuutamouinti. Uin paljon, koska meillä on pihassa uima-allas. Asun syrjäisellä paikalla. Uintiani ei häiritse mikään tai kukaan. Hyvin rentouttava kokemus uida viileässä vedessä illan hämärässä kuun kuiskaillessa.

29. Metsä. Suomalainen metsä on minulle uskomaton voimavara. Jos kaipaan rauhoittavaa kokemusta, kävelen metsään. Uskon, että suomalaisen metsän arvo tajutaan vuosi vuodelta myös ulkomailla paremmin. Myös vasta hakattu metsä ja tuoreet tukkipinot tuoksuvat ihanalle.

30. Lumi. Lapsuuden talvista muistaa lumen, lumilinnat, jään. Sitä tuntui aina olevan paljon. Kunnon talvessa on kunnolla lunta. Monena talvena olen tehnyt hiihtolatuja lähiympäristöni pelloille. En tykkää hiihdellä siellä, missä on muitakin, vaan omassa rauhassa.

31. Lappi. Vanhempani ovat Lappi-friikkkejä. Lapsuuteni kesät vietettiin usein marjastaen Lapissa. Silloin se tuntui jopa tylsältä, nyt olen saanut siihenkin poronpureman ja rakastan lapissa oleilua.

32. Vaivaisukot. "Fatigubbe"...Yhdistän tuon murteellisen sanan kirkon vaivaisukosta aina edesmenneeseen appiukkooni. Kun hän lausui sanan ääneen, se kuulosti ihanalta. Kun näen kirkon luona vaivaisukon, ajattelen sitä ensimmäiseksi fatigubbena, en vaivaisukkona. Olenko kaksikielinen minäkin?:) Kyllä kirkon mukana on säilynyt uskomattomia aarteita sukupovien yli. Tajuammeko edes, että näitä ei enää kukaan tee?

             
                                                      

Yllä: Kaarlelan kirkon vanhempi vaivaisukko vuodelta 1784, on muuten Suomen vanhimpia "fatigubbeja!"

33. Jäälyhdyt. Niistä tulee äiti mieleen. Äiti huolehti omakotitalossa vielä asuessaan, että aina muistettiin tehdä useampia jäälyhtyjä pakkassäällä. Etenkin itsenäisyyspäivänä, jos vain sää salli, meillä oli kotipihan käytävät täynnä jäälyhtyjä. Isän tehtävä oli sytyttää niihin kynttilät. Joskus, kun minulla on liikaa aikaa, tapaan tuunailla jäälyhtyjä vielä astetta kauniimmiksi.

34. Mårtensson.ja Myrskyluodon Maija.Stormskärets Maja. Yksi kauneimpia ja dramaattisimpia kappaleita, mitä tiedän...."Voi aavistaa vaimo toisen mielen. Hän tuntee tuulen joka miehen matkaa saa.Katsoo hän lähtijää. Vielä tyyni on sää....

35. Merikanto. Oskar, Aarre, Ukri...Isä, poika ja pojanpoika. Onpa lahjakas litania. Eniten olen kuitenkin hurmaantunut Oskar Merikannon musiikista. Merikanto jo sananakin on kaunis! Merikannon laulu "Oi muistatko vielä sen virren", on minulle tärkeä. Lauloin sen kauan sitten erään vanhan naisen, lapsuuden naapurini, hautajaisissa. "Kun yö liki ikkunan liikkui, se virsi se viihdytti niin..."

36. Juhannusyö. Silloin kun juhannusyönä ei sada, valvon myöhään kesäyössä pihalla. Kuuntelen radiota ja nautin hyttysten suristessa. Usein läsnä on perheenjäseniä joko minun tai siipan lähisuvusta kanssamme kesää juhlimassa. Suomenlippu lepää juhlaansa uhkuen tangonvarressa. Muuta ei tarvita.

37. Pääsiäiskokko. Loskainen pelto. Lasten innolla keräämäät risut kasassa. Niitä on kerätty vaivalla monta viikkoa. Yleensä kun sytyttämisen aika tulee, tuulee tai sataa...Mutta aina on kokko lopulta saatu palamaan. On ihanaa, kun kylän väkeä tulee kiireettömänä lankalauantain iltana jutustelemaan tulen ympärille!

                         

38. Kaksikielisyys. Kielet, etenkin murteet ovat rikkaus. Oma perheeni on kaksikielinen, vaikka minä puskenkin eteenpäin vain yhdellä kielellä. Mutta rakastan esimerkiksi Kokkolan ruotsia. Nuorena en ymmärtänyt siitä sanaakaan, nyt ymmärrän kaiken. Sanojen joukossa on helmiä, jotka ovat minulle nykyään jopa kuvaavampia kuin sana omalla äidinkielelläni... glittre, fatigubbe, kolkko, söis, gambelfåltsi, reto, koljare.... Vaikka puhun kaiken yleensä suomeksi, ajattelen monta asiaa ruotsin murteella.

39. Tankar. Kokkolan meren ylpeys. Vanhassa kalastajakylässä on idylliä. Olisi mielenkiintoista joskus viettää kesä tuollaisessa pienessä kalastajakylässä...Elämä menneinä vuosisatoina on ollut hyvin karua saaristo-olosuhteissa.

40. Suomalainen koulutus ja varhaiskasvatus. Pakko kehaista - olen ammattikasvattaja. Sekä lastentarhanopettaja että luokanopettaja samassa kompaktissa paketissa. Ja hei - rinta rottingilla sanon, että on hienoa edustaa juuri näitä aloja, sillä Suomi on opetuksen ja kasvatuksen edelläkävijä. Yli kaiken arvostan hyvää lukutaitoa! Se luo pohjan moneen muuhun.

41. Kaartin soittokunta. Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminut ammattiorkesteri. Kaartin soittokunnan ensisävelet kuultin jo vuonna 1819! Kaartin soittokunta on Suomen puolustusvoimien edustussoittokunta. En tiedä paljoakaan juhlavampaa hetkeä, kuin jokin valtiollinen edustustilaisuus Kaartin soittokunnan ryydittämänä.

42. Jokamiehen oikeudet. Kuinka moni muistaa vielä omilta alakouluajoiltaan runonrämpsyn " Älä tallaa nurmikoita, Älä puita vahingoita,/Älä riko luonnon rauhaa,/Älä mellasta ja pauhaa,/Korjaa tähteet, joita heität,/Siivoo roskat, joilla peität, luonnon pyhättöä tätä!/Lehdet, kukat rauhaan jätä!/Säästä seinät piirroksilta,/Puut ja pensaat viilloksilta./Varo, suojaa toisen omaa/Älä tahraa mik' on somaa!" 

Ainakin omassa koulussani vanha miesope vaati opettelemaan sen ulkoa. Hyvin näkyy jääneenkin mieleen. On hieno asia, että Suomen mailla ja mannuilla, metsillä ja pelloilla, voi kuka vaan kulkea vapaasti. Marjastaa, sienestää, nauttia luonnon monimuotoisuudesta. Meille tämä on itsestänselvyys, jota ehkä vasta vähän kerrallaan opimme arvostamaan. Turisteille kyseessä on aivan uskomaton asia.

43. Fiskarsin juustohöylä. Minulla oli kerran australialainen lapsuuteni kirjekaveri kylässä. Ainoat asiat mihin hän ihastui ja mitä hän halusi täältä ostaa, oli astiakaapin kuivausritilät ja Fiskarsin juustohöylä. Suomalainen muotoilu, jess:) Nämä tajuaa vasta siten, kun niitä ei ole mahdollisuutta käyttää...Lisää tästä kohdassa 81.

44. Sibeliusmonumentti.Yhtenä kesänä käytin pitkän aikaa Sibeliusmonumentin kuvaamiseen. Suurin osa monumentin äärellä olleista oli turisteja. Oli kaunis kesäpäivä Kuvistani tuli hienoja. Melkoinen maamerkki. Kuvanveistäjä Eila Hiltusen taideteos oli melkoisen kritiikin kohde valmistuessaan puoli vuosisata sitten. Nyt sitä on vaikea, lähes mahdoton, kuvitella. Joka kesäkausi monumentilla käy yli puoli miljoonaa ihailijaa. Monumentti on valmistettu haponkestävästä teräksestä. Se muodostuu yli 600 putkesta. Mieletöntä, että juuri tästä monumentista tuli yleisömagneetti, vaikkei se aikoinaaan edes voittanut Sibelius-seuran muistomerkkikilpailua.

45. On hetki. Niin kaunis laulu. Olin alta parikymppinen, ehkä viisitoistavuotias. Olin äitini kanssa kuuntelemassa oopperalaulaja, basso Matti Salmisen konserttia. En muista, olisiko se voinut olla Lappajärvellä. Ehkä. Hurmannuin tähän lauluun Salmisen esittämänä kertaheitosta. Konsertin innoittamana ostin yhden ekoista LP-levyistäni, Salmisen "On hetki." Levyllä oli monta aarretta. Ainakin Nuoruustango ja Joka pojalla on siivet kantapäissä Lehtisen jykevällä bassolla. Ei ole edelleenkään niiden voittanutta!

46. Joulupukki. Ensimmäinen tuntemani joulupukki oli äitini. En vieläkään ymmärrä, kuinka äiti oli hommaan valjastettu. Äitini ei ole mikään esiintyjä, naamioitumisesta puhumattakaan. Mutta kunnialla hän hommasta selvisi. Koska äitini ei osaa näytellä, tunnistin hänet hetimmiten.Kotonani käy edelleen joulupukki -perinteenä on ollut 21 vuoden ajan, että siipan suku viettää joulunsa meillä. Suvussa on aina joku sen ikäinen, että pukki on pakko olla...

47. Kirkot. Kaksi valkeaa. Kaarlelan kirkko ja Helsingin Tuomiokirkko. Oma lapsuuden kirkkoni oli keltainen. Olen oikeastaan iloinen, että aikuisuuteni kirkko on täysin eri näköinen. Näin siihen on ollut helpompi luoda oma suhde. Minulle on vajaan kolmenkymmenen Kokkolassa asutun vuoden aikana muodostunut mielenkiintoinen yhteys Kaarlelan kirkkoon lähinnä historiantutkimuksen näkökulmasta. Tiedän siitä nykyään enemmän kuin koskaan opin tietämään lapsuuden kotiseurakunnan kirkosta.

Yllä: Kaarlelan kirkko Suomi 100-juhlavalaistuksessa. 

48. Mämmi. Kerran ennen pääsiäistä kerroin oppilailleni suomalaisista perinteistä. Mainitsin myös mämmin. Eräs oppilas isoon ääneen "Mun isä ei voi kuule syyä yhtään mämmiä. Kahto kun se saa heti ihan kamalat ilimavaivat." Tähän totesin vain, että kuule nyt me ei haluta kuulla sun isin ilimavaivoista yhtään enempää...Juha Mietokin syö mämmiä ja suksi aikoinaan ehkä juuri sen avulla mitalisijoille. Olisiko pitänyt syödä sadasosaropponen enemmän silloin kerran...:) Mutta anyway - pidän mämistä kerman ja sokerin kera.

49. Suomenhevonen. Hummani hei... Kun olin vauva, kotitalossani oli vielä hetken hevonen. En sitä juurikaan muista, mutta hevostalli säilyi vielä vuosikymmeniä. Samoin hevosrattaat sun muuta hevoseen liittynyttä. Suomenhevosella on ollut erityinen osa Suomen historiassa. Mieleen on jäänyt mummoni suru ja kyyneleet kasvoilla, kun hän kertoi lapsenlapselleen kauan sitten hevosesta, joka palautettiin maatilalleen sodan jälkeen Ilo oli ensin suuri ja jälleennäkeminen ihanaa. Hevonen tuli sittenkin sodasta elävänä takaisin. Mutta mikään ei ollutkaan ennallaan - hevonen oli sodassa vauhkoontunut. Ei sillä voinut enää töitä tehdä. Se oli pakko lopettaa. Se oli iso kolaus yhden hevosen omistajille. Suomenhevosen rooli niin kyyditsijänä, metsätöissä kuin maataloustöissäkin on ollut valtaisa.

50. Suo. Alussa oli vain suo, kuokka ja Jussi. Tai on suo ja pitkospuut. Ja suo siellä, vetelä täällä. Vai miten ne meni? Tähän asti suo on tunnettu lähestulkoon hukkamaana. Nyt sekin saa jalansijaa turpeennostosta, suojuoksusta tai turvenaamiosta, marjanpoiminnasta. Pidän suolla olosta. Tosin kengät on oltava suota myöten sopivat. Viimeksi tänä syksynä suo yllätti minut. Vettä hörppäsi kaksi kertaa suolla kulkiessani saappaanvarresta sisään. Mutta kirpeä, aurinkoinen, koleakin syyssää ja karpaloretki. Ihanaa!

51. Linnunpöntöt. Mahtihetki, kun oivaltaa, että pönttö olohuoneen ikkunan takana, metsän reunassa on saanut toukokuun lopussa uudet asukkaat. Vuosien varrella pönttöäni ovat asuttaneet ainakin kirjosieppo, sinitiainen ja kuusitiainen. Hurmaava ajatus lintujen kesämökistä pistää pääni pyörälle. Suomalaiset ovat kerrassaan pönttökansaa. Kyllä tämä kertoo suomalaisten rakkaudesta lintuihin ja niiden elämän seuraamiseen.

52. Sankarihaudat. "Kaveria ei jätetä"-ajatus toi oman isoisänikin kotiseudun multiin. Meillä on paikka, johon voi laskea kynttilän muistolleen. Valtava ylimääräinen voimainkoetus sota-aikana. Suomi oli toisen maailmansodan aikana ainut maa, joka saatteli kaatuneet sankarivainajansa omalle paikkakunnalle. Oli muuten kokkolalaisen rovasti Johannes Sillanpään aloite, että vainajat saateltiin kotiseudun multiin. Miettikää, mikä ääretön työ ja kunnianosoitus sodan keskellä!

53. Villasukat. Voiko olla suomalaisempaa vaatetta? No ei voi. Tätä kirjoittaessani istun sohvalla ja anoppini kutoo omista vanhoista joutolangoistani jo kolmansia sukkia ajankulukseen minulle. Sukat ovat lämmin lahja, jossa näkyy käsityön jälki. Muistan lapsuudestani hienon hetken, kun meillä oli kotona muutama lammas, jotka kerittiin. Villat lähetettiin karstattaviksi ja niistä tehtiin lankoja. Mummoni kanssa kerimme niitä monta päivää. Oli ihana tunne kulkea oman lampaan sukissa. Lampaiden nimet olivat Liisa ja Leena. Mukana seurasi aidon, puhtaan villalangan ihana villarasvan tuoksu. Minulla on edelleen käyttämättäminä tallessa mummoni minulle lampaidemme omista villoista kutomat sukat, joita en raaski käyttää. Mummoni kuoli lähes 30 vuotta sitten...

54. Suvivirsi. Tätä ei varmaan tarvitse  selitellä. Suvivirsi on yhdistävä juttu  lähes kaikkien Suomessa koulua käyneiden elämässä. Ei voi lähteä kesälomalle ilman tätä. Virsi on alun perin ruotsalainen ja perälti vuodelta 1695. Suvivirsi käännettiin suomeksi suurten kuolonvuosien jälkeen 1700-luvulla. Suvivirsi on heleä kesän toivotus, jossa  toivotaan kukkia, lämpöä ja auringonpaistetta. Agraariyhteiskunnassa kevään tulo ja luonnon elpyminen olivat odotettuja, ihmeellisiäkin asioita. Laulun sanat ovat kauniit suhteutettuna siihen, että samaan aikaan  vajaa kolmannes nykyisen Suomen asukkaista kuoli katovuosien ja nälänhädän seurauksena.

55. Aleksis Kivi. Kiven sanoja lainatakseni: "Ei maassa eikä taivaassa ole paikkaa niin rakasta kuin se, jossa synnyimme ja kasvoimme ja jonka tantereilla pieninä piimäpartaisina piehtaroitselimme." Näinhän se taitaa useimmilla mennä. Räätälin ja sepän tyttären pojasta tuli kansalliskirjailijamme. Kivi rakasti luonnossa liikkumista, metsästämistä ja samoilua. Hän tunsi luonnon hyvin. Jostain muistan lukeneeni, että Kivi leikki lapsena kavereidensa kanssa kirkonmenoja. Leikkikirkko tehtiin kivistä ja tuohenkäppyrät toimittivat virsikirjojen virkaa. Parhaat osat olivat papilla ja lukkarilla, muut joutuivat tyytymään virsiä veisaavaksi kirkkokansaksi. Aleksis oli usein etuoikeutettu pappi, koska hän keksi yleensä parhat saarnat.

56. Mato-onki. Mato-ongella  tyynenä kesäiltana, kun sauna on pian lämmin. Istun läheisen kanssa soutuveneen penkillä. Vene lipuu itsekseen hiljaa eteenpäin.  Ei ole kiire. Kala näykkii syöttiä, nostan sen vedestä ja laitan koukkuun uuden madon. Sylkäisen syöttiin, ja huutelen "Anna Antti Ahvenia!"Vesi ympärillä on peilityyni. Jossain hypähtää pieni kala ja saa aikaan hennon läiskäyksen  ja   pienet pyörteet veden pinnalle. Pian koho väpättääkin  suloisen herkästi ja kiskaisen saaliin veneeseen.

57. Jääkukka ikkunassa. "Mä painan nenän vasten kylmää ikkunaa..." Näin lauloi Leevi and the Leavings.  Ajatella, ettei lämpöisten maiden ihmiset saa fiilistä tällaisesta elämyksestä koskaan.

58. Havuseppele. Mitä iäkkämmäksi tulen, sitä enemmän muistelen lapsuudessa olleita hautajaisia, joissa aina oli havuseppeleitä. Yksinkertaisuudessaan niin kaunis ja juhlava. Sodan aikana kenttäoloissa aseveljet usein suojasivat kaatunutta havuilla. Se oli symbolinen, kaunis ja niin suomalainen ele. Tänä itsenäisyyspäivänä ajan 100 kilometrin matkan viedäkseni isoisäni sankarihaudalle itse tekemäni havuseppeleen. Ajattelen, että se on lopultakin aika vähän vaivannäköä  - jos hän olisi saanut elää, olisin todennäköisesti ajanut Lappajärvelle elämäni aikana lukuisia kertoja enemmän...

59. Luistinrata talvisella jäällä. Olin hyvin pieni tyttö, kun sain ensimmäiset luistimeni. Paras ystäväni oli minua 4 vuotta vanhempi naapurin tyttö. Asuimme järven rannalla. Kaksistaan kävimme monet kerrat luistelemassa jäällä. Ei silloin kukaan aikuisista mukaan lähtenyt...Ei kenttää meille kukaan sen kummemmin aurannut, mutta kivaa oli.

Parikymppisenä vietin joulunpyhiä mökillä. Oli satanut valtavasti lunta ja kummityttöni oli tulossa kylään. Hänellä oli luistimet mukanaan ja suurin toive päästä luistelemaan. Mutta kinokset olivat korkeat. Niinpä ryhdyin töihin. Koko päivän puskin lunta syrjään. Illalla jää oli viimein lumesta vapaa. Ennätimme luistella pienen hetken, kun alkoi sataa. Pimeäkin tuli ja siirryimme mökin lämpimään. Seuraavana aamuna, kun heräsimme, vesi lainehti jäällä, eikä luistelemisesta tullut enää mitään. Mutta ajatus oli varmaan tässä se tärkein!:)

60. Suomalaiset kirkonkirjat. Nyt ne on jo kuvattuina netissäkin, mutta muistan ajan, kun pääsin kirkkoherranviraston kellariin ensimmäistä kertaa etsimään tietoa esi-isästä. Se paksu kirkonkirja. Hivelin sen ruskeaa, vanhaa kantta hellävaroen. Kuinka paljon kirja kertoisikaan tekstin lisäksi jos osaisi. Ihailen menneiden polvien taitoa kirjata ylös elämän merkkipaalut. Ei meistä nykyajan ihmisistä olisi moiseen. Ruotsi-Suomeen annettiin laki, joka velvoitti vuoden 1686 kirkkolain mukaan historiankirjojen pitoon. Tosin tätäkin vanhempia kirkonkirjoja löytyy. Menneiden aikojen ihmiset tuskin aavistivat, että jälkipolvet pääsisivät kirkonkirjoista tutkimaan heidän rokotusmerkintöjään tai lukutaitoaan.

61. Matonpesu ja mäntysuopa. Käyn joka vuosi äitini kanssa pesemässä matot Pihlajan upealla matonpyykkäyspaikalla. Mattoja on tullut pyykättyä lapsesta asti. Mäntysaippuan tuoksu ja rantavedessä kahlailu samalla pyydystäen kalanpoikasia oli jo lapsuuskesien unohtumaton elämys. Ja mäntysuovan tuoksu. Se kiteyttää sanan puhdas.

62. Suomen kieli. Oma kieli on minulle äärettömän tärkeä. Perheessäni vilisee useampia kieliä ja ne kaikki ovat rikkaus. Oma kieli on kuitenkin tunteiden tulkki. "Emmää tiiä..." mahtaa kuulostaa aika eksoottiselta ulkomaalaisen korviin. Koen, että osa persoonastani katoaa, jos vaihdan puheen toiseen kieleen. Niin tärkeä se on minulle. 

63. Pannukahvit nuotiolla.Harvoin on enää tällaiseen aikaa, mutta kyllä muistiin tulvahtaa muutamat ihanat nokipannukahvit. Ei pelkästään se kahvin juominen, vaan myös se tunnelma kahvia valmistettaessa lämpöisen nuotion ympärillä. Taas elämys, josta muunmaalainen olisi valmis jopa maksamaan. Kuten monessa muussakin Suomi100- kohokohdassa, tässäkin nokipannukahvit kulminoituvat lapsuuteeni, Kävelimme äidin lähisuvun kanssa monta kilometriä maastossa kesäpäivänä ja kun saavuimme määränpäähän metsälammen rannalle, keitimme ne nokipannukahvit. Ihana muisto ajalta, kun lähisuku oli vielä elossa. Mutta tämänkin hetken arvon tajusin vasta paljon myöhemmin.

64. Yöpyminen kesäyönä teltassa ja se nihkeä tunne, kun aamulla herää ja aurinko lämmittää kankaan läpi. Viimeksi olen nukkunut viitisentoista vuotta sitten esikoiseni kanssa kahdestaan teltassa omassa kotipihassa. Poika niin kovasti toivoi ja innosta pinkeinä kipaisimme illan viiletessä patjoilla vuorattuun telttaan. Poika nukahtikin pian. Minä en vain saanut unta koko yönä. Viereisellä pellolla lehmät käyskentelivät ja puhisivat, ynähtelivät. Tuntui kuin askeleet olisivat olleet aivan liki telttaa. Mielikuvitukseni laukkasi liian villisti. Valvoin aamuun asti. Mutta kokemus tämäkin...

65. Räsymatot. Omat parhaat räsyni olen ostanut kirpputoreilta - näitä on nykyään vaikea löytää...lapsena rakastin katsoa, kun mummoni ensin leikkasi vanhat vaatteet matonkuteiksi. Sain yleensä auttaa kuteitten kerimisessä. Kesäisin mummo paukutteli vanhoja kangaspuita autotallissa. Muistan, kuinka kerran amerikansukulainenkin kävi tätä työskentelyä ihastelemassa. Se tunne, kun näkee oman lakanansa tai paidan kuteena ja hetken kuluttua osana mattoa...Kelvottomasta tulee kelvollista.

66. Heinikoitunut kärrypolku. Sellainen kuulu ehdottomasti kesään. Tämäkin on jokin viivähdys omaan lapsuuteeni. Paikkaan, jossa lapsena asuin, pystyi kävelemään monesta suunnasta pitkää heinää kasvavien polkujen kautta. Silloin ei vielä osattu pelätä punkkeja.

67. Akateemikko Leena Peltonen - Palotie. Huippututkija, geenitutkija, jonka osana oli menehtyä liian varhain,. Ihailen kovasti hänen tutkijanuraansa. Ennen hänen kuolemaansa luin kaikki mahdolliset artikkelit hänestä, joita sain käsiini. Muutamaa päivää ennen hänen menehtymistään hänestä julkaistiin oma postimerkki.

68. Albert Edelfelt. Lapsen ruumissaatto, Ruokolahden eukkoja Kirkonmäellä, Poltettu kylä, Leikkiviä poikia rannalla, Maitotyttö. Kuinka joku osaa maalata arkipäivän asiat elämyksiksi! Edelfelt maalasi paljon naisia, mutta naiset edustivat hyvin erilaisia, persoonallisia naisia. Edelfelt maalasi myös lapsia, mikä oli tuolloin harvinaista. Efelfeltin isä oli arkkitehti, äiti varakasta laivanvarustajasukua. Muutama vuosi sitten suomalaiset äänestivät Monetan äänestyksessä 22 % äänten enemmistöllä Suomen merkittävämmäksi tauluksi "Leikkiviä poikia rannalla," En ihmettele.

69. Juha Itkonen. Myöhempien aikojen pyhiä. Se oli Itkosen esikoisteos ja sain pian sen ilmestyttyä ystävältäni vinkin lukea sen. Kirjan aihe on yllättävä, se kertoo kahdesta amerikkalaisesta mormoninuoresta, jotka tulevat Suomeen tekemään lähetystyötä. Ensinnäkin Itkosen kielenkäyttö on loistavaa ja toisekseen on mielenkiintoista päästä kirjan kautta kahden ulkomaalaisen silmin näkemään outoja ja hämmentäviä asioita suomalaisista. Muutkin Itkoset ovat luotettavaa Itkosta, mutta eka kirjalöytö tuoreelta kirjailijalta on aina yhtä sykähdyttävä. Alla tekstinäyte Itkosen kirjasta:

"Ennen puoltapäivää emme päässeet puheisiin kenenkään kanssa. Monet taloista olivat tyhjillään, nurmikot leikkaamatta ja rumat muoviset postilaatikot ääriään myöten täynnä. Tähän aikaan suomalaiset ovat kesäasunnoillaan, Kalevi oli saanut sanotuksi, keskellä metsää tuhansien järvien rannoilla. Nekin ovet jotka aukenivat kolahtivat nopeasti kiinni, ulvahtivat saranoillaan ennen kuin Mark oli ehtinyt ojentaa kätensä ja esitellä asiamme. Kaupunki ei ollut varsinaisesti vihamielinen mutta välinpitämätön se oli, nukahtanut omaan mykkään apatiaansa. Ainoastaan kerran vanha kumara mies astui omakotitalonsa portaille, heristi meille nyrkkiään ja huusi särkyneellä äänellä jotain kummallista."

70. Helsinki-Vantaa- lentokentän vessa, jossa on seinän kokoinen kuva suomalaisesta koivumetsästä ja kaiuttimista kuuluu linnunlaulua. Mikä fiilis, kun palaa reissusta Suomeen! Idea linnunlaulusta on kuulemma tullut halusta lisätä tiloihin ripaus suomalaisuutta. Suomalaisessa lintukombossa visertävät muun muassa mustarastas, punarinta ja varpunen. Jo tämä on yksi hyvä syy matkustaa Suomeen! Miten rentouttava kokemus - ensinnäkin pitkän lennon loputtua löytää kunnon vessa ja toisekseen haltioitua siellä viserryksestä!

71. Kesän ensimmäiset uudet perunat, liian paljon voita, ruohosipulia päällä ja muutama tomaattisilli lautasen reunalla. Ehkä juuri on juhannus. Ahh! Ennen kasvatimme perunat itse. Oli alkukesän kohokohtia päästä kaivamaan kuokalla ne ekat omat perunat. Nykyään perunamaamme paikalla on uima-allas, mutta kyllä me perunoitakin edelleen syödään.:)

                           
                                     

72. Sauvakävely. Minullakin on omat kävelysauvat. Tosin lainasin ne äidille, joka oli kuluttanut omansa loppuun. Sille tielleen ovat jääneet. Myös isäni sauvakävelee. Vanhukselle se on loistava kävelykeppien korvike. Sauvakävelyn hienous piilee siinä, että se on halpa laji, jota voi toteuttaa lähes missä tahansa. Sauvakävely on suomalainen laji. Ei yllätä!

73. Salmiakki. Oli aika, kun yöpöytäni laatikosta löytyi aina salmiakkia. Nykyään syön sitä vähän vähemmän, mutta joskus sitä ilman ei voi olla. Parhat nautinnot lapsuudessa olivat ne aidot ja alkuperäiset merirosvorahat, merkkarit. Sitten tuli salmiakkipulveri, joissa se pieni pilli aina tukkeutui, kun liian innoissaan imaisi. Nämä ostettiin Kasken Iitin kioskista. Se oli jo käsite sinänsä. Eikä apteekistakaan voi lähteä ostamatta sitä apteekin salmiakkia...Mutta tämän maun ystäviä lienevät vain suomalaiset.

74. Angry birds. Täytyyhän joukkoon mahtua jotain virtuaalistakin! Suomalainen virtuaalipelisarja, josta tuli maailmankuulu merkki. Ihailen pelien takana olevaa Peter Vesterbackaa suuresti. Lasteni serkku on pelaillut jalkkista samassa seurassa kuin Vesterbackan lapsikin. Monia kertoja olen saanut perheeltä kuulla, kuinka tavallinen mies Vesterbacka on. Lankomiehen sanoin "Ei ikinä voisi luulla, että juuri se jätkä on maailman johtavia bisnesmiehiä. Päällepäin niin tavallisen oloinen." Näinhän se on, että todellisen lahjakkuuden ei koskaan tarvitse olla kuin oma itsensä.

75. Lavatanssit. Opiskeluaikoina parikymppisenä hurmaannuin lavatansseista. En oikeastaan tiedä, mistä sain kipinän. Raahasin siippaa lavalta toiselle ja olin täynnä intoa ja energiaa. Yksi 80-/90-luvun taitteen mahtavimmista elämyksistä oli käydä tansseissa Merikievarissa Merikarvialla. Mökkimme oli siellä lähellä. Lavatanssit ja kunnon tanssittava musiikki, ahhh! Nuorena jossain tansseissa tanssin ranskalaismiehen kanssa. Tuli pari kunnon vauhdikasta kappaletta ja ranskalaisheppu pyysi minua viemään. Painettiin tanssilavalla tiuhaan tahtiin. Ranskalainen kysyi pää pyörällä "What`s that dance." Vastasin riemuissani "It`s humppa.!" Ja taas mentiin:))) Niin suomalainen tanssi, että...

76. Muumit. Jostain syystä en omassa lapsuudessani viehättynyt Muumi-kirjoista. Kuvituskin kolahti vasta aikuisena. Nyt pidän alkuperäiskuvituksesta kovasti. Musta tussi ja Muumi-hahmot, wau! Kesällä laivalla Ruotsia kohti matkatessa kiinnitti väkisinkin huomion turistien valtaisa kiinnostus Muumeihin. Minua viehättää kovasti ajatus, että Muumien äiti, Tove Janson, on sisällyttänyt eri Muumi-hahmoihin läheisiään ja itseäänkin. Esimerkiksi Tuutikki on saanut inspiraationsa Janssonin elämänkumppanista, taidegraafikko Tuulikki Pietilästä. Janssonin äiti, Signe "Ham" Hammarsten-Jansson puolestaan toimi Muumimamman esikuvana, kun Tove halusi luoda sydämellisen hahmon, joka elämässään vuorottelee luovuuden ja kotitöiden välillä. Ja samalla kaavalla kun mennään, niin Muumipapan innoittajana on puolestaan ollut Toven isä, Viktor Faffan" Jansson - kuvanveistäjä, joka järjesti kotona hilpeitä juhlia, rakasti seikkailuja, myrskyjä, merta ja katastrofeja.

"Tuu-tikki hieroi kuonoaan mietti. - Katsos, on niin paljon väkeä, joka ei sovi kesään, kevääseen ja syksyyn, hän sanoi. Kaikki hieman arat ja kummalliset. Muutamat yöeläimet ja oliot, joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko. Ne pysyvät piilossa koko vuoden. Ja sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulivat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen - silloin ne tulevat esille..."

- Tekstinäyte Janssonin kirjasta "Taikatalvi"-

77. Avantouinti. Sehän on kerrassaan suomalaista. Äitini oli nuorempana intohimoinen avantouimari. Minä en niinkään pidä avannosta, koska pelkään, että en pääse sieltä ylös ja vajoan jonnekkin pimeän jään alle...Mutta käyn kotialtaassa muutaman asteisessa vedessä niin kauan, kunnes ensimmäiset yöpakkaset tulevat. Kylmä vesi hivelee ihoa ihanasti. Se saa veren kiertämään. Avannonkorvikkeena väännän vesihanan jääkylmälle poistuessani suihkusta. Lapseni rakastavat juosta kuumasta saunasta puhtaalle hangelle piehtaroimaan...Onneksi asumme kaukana asutuskeskuksista.:)

78. Suomen kieli. "Mäyrä räyhää käytävällä", antoi Roman Schatz esimerkin suomen kielestä. Ja miettikääpä ulkomaalaisen äänneharjoituksena vaikka yksinkertaista toivotusta "Hyvää työpäivää!" Omassa kaksikielisessä perheessänikään ei aina selvitä ihan vakavalla naamalla kielen kiemuroista. Lapseni hallitsevat täysin molemmat kotimaiset, mutta silloin tällöin sattuu hauskoja kielikompurointeja. Nyt jo aikuinen poikani tuli teini-ikäisenä selittämään minulle, että hänen setänsä on istuttanut koko riistapellon täyteen kauriita. Suu auki hämmästyksestä varmistelin kuulinko oikein ja kysyin hämmästyneenä, kuinka monta niitä on. Poika jatkoi "Niitä on kuule ihan koko pelto täynnä, vieri vieressä. " Voitte kuvitella hämmästykseni. Yhteinen nauru oli taattu, kun tajusin, että poika puhuukin nauriista!

Kerran eräässä työpaikassani pihan ulkorakennukseen oli yön aikana ilmestynyt punaiseen puuseinään isoilla kirjaimilla valkealla maalilla maalattuna "VARTU" Mietimme työyhteisössä tätä, että jopa on taas ilkivaltaa tehty, kun pitää tuollaisia varttumiskehoituksia maalata ja sotkea koko seinä. Nauru oli kova, kun selvisi, että eteläiseltä pallonpuoliskolta lähtöisin oleva työntekijämme oli suivaantunut, kun joku aina otti käyttöönsä hänen lunastamansa autopaikan. Ulkosuomalaisella tyylillä hän oli ajatellut ilmoittaa, että paikka on VARATTU! Kollega yritti kauniisti selittää, että ei näin voi Suomessa tehdä.:)

79. Heinäpelto. Erityisesti entisajan heinänteko, kun heinät vielä kuivattiin seipäillä. Muistatteko, kuinka kuiva heinä pisteli ihoa? Lapsena minulle annettiin tehtäväksi laittaa välikeppä heinäseipäisiin. Tunsin olevani todella tärkeässä työssä. ja siinä heiniä seipäälle odotellessa oli ihanaa kirmata hippaleikkiä heinäseipäiden ympärillä. Sittemmin koin vielä pienpaaliaikakauden ja naapurustossa isot pyöröpaalit. Kyllä maaseudunkin työt ovat kovasti muuttuneet!

80. Kesämökit. Lapsuuden kesiini kuului kesämökkeily. Oli varmaan niitä onnellisimpia aikoja, vaikkei sitä silloin tajunnut. Olen jopa kihlautunut mökkirannassani tyynenä kesäyönä. Nyt minulla ei ole omaa mökkiä. Vanhempani möivät tuon mökkinsä jo aikoja sitten. Omien lasteni kanssa olemme saaneet viettää kesiä lainamökillä. Kesämökkeihin kulminoituu suomalaisen halu olla vapaasti. Todellisuudessa kesämökillä oleilu on usein melkoista työleiriä. Kaipaan mökkiaikoja. haluaisin mökin, mutta siipan mielestä emme hanki tässä elämässä enää mitään materiaa lisää:/

81. Astiankuivauskaappi. Suomalaisen naisen keksintö!Sen kehitti työtehoseuran kotitalousosaston päällikkö Maiju Gebhard vuosina 1944-1945. Gebhardin mukaan astiankuivauskaapin ansiosta säästettiin 50 prosenttia ihmistyöstä. No, ehkä luku on kotitalousammattilaisen silmin aika suureellinen, minä en astioille suostuisi uhraamaan niin isoa osaa elämästäni..Gebhardin mukaan perheenemäntä käytti tiskaamiseen ja astioiden kuivaamiseen lähes 30000 tuntia elämästään. Hurjaa!

82. Suomi ulkomaalaisen silmin: Alexander Rybak: Suomi. Kuuntelutin tämän kerran 5-6 luokan oppilailla. Tapaamme jokaisella musiikkitunnilla kuunnella jonkin kappaleen ja arvostella sen. Tämän videon aikana luokassa oli niin keskittynyt tunnelma, että kukaan ei edes yskäissyt. kun kysyin kommentteja kuullusta, oli pitkä hiljaisuus. Sitten tuli ylistys! Että joku ulkomaalainen laulaa Suo-mes-ta!

83. Polttopuut. Suomalaisten vihreä kulta palaa takassa kauniisti oranssein liekein. Sitä ennen on tarvittu paljon työtä, jos puut on alusta asti itse hommattu. Taimien istutus, raivuuu, harvennus. Siinä vaiheessa vasta ekat polttopuut...Metsätyö ei ole lyhytjännitteisen ihmisen hommaa. Ja sitten puiden rahtaus kotiin, sahuu, pilkkominen, latoon pinoaminen...Samat puut lämmittävät moneen kertaan!

84. Metsän marjat. Mustikka, puolukka, lakka, karpalo. Kun olin lapsi, vanhempani raahasivat minua metsästä toiseen, suolta toiseen. Vanhempani ovat aina olleet marjafriikkejä. Minua tympäisi moneen kertaan. Suunnittelimme jopa perheen lomamatkan sen mukaisesti, missä marjaa milloinkin olisi. Nykyään rakastan marjastamista. Näin se mieli voi muuttua. Amerikkalainen ystäväni ihastelee joka kerta minulla kylässä käydessään suomen luonnonmarjoja. Tuntuu, että suomalaiset eivät aivan vielä tajua niiden arvoa.

85. Valaistut radat ja ladut. Ajattelin tätä asiaa vasta, kun luin haastattelua Makwan Amirkhanista, Iranista lapsena sotaan pakoon muuttaneesta kurdista.

"- Jos ihmiset joskus kokisivat edes muutaman sekunnin sellaista elämää, joka on oikeasti vaikeata, he kiittäisivät Jumalaa joka päivä siitä, että ovat syntyneet Suomeen. Mietin usein aamulenkillä ollessani, kuinka monessa muussa maassa laitetaan metsään valot, jotta ihmiset voivat lenkkeillä pimeään aikaan. Suomessa kaikki on mahdollista, Makwan jatkaa."

Joskus suomalaisuus on jotain niin uskomatonta, että emme itse edes huomaa. Luksuksesta tulee helposti itsestäänselvyys. 

86. Risuluudat. Voi sitä lapsuutta. Risuluutia oli niin navetassa kuin porstuan päässä. Ei niitä silloin kaupasta osteltu. Maalla ainakaan. Naapurin vanha mummo oli hyvin taikauskoinen. Kun joku oli käynyt heillä kylässä, mummo-vanhus heti lakaisemaan porraspäätä. Tämä oli vanha taikauskoinen tapa. Tavallaan vieraan henki lakaistiin ulos hänen lähdettyään. Muistan tämän, kun itse poistuin talosta, niin heti mummo porraspäätä putsaamaan. En sitä silloin itse tajunnut, mutta vuosikymmeniä myöhemmin tuli puheeksi isäni kanssa. Pohjanmaalla muutoinkin oli hyvin paljon taikauskoisuutta peruna menneistä ajoista. Isä puhui aina pohakoinnista.

87. Urheilumaailman tähdet. Äitee Rantanen, Paavo Nurmi,  Lasse Viren,  Juha Mieto, Teemu Selänne, Matti Nykänen...Voih! Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Ollakseen pieni maa, on Suomessa paljon  monen lajin  huippuja. Huippu-urheilija on yleensä ihminen, joka on löytänyt intohimonsa ja on valmis tekemään voittosuorituksen eteen koko elämänsä edestä treeniä...

88. Sotaveteraanit. Yhteensä 70000 suomalaistamiestä ja naista osallistui Toiseen maailmansotaan. Vuoden 2017 alussa heitä oli elossa enää 17000. Sotaveteraaniliiton ennusteen mukaan vuoden 2020 lopussa veteraanien määrä on 6500 ja vuoden 2025 lopussa enää 1200. Nyt on viimeiset ajat, kun heidän tietoaan ja kokemuksiaan pystytään tallentamaan.  Kohta poissa on veljet...En saanut koskaan omassa suvussani tilaisuutta haastatella sotaveteraania. Oli vain kuolleita ja sitten  hän, joka ei koskaan,  ikinä, milloinkaan, pystynyt puhumaan sodasta mitään. Asiasta vaiettiin  varmaan kunnioituksesta häntä kohtaan hänen elinaikansa. Sain kuulla hänen surullisen tarinansa vasta hänen kuoltuaan. Sen jälkeen kunnioitin häntä vielä enemmän.

89. Kirsti Paakkanen. Saarijärven Paavon naisvastine, Saarijärvellä köyhään perheeseen syntynyt tyttö. Ihailen ihmisiä, jotka uutteruudellaan, sinnikkyydellään ja kovalla työllään pystyvät luomaan menestystarinoita. Kirsti Paakkanen, kertoi, kuinka hän pahvilaatikko kainalossaaan läksi 16-vuotiaana Helsinkiin, puhui itsensä tutuntutuntutun asuntoon yöksi. Yhden yön majapaikka muuttuikin vakituiseksi, sai jäädä sinne, koska kiitokseksi yösijasta puunasi keittiön astiat ja tiskipöydän esiin, josta talon rouva mykistyi "Onko tämä minun keittiöni?"

Nyt jo 88-vuotias Paakkanen, Marimekon 1990-luvulla kukoistukseen nostanut nainen, korostaa, että bisnes pitää rakentaa luovuudelle ja kekseliäisyydelle, ei velalle. Kerrotaan myös, että Paakkanen valittiin erääseen työpaikkaan useiden hakijoiden joukosta, koska hän perusteli valintansa niin, että hänelle ei tarvitse maksaa palkkaa, ennen kuin hän on palkkansa ansainnut! Kuinka moni tohtii kokeilla samaa kikkaa?!:)

90. Suomalaiset kapellimestarit. Sakari Oramo, Santtu-Matias Rouvali...Lista olisi pitkä, mutta mainittakoon nyt nämä kaksi. Oramo erityisesti sen vuoksi, että hän on myös Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin taiteellinen johtaja ja muutoinkin huippu kapellimestari. Kerran konsertissa uppouduin hänen käsityöskentelyynsä niin antaumuksella, etten juurikaan pystynyt keskittymän itse musiikkiin...Ja Rouvali puolestaan kiehtoo minua monipuolisena henkilönä, jonka ura lähti nousukiitoon jo parikymppisenä. Rouvali on kuvannut ahkeraa työntekoaan intohimoksi. Vapaa-aikanaan tämä käkkäräpää samoilee metsissä metsästäen linnunlaulun aikaan. Hyvin kiinnostava lahjakkuus! Voi että ihailen tällaisia tyyppejä!

91. Sadevaatteet. Rukan ja Reiman mukaan kuravaatteet ovat suomalainen keksintö. Tosin pientä vääntöä on niiden alkuperästä Luin jokin aika sitten mielenkiintoisen artikkelin 100-vuotiaasta kokkolalaisesta rouvasta, joka keksi aikoinaan keltaisen Rukka-sadetakin. Keltaisen retrotakin tarina alkoi käytännönläheisesti, kun pienen vaateliikkeen omistaja ajoi moottoripyörällän vesisateessa Kokkolasta Helsinkiin olympialaisiin. Samaisessa vaateliikkeessä työskenteli Gunborg Lehmus, joka tästä saamansa idean jälkeen suunnitteli ensimmäisen sadetakin 1950-luvun alkupuolella vanhassa kokkolalaisessa navetassa. Kipinänä tähän oli Gunborgin äidiltään saama muovitettu takki, tanskalaisen insinöörin keksintö muovin saumauskoneesta sekä Finnlaysonin muovittamat kankaat. Keltainen väri oli hyvän näkyvyytensä vuoksi itsestäänselvä valinta merikaupungissa. Rukka-nimi liitettiin sadevaatteisiin 1966, kun pienestä vaateliikkeestä tuli omistajansa, Roger Störlingin lempinimen mukaisesti Rukka Products. 

92. Keskipohjanmaan perinneruoat. Mutti, senhän jo mainitsinkin. Mutta sitten myös itse tehty viili. Mummon kanssa teimme viilit aina itse oman lehmän maidosta. Myös riistaruoat kuuluvat Keski-Pohjanmaan perinneruokiin. Olen saanut maistaa jopa rehtorini valmistama jänistä - ihan huippua! Ei tietysti voi unohtaa rieskaakaan. Kuulun myös verileivän ystäviin - asuin maaseudulla, jossa perinneruoat olivat keskeisessä osassa. Mummoni mummo oli keskipohjalainen,siksi olen lapsena tutustunut juuri keskipohjalaisiin perinneruokiin vaikka olenkin eteläpohjalainen.

93. Äitiyspakkaus. Nyt sen nimestäkin jo kiistellään. Poikani ova viettäneet ensimmäiset puoli vuottaan äitiyspakkauksen laatikossa yönsä - kuten minäkin. Esikoiselle jopa innostuin ompelemaan sievät kangassuojukset laatikkoon ihan itse! Upea hetki noutaa äitiyspakkaus kotiin ja päästä avaamaan se. Äitiyspakkauksen historia on jo 80 vuoden mittainen. Äitiysavustusta alettiin jakaa vuonna 1937 vähävaraisille perheille. Nykyään kaikki perheet saavat avustuksen. Voi kuvitella kiitollisuuden sota-ajan niukkoina vuosina. Alusta saakka perhe sai valita, ottaako avustuksen vastaan rahana vai äitiyspakkauksena. Tiesittekö, että ensimmäisissä äitiyspakkauksissa oli mukana kahvia, sillä sen katsottiin virkistävän äitiä.

94. Puujalat. Onko suomalaisempaa leikkiä? Kun olin noin 10-vuotias, isäni teki minulle pujalat. Innostuin niistä valtavasti.Kävelin niillä huvikseni satoja metrejä. Spesialiteettinä opettelin myös hyppimään yhdellä puujalalla. Viime syksynä koulussa esittelin puujalkataitojani oppilailleni - sainpa mykistymään! Veikkaan, että aika harva 5-kymppinen riemukseen esittelee puujalkahyppelyä:)))

95. Kela-kortti. Meillä kaikilla suomalaisilla on se! Henkilöt, jotka ovat Suomessa sairasvakuutettuja, ovat siihen oikeutettuja. Tämähän on ikään kuin jäsenkirja suomalaisuuteen.

96. Kansansoittimet. Viulu, jouhikko, huuliharppu - vain joitakin mainitakseni. Kyllä suomalainen musiikkiperinne on ainutlaatuista ja rikasta. Kerään harrastuksena erilaisia soittimia. Kun olin parikymppinen, silloinen poikaystäväni - nykyinen siippani, osti minulle joululahjaksi Kaustisella valmistetun 5-kielisen kanteleen. Se on minulla edelleen.

97. Tekstiviestit. Osaatteko ajatella, että ensimmäinen viesti lähetettiin Britanniassa tekstillä "MerryChristmas," vuonna 1992, mutta itse tekstiviestin kehittäminen alkoi Suomessa jo 1984. Matti Makkonen, joka työskenteli Posti- ja telelaitoksen radioverkkoyksikössä, esitti idean kollegoilleen pizzan ääressä. Vaatimattoman Makkosen mielestä kyseessä oli yhteinen hanke, ei hänen oma ideansa.

98. Kouluruokailu. En tiedä, miten koulunkäynnistä selviydyttäisiin ilman kunnon ruokaa. Suomi otti ensimmäisenä valtiona maailmassa käyttöönsä kouluruokailun 1943. Alussa oppilaat osallistutettiin myös ruoan hankkimiseen, mutta jo 1949 jokaiseen kansakouluun syntyi oma keittiö. Kouluruokailulla on ravitsemuksellisten seikkojen lisäksi valtaisa merkitys sekä terveyteen että tapakasvatukseen. Oman kouluni ruokala on varmaan yksi parhaista - jännityksellä odotan aina tulevan viikon ruokalistaa. Perinteisten ruokien lisäksi tarjolla on myös uusia kokeiluja ja aina runsas salaattipöytä. On tämä Suomi ihmeellisen hyvä maa!

                                        

99. Jean Sibelius. Kansallissäveltäjämme, jonka musiikilla oli iso merkitys Suomen itsenäistymisprosessissa. Sibeliusta innoittivat kansalliset teemat, joita hän muovasi. Sibelius muokkasi viidettä sinfoniaansa Ensimmäisen mailmansodan aikana. Sinfonia valmistui luopullisesti 1919. Jääkärimarssin Sibelius sävelsi Suomen itsenäistymisvaiheissa ja sen kantaesitys kuultiin 19.1.1918 akateemisessa itsenäisyysjuhlassa. Sibeliuksen maine säveltäjänä kasvoi erityisesti 1920-luvulla. Sibeliuksen syntymäpäivä, 8.12. on merkitty suomalaisen musiikin päiväksi kalenteriimme. Vuodesta 2005 päivä on ollut myös virallinen liputuspäivä.

100. Finlandia-hymni. Sibeliuksen Finlandia-hymniä esitetään edelleen ympäri mailmaa vapauden symbolina. "Oi, Suomi katso, sinun päiväs koittaa..." SE HETKI ON NYT!

"Sitä ei ole tarkoitettu laulettavaksi. Sehän on tehty orkesteria varten. Mutta jos maailma tahtoo laulaa, niin ei sille mitään mahda." (J. Sibelius)

Jean Sibelius: Finlandia, op. 26.

(Videossa aivan upeat kuvat säestämässä upeaa musikkia! Kannattaa katsoa ja nauttia!)

                                                     Kun ihmisellä on maailmassa paikka.
                                                     Kun maa jalkojen alla on tehty kivestä.
                                                     Kun tietää, että joka vuosi kylmyys vaihtuu pian kevääksi,
                                                     on elämässä vain taivas rajana.
                                                                          -Tunt.-

IHANAA, AVARTAVAA; VALOISAA JA IKIMUISTOISTA SUOMI 100-JUHLAA!

LÄHTEET: 

Astiankuivauskaapin keksijä Maiju Gebhard. [https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/11/24/astiankuivauskaapin-keksija-maiju-gebhard] Luettu 21.10.2017.

Gunborg, 100, keksi aikanaan hitin – nyt keltainen sadetakki on taas haluttu. Yle. fi. [https://yle.fi/uutiset/3-9869210] Luettu 5.11.2017. 

Kirsti Paakkanen:"Mustat päivät kasvattivat vahvaksi." Me naiset. [https://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/ihmiset/kirsti_paakkanen_mustat_paivat_kasvattivat_vahvaksi] Luettu 22.10.2017. 

Lapland Above Ordinary. Revontulet. [http://www.lappi.fi/lappi/luonto/vuodenajat/revontulet] Luettu 21.10.2017. 

Muumimamman esikuva. [https://www.moomin.com/fi/blog/muumimamman-esikuva/] Luettu 21.10.2017. 

Muumipapan esikuva. [https://www.moomin.com/fi/blog/muumipapan-esikuva/] Luettu 21.10.2017. 

Nälkämaan laulu. Kainuun liitto. [https://www.kainuunliitto.fi/nalkamaan-laulu] Luettu 6.12.2016. 

Sanoin & kuvin & sävelin. Runeberg.net. [http://www.runeberg.net/fin/b_6_t.html] Luettu 6.12.2016.

Sibelius, Jean. Svinhuvud. Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet. [http://itsenaisyys100.fi/persons/jean-sibelius/] Luettu 3.12.2017. 

Sininen ja valkoinen. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Sininen_ja_valkoinen] Luettu 6.12.2016.

Sotaveteraanien keski-ikä 91,5 - määrä vähenee nopeasti. Turun sanomat. [http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/852972/Sotaveteraanien+keskiika+915++maara+vahenee+nopeasti] Luettu 22.10.2017. 

Suomen lipun historia. Sisäministeriö. [http://www.intermin.fi/fi/ministerio/suomen_lippu_ja_vaakuna/lipun_historia] Luettu 6.12.2016.

Tekstiviesti 20 vuotias – suomalainen keksintö. Tivi. [http://www.tivi.fi/Arkisto/2012-12-03/Tekstiviesti-20-vuotias-%E2%80%93-suomalainen-keksint%C3%B6-3145729.html] Luettu 3.12.2017. 

Tiesitkö? Sotaveteraaneja elossa alle 17000 -joukko harvenee 2030-luvulle asti. Maaseudun tulevaisuus. [http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/ihmiset-kulttuuri/tiesitk%C3%B6-sotaveteraaneja-elossa-alle-17-000-joukko-harvenee-2030-luvulle-asti-1.207106] Luettu 22.10.2017. 

Tuutikin esikuva. [https://www.moomin.com/fi/blog/tuutikin-esikuva/] Luettu 21.10.2017. 

Verkkouutiset. Sauli Niinistön muistopuhe Mauno Koivistolle: Suuri suomalainen on poistunut. [https://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/tp%20muistopuhe-65838] Luettu 25.5.2017.