Suntin venevajoilla

Kerrankin olin tapahtumassa ihan varmasti ensimmäisenä paikalla! Nimittäin ulkomuistista lähdin mainostettuun tapahtumaan, ja olin  kivat 8 päivää etuajassa! No, reippaan viikon päästä sitten vain uusi lähtö. Ja ilmakin suosi! Yksi ainut kevään lämpimistä päivistä sattui juuri hyvään saumaan.

Suntin varren loppupäässä on kulttuurihistoriallisesti arvokas ja  hyvin säilynyt, idyllinen venevaja-alue. Siellä oli avoimet ovet. Itse asiassa tapahtuma liittyi Suomi 100-tapahtumiin: "Venevajat 100 vuotta-avoimet ovet Halkokarin venevajoilla 21.5.-17.

Innosta hihkuen teputtelin paikalle, sillä muisto  monen vuoden takaisesta Suntin venevajojen luona kävelystä jäi  aikoinaan lähtemättömästi mieleeni. Hienoa, että tämän alueen näkyvyyttä nostetaan nyt Kokkolassa!

Suntinrannalla on noin sata säilynyttä venevajaa. Vanhimmat vuodelta 1883.

Oli mielenkiintoista kurkistella useisiin avoimiin oviin, joista aukeni tyystin merihenkisten venevajojen omistajien oma maailma.

Suntinrannan venehuoneet ry on tehnyt kovasti töitä kohottaakseen aluetta esille. Siinä on onnistuttukin! Esimerkiksi vajoen seiniin on naulattu taulut, jossa on kuva kustakin venevajasta sekä tiedot vajojen omistajista entisajoista nykyisiin omistajiin.

Alueeseen liittyy paljon tarinoitakin. Kerrotaan, että eräs venevaja aikoinaan maalattiin valaanrasvalla ja yllätys olikin melkoinen, kun se muuttui siniseksi!

Tiedetään myös, että Maria Åkerblom -niminen menneisyyden lehtiin itsensä kirjoittanut nainen   liittyy venevajojen historiaan, mutta siitä myöhemmin erillisen päivityksen verran!

Yllä: Kaj Jämsä musisoimassa. 

Ihmiset olivat ihanan kiireettömiä. Oli myös kiva, ettei tapahtuma ollut liian kaupallinen. Se mahdollisti vapaan kiertelyn vajojen ympärillä. Siellä täällä oli muutamia kirppis- tai tuotekojuja, paloauton esittelyä sun muuta. 

AjanKaiku - piikatytöt Ottilia ja Iita,  esitti mukavan esityksen pitkin venevajojen kujaa. Esitys kesti vartin verran ja sieppasi mukaansa. Hyvä tapa tuoda roolien avulla paikallishistoriaa esille keveällä tavalla, mutta kuitenkin siinä ohessa myös faktatietoa tarjoten!

Venevajoja on myös muutama väylän toisella puolella.

Ihanaa nähdä vajan läpi veteen! Aivan kuin venevajan läpi kulkiessa avautuisi väylä ihan omaan maailmaansa! Jos olisin vajan omistaja, varmaan  tälläisin itseni kiireettömänä kesäpäivänä istumaan oviaukkoon. Istuisin äänettömästi  katveessa ja  sieltä sitten ihastelisin kaikkea ohitse  lipuvaa...

Monta vajaa on kunnostettu siistiksi.  Hyvä juttu, että pidetään alueen  tulevaisuudestakin huolta!

Jatkuvasti on kunnostustyötä käynnissä.

Kävelen erään vajan taakse. Siellä on pieni, kapea laituri. Muutama astinlauta puuttuu. Kestääköhän?

Kuvailen alkukeväistä maisemaa laiturinnokalta kohti Sunttia - molempiin suuntiin. Vaikka puissa ei vielä ole lehtiä, tuntuu kuin kesä olisi juuri saapumassa. Sunttiko ruma?

   

Ihanasti erään katon  huovan läpi pilkottaa vanha pärekatto...

Venevaja on varmaan onnellisten ihmisten paikka. Ei voi olla pahalla päällä täällä...

Täällä saa omistautua harrastuksensa ääressä!

LÄHTEET: Halkokarin, rannan ja alueen  kehittäminen. Historiaa. [https://halkokarinranta.wordpress.com/historiaa/] Luettu 25.5.2017.

Muistomerkki Ohtakarissa

Tällä kertaa vähän taaempaa talvelta kuvia Lohtajan Ohtakarista, missä on luonnonkiveen  tehty muistomerkki.

                                           Kivessä lukee kullatuin kirjaimin:
                              "HUKKUNEIDEN KALASTAJIEN MUISTOLLE

                                                              16.7.1978
                                      LOHTAJAN KALASTAJAIN SEURA"

Tekstin vieressä on musta ankkuri, jossa ketju. Muistokivi on aseteltu karuun, katajaiseen ja kivikkoiseen paikkaan. Siinä sen kuuluukin olla.

Muistomerkki paljastettiin vuonna 1978 ja sen on tilannut Lohtajan kalastajainseura.

Muistokiven taakse on kaiverrettu kultaisin kirjaimin erilliseen kiveen hukkuneiden kalastajien nimiä ja menehtymisaikoja. Muistolaatassa on kaikkiaan 20  hukkuneen nimet. Heidän jokaisen kohtalonsa olisi varmaankin  kirjoituksen arvoinen.

Kiven äärellä tapailen Lasse Mårtenssonin säveltämän Myrskyluodon Maija-laulun  sanoja:

"...Oppii luodolla kielen.

Puhe turhaa on ja lause tarpeeton.

Voi aavistaa vaimo toisen mielen.
Hän tuntee tuulen joka miehen matkaa saa.

Katsoo hän lähtijää.

Vielä tyyni on sää.

   Vielä tyyni on sää..."

Ensimmäiset kiveen merkityt kuolemat on tapahtuneet vuonna 1877. Silloin samana päivänä on meri vienyt  kolme miestä. Tämän hukkumiskuoleman taustat täytyy etsiä jostain käsiin. Lokakuinen, hyinen meri...

                                        "meren ankara työ, heihin merkkinsä lyö..."

Viimeisin kiveen kaiverrettu hukkumiskuolema on sattunut 1991. Googlalemalla selviää, että menehtynyt Väinö Säätelä on ollut  vuodesta 1972 kuolemaansa 1991 saakka Lohtajan kalastusseuran puheenjohtaja... Osasiko aavistaa kiveä tilatessa, että oma nimi siihen  seuraavana tallentuisi?

                                             
LÄHTEET:
Lohtajan kalastajainseura. Hieman historiaa. [http://www.lohtajanks.fi/Historiaa.html] Luettu 20.5.2017.

Äideille mukuloita...ämpäriperunoita kasvattamassa:)

Lapsenmielisyyteeni pääsee taas rehottamaan kunnon kukkaan, kun äitienpäivä lähestyy. On kiva  miettiä, mitä oppilaiden kanssa tekisi äidille lahjaksi. Pointtina siis uniikki lahja sen hyvin ansainneille äideille:) Lahjan täytyy olla helppo toteuttaa, halpa raaka-aineiltaan ja jotenkin ihana ja spesifi:) Siinä kriteerit.

Tämän vuotisen lahjan ideointi alkoi huhtikuun alussa. Kun kerroin oppilaille, mikä on tuleva projektimme, se sai yllättävän riemukkaan vastaanoton. Erityisesti muutama poikaoppilas aivan kihelmöi innosta päästä lahjaa toteuttamaan! Tavoitteena kasvattaa paljon uusia mukuloita äidille - ämpäriperunoiden muodossa! Samalla herättelimme esiin synonyymejä. Mitä se mukula  tarkoittaakaan:)

Lahja on  mielestäni paras, kun sen eteen täytyy nähdä aikaa ja  vaivaa, ja lisäksi arvostan sitä, että lahjan kautta voi tehdä jotain yhteistä puuhaa. Tässä projektissa toteutuvat nämä näkökulmat.

Projektimme alkoi siitä, kun ope raahasi kouluun perunapussin. Jokainen oppilas  valitsi mieluisen perunan. Jo tässä näkyy oppilaiden persoonallisuus - joku haluaa valita ehdottomasti isoimman, toinen pienimmän, kolmas erikoisimman muotoisen jne... 
-Tää peruna on niin suloinen, sanoi yksi oppilas silittäen hellästi perunan poskea. Kadehdin lasten kykyä ajatella asioita kaavoihin kangistumatta!

Samassa yhteydessä pohdimme, miten peruna kasvaa. Se ei ollutkaan 3-luokkalaisille monellekaan selvää. Tulipa  hyödynnettyä tämäkin asia tässä samassa!

Perunat aseteltiin suloisesti munakennoihin. Jokaiselle perunalle  löytyi oma soppi, jossa ituja sai alkaa valoisan ikkunan ääressä kasvattamaan.

Kasvattelimme ituja sinnikkäästi parin viikon ajan. Heräsi paljon pohdittavaa, kuten miksi perunasta tulee vihreä. Tietoa etsittiin ja löytyi vastauskin. Kun peruna on valossa, se muuttuu vihreäksi ja samalla siihen tulee klorofylliä eli lehtivihreää. Oheistuotteena syntyy myrkyllisiä aineita. No, hurjapäisimmät oppilaat jo ennättivät visioida, että äiti saakin myrkyllisiä perunoita, apua! Huojentuneilta kuulostivat, kun todettiin, että sitä emäperunaa ei kesällä syödä, sen tehtävä on vain kasvattaa uusia mukuloita ja uusista perunoista tulee syötäviä kaikesta huolimatta! Tässä tätä kirjoitellessa pulpahti jostain mieleen oma nuorimmaiseni. Poika taisi olla kolmen kieppeillä, kun mietimme,  mitä veisimme kevätjuhlaan lahjaksi päiväkodin aikuisille. Päädyimme antamaan koristellussa pullossa nestesaippuaa kaikille kolmelle aikuiselle. Lahjaa ojentaessaan pojan riemukkaan ilkikurinen ilme ja  toteamus "Tih, saippuaa päiväkodin tätien silmiin,"  kirvoitti aikanaan useamman ihmisen nauruun...

Kun idätys oli onnekkaasti saatu tehtyä,  oli vuorossa maitopurkkiaskartelu. Hyvä pointti, että kierrätysmateriaaleista voi tehdä jotain kaunista. Koulun ruokalasta haalittiin 21 tyhjää maitopurkkia, jotka leikattiin avonaisiksi. Sitten oli vuorossa ehdottomasti haastavin vaihe, kun purkit täytyi  somistaa. Ope löysi kuin löysikin varaston perältä tonkien  aivan ihanan tapettirullan. Erikeeperiä purkin reunoihin ja tapettia pintaan. Jestas että tuli nättejä  vaikka itse sanonkin!

Kun somistus oli kunnialla hoidettu, oli aika ryhtyä  istutushommiin. Oppilaat laittoivat purkin pohjalle multaa ja sitten aseteltiin peruna purkkiin ja multaa niin että se peittyi. Lopuksi purnukat luokan ikkunalaudalle kasvun ihmettä odottamaan!

Perunanvarsien  puskemista mullasta esiin on ollut mieluisaa seurata. Välillä ollaan muistettu kastellakin. Kasvun ihme on oikeastaan aika mykistävää! Ja peruna on siitä kiitollinen kasvi oppilaille, että joka ainut alkaa kasvattamaan uutta vartta!

Miten homma jatkuu tästä eteenpäin? Oppilaat on ohjeistettu, että lahja ei  suinkaan ole valmis äitienpäivänä, vaan se vaatii hellää yhteistyötä vielä viikkoja.  Istutus täytyy siirtää isompaan, pohjasta rikkinäiseen ämpäriin tai sään salliessa suoraan avomaalle kunnon multaan kasvamaan. Oman potaatin kasvamista on mielenkiintoista seurata kesän korvilla. Kenenköhän peruna puhkeaa ekana kukkaan? Kuka saa mukuloistaan suurimman sadon, milloin perunat ovat valmiita syötäväksi?

Saa ne äidit toki kortinkin, jonkinlainen kukkapuska on aina äidille paikallaan:)))

                                   

                       Sydämellistä äitienpäivää maailman jokaiselle äidille, omallenikin!

Normann-urkujen juhlakonsertissa

       

Sunnuntain huipennukseksi kiiruhdin Marian kappeliin. Olin varautunut, että istun junassa silloin kun Normann-urut vihitään käyttöön. No, tilanteet elävät ja ennätin kuin ennätinkin sentään illan  juhlakonserttiin Marian kappeliin. Mielenkiinto oli korkealla, koska olen seurannut urkuprojektia siitä saakka, kun urut olivat vielä  pieninä palasina varastoituina Kaarlelassa. Taisi olla silloin vuosi 2013.

Virolainen Gustav Normann oli  1800-luvulla Pohjois-Viron tuotteliain ja arvostetuin urkujenrakentaja. Hänen rakentamiaan urkuja on Virossa tallella parisen kymmentä. Kokkolan urut ovat yhdet suurimmista säilyneistä ns. Normann-uruista.

Restaurointihanke sai kipinää Kokkolan seurakunnan kanttorien aloitteesta. Urkujen restauroinnista vastasi OÜ Olev Kents Orelitöökoda Virosta sekä Matti Porthan Oy  Janakkalasta. Projektissa valvojana on toiminut nykyisin Oulussa asuva  Christian Ahlskog.

Tilan puutteen vuoksi urkujen palkeita ei ole rakennettu urkujen taakse kuten näissä yleensä, vaan ne rakennettiin jalkion ja kakkossormiston pillien päälle. Jokuset puuttuvat osat, kuten ilmansyöttö ja urkukaapin alaosa, kyettiin rakentamaan olemassa olevien mallien mukaan. Haasteellista projektissa oli myös se, että monia urkuosia jouduttiin entisöimään kahteen otteeseen, kun vanha puu halkeili ja vääntyi.

Nykyinen urkujen väritys poikkeaa niiden alkuperäisestä. Värit valittiin Marian kappelissa jo olemassa olevien sävyjen mukaan. Marmoroinnissa puolestaan on ollut innoittajana kappelin lattian Altan graniitin kuviot.

Urkujen kokonaissointia on hiljennetty alkuperäisestä tilan pienuuden vuoksi. Erityisesti toinen sormio on  suunniteltu kappelissa pidettävien siunaustilaisuuksien  musiikkiin.

Niin hupaisalta kuin tuntuukin, on ihmisten kasvu ollut sadan vuoden aikana huimaa. Niinpä jouduttiin sormiota korottamaan 9,3 cm jalkiokoskettimien pintaa ylemmäksi, muutoin joutuisivat kanttorit soittamaan lähes polvet kurkussa...

Vanhojen urkujen restaurointi kesti kaksi vuotta. On siis pitkäjänteisyyttä vaativaa työtä kasata vanhoja urkuja uuteen ilmeeseen. Urkujen rakentaminen on täysin käsityötä ja aikaa tähän projektiin upposi 6000 työtuntia!

                      

Illan urkujuhlassa oli kaksi tilattua kantaesitystä; toinen virolaissäveltäjä Urmas Sisaskin ja toinen helsinkiläisen säveltäjän  Santeri Siimeksen teos.

Konsertin alkajaisiksi kuultiin virolaisen säveltäjämuusikon, nykyisin Suomessa asuvan  Urmas Sisaskin (1960-) Lux aeterna. Kokoonpanossa oli Ritva Göös uruissa, Maiju Vaahtoluoto, altto, Markku Hekkala, baritoni, Reijo Tunkkari, viulu, Eija Nygård, huilu sekä Ilmari Tunkkari, sello. Musiikki oli kaunista. Siinä oli mielestäni vaikutteita gregoriaanisesta kirkkomusiikista,  mutta tunnelmaltaan tunsin  jostain syystä kulkevani irlantilaisella niityllä. Joskus nuorena tyttösenä olen siellä oikeasti vaellellut.:)

    
Monessa urkukappaleessa oli mukana avustavia urkureita 1-2 kappaletta. He joko vaihtoivat nuoteista oikeita sivuja tai säätivät urkujen rekisteritappeja.

Seuraavaksi kuulimme August Gottfried Ritterin (1811-1885) teoksen Sonate in d-moll Op. 11. Sen esitti Mattii Pohjoisaho. Paikaltani tuijotin urkurin kaunisrakenteisia sormia...Tuollaiset täytyy olla ne paljon puhutut soittajan sormet! Ritteriä puolestaan pidetään yhtenä 1800-luvun suurimmista urkusäveltäjistä.

Valitsin istuinpaikkani niin, että pääsin istumaan mahdollisimman lähelle urkuja hieman takaviistoon. Minulla oli aitiopaikka seurata kanttoreiden jalka - ja käsityöskentelyä. Ihan huippua! Lapsena muuten ensimmäinen kosketinsoittimeni oli  aika prameat kotiurut 70-luvun tyyliin, joissa oli jalkiot. Harmi, etten koskaan opetellut jalkioita soittamaan. Urut myytiin sitten pois pianon tieltä. Sinänsä ymmärrettävää, koska opiskelin pianonsoittoa, mutta kaiho vähän jäi...

Ohjelmalehtistä selaillessani totesin, että jopa on nuorekasta urkumusiikkia tarjolla tänä iltana! Oli vuorossa Santeri Siimeksen  (1981-) kantaesitys  Cinq moments musicaux. Iloksemme säveltäjä oli itse paikalla kantaesittämässä teoksen. Tämä nuorimies oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta voihan wau, minkä vaikutuksen hän teki minuun vielä konsertin päätyttyäkin, kun jo googlailin kotisohvalla. Lukaiskaapa! Lahjakas ihminen voi olla lahjakas melkein missä vain, mutta tuohan on jo mykistävää! Tämän miehen uraa täytyy kyllä seurata jatkossakin!

Siimeksen urkuteos edusti selvästi nuorekasta linjaa. Teoksessa oli jotain ranskalaisvaikutteistaja jopa keveää, tohtisiko sanoa ripaus jazzahtavaa... Siimeksen teos päättyi Cymbeltähden soittoon. Ihanaa! Nyt kuulin tuon paljon mainostetun  helinän. Sopi hienosti tähän tilaisuuteen ja teokseen! 

Siimeksen jälkeen palattiin hieman vanhempaan aikakauteen. Christian Ahlskog esitti  hollantilaisen säveltäjän, Samuel de Lange SR.:n Sonate uber den Choral ja "Sollt ich meinem Gott nicht singen.

Viimeisenä ohjelmanumerona oli Christian Ahlskogin (1979-) Pieni kappeli-improvisaatio. En ollut pysyä penkissäni, kun tunnistin improvisaation pohjaksi laulun "Mun kanteleeni kauniimmin." Laululla on minulla erityinen merkitys, koska  jo kauan sitten edesmennyt mummoni rakasti sitä. Sanat olivat hänen kuolinvärssyssäänkin. Ja mikä improvisaatio! Ahlskoghan soitti ilman nuotteja. Arvostan taavaattomasti muusikoita, jotka pystyvät soittamaan myös omasta päästään. Tämä oli esitys parhaimmasta päästä! Ja myös tämä kappale huipentui Cymbeltähden soittoon!

Yllä kuvassa: Urkujenrakentajat esittäytyivät. Vähän huono kuvakulma, vaikka paikkani muutoin olikin mitä mainioin.

Kokkolan kanttoreita sekä illan esiintyjiä kukitettuna projektin tiimoilta.

Urkujen rakentajatkin saivat kukkaset.

Konsertin jälkeen ihmisillä ei ollut kiire pois. Monella oli aikaa ja intoa tutkia urkuja lähempää.

Ja sokerina pohjalla ...parista esityksestä ääninäytteet - toisessa mukana se ihana Cymbeltähti:)