Hannes-myrskyn riepoteltavana

Niin vaihtuu tunnelmat ja tilanteet...viime yönä oli melkoista rytinää ja ryskettä, kun Suomenmaata runteli kunnon Hannes - talvimyrsky. Täällä Kokkolan seudulla tuuli ujelsi kai voimakkaimmillaan 35 m/ sekunnissa. 

Oli aika jännä tunne istuskella kotona ja odottaa, rysähtääkö kunnolla. Meillä on talon takana vanha kuusimetsikkö, jossa on tosi isoja puita. Onneksi ei tainnut olla lahovikaa ja juuret niissä on ainakin vahvat. Pieni kolinoita  ja kopsetta kyllä kuului ja mielikuvitus laukkasi. Myös sähköt oli pois lähes koko illan. Muutaman kerran räpsähtivät meillä sentään toviksi päällekin. 

Jotenkin jännä tunne, kun kaikki toiminta laantuu. Ulos ei tohdi mennä, ettei jäisi puun alle ja sisällä makaat sohvalla pimeää kattoa tuijottaen ja vain olet ja odotat.

Tuttava viestitteli  tänään päivällä, että hänen vanhempansa Lapuan suunnilta olivat olleet eilisillasta saakka sähköttä ja edelleen olivat. Muutaman  tunnin sähkötauko oli vielä sentään ihan siedettävä...

Aamu toi sitten mukanaan monenmoista yllätystä, kun päivä valkeni ja myrskykin laantui. Omassa kotonani selvisimme kyllä vähällä. Vain yksi irronnut pressu pihan laitamilla, joka suojasi puutarhakalusteita. Se oli sentään pian korjattu. 

Yllä: Kaarlelan kotiseutumuseon tuulenriepottelema tuulimylly

Viestittelyn kautta selvisi  jo aamusta, että Kaarlelan kotiseutumuseon tuulimyllyn siipi oli  nimensä mukaan ollut todellinen tuulimylly. Yksi siivistä oli ratkennut irti. Kävin katsastamassa paikalla ja aika vaaralliseltahan tuo näytti! Toivottavasti kukaan ei mene liian liki, ennen kuin kaupungin korjaustiimi on tehnyt tehtävänsä.  Ajelin myös siellä tääällä ja katselin myrskyvahinkoja. Onhan sekin tietynlaista myrskybongausta.

Naapurustossamme  navetan katto oli  irronnut ja toisesta naapurista  oli trampoliinin kehikko lähtenyt yösydännä hypäkälle, kierinyt voimalla 250 metriä ja pysähtynyt naapurin auton viereen. Yksi pieni naarmu sentään vain autossa. Mutta trampoliini sen verran kierteellä, että sen hyppimiset on hypitty. 

Harmistus on kyllä iso niiden kohtaloa ajatellen, joilla on kaatunut enempi metsää ja irtoillut kattoja. No heh, omassa metsässä ei olla vielä käyty tuhon jälkiä katsomassa, joten ei tiedä, onko itselläkin yhtä onnetonta luvassa.:(  Juuri katselin sähkökarttaa, niin edelleen lähes tulkoon koko Kälviä ja Ullava on sähköttä. Huhhuh!

Ajelin valoisaan aikaan myös Trullevin kalasataman suunnilla. Tie sinne oli kyllä kuin hävityksen jäljiltä. Puita kumossa, osa sahattu sen verran, että pääsi tien ylittämään. 

Meri oli avoin, kun sinne asti pääsin. Pieniä vaahtopäitä enään. Voi vain kuvitella viimeöisen aallokon ja luihin ja ytimiin porautuivan kylmän tuulen määrän, kun edelleenkin tuuli tuntui hyiseltä. Oli  kuitenkin lähes tyyntä. 

Ei niin rumaa ja pahaa, ettei jotain kaunistakin. Aivan rannan aallonmurtajan suojissa kyyrötti pieni mänty. Ihan puskan pahanen. Se oli jäätynyt aallonmurtajan ylitse  lentäneistä veden pärskeistä. Voisiko  enää kauniimmin luonto luontoa muovata?

Hyvää syntymäpäivää, Kaarlelan kotiseutumuseo!

Elokuinen viikko on ollut enemmän kuin kiireinen. Alkoihan viikolla ensinnäkin koulu. Vaikka loma onkin ollut ihana, oli töihin mielestäni tosi kiva palata. Aika aikaansa kutakin. Minulla on itselleni sopiva, maailman paras ja antoisin työ. Koko luokallinen oppilaita oli myös ihanalla asenteella liikkeellä. Kouluun oli kuulemma heidänkin mielestään kiva palata ja joku kertoi jo odottaneensa openkin näkemistä. Hyvä näin! Lapsenlapseni aloitti myös ekan luokan, joten tunteet on olleet herkässä itse kullakin...

Viikko huipentui Kaarlelan kotiseutumuseon (Karleby hembygdsmuseum) 90-vuotissyntymäpäiviin. Me johtokunnan jäsenet olimme järjestäneet museon kunniaksi kunnon juhlat. 

Kaarlelan kotiseutumuseo juhlisti arvokasta 90 vuoden taivaltaan lämpimässä ja yhteisöllisessä hengessä. Pelkäsimme etukäteen sadetta, mutta sää oli, kuin morsian koko juhlan ajan. Kauniisti kotiseutuhenkeen istuvat kansallispuvut olivat kivaa katseltavaa. 

Uusi puhenjohtajamme, Andreas Haals, avasi tilaisuuden sydämellisellä puheella, joka loi juhlaan arvokkaan ja toiveikkaan sävyn. Andreas kertoi aluksi  matkastaan johtokunnan puheenjohtajaksi. Vasta työn vastaanotettuaan hän kertoo tajunneensa, kuinka kokonaisvaltainen ja iso haaste on vastassa. Haals kertoi perehtyneensä kaikin voimin yhdistyksen taustaan, jotta saa kokonaiskuvan menneestä ja sen voimin pystyy suuntaamaan katseet jo myös kohti tulevaa. 

Yhteislauluna kajahti Sommarmarsch, jonka sanat ovat Ernst V.  Knapen käsialaa, ja sen sävelet johdattivat kuulijat kesäisiin tunnelmiin. Saimme nauttia Jacob Sundströmin upean säestyksen kera laulusta.

"Över bygden skiner sol i blånande sky, 

och när sunnan kring fälten dansar, 

klöverns kransar sprida sin sommardoft till alla loft i grönklädd by,

 och det vajar i björkar och leker i lid, 

där det susar av sånger i simmarnsglada tid. 

Signe Gud den dofterika sommartid. "

Yhdistyksen edellinen puheenjohtaja  Christer Store, kertoi kiinnostavasti meneillään olevasta "Släkten Friis"- kirjaprojektista, jonka käynnistäjänä hän toimi. Aikaisemmin painettu kirja sai kysytyn ja odotetun uusintapainoksen uudenkarheine kansineen. Kirjaa voi edelleen kysellä esimerkiksi kirjastosta Luckanilta tai kotiseutumuseosta. 

Friis-suvun edustaja, Christer Friis,  jakoi yleisölle kiehtovia tarinoita suvun vaiheista. Friis-suku elää ja voi edelleen hyvin, vaikka itse Friis-nimellä kulkevia on enää vähemmän.  Lars Friisin tytärten jälkeläiset etenkin ovat jo monien sukupolvien ajan olleet toisilla nimillä, ainoastaan Isak Friisin jälkipolvessa on Friis-nimi säilynyt näihin päiviin saakka. 

Juhlassa jaettiin myös ansiomitalit johtokunnan pitkäaikaisimmille jäsenille kiitokseksi ja tunnustukseksi vuosien sitoutuneesta työstä kotiseututyön hyväksi. On upeaa, että ihmiset näkevät tärkeiksi kotiseudun kehittämisen ja esipolvien työn nostattamisen uusille sukupolvillekin näkyväksi. Talkoohenkeä tarvitaan nyt ja tulevaisuudessakin!

Tilaisuuden päätti herkkä ja kaunis Slumrande toner, joka loi juhlaohjelman päätteeksi lähes hartaan,  rauhallisen ja lämminhenkisen tunnelman.  Tähän lauluun on lopetettu tapahtumat koko yhdistyksen olemassaolon ajan. 

Ihmiset tekevät juhlan, niin nytkin ja oli ilo seurata pihapiirissä istuskelevia ja kulkevia, kiireettömiä ihmisiä, joilla riitti juteltavaa yhden jos toisenkin kanssa. Nautittiin  myös kahvia ja leivonaisia,  yleisö osteli myös innokkaasti Friis-sukukirjaa. 

Valokuvanäyttely museorakennuksen seinässä kuvasti hienolla tavalla kehitystä yhdestä rakennuksesta  - Anders Chydeniuksen muistohuoneesta -13 rakennuksen kattavaksi kokonaisuudeksi. Kun yhdistys perustettiin 90 vuotta sitten, tällä alueella oli vain peltoja. Kaikki nyt paikalla olevat rakennukset on siirretty myöhemmin paikalle ison yhteishengen voimin paikkakuntamme eri kylistä. 

Kaarlelan kotiseutumuseon 90-vuotisjuhlassa oli aika nostaa esiin  myös niitä, joiden työ ja omistautuminen ovat olleet museon tarinan ytimessä. Yksi heistä on Emma Pulkkis, jonka sydämellinen ja pitkäjänteinen kotiseututyö on vuosien varrella näkynyt niin museon arjessa kuin sen juhlissakin. Emma lienee ollut aikaansa edellä. Hänen lämmin otteensa, perinteen tuntemuksensa ja taitonsa tuoda ihmiset yhteen ovat jättäneet pysyvän jäljen museon toimintaan ja yhteisön muistoihin. Myös dir. mus. Lennart Wittingin asema kotiseututyön  vaikuttajana ja  pelimannimusiikin edistäjänä,  on tuonut jatkuvuutta sen kehitykseen. Wittingin panos näkyy  siinä ylpeydessä ja arvostuksessa, jolla menneisyyttä täällä vaalitaan.

              

Kotiseutumuseon päärakennuksessa pöydän kunniapaikan oli saaneet Emma Pulkkis  kukkaseppeleineen ja Lennart Witting viuluineen. 

Kaarlelan kotiseutumuseo ei ole vain kokoelma esineitä ja rakennuksia – se on ikkuna menneeseen, silta sukupolvien välillä ja muistutus siitä, mistä olemme tulleet. Nykyihmiselle se tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä, koskettaa historiaa ja löytää omat juurensa uudella tavalla. Minulle tuo paikka on rakas - jopa niin, että itsekin hämmästelen, koska en kuitenkaan ole alkuperäinen kokkolalainen. Mutta niinhän se on, että ihminen tarvitsee juuret. Jos ei enää asu omalla kotiseudullaan, täytyy kiinnittäytyä jonnekin muualle. 

Museon merkitys ulottuu myös tulevaisuuteen. Se kantaa mukanaan tarinoita, taitoja ja arvoja, joita ei voi lukea pelkästään kirjoista. Jokainen talo, esine ja valokuva kertoo siitä, miten täällä on eletty, työskennelty ja unelmoitu – ja ne tarinat ansaitsevat tulla kuulluiksi myös sukupolvien päästä.

Niin kauan kuin museo elää ihmisten mielissä ja sydämissä, se on elävä osa yhteisöä. Se ei ainoastaan säilytä historiaa, vaan antaa sille uuden elämän jokaisen kävijän katseessa ja jokaisessa kertomuksessa, joka sen seinien sisällä ja pihapiirissä jatkaa kulkuaan. Onnea vielä kerran, Karleby hembygdsmuseum - ehkä juhlimme vielä isommin kymmenen vuoden päästä!

Konsertissa kotiseutumuseolla

Oi että! Olipas pieni  nostalginen elämys minulla tänään! Pääsin osalliseksi konsertista kökkäpalkalla. Kuulun nykyään Kaarlelan kotiseutumuseon johtokuntaan - no se enempi kuin pitkä tarina, mutta tämä konsertti siis järjestettiin sieltä käsin. 

Konsertti oli ruotsinkielinen. Esiintyjänä oli Jacob Sundström. Hän  kertoi heti alkuunsa, että tämä ei ole mikä tahansa konsertti, vaan olennainen osa sitä on tarinankerronta. "Berättarkonsert" på svenska. En oikein tiedä sille suomeksi sanaa, mutta soittoa ja tarinointia sen lomassa, voisi kai sanoa. Väkeäkin oli sopivasti tuvan täydeltä. Uskon, että ihan jok`ikinen oli tyytyväinen kaikkeen kuulemaansa!

Jacob  on pelimanni ja  opiskellut musiikkia jo nuorukaisesta lähtien kotikaupungissamme Kokkolassa - onhan hän täysverisiä Kokkolan kasvatteja. Kotona kun kerroin tästä konsertista jälkeenpäin, tuumasi nuorimmaiseni "Ai, Jacob, kävin hänen kanssaan monta vuotta konsalla musiikin teorian tunneilla. " Ai jaa, no hienoo, että selkisi tässä vaiheessa. 

Minulle tämä nuorukainen oli aiemmin tuntematon, mutta voin kertoa, että kerrassaan vaikutuin hänen esityksestään!

Sundström opiskelee musiikkitieteitä ja varmaankin juuri siitä näkökulmasta ja hänen lopputyöhönsä liittyen konsertin sävelet ja tarinat oli sisäistetty niin hyvin, että oli ilo kuunnella. Vaikka puhe ja laulut olivat ruotsiksi, nautin tarinoinnista ja laulujen sanoista. Esiintyjä oli niin selkeä sanainen, että oli helppoa ymmärtää. Ja musiikin historia avautui ilmeikkäästi ja kiinnostavasti meille kuuntelijoille. 

Sundström kertoi, että kun puhutaan keskipohjalaisesta kansanmusiikista, yleensä saa vastaukseksi, että niin joo, sitä kaustislaista. Hän kertoi kuitenkin, että Kokkolan seudulla on oma, uskomattoman rikas kansanmusiikkitraditio, jossa on aivan oma poljentonsa. 

Tarinoinnissa liikuimme muun muassa Kaarlelan kirkon rakennusvaiheissa. Miksi kirkko oin rakennettu juuri sinne, missä se nykyään on? Sundström mainitsi kuulleensa myös, että Kaarlelan kirkon länsipuolella kuuluu  jossain olevan  kivi, joka hehkuu punaisena juhannusöisin. Hehku johtuu siitä, että paikalla on joskus kauan sitten ollut syytettynä ihminen keskiajalla, joka on ollut murhasyytöksiin täysin syytön. Kivi, joka hehkuu, on toistaiseksi tunnistamaton, joten Jacob ehdottaa, että kotiseutumuseon väki voisi lähteä sitä etsiskelemään.

Sundström kertoi, että viulua on seudullamme soitettu aina 1600-luvulta lähtien. Sillä on siis pitkät perinteet. 

Jacob Sundström avasi avioliiton alkamisen riittejä mielenkiintoisella tavalla. Hän kertoi häätauluista, joita kotiseutumuseon seinilläkin on. Kuinka läheiset kirjoittivat ja piirsivät onnittelutauluja  hääparille onnea toivottaen. Olen näistä aikaisemmin itsekin kirjoittanut. Minullakin on onni saada pitää tällaista aarretta kotonani. 

Oli myös traditio, että laulettiin hääonnittelulauluja hääparille. Laulu tehtiin nimenomaiselle parille ja esitettiin siis aivan ainutkertaisena esityksenä  hääjuhlassa. 

Sokojalla kuuluu olleen Jacobin mukaan ainoastaan yksi henkilö, joka on osannut lukea ja kirjoittaa. Nimittäin Hans Björk 1800-luvulla.:) Björk oli syntynyt 1789. Björk on kirjoittanut useita runoja hääpareille, niitä on myös koottu kirjaseksi asti. 

Sundström esitti meille yhden hänen mielestään hienoimmista hääonnittelulauluista, jonka Björk oli kirjoittanut ja Johan Benelius  säveltänyt. Beneliuksen kuva muuten on kotiseutumuseon seinällä. Kuvassa on kuusi miestä ja tämä Johan istuu kuvassa eturivissä suuri avain kädessään. Wau! Kuvilla on aina tarinaa vaikka kuinka paljon, kunhan vain joku osaa niitä avata. 

Jacobin esittämä, aivan ihastuttava rakkauslaulu oli nimeltään "Du sköna, du ljuva, du eviga..." tai jotain sinnepäin - olisi pitänyt heti kirjoittaa muistiin, niin vielä kotonakin muistaisi...laulu oli kaunis, herkkä ja rauhallinen. 

Kuultiin myös vauhdikkaampia lauluja. Mieleen jäi erityisesti "shottis" "Ska he vara "Kokkola flickona! Valitettavasti laulun säveltäjän nimi katosi mielestäni, kun en heti päässyt kirjaamaan muistiin. 

Olipahan vetävä ralli! Me yleisössä kuuntelimme, poljimme jalkaa ja ilakoimme sanojen mukana. Tietysti paikallisella Karlebysprååtsilla. 

Sanat meni jotenkin näin (öö, murretta on aika vaikee kirjoittaa):

Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsci, är he för mytsi?

Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi.

Får int ja, får int ja Kokkola flickorna, vill int ha jag nanting, vill int ha jag nanting.

Får int ja, får int ja Kokkola flickorna, vill int jag nating tess. 

Ja, ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi, äre he för mytsi?

Ja, ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi nu. 

Tilaisuus päättyi perinteiseen kotiseutumuseon tapaan yhteislauluun "Slumrande toner. " Oi, olipa upeasti laulettu, taisi olla yleisössä mukana useampia laulun taitavia!

Talvi tulee kaupunkiin...

Niin se tulla tupsahti talvi tänne Kokkolaan samaan aikaan, kun kellot kääntyivät kohti talviaikaa. Lumisen päivän kunniaksi kiertelin, kaartelin siellä ja täällä ja näpsin muutamia kuvia. Tässä alla kuva ihastuttavasta lumiukkoperheestä, jonka joku oli rustannut lumentulon kunniaksi. Korkeutta näillä lumihepuilla on parisen kymmentä senttiä. Kerrassaan verraton perhepotretti!

Kun lähdin kierrokselle, oli vielä aika valoisaa. Lunta oli tullut vasta vähän. Innoissani painelin kengänjälkiä kotipihan koskemattomaan lumeen. Ruohonvihreät pilkahdukset pyysivät minua vielä muistamaan kesää....

Takapihan isot kuuset saivat siipiinsä  hennon lumikuorrutteen. 

Sitten vilaisu Kaarlelan kotiseutumuseon pihapiiriin. Lähdin kyllä alkujaan kuvaamaan sieltä ihan muuta, mutta eihän sitä tulevasta koskaan voi tietää. Blogiini päätyi lopulta muutama luminen maalaismaisemakuva.

Ohi kulkiessa vilkaisin kauniita pitsiverhoja punaisen aittarakennuksen ikkunassa. Niostalgista!

Kaunista, kaunista - siis ihan pelkkä kattokuvakin, kun taivas on harmaa pian alas leijailevista  lumihiutaleista ja lumisen katon alta pilkottaa vielä vähäsen pohjaväriä.

Etäänpänä näkyi Kaarlelan keskiaikainen kivikirkko kaikessa valkeudessaan. 

Sitten ajelin siskoni mökille. Kuvailin siellä rakennuksia. Minun piti tehdä se jo kauan sitten kesällä, mutta unohdin sen silloin. Nyt lumen syleilyssä mökkielämä tuntui kaukaiselta. Meri ei vielä ole jäässä, mutta tällä menolla siihenkään ei mene kauaa.  

Sitten ajelin Lahdenperään. Kävin itse asiassa samaisessa paikassa perjantainakin, kun työpäivä oli päättynyt ja näytti siellä suunnassa niin kauniilta. Sain silloin aikaiseksi ainoastaan yhden  valokuvan, sillä  autoni ikkunaan tuli koputtamaan entinen oppilaani vuosien takaa. Meillä oli oikein ihastuttava puolituntinen. Aivan upeaa, että aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori mies rohkeni kertoa nykyisestä elämästään minulle niin avoimesti. Arvostan todella! Vähän kyllä nauratti, kun nuorukainen niin tosissaan minulle tuumasi "Kuule, jos olisit vielä meidän ope, niin en tiedä, kuinka kauhuissasi olisit, jos saisit kuulla kaiken, mitä ollaan tehty." Niinpä niin. Pidän luottamuksen osoituksena, ettei yhtään kaunistellut...Aina välillä iskee haikeus, kun mietin, olisiko järkeä kokeilla vielä joskus työtä nykyistä isompien erityisten  parissa. Ehkä se on omaa kasvuakin - viisitoista vuotta sitten olisin saanut slaagin pelkästä ajatuksesta. 

Joka tapauksessa Pihlajan rannoilla oli uskomaton usva ja kaunista. 

Koivuissa räpötteli vielä aika lailla lehtiä. Tuli mieleen eräs laulu juurikin tällaiseen talven alkuun ja koivun lehtimekkoon liittyen, jonka olen joskus vuosia sitten kirjoittanut ja säveltänyt. Pitäisiköhän joskus opettaa oppilaille? "Koivu ravistaa keltaisen mekostaan, lehtiä täynnä on maa..." Jotenkin noin se alkoi...

Sitten vielä lopuksi keskustaan, jossa oli ihan pakko käydä tarkistamissa, onko Hagströmin kulman kello uudessa ajassaan. Olihan se! Tervetuloa talviaika!