Kokkolan tulipalot, osa 3, 1700-luvun palot

1700-luvulla Kokkolassa tiedetään olleen kaksi suurta tulipaloa kaupungin keskustassa, vaikka palontorjuntatyötä tehtiinkin jo paljon. Vuonna 1730 palovartijoiden määrää lisättiin neljään ja heidät määrättiin kulkemaan kierroksella kaksittain,. Kaupungille hankittiin myös kolme pientä ja kolme suurta palohakaa sekä kaksitoista raudoitettua ämpäriä. Näitä säilytetttin raatihuoneessa. palohakojen valmistus oli annettu tehtäväksi sepälle, joka sai jostain syystä työhän kulumaan kokonaiset neljä vuotta ennen kuin palohaat olivat valmiit! Ehkä palontorjunta ei sittenkään ollut työlistalla aivan ensimmäisenä.

Kokkolan toiseksi suureksi kaupunkipaloksi lasketaan   4.6. 1742 sattunut tulipalo. Suikkari  kertoo lisensiaattityössään kaupunkipalon kriteeriksi sen , että  tulipalosta on aiheutunut  vähintään korttelin laajuinen  tuho, joka on lisäksi levinnyt kadun yli.  

Palo syttyi aikaisin aamulla kaksikerroksisen kauppias Forssellin  talon yläkerrasta. Talon tiedetään sijainneen torin lounaisnurkassa, siis Isonkadun  ja Torikadun kulmauksessa. Oli useita näkemyksiä palon syttymissyystä, mutta kaupunginviskaalin mukaan tuli sai alkunsa talon toisen kerroksen makuuhuoneesta. Tämä kyseinen makuuhuone oli kiertäville käsityöläisille varattu. Kevään aikana siellä oli asustellut räätäli Björnström tehden vaatteita kauppiasperheelle. Myöhemmin  keväällä ennen helluntaita  huoneessa oli  pitänyt kortteeria suutari Suomalainen. Hän oli tehnyt kenkiä talonväelle. Väittipä joku palvelusväkeen kuulunut, että huoneessa olisi keitelty paloviinaakin, kun taas joku toinen oli puollustellut ja kertonut, että  viimeksi keitos oli ollut käynnissä edellisenä syksynä.  

Tulipalo levisi hyvin nopeasti  keskustassa niin, että kaikkiaan  kaupungin  noin 140 talosta paloi 25 taloa torin ja etelätullin väliseltä alueelta. Palon keskus oli kaupungin eteläosassa, mikä oli koko kaupungin parhaiten rakennettua seutua.

Tulipalon syttyessä  kerrotaan olleen kova luoteistuuli. Tulipalon jälkeen selvisi, että  talojen savupiippuja ei oltu nuohottu yli neljään vuoteen.  Taloissa oli tietysti pääosin puukatteita, eikä Kokkolassa  vielä ollut paloruiskua. 

                                            

Yllä: Kuva Neristanin puutalokaupunginosasta. Tällaisia merkkejä oli palovakutettujen talojen ulkoseiniin kiinnitettyinä. 

Keskustan kadut olivat  leveydeltään  21 kyynärää eli metreissä mitattuna  noin 12 metriä. Katujen silloinen asemakaava oli vuoden 1664 palon jälkeiseltä ajalta. 

Kokkolassa on säilynyt palo-ohjesääntö vuodelta 1742. Olettaisin, että tämä on laadittu heti suurpalon jälkeen. Palovartijan tuli nokivalkean syttyessä kalistella päristintä. Hänen tuli ilmoittaa palopaikka huutamalla, antaa rummuttaa palorummulla sekä antaa läpätä kerran kirkonkellolla. Jos palo syttyi, tuli kirkonkelloja läpätä kolme kertaa yhtämittaisesti. Hälytyksen sattuessa piti pormestarin ja raadin sekä kapteenin ja jalkaväen kiiruhtaa paikalle, Palohaka tuli ottaa esille raatihuoneen palovajasta samoin kuin myöhemmin käyttöön tullut ruisku. Jokaisesta talosta täytyi myös miehen tulla paikalle käsiruiskun ja ämpärin kanssa. 

Tulipalon jälkeen kesti kauan, ennen kuin alue oli jälleenrakennettu kuntoon. Kun talot lopulta olivat valmiita, ne olivat kooltaan  suurempia ja komeampia kuin  Isovihan jälkeen rakennetut. Suurin osa uusista taloista rakennettiin kaksikerroksisiksi. Maaherran kerrotaan kehuneen valtiopäiväkertomuksissaan moneen otteeseen kaupungin komeaa ulkonäköä. Kaupunki näytti  siistiltä ja kauniilta. 

Toinen suurpaloksi laskettava tulipalo 1700-luvulla Kokkolassa  sattui 5.7.1767 eli 25 vuotta myöhemmin. Tässä palossa  paloi kaikkiaan 22 taloa kahdessa korttelissa kaupungin lounaisosassa. Tässä  kaupunginosassa asui vähävaraisempaa väkeä, kuten käsityöläisiä. 

Tuli sai alkunsa porvari Juhana Hongellin ja puuseppä Henrik Sohlbergin navetoista. Tulipalo aiheutti suurta puutetta sen kohteeksi joutuneille ja niinpä kaikissa valtakunnan kirkoissa koottiinkin kolehti Kokkolan tulipalossa kärsineille. Kävi kuitenkin niin ikävästi, että samana vuonna kaupungissa levisi myös vaarallinen kulkutauti ja kerätyistä varoista lähes puolet käytettiinkin taudin ehkäisyyn. Tulipalon kohteeksi joutuneet  saivatkin lopulta vain noin 2 %  avustusta siitä summasta, jonka he kaikkiaan olivat menettäneet. Jotkin hiippakunnat muistivat lähettää osuutensa vasta kymmenisen vuotta myöhemmin...

Paloruiskuista ei ole jäänyt ainakaan tietoa, että niitä olisi ollut  vielä tuolloin käytettävissä. Paras väline vajavaisesta kalustosta oli pitkävartinen palohaka. Vuosisadan loppupuolella käytössä olivat myös pienet paloruiskut. Tosin silloiset välineet saattoivat pelastaa vain alkavan palon - palon päästessä jo valtaan niillä ei pystynyt tulta enää sammuttamaan. Siksi olikin tärkeintä kiinnittää huomio palojen ennaltaehkäisyyn. Paloraati päätti esimerkiksi, ettei takkatulta saanut polttaa enää iltayhdeksän jälkeen. 

LÄHTEET:

Kokkola.fi. Öinen palovartiointri ja tulipalot. [http://www.kokkola.fi/meresta_noussut_kaupunki/ruotsin_vallanaika/kustavilainen_aika/oinen_palovartiointi/fi_FI/oinen_palovartiointi_ja_tulipalot/] Luettu 19.7.2017. 

Risto Suikkari. Paloturvallisuus ja kaupunkipalot Suomen puukaupungeissa - historiasta nykypäivään. Lisensiaattityö. Oulun yliopisto 2007. [http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789514286995.pdf] Luettu 13.7.2017. 

Annikki Wiirilinna. Kuusi kertaa on Kokkolassa riehunut suuri tulipalo. Keskipohjanmaa 8.6.1970. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/kuusi_kertaa_on_kokkolassa_riehunut_suuri_tulipalo/] Luettu 7.5.2017.

Rahvaan tarinasta ja muistakin historioista

Lokakuun alkupäivinä astelin kirjakauppaan. Ajatuksenani oli löytää kiinnostavaa lukemista lahjaksi lapsuudenystävälleni, joka täytti pyöreitä. Ajoitukseni oli huono, sillä kauppa sulkeutui jo 20 minuutin päästä sisäänastumisestani. En löytänyt hänelle mitään. Tosin itselleni löysin - poistuin kirjakaupasta onnellisena kaksi lapsille - tai koko perheelle -  suunnatua kirjaa kainalossani yli 70 euroa köyhtyneenä...

Kunnaksen teos on sitä tuttua Kunnasta. Olen koulussa lukenut kirjaa oppilaille ja  vaikka teksti on  asiapitoista ja haastavaakin, kiinnostaa se silti kuvitukseen yhdistettynä kovasti.  Oppilaiden kanssa kirjaa tutkiessa välillä teksti  (pienine epätarkkuuksineen) jää  altavastaajan asemaan, koska  kuvituksesta löytyy mielettömästi tarkkoja yksityiskohtia keskusteltavaksi. Aikuisen näkökulmasta minulle tuli jonkin sortin infoähky, niin paljon kuninkaita ym.  oli tarjolla. Ehkä olisin hieman kaivannut rahvaampaa otetta. En tiedä, pysyykö asiaan vihkiytymätön niistä kaikista kunkuista  selvillä.  Toisaalta - oppilaani olivat kiinnostuneita kuninkaista. 

Mauri Kunnaksen uutukaisin, Koiramäen Suomen historia, hohkasi ostohetkellä vielä uutuuttaan niin paljon, ettei sitä löytynyt kaupan hyllyistä.. Bongasin kirjan myyjän kärryistä ja kysyin, onko se jo mahdollista ostaa. Oli. Kunnas on sukututkimusfriikki ja se näkyy kirjan ekalla aukeamalla, kurkatkaahan hauskaan sukupuuhun! Tosin minua keski-iän kynnyksellä häiritsi liian pieni fonttti...Linkki kirjailijan pään sisälle yläpuolella olevaa linkkiä klikkaamalla on mielenkiintoinen!

Kunnaksen kirja käsittelee Suomen historian keskeisiä asioita aina uskonpuhdistuksesta Kustaa Vaasaan Suomen sotaa tai keisarivallan alkuvuosia unohtamatta. Ja en voi mitään sille, että Kunnaksen värimaailma yksityiskohtaisine kuvituksineen ja  sinisen sävyineen kolahtaa minuun. Enemmän kuin teksti. 

Toinen hankkimani  kirja oli kirjailija  Kirsti Mannisen Suomen lasten Suomi. Kuvittajana Carlos da Cruz, joka oli minulle entuudestaan melko tuntematon. Itse kirja en ole vielä kokonan lukenut läpi, joten vaikea ihan tarkkaan arvioida...

Googaamalla selviää, että kuvittaja on ranskalaissyntyinen kuvittaja, joka nykyään asuu Suomessa. Huomaan, että hänen vahvinta alaansa ovat sarjakuvat, joissa työt ovat vaikuttavia. Tässä nimenomaisessa kirjassa koen, että kuvittajan kylläisessä värimaailmassa on vaikutteita keskieurooppalaisesta kuvataiteesta, ei niinkään suomalaista väriä. Muutoin kuvitus on kyllä ammattitaitoista ja siinä on tehty kovasti työtä. Hieman vieroksun mielestäni liian voimakkailla väreillä tehtyä kuvitusta. Tekstit sen sijaan ovat monipuolisia ja kiinnostavia, tarjoavat hyvin paljon tietoa.

Suomen lasten Suomi  on melkoisen kattava lasten tietokirja ja arvostan kovasti, että tällainen vaivannäkö on tehty. Kirja käy läpi Suomen maantieteellisessä järjestyksessä. Suomen ja suomalaisuuden lisäksi kirjassa käydään läpi myös suomalaisia vähemmistöjä. Kirjan kieli on rikasta ja hyvää.  Lisänä on puhekuplia, joissa eri aluiden lapset  käyttävät paikallisia murteita. Kirja on sen verran tuhti teos, että itse lukisin sitä muutama aukeama kerrallaan infoähkyn varalta. 

No, kun olin kertaalleen käynyt kirjakaupan ovia kolistelemassa, palasin sinne seuraavana päivänä uudelleen. Taas etsimään ystävälleni lahjaa. Johan osasi olla vaikeaa. Tunnen ystäväni kirjamaun aika hyvin, mutta valinnanvaikeus oli liian  suuri. Tunnin liikkeessä kierreltyäni marssin tiskille ja ostin lahjakortin. Tiskin ohi kävellessäni huomio kiinnittyi vielä Suomi 100-juhlavuoden vuoksi  pöytään  nostettuihin uusiin Suomea ja suomalaisuutta käsitteleviin teoksiin. Ja taas meikäläistä vietiin, kuin pässiä narussa!:)

                        

Silitin kädelläni kauniin, hyvin suomalaisen kirjan vahvaa kantta. Perttu Immosen Suomen rahvaan historia. Jo kirjan kannen kuhilaat herättivät nostalgiankipinän sisälläni. Ehkä joku muukin tunnistaa tunteen, kun kädellään sipaisee painotuoreen kirjan kiiltävän tasaista kansilehteä. 

-Olisipa mielenkiintoisen näköinen kirja, muistan olleen ensimmäinen ajatukseni.

-Mutta nyt en osta enää yhtään mitää, oli toinen.

Kolmas ajatus meni niin, että kurkkaanpa yhdelle sivulle, miltä mielenkiintoinen kirja näyttää summittaisella otoksella. JA VOI LUOJA!

Siinä minä tuijotin hämmästyksestä kalvenneena satunnaisotoksella valittua 639-sivuisen historianjärkäleen sivua. Ensimmäiset sanat, jotka sivulta puskivat vastaan: Mårten Huhta! Siippani varhaisin tunnettu esi-isä yhtä haaraa! Kirja kertoo kolmesta suomalaisesta talonpoikaissuvusta. Ja siis eräs näistä kolmesta suvusta oli yksi haara siippani isänpuoleista sukua. Turha varmaan kertoakaan, että taas lähdin kirja kainalossa kotiin...

Kirja on yksinkertaisesti koukuttava. Tutkija Perttu Immonen kuvaa teoksessaan, kuinka suomalaisen rahvaan osa oli kärsiä aina keskiajalta 1800-luvulle monista haasteista, kuten kulkutaudeista, sodista, katovuosista ja ylimysten mielivallasta. Teoksen taustalla on Immosen oma sukuselvitys, joka on laajennettu kolmen suomalaissuvun vaiheiden kuvaukseksi monen vuosisadan ja noin 12 sukupolven ajalta. Teksti etenee kymmenen vuoden sykleissä. 

Kirja tekee mielenkiintoisen katsauksen kolmeen sukuun eri puolella Suomea. Osansa saa niin Sastamalan Teukkulan kylän Teukku-Sopan, rantasalmelaisen Kiiskinen-Eronen-Lybäckin kuin Kokkolan seudun Sursill-Korpilaisen suku. 

Vaikka on tehnyt sukututkimusta ja tietää kuta kuinkin esipolvien elämänkulun, tuntuu koskettavalta lukea toisen kirjoittamana esimerkiksi Korpilaisen tilan Lisa-emännän elämästä. Kohtalona oli synnyttää 20 lasta, joista puolet kuoli ennen rippikouluikää. Vuonna 1804 omassa nykyisessä asuinkylässäni vietettiin kirjan mukaan hautajaisia niin tiuhaan, että kirkonkello meni säröille surusoitoista. Hurjalta tuntui myös lukea, kuinka venäläiset sotilaat ovat sotien aikoina asuttaneet kyläni taloja, jotka ovat sopivasti olleet silloisen valtaväylän varrella. Tällaisia asioita harvoin nykyään tulee edes ajatelleeksi.

Malttamattomuuksissani kahloin kirjan Kokkola-osuuden kahdessa illassa läpi. Ei tahtonut malttaa laittaa kirjaa yön ajaksi käsistään pois. Hyppelin surutta rantasalmelaisten ja tyrvääläisten elämäntarinoiden ohi (anteeksi), kun en vain malttanut olla keskittymättä Kokkolan suvun tarinaan. Nyt aloitin kirjan uudestaan ja luen sitä rauhassa sivu kerrallaan. Kirjan hinta 26,90 tuntuu naurettavan edulliselta verrattuna siihen tiedon määrään, mitä kirja tarjoaa. Ja vielä kun aihe kytkeytyy läheisesti omien sukujen vaiheisiin. En voi kuin suositella!

Tässä tekstinäyte kirjasta, kertoo poikieni esivanhempien elämästä 1730-luvulla, yhdeksän sukupolvea taaksepäin:

"Anna Korpilaisen ja Matts Vitickin avioliittoa ei lyöty lukkoon hetkessä, vaan se vaati monipolvisen rituaalien ketjun. Varhaisia yöstelyitä seurasi puhemiehen avustama kosinta, kihlajaiset ja kuulutukset. Kuuliaisjuhlat, kratulit, olivat Kokkolassa hyvin iloluontoisia. Papin pakinoilta palaavien matkan varrelle järjestettiin pieniä kepposia, ja kotikylässä kuuliaispari otettiin vastaan äänekkäästi kattiloita, lehmänkelloja tai muita käypiä pellinpaloja soitellen. Juhlissa nuoripari sai lahjaksi pienoiskokoisia kainalosauvoja, jotka kuvainnollisesti tukivat ensimmäisiä yhteisiä askeleitaan ottavia nuoria, jotka olivat kuuliaisten yhteydessä ikään kuin loukkantuneet. Uskaliaimmissa taloissa saatettin jopa hyppiä kirkon paheksumia kainalosauvatansseja (kryckdans). Ne jäivät kuitenkin pienen ruotsinkielisen piirin erikoisuudeksi..." 

Hyviä lahjavinkkejä nämä muuten moneen lähtöön, eikö!

Syksyn värit

Tänä syksynä ruska on tavallistakin kauniimpi. Monta päivää katselen ohi kiitäviä maisemia. Haluaisin pysähtyä ja imeä voimaannuttavat värit itseeni. Olen enempi kevätihminen - rakastan vihreän esiin puhkeamista ja  tulevan  rehevyyden odotusta yli kaiken, mutta kyllä ei voi mitään sille, että syksyn uniikissa värimaailmassa on jotain upeaa hehkua. Se läpäisee sisimmänkin sopukan. Värimaailma suorastaan tuo lämpöä syksyn koleuteen.

Sunnuntai-iltana lopulta  olen kiireetön.  Istun autoon.  Kamera pääsee vänkäriksi. Ajelen päämäärättömästi sinne, missä näyttää milloinkin kauniimmalta.  Pysäytän autoni moneen kertaan, aina kun  saan aavistuksen jostain kuvattavasta. Syksyn värit eivät ole koskaan samanlaiset. Jokainen puu on omanlaisensa. Missä puut piilottavat  kesän vihreydessä loistokkaat värinsä?  Milloin ne yhdessä päättävät loistaa kilpaa? Yhtenä päivää ruskaa vielä tuskin huomaa, seuraavaana  se on läsnä joka oksalla. 

Ajellessani radion kaiuttimista puskee esiin Heikki Salon upeaa lyriikkaa. "Keltainen metsä."  Niin melankolinen laulu, etten tähän koko sanoja kirjoita. Kuulostaa keltaisemmalta, kun ottaa säkeen sieltä, toisen täältä. Mutta kyllä Salo on  upea sanoittaja...

Keltaisen metsän halki tuuli

lehden sivuja riepottaa...

...yskii taivas taas sadettaan,

me seistään puiden alla kun ei

osata muutakaan...

                                                      Halki keltaisen metsän me kuljetaan

                                                           ja meitä kumpaakin pelottaa, 

                                                           mitä meille tapahtuu nyt, beibi,

                                                              mitä meille tapahtuukaan...

...kuin ruskeat nuotit viivastolla

rastaat palelee oksillaan,

ne nuotit ei vanhoja veisaa,

ne pyytävät muuttumaan.

                                                             (H. Salo: Keltainen metsä) 

Joku sanoi, että Suomi on vihreän kullan maa, mutta kyllä se on keltakultaakin. 

Ja marjojen syksyinen leikki. Helmiä luonnon helma täynnä!

Reumaattinen kelopuu järven syleilyssä on syyshetkenä   koskettavan kaunis. Vanhuudesta jäykistyneet puun sormet taipuvat joka suuntaan ennen lopullista  veteen vajoamistaan.

Eikä haittaa sekään, jos pian irtautuvien  lehtien  muoto ei aina olekaan täydellinen. Luonnon ravintoketju tekee lehtien leikistä  koloisen. 

On sentään ihanaa, että kuusen keinussa voi oravainen makeasti  viettää viikonloppuaan vihreässä piilossa. Kuusella on väritakuu ympäri vuoden...

...tai no, lehtikuusi on sukunsa uhmakas. Keltaiseksi haluaa sekin väen vängällä koristautua.

Pihlaja on vanhan kansan tarujen mukaan pyhä puu.  Sanana pihlaja on minulle monella tavalla merkityksellinen. Pihlaja on kaunein tietämäni suomalainen puu erityisesti sen monimuotoisuuden vuoksi. 

Minulle pihlaja on rakas puu. Istutin pyöreitä keväällä täyttäessäni pihlajan taimen pihani laitamille. Olin ajatellut sitä jo vuosia. Tai siippa siis joutui hommiin- kaivoi kuoppaa rankassa vesisateessa, koska sanoin, että jos sitä ei juuri tänään tee, ei ajatusta tästä päivästä ja pihlajasta koskaan enää voi tavoittaa. Aion teetättää laatan pihlajani kylkeen jahka puu vähän saa lihaa luidensa ympärille. Vanha kansa sanoi, että pihlaja istutetaan talon pihalle onnea ja siunausta tuomaan. Ajatuksena jo kaunis.

”Pyhät on pihlajat

pihalla, pyhät oksat pihlajissa, pyhät

lehvät oksasilla,

marjaset sitäi

pyhemmät.”

-Kalevala-

Mutta sitten syksy osaa näyttää sen kuolleen siipensä. Kuiva, käppyrään käpertyvä lehti. Hapero ja hauras. Luonnon vanhus. Lakastuva tuittupää.

Syksyinen valmis viljapelto. Kuulas sää. Muistan  syksyn  30 v takaa. Olin  nuorta lempeä uhkuen saapunut poikaystäväni kotiin viikonloppua viettämään. Ilta hämärtyi. Appivanhemmat lähtivät kyläilemään. Oli  tuulinen yön hämärä.  Olimme  lähdössä kaupungille iltaa viettämään. Sitten leikkuupuimuri kääntyi pihaan. Sopiva hetki oli koittanut. Ei kysellyt, oliko hetki meille sopiva. Harvoin pystyy yöllä  viljaa puimaan, mutta juuri silloin oli siihen täydellinen sää. Oli kova tuuli. Silloin ei kaste nouse.  Poikaystävä, nykyinen siippa, oli pakotettu  maatalon hommiin. Minä vietin illan yksin...Etäältä ikkunasta katsellessa näin leikkuupuimurin ja traktorin valot välkkymässä yön pimeydessä. . Puidun viljan tuoksu on muuten edelleen  yksi parhaista, mitä tiedän! Agraari herää sisälläni...

Minusta ei tullut koskaan maatalon emäntää. Näin päätettiin  nuorina. Joskus mietin, miten  erilainen elämäni olisikaan ollut. En tiedä, olisiko minusta ollut aikaisiin navettahommiin. Lehmistä kuitenkin pidän kovasti. Olen kasvanut yhteen niiden kanssa jo  pikkutyttönä. Kun muutin kylään, rakastin juuri sitä, että kotipihastani  saatoin katsella lehmien käyskentelyä viereisellä niityllä.  Huudella huomenia  ihmetteleville lehmille aidan yli aamupostia hakiessa. Nyt kylässä ei ole enää karjatiloja.  Sukuni edeltäjät ovat vanhempiani lukuun ottamatta satojen vuosien ajan  olleet isäntiä ja emäntiä. Tuntuu hassulta, että minä valitsin aivan toisin. Olisivatko esi-isäni pettyneitä minuun?  Olisiko minusta edes ollut emännän saappaisiin?

Ajan Ruotsaloon. Kotolahti saa pysähtymään. Voiko olla kauniimpaa, kuin tyynen veden pintaan heijastuvat puun kuvat! Miten ne osaavat toistaa peilikuvana värinsäkin?

Jatkan tietä kohti Helluskaria. On  hiljaista. Olen yksin tien herra.  On niin kaunista.

Kun pysäytän auton, näen sienet.  Ryhmähali. Ruskea sellainen.

Autosta noustessa vihertävät ruohotupakkeet vievät huomioni. Näen harmaata niidenkin hiuksissa.

Ja...naava. Osasipa se etsiytyä kauniisti puun oksaan.Miksi se valitsi juuri tuon kohdan?

 Jos olette joskus kuuleet puhuttavan vihreästä  sammalmatosta, niin se on tässä!

Ihan pakko käydä fiilistelemässä myös syksyistä meren rantaa. Pilvet ovat uskomattomat.  Miksi ne päättivät piirtyä juuri tänään juuri noin?

Ja pieni pihlaja seisoo kylmää, hyytävää merta uhmaten  keskellä kalliota. Niin kaunis.

Kallion  luona on myös painanteita, joihin vesi kerääntyy. Vesien värileikki.

Etäämpänä rannalla näen miehen kahluusaappaissaan. Hän kalastaa. Miten ihanaa. Mietin, miksi minulla ei enää ole aikaa tällaiseen. Nuorena rakastin  kalastaa merellä...Miksi nyt on aina kiire?

 Kuvassa maisema on kaikkine kivineen säännönmukainen. Mies kuuluu silti siihen. En tiedä, saiko hän saalista. On hienoa olla hetki osa luontoa.

Värien ilottelua löytyy kallioita kävellessä.  Miten mustikan tumanpuhuvasta varvusta voi kehkeytyä keltaista ja keveää?

 Seuravassa hetkessä värimaailma on jouluinen. Luonto antaa tämän kaiken meille ilmaiseksi. Osaammeko arvostaa? Turistit olisivat valmiita maksamaan mammonia saadakseen  osansa näistä elämyksistä.

Mustikanvarvutkin saivat lopulta hellän punan poskilleen...

 Saniainen puolestaan suhtautuu syksyyn apeammin. Näitäkin värejä syksyyn tarvitaan.

Vielä hetken jaksavat  peltosauniot räpötellä terälehtiään. Aivan kuin haluaisivat lentoon. Jokainen näyttää yksilöltä.

 Pian saaapuu ilta. Taivaanrannanmaalari kokeilee jälleen uusia värisävyjä. Ne piirtyvät myös veteen.

 Kaislikko on jotain niin kaunista, että mykistyn. Tässä on kohta,  jossa hiljenen. Katson kaukaisuuteen.  En tarvi enää sanoja.

Kokkolan ensimmäinen kirkko, osa 1

Kaarlelan kirkon asioissa olla viipyilty monta monituista kertaa. Nyt lähdemme kurkkimaan Kokkolan kaupunginkirkkoja, joita on aikoen saatossa ollut kaikkiaan kolme.

Kaupunkilaiset halusivat rakentaa Kokkolan kaupunkiin kirkon jo vuonna 1643. Nämä haaveet raukesivat kuitenkin kirkkoherra Eerik Nicolai Gallen (1637-1654)  vastustamisen johdosta. Kun Galle kuoli, ryhdyttiin uudelleen kirkonhankintaan. Ensimmäiselle kirkolle saatiinkin virallinen lupa jo  3.7.1654.

"Ericus Nicolai G Carlebyensis," Kokkolan kirkkoherran signeeraus. Kuva lainattu täältä.


Kokkolan ensimmäinen kirkko oli pieni 300-hengen ristikirkko, joka rakentaminen tehtiin  puusta 1654 ja se valmistui nopeasti    vuonna 1655 sille paikalle, jossa kaikki kolme kirkkoa ovat sijainneet eli nykyisen tiilikirkon paikalle.

1677 kirkko maalattiin sisältä. Väreistä ei ole valitettavasti säilynyt tarkkoja tietoja, mutta Olavi Lamp-niminen mies sai 28½ talaria kirkon katon valkoliimauksesta ja maaleista maksettiin kaikkiaan yli 500 talaria. Kirkon muutostöiden kustannukset nousivat  yhteensä  1300 talariin.

Kuin ihmeen kaupalla kirkko pelastui vuoden 1664 suuresta kaupungin tulipalosta. Maistraatti  ehdotti vuonna 1688 uuteen kirkkolakiin vedoten, että kirkko pitäisi tulipalovaaran vuoksi siirtää  kaupungin ulkopuolelle avoimelle paikalle tai vaihtoehtoisesti lähimmät  talot kirkon ympäristöstä tulisi muuttaa pois.  Porvaristö ei kuitenkaan lämmennyt ehdotuksille ja asia vaipui unholaan.

Kirkko oli muodoltaan aluksi  yksilaivainen, mutta 1690-luvulla se muutettiin ristikirkoksi. Kirkon muutostöitä ristikirkoksi  tehtiin samoihin aikoihin kuin vielä nykyäänkin pystyssä olevaa punaista koulutaloa eli pedagogiota rakennettiin.  Voisi todeta, että nämä kaksi huomattavaa rakennusta tehtiin kreivin aikaan talouden vielä kukoistaessa, sillä jo ennen rakennusten lopullista valmistuista tulivat katovuodet ja köyhät ajat. Harmillista, että toista näistä historiallisista rakennuksista ei enää ole olemassa.

Kirkossa oli paanukatto ja sen seinät laudoitetut. Kirkon vasemman haaran katolla oli ns. pieni kattoratsastaja eli kirkkoa korostava harjatorni. Ilmeisesti koko kirkko  - katon lisäksi -  oli tervattu.

Vuonna 1700 kirkon kaksi rakennettua eteistä maalattiin punamullalla ja traanilla eli valaanrasvalla.  1705 kirkkoon asetettiin hautakirjoitus sekä Narvan taistelua koskeva taulu. 1709 hankittiin Tukholmasta piispan käskystä maaleja 740 talarilla uudelleenmaalausta varten, mutta jostain syystä maalaaminen ei toteutunut.   Vuonna 1712 kirkossa mainitaan olleen saksankielinen Hedengrenin taulu, jonka kerrotaan esittäneen  "uskonnollista tekoa" Slesiassa. Vuonna 1714 päätettiin myydä muutama vuosi aikaisemmin  hankitut maalit , koska oli sota ja hätätila. Rahat myydyistä maaleista laitettiin kirstuun. Myöhemmin 1700-luvulla kirkon seinät ja parrut koristeltiin raamatunlauseilla.

Kirkkomaan ympärillä oli aita  portteineen. Kirkon vieressä oli kellotapuli. Kokkolan ensimmäistä kaupunginkirkkoa korjattiin 1730- luvulla laudoittamalla poikkilaivat, jotka oli rakennettu vuosina 1695 ja 1696. Nämä poikkilaivat oli todennäköisesti myös  tervattu ulkopuolelta 1730- luvun lopulla. Muutamat varakkaat perheet   - kauppiaat Carlbohm ja Falander sekä pormestari Wittingin leski - kustansivat tällöin kirkon sisätilojen maalaamisen. Kirkkoon hankittiin näihin aikoihin myös uudet urut, sillä venäläiset olivat hävittäneet aikaisemmat - lienee Isonvihan aikaisia tuhotöitä...

1700-luvun loppuvuosina kirkon todettiin olevan huonokuntoinen. Päätettiin  asettaa erityinen rakennusneuvosto, jonka puheenjohtajaksi nousi rovasti Anders Chydenius.

Kirkkoa kunnostettiin  vuosina 1795-1796 Anders Chydeniuksen toimesta.  Remontti suoritettiin tyypilliseen tapaan päivätöinä ja kaupunkilaisten raha-avustusten turvin.  Tällöin kirkon ikkunoita suurennettiin ja kattorakennetta muutettiin poistamalla  vanhat  pitkittäislaivan korkeat päätyräystäät. Tilalle rakennettiin vastaanvanlaiset valmikatot, jollaiset oli kirkon poikkilaivassa.  Samalla kirkko maalattiin sisäpuolelta valkoisella liituvärillä ja rapattiin ulkopuolelta kalkkilaastilla ja savella. Siihen aikaan tuollainen seinä oli  hyvin muodikas.  Kirkkoon maalattiin myös uusi alttaritaulu, jonka tekijä oli  vaasalainen maalari  Immanuel (Emanuel) Alm (1767-1809). Almin maalauksia on myös Perhon ja Laihian alttaritaulut sekä Kaustisen kirkon kolmiosainen alttaritaulu vuodelta 1794, jonka huono kuntoon menneet sivutaulut löytyvät nykyään Kansallismuseosta.

Yllä: Imanuel Almin maalaus Anders Chydeniuksesta  vuodelta 1800. Maalaus on Kaustisen kirkossa. Kuva lainattu täältä.

Huonokuntoiseksi päässyt Kokkolan  kirkko sortui vuonna 1872 ja se purettiin lopullisesti 1870-luvulla. Tilalle rakennettiin uusi, Kokkolan toinen kirkko.



Kokkolan vanha kirkko n. 1870. Kuva on Museoviraston kuvakokoelmista ja se pohjautuu Conrad Soveliuksen maalaukseen "Kokkolan vanha kirkko n. 1870."  Kuva lainattu täältä. 

LÄHTEET:

Anders Chydenius- säätiö. [http://www.chydenius.net/historia/kuvagalleria/kuvasivut/maisemia13.htm] Luettu 10.1.2016.

Kokkolan kaupungin historia , osat 1-2. 1984.  S. 152-156.

Kokkolan kirkko. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Kokkolan_kirkko] Luettu 10.1.2016.