Rosson Pohjanmaa -näyttely Kokkolan kaupunginkirjastossa

                   

Sähköpostiini kilahti heinäkuun alussa kiva viesti. Blogiyhteistyökumppanini siellä kertoili uuden uutukaisesta projektistaan:

"Minulla on tässä keväällä valmistunut pitkäaikainen projektini Mika Kaurismäen Rosso (1985) elokuvan kuvauspaikoista. Näyttely siirtyi keskiviikkona suoraan Helsingistä Pohjanmaalle Ylistaroon, jossa näyttely on esillä vielä huomiseen saakka.

Loppuvuodesta näyttely on tulossa myös Kokkolan kirjastoon esille joulukuun ajaksi. Tervetuloa katsomaan näyttely!"

Ja tottahan lähdin Manun näyttelyä katsomaan, kun joulun alla kutsu uudelleen kilahti muistutukseksi lopulta Kokkolaan päätyneestä näyttelystä! Viehätyn aina tavattomista ihmisistä, jotka rohkenevat toteuttaa unelmiaan -erikoisiakin!

Näyttelyn nimi on "Rosson Pohjanmaa - silloin ja nyt. "Manu Kerola - henkeen ja vereen Kaurismäen elokuviin jo nuorukaisena ihastunut- on tehnyt useita, kiinnostavia pienelokuvia ja näyttelyitä, joista olen aiemmin kirjoitellut. Tämä uutukaisin projekti on kyllä aika kiinnostava tämäkin! Manu on kierrellyt kesällä 2023 kuvaamassa Mika Kaurismäen Rosso-elokuvan kuvauspaikoilla. Hänen tavoitteenaan oli valokuvata jokainen elokuvan kohtausta vastaava näkymä.

Rosso oli Mika Kaurismäen kolmas pitkä elokuva. Se ilmestyi vuonna 1985 eli tasan neljäkymmentä vuotta sitten. Rosso-elokuva on niin kutsuttu road movie ja sitä kuvattiin sekä Sisiliassa että Suomessa. Moni elokuvan kohtauksista on kuvattu eri puolilla Pohjanmaata - myös Kokkolassa. Useat elokuvan kohtauksista on sijoitettu jollain tavalla jo silloin uhanalaisiin paikkoihin.

                        

                                  Yllä: Karttakuvasta kuvauspaikat on kiva hahmottaa. 

Tiedän, että Manu Kerola on jo aiemmin viehättynyt paikoista, jotka ovat katoavia. Sellaisen hän kuvasi esimerkiksi lyhytelokuvaansa Harrbådan neidosta. Silloin Harrbådassa ei vielä ollut tuulimyllyjä. Samoin hän  teki myös "Sotavangin perintö-" nimisen mykkäelokuvan, jossa liikuttiin Vuolteen sotavankileirin ja Kälviän  entisen   rautatieaseman liepeillä. Tiemme Manun kanssa ovat risteilleet moneen otteeseen. Minä olen tehnyt blogipäivityksiä ja Manu elokuvia samoista kohteista. Aika hauska jo ajatuksenakin. Olemme viestitelleet blogistani ja Manun projekteista jo vuodesta 2017 lähtien (tarkistin juuri!). Kaksi eri tapaa toimia;  kumpikaan ei syö toisiaan vaan ennemminkin täydentävät kokonaiskuvaa. 

Vuonna 2023 Manu Kerola aloitti tämän uusimman projektinsa. Hän kierteli kesälomamatkoillaan ympäri Rosson kohtauspaikkoja ja kuvasi kaikkiaan 22 elokuvan kuvauspaikkaa aina Toijalasta Raaheen saakka. Hän halusi omin silmin nähdä ,mitä noille kuvauspaikoille on tapahtunut 40 vuoden aikana. Kuvauspaikkoja oli ainakin seuraavilta paikkakunnilta: Ilmajoki, Laihia, Jurva, Vöyri, Mustasaari, Vaasa, Kokkola, Kalajoki, Raahe, Pattijoki, Säijä, Tampere ja Toijala. Mitä niille kuuluu nyt? 

Tämä näyttely näki päivänvalon Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (Kavin) aulagalleriassa 6.5.-13.6.2025 Helsingissä.

Yllä: Manu Kerola näyttelynsä edustalla. 

Rosso-elokuva syntyi aikoinaan perin erikoisella tavalla. Kaurismäki oli Tampereella etsimässä kuvauspaikkoja Klaani-elokuvaan. Aamiaisella hän kävi Pizzeriassa Rossossa ja sai siellä idean, että voisi tehdä seuraavan elokuvansa siellä. Kaurismäen mukana kuvauksissa ollut Kari Väänänen tuli samaan aaumupalapöytään ja Kaurismäki kertoi ideastaan, jossa italialainen palkkamurhaaja kuolee pöytään, jossa istuu. Väänänen oli kysynyt Kaurismäeltä, kuka näyttelisi palkkamurhaajaa, jolloin Kaurismäki oli vastannut: sinä!

Yllä: Rosso juuttuu tulviville lakeuksille Ilmajoen Munakan kylässä Kyröjoen tulva-alueella. Rosson auto Chrysler Newport löytyi pitkien etsintöjen jälkeen Siilinjärveltä. Auto on läpikäynyt lähes täydellisen muutoksen.

Kaikki elokuvan kohtaukset kuvattiin yhdellä otolla muista elokuvista ylijääneille filminpätkille, jotka kuulemma olivat Jörn Donnerilta jäänytä ylijäämää. Sekin jo melkoinen episodi.  Kuvaukseen varattiin vain noin 13 päivää. Kuvausryhmässä oli ainoastaan muutama jäsen ja elokuvan budjetti 60000 markkaa. Rosson esikuvana oli Sergio Leonen lännenelokuvat, joissa matkattaisiin "eläimellä, peltilehmällä" eli autolla. Toiseen pääosaan Kaurismäki halusi Martti Syrjän. Eppujen bändi teki kuvausaikaan Kahdeksas ihme-albumiaan ja sen vuoksi päädyttiin ratkaisuun, että kun Syrjän täytyy mennä levytysstudioon, hänen hahmonsa kuolee. Muutoin elokuvassa Syrjän hahmo olisi pysynyt pidempään elossa. :) Väänänen muuten näytteli Sisliassa italiaksi puhuen - hän opetteli kielen varta vasten  jopa niin hyvin, että häntä luultiin sisilialaiseksi!

                  Yllä: Elokuvanäytöksen käsiohjelma. 

Tunnusgrafiikan näyttelyyn on tehnyt Markus Itkonen. Hän on suunnitellut myös elokuvan logon, julisteet sekä muun mainosgrafiikan ollessaan vielä nuori graafikko-opiskelija. 

                            

                                         Yllä: Rosson  tunnussävelen vinyylisingle. 

Rosso-elokuvasta järjestettiin Karkkilassa Kino Laikassa juhlanäytös 27.9.2025. Paikalla oli muun muassa Martti  Syrjä, Mika Kaurismäki sekä Manu Kerola. Kerolan valokuvanäyttely oli esillä Kino Laikan kabinetissa samoin kuin myös Tampereella Arthouse Cinema Niagaran käytävätilassa ja myös Ylistarossa elokuvateatteri Matin-tuvassa, missä erikoisluvalla nähtiin myös Rosso-elokuva. . 

Yllä: Postipankki Vöyrissä, jonka sisälle ei aikoinaan päästy ryöstöä kuvaamaan. Vaikka pankkirakennus näytti jo kuvausvuonna melko rähjäiseltä, se oli edelleen pystyssä. Tosin ei enää pankkina, vaan autioituneena. 

Manu Kerola valokuvasi näyttelyynsä jokaisesta kuvauspaikasta elokuvan kohtausta vastaavan näkymän. Kuvitelkaa, miten kiehtova kesäloma- ja työmatkareissujen yhdistelmä! Idea tähän projektiin syntyi Kerolan mukaan Kaurismäen "Arvottomat"-elokuvasta tehdystä vastaavanlaisesta näyttelystä. vaikutuin esimerkiksi elokuvassa olleen auton etsinnästä sekä heinäladon löytymisestä. Aivan uskomattomalta kuulosti, miten  kaikki on natsanut lopulta niin hyvin, että jokainen kuvaus on mahdollistunut!

Yllä: Laihian Herkku-Grilli silloin ennen. Nykyään paikalla komeilee uudenkarhea kerrostalo. 

Rosson kuvauspaikat löytyvät pääosin Pohjanmaalta, joten projekti oli mahdollinen. Myös Kokkolassa on useampi kuvauspaikka. Niitä oli näyttelyssä erittäin kiinnostavaa nähdä. 

Mistä Manu Kerola sitten löysi kuvauspaikkansa? Paljon tietoa löytyi eri paikkakuntien Facebook-ryhmistä kysellen. Lisäksi tietoa löytyi Suomen kansallisfilmogtrafiasta. 

Kerola kertoi, että pyrki ottamaan kuvia mahdollisimman samasta kuvakulmasta kuin alkuperäiskohtauksissa. Myöhemmin Kerola liitti silloin ja nyt- kuvat rinnakkain. Kerola kuvasi puhelimella, koska puhelimen ruutu mahdollisti kuvien vertailun hyvin. 

                           

Yllä: Kuvia Kokkolasta. Kohteina Rantakatu, Tehtaankatu ja  Anttilan kulma. Eniten näistä lienee muuttunut Tehtaankatu, joka nykyään on kävelykatuna. Myös kiinteistöt ovat kokeneet ison muodonmuutoksen. 

Aina paikkojen löytyminen ei ollut itsestäänselvää. Esimerkiksi vanha heinälato, joka elokuvassa on Rosson yöpymispaikkana Kyröjoen tulva-alueella Ilmajoella, löytyikin noin 300 kilometrin päästä Raahesta. Näin voidaan elokuvan keinoin toimia!

Yllä: Kokkolan linja-autoasema oli molemmissa kuvauksissa vielä elossa. Nyt sen paikalle rakentuu hotelli. Niin on kaikki katoavaista!

Monet rakennuksista oli ennätetty purkaa 40 vuoden aikana. Osa rakennuksista veteli kuvaushetkellä viimeisiään. Pikkukaupunkien kaupunkikuvissa Kerola ymmärsi, että monet kivijalkaliikkeet oli kadonneet elokuvan kuvausten jälkeen. Osalla rakennuksista käyttötarkoitus oli ajan myötä muuttunut. Muutosta tapahtuu edelleen. Nouseekin ajatus, että kameran kanssa pitäisi säännöllisesti heilua monilla hoodeilla. 

Kerola kuvasi Kokkolan linja-autoaseman vuonna 2023. Se oli yksi elokuvan paikoista. Nyt tuota rakennusta ei enää ole, vaan sen sijoille on nousemassa iso hotelli.  Kerola toteaakin, että puretun rakennuksen myötä katoaa aina jotain olennaista kaupunkien identitettistä ja tunnelmasta. Muuten - minäkin kiiruhdin alkuvuodesta  kuvaamaan linja-autoasemaa ennen sen katoamista. Pitäisikin käydä päivittämässä kuva tämänhetkiseen rakennusteemaan ja sitten myöhemmin valmistuneen hotellin kuvaan. 

Omia muistikuvia elokuvan kuvaussessioista Kerolalla ei ole, koska hän oli 3-vuotias niiden kuvausaikana. Kokkolan kaupunginkirjasto on Kerolalle mainio paikka päättää näyttelynsä, sillä nuorena opiskelijapoikana Kerola lainasi juuri Kokkolan kaupunginkirjastosta kaikki Kaurismäkien DVD-elokuvat. Eläköön kirjastopalvelut, jotka ovat kaikkien tavoitettavissa!

                         

Yllä: 80-luvun maisemiin kiinteästi kuuluneet puhelinkopitkin ovat saaneet siirtyä pois nykyajan tieltä. 

Elokuvan kuvaustapa on ollut kiinnostava, sillä osa otoista on kuvattu  piilokameratekniikalla ja joku paikallinen saattaa hyvinkin löytää itsensä tai autonsa kuvista! Olisipa kiinostavaa kuulla, jos näin jollekin käy! Samoin osa kuvauspaikoista oli luvattomia. Nyt sen jo tohtii tunnustaa. 

Elokuvassa käytössä ollut Chrysler Newport ostettiin katsastamattomana ja kuukauden ajoluvalla romuttamolta  10000 markalla, mutta elokuvan valmistuttua se myytiin elokuvan siivittämänä peräti 70000 markalla. Eli myyntisumma oli suurempi kuin elokuvan budjetti! Nykyisin auto komeilee Siilinjärvellä jo 18. vuottaan. 

Väähän jo jännityksellä odotan, millaiseen projektiin manu seuraavaksi omistautuu!

Vielä ennättää Manu Kerolan näyttelyä katsastamaan. Se on esillä joulukuun 2025 ajan Kokkolan kaupunginkirjastossa! Ehdoton suositukseni!

LÄHTEET:

Dokumentaristi Manu Kerola Rosso-elokuvan jäljillä: ”Olisi mukava kuulla jos joku tunnistaa itsensä tai autonsa kuvista” Keskipohjanmaa 7.12.2025.
[https://www.keskipohjanmaa.fi/artikkeli/dokumentaristi-manu-kerola-rosso-elokuvan-jaljilla-olisi-mukava-kuulla-jos-joku-tunnistaa-itsensa] Luettu 21.12.2025.

Rosson Pohjanmaa silloin ja nyt. Näytttely kavissa 6.5.-13.6. [https://kavi.fi/rosson-pohjanmaa/] Luettu 21.12.2025.

Rosso 40 vuotta. [https://www.film-o-holic.com/artikkelit/rosso-40-vuotta/] Luettu 21.12.2025.

Kokkolan satama 200 vuotta - valokuvanäyttelyssä

 

Eilen käväisin lopultakin näyttelyssä, mihin aioin jo kesällä. Onneksi vielä ennätin, Kokkolan satama 200 vuotta-valokuvanäyttely on Kallentorin kauppakeskuksessa syyskuun loppuun saakka. Kuvat näyttelyyn on koostanut paikallishistorian Erikoistietotoimisto ry:n valokuvatiimi. Näyttelyyn pääset tutustumaan vapaasti Kallentorin aukioloaikoina. Ehdoton suositus käydä tämä näyttely katsomassa, mikäli et vielä ole käynyt ja sinulla olisi siihen vielä mahdollisuus!

Näyttelypaikka on mainio. Avara ja rauhallinen, esteetön ja valaistuskin siellä on hyvä. Samassa tilassa muuten viitisen vuotta sitten ETT järjesti Kokkola 400 vuotta-näyttelyn. 

Kokkolan sataman juhlavuosi on näkynyt paikallisten asukkaiden silmiin monin tavoin. Jo keväällä ilmestyi iso valotaulu kaupunginkirjaston läheisyyteen. Siellä on tarjolla videoita sataman toiminnasta. 

Toukokuussa oman Ykspihlajan koulun  ja päiväkodin oppilaita hemmoteltiin bussikierroksilla satama-alueella. mainio veto- tarjottiinpa  myös mehua ja pullaa. Meidän koulussa jos missä oin takuulla myös satama-.alueen tulevia työntekijöitä. 

Oppilaat olivat tosi vaikuttuneita kierroksesta. Alla muutamia  kuvamuistoja keväältä: 

Samanlaisia opaskierroksia järjestettiin myös kesällä kaupungin asukkaille ilmaisilla bussiopastuksilla. Olivat kuulemma niin suosittuja, että järjestettiin ylimääräisiä vuorojakin.

Eikä tietenkään voi unohtaa, kuinka presidenttimme, Alexander Stubb, vieraili Hopeakiven satamassa vihkimässä konttisataman. Tuokin tilaisuus oli osa sataman 200-vuotisjuhlallisuuksia. 

Kuvia on monilta eri vuosikymmeniltä ja niitä on tosi kiva katsella. Myös tekstit ovat hyvät, selkeät ja sekä suomeksi että ruotsiksi.

Kiertelen pitään aivan yksin näyttelytilassa. Pari ihmistä kulkee tilasta läpi, muttei pysähdy näyttelyä katsomaan.Ollakseen kauppakeskus, niin tila sivukäytävällä on todella rauhallinen. 

Työkuvia satamasta vuosien varrelta on aika paljon, niin kuin tietysti pitääkin. Jopa maallikko hahmottaa niistä, kuinka kovaa työtä satamatyö on etenkin entisaikoina ollut. Väkisinkin nousee mieleen ykspihlajalaisen heimo Anttiroikon laulu, jota olen jo vuosien ajan opettanut musiikintunneilla Ykspihlajan oppilaille:

"Täältä lautoja, propseja, parrujakin

vie onkarit kaukomaille. 

Sitä vilskettä jos et nähnyt oo, 

olet paljosta jäänyt vaillle. 

Siispä saavu sä katsomaan,

kuinka laivoja lastataan.

 Se on työtä, m heikkoja hirvittää, 

sitä kestä ei kaikkei pää."

Äkkipäätään ajattelisi, että näyttelyssä olisi vain kuvia laivoista, rahtaamiesta ynnä muusta. Vaan eipä ei. Ykspihlajan kaupunginosan historia on jo sinällään kiehtovan omaperäinen, mikä näkyy myös siksi, ettäaikaisempina vuosikymmeninä satama-alue on ollut kaikille avoin. Sataman ympäristössä on toiminut niin poliisi kuin merimieskirkkokin, lukuisista kahviloista ynnä muista  puhumattakaan. Satamassa on liikkunut myös työntekijöitä maailman kaikilta kolkilta, joten tunnelma on ollut uniikki kautta aikojen.

                       

Vähän nousee ihan haikeuskin, kun bongaan näyttelystä kuvia Ykspihlajasta lähteneistä matkustajalautoista. Viimeinen taisi kulkea 1980-luvulla. Muistan muutaman kerran vanhempieni kanssa pikkutyttönä matkustaneeni lahden yli. Voi, olisipa vieläkin mahdollista!

Ykspihlajan ympäristö on kyllä kaikkinensa kokenut melkoisen muodonmuutoksen. Huikeaa! 

Rodenien historia kuuluu tietysti olennaisena osana satamaan. 

Kuljen näyttelyn kerrankin kiireettömänä. Katson kuvat kahteen, kolmeen kertaan. 

Kirjoitan lopuksi nimeni vieraskirjaan ja myös toiseen pöydällä esillä olevaan  kirjaan kommentoin. Sinne saa antaa palautetta näyttelystä. Jäin miettimään, että tämä näyttely pitäisi olla lähes  pakollinen alueen koululaisille - ja tietysti kaupunginosan vanhemmallekin väelle. Historiantunneilla tämän aiheen käsittely olisi paikallishistoriaa parhaimmillaan!

Kiitos upeaakin upeammasta näyttelystä!

Näin se on nähtävä-kuvataidenäyttelyssä Kokkolassa

Perjantai-illan  kohokohta tällä viikolla: ennätin lopultakin tutustumaan K.H.Renlundin museon Näyttelyhallissa olevaan  kuvataiteilija  Elina Förstin "Näin se on nähtävä"- näyttelyyn!

                 

                    Yllä: Osa maalauksesta "Metsäpellon riihi" 2022-2023. 

Tällä kertaa tuttu sanonta "hyvää kannattaa odottaa" lunasti paikkansa, sillä kuvataiteilija oli saapunut paikalle kertomaan maalauksistaan. Onhan se aivan eri asia katsella tauluja itsekseen tai  saada niihin selitettä ja kertomusta tekotavoista ja -prosesseista! Täytyy muutoinkin todeta, että Elinalla oli todella hyvä kyky kertoa töistään ja ottaa yleisönsä. Ihailtavaa!

Kun astuin sisälle näyttelyhalliin, katseeni kohdistui massiiviseen riihiteokseen, jonka taustalevy on murretun vihreä. Tässä riihityössä huomioin heti upean turkoosit puut teoksen etualalla. Turkoosi on lempivärini...wau! Teokselle on asetettu upea paikka juurikin  sisääntulohuoneessa. Tuossa tuon työn pitääkin olla!

Elina Försti asuu Alajärvellä, mutta on lähtöisin samasta pienenpienestä Evijärven Haapajärvenkylästä - tai Haapikylästä, niin kuin me paikalliset sitä kutsumme. Ihan pakko vielä mainita, että Elinan vanhemmat olivat ensimmäisellä luokalla opettajiani pienessä Haapajärvenkylän kyläkoulussa!

                 

                    Yllä: "Riihi Pekkolasta" 2024 ja "Punainen riihi " 2023 sekä taidemaalari Elina Försti. 

Elina on opiskellut aluksi tekstiiliartenomiksi ja sen jälkeen Vapaassa taidekoulussa. Joku yleisöstä kysyy, onko Elinan töissä  jälkiä artenomiopinnoista. Minullakin on sellainen tunne monen hänen maalauksena kohdalla, että aivan kuin osaa pinnasta olisi kudottu loimilangoin. Elina kertookin töidensä kerroksellisuudesta ja mainitsee, että onhan esimerkiksi kansallispukujen kudotuissa kankaissa myös loimilangat usein eri värisiä kuin itse kudos. Ehkä juuri se monikerroksellisuus saa aikaan tuon mielikuvan kudonnaisista. 

On aika nastaa kuunnella, kun Elina kertoo töistään. Hän käyttää maalauksissaan öljyvärejä. Työ alkaa  puoliöljypohjusteen valmistuksella.  Värit Elina sekoittaa tarkasti  maalausnesteeseen. Elina kertoo olevansa hidas maalari.  Hän maalaa aluksi riihen, ladon, tai mikä pääkohde onkaan. Elina käyttää töissään värikerroksia ja myös sabluunoita. Maalausprosessissa Elinaa kiinnostaa se, kuinka lujaa painaa pensseliä ja pidempää viivaa vetäessä se, paljonko jää alla olevaa väriä tai pintaa näkyviin. 

"Terävä teippi, pohjaväri, märkäväri ja märällä pensselillä maalataan pintaa." Näin kuulen Elinan kertovan työskentelystään. Hän lisää, että  häntä kiinnostaa aina, millainen jälki tulee. Tietty sattumanvaraisuus myös  kiinnostaa taiteilijaa näissä töissä. Samoin se, että joitakin asioita pystyy hallitsemaan. Taiteilijana Elina voi päättää osan maalauksessaan olevista asioista, mutta osa työtä on aina taiteilijallekin yllätyksellisyys. 

Elina kertoo, että hänelle on reiluun 20 vuoden taiteilijauraan riittänyt aiheiksi ladot, huoltoasemat ja riihet ja vieläkin niistä kumpuaa uutta. 

Elina kertoo myös vuosien varrella oppineensa, että onnistuakseen työskentelyssään  pitää olla hyvin nukkunut, lapset eivät ole tapelleet eikä  kukaan  ole soittanut aamulla. Täytyy pystyä olemaan tosi keskittynyt tunteakseen, kuinka lujaa painaa pensseliä ja käden on  oltava vakaa. Joskus voi  silti mennä pieleen, vaikka ulkoiset puitteet olisivat kohdillaan. 

Yllä: "Riihi Pekkolasta" 2024. 

Tästä yllä olevasta työstä (mun suosikki!) Elina kertoi, että ehkä hänen piti tehdä tämä työ, jotta nämä turkoosinsiniset puut tuli maalattua, että ehkä ne olivatkin koko työn tarkoitus. En hetkeäkään epäile! Tässä työssä on myös hyvin nähtävissä sabluunoiden käyttö vasemmalla puiden lehdissä. Ja juuri tämä syksyinen tunnelma kuvassa!

Tähän asti en ole koskaan nähnyt Elinan töitä livenä. Tämä onkin siis upea kokemus ihastella ja tutkia maalauksia lähietäisyydeltä. Ja ah ja voi, kuinka nautin juuri tästä! Vain vaivoin saan pidettyä näppini irti taideteoksista, koska tulee halu kokeilla, miltä maalausjäljet tuntuvat sormissa. En tahdo ymmärtää, että jotkin osat maalausta eivät ole kudottuja...

Uutta maalausta aloittaessa Elina  kertoo miettivänsä, kuinka maalata metsä, kuinka maalata taivas. Maalaamisessa on paljon muutakin kuin aihe, mitä voi tutkia. Tekemisen kautta hän  pyrkii etsimään vastauksia ja se myös  inspiroi taiteilijaa.  

Elina kertoo pohtivansa, miksi olemme olemassa ja mitä teemme täällä maailmassa. Taiteilijana oleminen liittyy tekemiseen. Se voi toisinaan  olla myös vuoropuhelua muiden kanssa. Taide resonoi hyvin tai huonosti. Taide on ehdotus tai mahdollisuus tästä  maailmasta. Jokainen katsoja peilaa  oman kokemuspohjansa kautta taidetta, mutta taiteilija saa itse määrätä, mitä tekee. Katsoja voi tulkita työn haluamallaan tavalla, eikä se ole oikein tai väärin.  On tärkeää, että ihminen kokee vapautta ja tunnetta, että tämä on mun juttu. Elina kertoo myös, että juuri näistä syistä hän ei yleensä tee tilaustöitä. 

Yleisöstä joku kysyi, onko Elinalla useampia töitä samanaikaisesti kesken. Elina kertoi, että ison työn maalaukseen menee noin neljä kuukautta.  Joku kohta  isossa maalauksessa on aina kuiva, niin  että voi jatkaa työtä. Mutta jos on kyse pienemmistä töistä, silloin voi olla pari työtä yhtä aikaa, koska kuivumiseen on varattava aikaa  parikin viikkoa. Mutta enempää ei pysty ottamaan samaan aikaan työn alle. Ajattelen tätä kuunnellessani, että taiteilija elää ja omistautuu kulloisellekin työlleen, kunnes se on valmis. Pienessä koossa  maalauksesta täytyy myös  karsia paljon. Elina käyttää samoja kohteita, mistä on kiinnostunut ja tekee niitä myös eri kokoisina. Jotkut rakennukset vain puhuttelee taiteilijaa enemmän. 

Valmiin työn jälkeen jokin osa maalauksessa usein jää vaivaamaan taiteilijaa. Elina vie jonkun kohdan usein uuteen maalaukseen, jota haluaa tutkia lisää. Uusi työ tavallaan alkaa saumattomasti siitä, mihin vanha työ jäi. Elina kertoo, ettei päätä, milloin työ on valmis, vaan hän vain lakkaa maalaamasta sitä. 

                       

                           Yllä: Yksityiskohta turkoosi puu maalauksesta "Riihi Pekkolassa. "

Yllä: "Riihi Purmojärveltä" 2024. 

Elina kertoo, että osa hänen maalauksistaan on paikoista, jotka ovat aina olleet olemassa hänelle. Sellainen on esimerkiksi tämä yläpuolen "Riihi Purmojärveltä." Elinan kertoo viettäneensä paljon lapsuutensa kesiä Purmojärvellä isänsä lapsuusseuduilla. Työssä näkyy  vastaväriajattelu punainen-vihreä, jota Elina on käyttänyt maalatessaan. Silti työ ei ole levoton. Elina kertookin yleisölle väribalanssista, joka on hänen töissään tärkeää. Väripintojen on oltava tasapainossa suhteessa toisiinsa lämpötilan, valöörin ja värien samansukuisuuden tai vastavärien kautta. Elina mainitsee näiden tutkimisen maalauksissaan olevan elämänmittainen työsarka. 

"On kiinnostavaa, miten väri on levitetty ja miten väri käyttäytyy siinä," Elina kertoo. 

Elinan maalauksissa on paljon kirkkaita värejä, mutta hän kertoo silti pyrkivänsä tekemään tauluistaan levollisia. 

"Riihi Tarvolasta" on tullut kahteen maalaukseen eri näköisenä, eri kuvakulmista ja eri värein. Maalauksessa Elinaa kiehtoi voimakas varjo maalatessaan kesäkuussa riihtä. Samoin puun taipuminen. Mitä tapahtuu riihen sisällä? Miten maalata ilmaa? Ilmassa  onkin poikkeuksellisen paljon kerroksia. Tulee ihan näkyviin valopalloja, löytyy viivakoodeja. Elina ei koskaan tee rakennuksista huonompikuntoisia kuin mitä ne on, mutta silti hän  ei laske joka lautaa. Elina ottaa maalaukseen ne elementit ympäristöstä, jotka tukevat maalausta. Kuvataiteilijalla on oikeus rajata työnsä niin kuin parhaaksi näkee. 

Yllä oikealla: "Riihi Tarvolasta" 2020-2021. Vasemmalla sama riihi eri kuvakulmasta ja eri värein toteutettuna.

                       

                       

                       

                          Yllä 3 kuvaa: Yksityiskohtia "Riihi Tarvolasta"-maalauksesta. 

Elina kertoo, että hänellä  on aina saappaat autossaan. Se mahdollistaa äkkipäätä jonkin kohteen tutkimisen. Osan maalauskohteista hän löytää itse, osaa vinkataan hänelle. Myös Tarvolan riihi löytyi tuttavan opastuksella. Käydessään tutustumassa riiheen, sanoi riihen omistanut  vanha rouva Elinalle: "Vie pois, vie pois, niin paljon turhaa työtä  olen tehnyt. Ota mukaasi!" 

Voi tulla ja tuleekin  koskettavia kohtaamisia aiheisiin perehtyessä. Naurattaa ajatus, joka pulpahtaa mieleeni tarinaa kuunnellessa. Taiteilija kantamassa lauta laudalta riihtä ateljeehensa...Pääasiassa Elina maalaa kevättä, alkukesää tai syksyä. Lumi ei ole Elinan värimaalauksissa hänelle  kiinnostava elementti. 

Taiteilija kertoo, että on sielukasta, kun löytää esim. motellin Vimpelistä, jossa on kaikki värit, kalustus, ja jopa rullaverhot autenttisina  paikoillaan 1970-luvulta. Ei ole myöskään ekologista, että rakennusten  kalustuksia vaihdetaan viiden vuoden välein. Hän toteaakin, että  kuten ladot katoaa maaseudulta ja  pelloilta, samoin ns. ABC-kulttuuri tuhoaa pienet huoltoasemat. Naurattaa, sillä tätä samaa olen toitottanut viime vuodet kotonani. Joka kerta huristellessa jossain päin Suomea yritän epätoivoisesti etsiä muita taukopaikkoja kuin nämä samalla kaavalla rakennetut jätit.  Sellaisia on enää vaikea löytää. Samaa katoavaisuutta,  kuin luonnossa. Jään miettimään, kuinka iso mahdollisuus kuvataiteilijalla on samalla myös ottaa kantaa asioihin. Mutta sitten tulee taas tämä asia, että jokainen tulkitsee näkemänsä eri tavoin. Melkoinen noidankehä, mutta silti myös jotenkin armeliasta. 

Katsoja poimii maalauksesta aina hänelle senhetkisen elämäntilanteen. Jokainen katsoja katsoo taidetta oman henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Jollekin huonokuntoinen lato voi merkitä ahdistusta maatalouden alasajosta. Joku taas voi olla nähnyt maalauksissa kulttuurihistorian tallentamisen, jota taiteilija ei välttämättä ole ajatellut maalatessaan, mutta silti se voi olla totta. Tuhotun rakennuskannan tuhoaminen - ehkä taiteilija on tallentanut tietämättään myös sitä. Minä koen näkeväni  näissä maalauksissa  oman lapsuuteni idyllin, mutta toisaalta myös kaipauksen kotiseutuuni Järviseudulle, josta Elinan  lato- ja riihimaalaukset ovat lähtöisin. Lapsuuspaikassani ei ole enää jäljellä ainuttakaan latoa. Riihi sentään on. Täällä Kokkolassa olen viimeisten vuosien aikana seurannut naapuruston pellonkunnostusta, jossa vanhat, vielä pystyssä olleet ladot on poltettu pois tehoviljelyä häiritsemästä. Jossain vaiheessa kuvasinkin paljon näitä latoja. Kaipaan niitä edelleen maamerkkeinä.

Yllä: "Cube" 2021-2022. 

Alajärveläinen riihi, "Cube,"  on  erikoinen muodoltaan. Isäntä on muotoillut riihen uudelleen kuution malliseksi. Alkuperäinen riihi oli musta, mutta taiteilija teki sen punaisena. Elina kertoi, ettei  käytä koskaan maalauksissaan  mustaa  väriä, vaan mustan näköiset kohdat on tehty päällekkäisväreinä. Maalausta tehdessään Elina kertoo opettaneensa mustan värin käyttöä ja usein nämä opetusasiat siirtyvätkin hänen töihinsä. On vuorotellen kadmiumkeltainen, sitruunankeltainen, kadmiumpunainen karmiininpunainen, ultramariininsininen ja preussinsininen. Eli päävärit, kylmä ja lämmin. Kuudella värillä tehdään mustaa, tietystikin jotain väriä on enemmän, kuin toista. 

                     

                         Yllä: Yksityiskohta "Cube"-teoksesta.

Elina tekee tummia värejä päällekkäismaalaustekniikalla  ja  maalauksiin mustan oloisia värejä, mutta hän ei ole kiinnostunut mustasta väristä. Musta on taittoväri kuten valkoinenkin. Elina käyttää töissään  valkoista, muttei koskaan mustaa.  Esimerkiksi kuutionmuotoisesta   riihityöstä eräs katsoja kysyi, eikö tuossa kohdassa ole mustaa - no ei, se oli hyvin tummanvihreää. Juurikin tuossa yllä olevassa kuvassa esimerkiksi ´nurkkalaudassa. Mustan mielikuvan aiheuttava väri on paljon pehmeämpi, kun se on rakennettu useista väreistä. Vaaleista kohdista taas  kuultaa kerroksellisuutta. 

Elina kertoo opettaneensa niin aikuisia, lapsia, nuoria, mielenterveyspotilaita kuin  kehitysvammaisiakin. Opetustyö on hänelle luontevaa.  Opetusmetodina on ollut opettaa kaikille samalla tavoin ja mennä esimerkiksi kaikkien kanssa värioppia ja perusasioita läpi. Eri ryhmät poimii opetuksesta eri asioita. Taiteilijana lähdetään liikkeelle siitä, että on kuusi perusväriä, joita käytetään. Väri on opetuksessa tärkein juttu Elinalle.

Tämä Elinan näyttely Kokkolassa on kutsunäyttely, josta hän keskusteli museon kanssa ensimmäistä kertaa jo kolme vuotta sitten. Museosta oli  myös tehty tarjous, että hän  saisi käyttää tehostevärejä taulujen taustalla. Näyttelyamanuenssi Elina Vuorimiehen kanssa Elina miettikin, mitkä olisi tehosteseinät ja mitkä värit niissä. Yhdessä teoksessa vihreä, toisessa graffitinharmaa ja yhdessä punainen. Todella upea asettelu ja kokonaisuus!

Osoitin Elinalle eräässä maalauksessa riihtä, jonka avoimesta oviaukosta näkyi mustanpuhuva riihen sisätila. Kerroin, että juuri tuollaisena muistan oman lapsuuskotini riihen. Riihi ei sijainnut aivan pihapiirissä, vaan etäämmällä ulkorakennuksista, metsänreunassa. Koska riihessä ei ole valoja, näytti riihi lapsen silmissä jopa pelottavalta oviaukosta katseltuna. Ei tiennyt, mitä pimeys oikein kätki sisäänsä. En koskaan liikkunut riihessä yksin. Ja muutoinkin vain päiväsaikaan. Sen verran se pelotti isolla olemuksellaan. Mutta muistan, että riihessä oli mahdollista aukaista etupuolelta pienempi ovi ja vastakkaiselta seinältä isompi oviaukko. Se valon tulo - voisi melkein sanoa, että se oli valon tulviminen tuolloin rakennuksen sisään ja läpi. Rakennuksen läpi katsoessa näki myös riihen toisella puolella kasvavan vankan mäntymetsän taivaan ja pilvien syleilyssä. Se oli lapsen mielessä upea hetki. Tällaisenkin rakennuksen voi siis valaista joskus  pelkkä päivänvalo!

Omaan lapsuusriiheeni liittyy paljon rakkaita muistoja. Siellä oli kiuaskivet, joiden päälle en koskaan yltänyt näkemään. Muistan, että joskus yritin kyllä kavuta kiviä pitkin kurkistaakseni. Yhteen nurkkaan riihessä oli siirretty ikivanha astiakaappi, jota ei oikein oltu raaskittu romuttaakaan, mutta kukaan ei sen massiivisuuden vuoksi kelpuuttanut sitä  kalusteeksikaan kotiin. Avoinna olevassa riihen katososassa säilytettiin kellanpuhuvaa viskuria. Kun mummon rakas veli kuoli 1980-luvulla, mummo oli yksin raahannut veljensä vuodevaatteet juurikin tuohon viskuritilaan. Yhtenä päivänä mummo sitten esitti minulle pyynnön, voisinko tulla hänen kanssaan riihelle. Hänellä olisi siellä tehtävä minulle. Kävelimme mitään puhumattomina riihelle. Mummo ei etukäteen edes kertonut, mitä menisimme tekemään. Yhdessä raahasimme vuodevaatteet riihestä pellolle ja poltimme ne. Mummo ei ollut halunnut tehdä sitä yksin. Ehkä hänkin pelkäsi...liittyihän vanhoihin   riihirakennuksiin myös vainajien säilytystä  entisaikoina. Oma riihemme oli tuotu Kortesjärven Isostapellisestä Evijärven Kuivaseen jo 1800-luvun alussa  nuoren  isännän muuttaessa sieltä tilalle vävyksi. Nyt kun ajattelen, niin riihi  on varmaankin vastaanottanut aikojen saatossa ehkä montakin vainajaa. 

Omiin muistoihin kuuluu myös episodi jostain 1970-luvun alusta, jolloin romanit tulivat kotiimme ja pyysivät yösijaa. Ensin siihen ei suostuttu, mutta kun he anelivat moneen otteeseen, että heille riittäisi vaatimatonkin paikka, kunhan olisi vain katto pään päällä, niin heidät ohjattiin pihapiiristä kauemmaksi,  riiheen. Porukka vannoi, että aamulla kun heräisimme, he olisivat jo kaukana. Se sana piti. Muistan miettineeni, olinko vain uneksinut heidät yöpymään sinne.

Alla olevassa maalauksessa on  "Metsäpellon riihi. " Kuvataiteilija  on teoksen vieressä. Tästä taulusta hän kertoi, että taivas todellakin oli oikeasti maalauksen taivaan kaltainen. Se tallentui työhön. 

Kiitokset Elinalle upeasta näyttelystä, vielä ennättää sen käydä katsomassa!

       Yllä: Metsäpellon riihi. 2022-2023. 

Näyttely Kokkolassa osoitteessa Pitkänsillankatu 28 on avoinna  7.6.-29.9.2024 välisen ajan!

Avoinna ti-su  11-16, to 11-18. 

Polaroidnäyttelyssä kaupunginkirjastossa

Kiirehdin kirjastoon työpäivän jälkeen. Tiedän, että tällä kertaa aikatauluni on tiukka, mutta siitä huolimatta haluan ennättää nähdä Kokkolan kaupunginkirjastossa elokuun 2020 ajan esillä olevan 1. kerroksen valokuvanäyttelyn. 

Kirjastossa on esillä kokkolalaisen Manu Kerolan "Kokkola Polaroid"-näyttely. Otsikon mukaisesti  näyttelyssä on Polaroid-kuvia. 

Polaroidkamera pikafilmeineen oli kova sana  nuoruudessani kultaisella 80-luvulla. Eipä minulla tai perheellänikään sellaista hienoutta  ollut. Itse asiassa kai aika harvalla  oli -  mutta vuosia nuoremman  serkkupojan kotoa pikafilmikamera löytyi. Myönnän, että olin  kade. Katsoa sai, muttei koskea - kuvaaminen oli hintavaa ja filmiä vähän.

Serkkupojalla oli uhmaikä kukkeimmillaan ja kun hän mökkitiellä heittäytyi pitkäkseen ja kieltäytyi kävelemästä päämääräämme,  vanhempansa saivat  narrattua jatkamaan matkaa lupaamalla, että ottavat hänestä kuvan Polaroidilla. Siellä sitten koko suku pällisteli ja kannusti tienposkessa, kun pikkupoika vääntäytyi  kuin ihmeen nähneenä hiekkatieltä ylös ja  poseerasi urheasti kameralle.  Siihen unohtui kiukkuilut. Sitten odoteltiin vartin verran   kuvaa kuin kuuta nousevaa    koneen kätköistä pientareella istuen  ja voi sitä ihmettä, kun kamera sylki sisuksistaan autenttisen  kuvan hetkestämme suvun uhmakkaan kanssa. Kävelymatka jatkui kuvan siivittämänä. Mahtava kapistus!

Yllä: Manu Kerola näyttelyssään, kuva Manun oma.

Tuo kaukainen muistoni kuvaa ehkä  myös Manun tuntoja. Hän kertoo näyttelyssä olevassa infolapussa, kuinka Polaroid - kuvaamisessa kiehtoo ennen kaikkea sen jännittävyys ja kuvien jäljittelemätön estetiikka. Vaikka kameralla kuvaa ottaessa pääpiirteissään tietääkin, mitä kuvaa,  ei voi  olla täysin varma, millainen otos kameran suljinpainikkeen jälkeen filmille kehittyy.  

Ymmärrän kuvaajan tuntoja siitä, kuinka täytyy tarkkaan miettiä kuvauskohdetta, filmikasettiin kun mahtuu ainoastaan kahdeksan kuvaa. Jotain älyttömän hienoa meidän ajallemme  on siinä ajatuksessa, että täytyy harkita, mistä kuvan räpsäisee. Itsehillintää, malttia, valintaa ja keskittymistä... Minua lähes huvittaa räikeä kontrasti, sillä kiireissäni räpsin kuvia näyttelyssä  kännykameralla kuin mielipuoli. Suurimman osan otoksistani siirrän  surutta  myöhemmin roskakoriin. 

Kerola kertoo, että onnnistuneen Polaroid-kuvan saamisessa onkin aina taidon lisäksi myös tuuria. Maltillisella kuvaajalla lienee kuitenkin tuuria keskivertoa enemmän. Kaikki kuvat eivät  siltikään vain onnistu, mutta jotain hyvin kiehtovaa on siinä, että kahta aivan samanlaista kuvaa on Polaroidilla haastavaa - ehkä jopa  mahdotonta saada, koska kuvausväli muodostuu niin pitkäksi. 

Kuvia katsoessa nauratttaa tämä suhteellinen käsitys hitaudesta. Silloin 80-luvulla muistan ajatelleeni, että onpa mahtava kapistus, kun kuvan saa tuossa tuokiossa suoraan käsiinsä ilman, että täytyy asioida filmiä kehittämässä liikkeessä. Kuvien valmistumista saattoi joutua odottelemaan viikonkin. Kännykameroiden myötä kuvaaminen  koki jonkinlaisen inflaation, vaikka se toisaalta myös mahdollisti kuvaamisen lähes kaikille. 

Joka tapauksessa tällaisen uniikin kuvan odottelu on taatusti hienoa ja jopa palkitsevaa, jos kuva onnistuu. Etenkin kännykameroiden valtakaudella!

Polaroidkamerassa ei juurikaan ole säätömahdollisuuksia ja se  antaa sinällään kuvaajalle kuin kuvaajalle mahdollisuuden saada  kuvaaamansa kohde ulos purkista vaivattomasti. Mutta paremmin onnistuakseen on sekä valon että kuvauskohteen oltava onnistuneet. Zoomailuilla ei pääse kikkailemaan. 

Manu on ottanut kuvat autenttisella 80-luvun  Polaroid  SuperColor  635  CL-kameralla. On siinä jotain ihanaa kömpelyyttä ja vakautta  tuossa laitteessa. :) Valokuvausprojektia on tukenut Kansan sivistysrahasto ja Boliden Kokkola. 

          

Kaikki näyttelyssä olevat kuvat on otettu viime kesän aikana. Kerola kertoo kierrellensä erilaisissa kohteissa etsien kauneutta katoavista ja jo unohdetuistakin kohteista. Onpa mukana  jokunen kuvauskohde, jotka  yleisön silmin sanotaan yleensä rumiksikin. Kuten nyt tuo alla oleva heinälatokin. Eihän sitä oikein kauniiksi voi sanoa näin ensivilkaisulta, mutta jään oikein mietttimään rumuuden käsitettä.  

          

Eteläpohjalaisena maaseudun tyttönä minulla on kova kaipuu latoihin. Lapsuuteni pellot täyttyivät latomeristä.  Kun ajelen teillä, etsin usein  vieläkin katsellani latoa, jossa olisi aito pärekatto. Ei sellaisia enää näe kuin kotiseutumuseoissa. Mietin, kuinka paljon tarinoita ladot pitävät sisällään kaikesta nyt jo kadonneesta työstä ja yhteisöllisyydestä. Minulla  on kaksi otosta  lapsuustilani ladoista. Olen niissä molemmissa  osallisena heinätöitä tekemässä.  Jostain syystä alta parikymppisenä jo halusin ne hetket tallentaa, vaikken todellakaan ymmärtänyt, kuinka paljon kuvissa oli katoavaa sielunmaisemaani. Silloin se oli vielä ihan seipäästä latoon -hommaa, korkeintaan edistyneimmillään  pienpaaleja. Lapsilleni ja lapsenlapselleni noilla kuvilla ei ole enää samaa merkitystä kuin minulle - heille se on  jo tyystin vieras maailma. Pidän joka tapauksessa aivan valtavasti tästä rähjästä latokuvasta!

"Kun ruoste, koi ja aika syö 

muun kaiken säälimättä,
kun usein päättyy ihmistyö
valmiiksi ehtimättä..."

Näin lauletaan jossain virressä joka nousee muistiin sielun syövereistä kuvia katsellessa. Näinhän se juuri on. Ihmistyön päättymisen jälkeen elämä jatkaa kulkuaan. Lato jää muistuttamaan tehdystä työstä pala palalta sekin siitä  luopuen. Lopulta tulee uusi sukupolvi, jolle ladolla ei ole merkitystä ja se poltetaan pois tieltä. Kuvissa näkee hienosti myös luonnon voimien suuruuden ja peräänantamattomuuden. 

           

          

Kerolalla on herkkyyttä -  erityinen taito etsiä  ja myös löytää katoavia aarteita, joita valtaosa kulkijoista ei vielä aarteiksi osaa mieltää. Kuvaajalla täytyy olla  tietämys alueen menneisyydestä ja nykyisyydestä, kiinnostus sen tarinoihin ja yksityiskohtiin, jotta visiointi  on edes mahdollista. On myös iso taito osata ennakoida, mikä  kohde on kohta katoavaa tietoa ja kuvaa menneisyydestä. 

Yllä: Teboilin vanha huoltamo. 

Yllä: Harrbådan linjaloisto

Viestittelimme Manun kanssa näyttelystä sähköpostitse. Ilman blogiani en olisi ehkä Manun kanssa kohdannut. Yhteistyömme alkoi reilut kolme vuotta sitten, kun Manu lähestyi minua sähköpostitse ja etsi lisäinfoa Harrbådan neidon legendasta. Manu teki silloin lyhytelokuvaa Harrbådan neidosta. Olin onnekas, sillä sain Manulta myöhemmin kutsun myös mykkäelokuvan ensi-iltaan ja se teki minuun suuren vaikutuksen. On hienoa - ja myös yllättävää seurata Manun aluevaltauksia ja  kovasti jo jännityksellä odotan, mihin hän sormensa seuraavaksi upottaa!:) Luultavasti siitäkin tulee menestys!

             

Manulla on kuvia  näyttelyn lisäksi myös instagrammissa, joten käykäähän kurkkaamassa: 

@kokkolapolaroid

Alla oleva kuva Englanninpuiston barkassista taitaakin jo vähän johdatella lukijoita  ensi viikon aiheeseen! Tykinkuulan reikä aluksen kyljessä  kertoo meille edelleen tarinaa kauan sitten tapahtuneesta. Jos tuo ammus ei olisikaan osunut kohteeseensa, kuinka moni meistä olisi edes kuullut Halkokarin kahakasta...

       

Vielä ennättää näyttelyyn,  se on esillä viimeistä päivää huomenna, maanantaina!