Syyssamoilua rannoilla, metsissä ja kallioilla

Syksy on saapunut varkain. Lauantai-iltana lähdin  kuvailemaan syksyn merkkejä. Paikka, jonne alkujaan  aioin, osoittautui mahdottomaksi, koska tuulenpuuska oli paiskonut hakekasasta puunkarahkoja pitkin pituuttaan metsäautotielle. Peruutin puolen kilometrin verran autoani kapoisella tienpätkällä, ennen kuin pääsin ruhtinaallisesti kääntämään autoni nokan kohti uusia suuntia. Tarinastani olisi ehkä tullut toisenlainen ilman estettä. Nyt siitä tuli tällainen. 

Arkisen työhulinan vastapainoksi pääsin yksinäni kulkemaan metsän siimekseen, järven ja meren rannoille, kallioille. Yksin kulkemisessa on oma taikansa. Aistit terästyvät, kuulet pienimmänkin rasahduksen ja maailman tahti hidastuu. On vain tämä hetki, kauneus. 

Kameran linssin läpi syksy näyttää itsensä pienten yksityiskohtien kautta. Pysähdyn kuvaamaan maahan jo pudonneita, ruskeiksi kouristelleita lehtiä. Toisessa hetkessä katseeni vangitsee syksyn viileässä tuulessa väristelevä haapa tai koivu, jonka jokainen vielä puussa pysyttelevä lehti hehkuu vihreän ja keltaisen sävyjä. 

Veden varassa lilluu muutamia lehtiä, kuin pieniä, värikkäitä veneitä. Tuuli puhaltaa yhä niiden purjeisiin. Ne näyttävät kukin rantautuneen satamiin. Lähelle rannan suojaa. 

Sää on kaunis. Aurinko luo rauhallista, ylvästä kajoaan ja maalaa maiseman valon kanssa. Toivon, että aurinko ei aivan vielä olisi valmis laskemaan taivaan rannan taakse. Luonnon värit näyttävät silloin toisenlaisilta. 

Ei ole kylmä. Oikeastaan ihmettelen sitä. Kiertelen rantaviivaa vain pitkähihainen paita ylläni. Takin jätin autoon. Vaikka on syyskuu ja meri vieressä. 

Luonnon väripaletista löytyy syksyisin vihreää, keltaista, oranssia, mustanharmaata ja hehkuvan punaista. Ruskan värit maalaavat maiseman tavalla, johon mikään ihmiskäsi ei pystyisi. 

Ihmettelen äänettömänä kaikkea kaunista ympärilläni. Metsänpohjan pehmeää, syvänvihreää sammalta ja sen rinnalla kasvavaa, herkkää, vaaleanvihreää jäkälää. 

Kypsät, tulipunaiset puolukat ja niiden viereen unohtuneet, sitkeästi viipyilevät, valkeat puolukan kukat. Kuin kiulut, ajattelen. 

Painavat pihlajanmarjatertut. Pihlaja on suosikkipuuni juuri sen monimuotoisuuden ansioista. Jos olisin syntynyt puuksi, haluaisin olla juurikin pihlaja. Ihailen pihlajan tapaa nousta ylvääseen punamarjakuosiin, kun syksy jo painaa päälle ja muut lehtipuut vain  pudottavat lehtensä. Vaan pihlaja jatkaa kauneuttaan pitkälle syksyyn sulostuttaen kauneudellaan meitä ihmisiä ja tarjoten ruokaa pikkulinnuille. 

Karun kauniit, veden vuosisatojen aikana  sileäksi kesyttämät kalliot, jotka ikiaikaisina ja muuttumattomina  pitävät yllä rantojen ryhtiä. 

Sienet, jotka nousevat esiin kosteasta maasta lakki kallellaan  kuin metsän salaisuudet. Kun kuvaan tätä alapuolella olevaa hattukaksikkoa, nousee mieleen eräs lempilauluistani 

...Milloin huomasin?

Sä tartuit käteen, jota tuskin ojensin

Ja pian toinen siinä vierellä makaa

Etsii sitä samaa pientä neliapilaa

Sen antaa lyhyt kesä

Sinuun minä jään

Me pilvien patsaita vain jäljennetään

Mutta ne muuttuu, katoaa niin nopeaa

Ja piirustukset jäävät kesken

Niin kuin mekin ilmaan piirrytään

Sinuun minä jään

Kun kevätlauluja ei lauleta enää

Sitten kun kuivuneet on juhlaseppeleet

Pöydät on siivottu ja vieraat menneet...

Siinä kaikessa sitä on ihmeteltävää koko ihmiselämän ajaksi! Järvenselällä kaukana kaikesta melusta lipuu yksinäinen joutsen. Kuin rauhan symbolina se halkoo vettä. Rauhallisena, kiirerettömänä, vaikka se jo aavistaa, että pian on lähdettävä kylmyyttä pakoon. 

Nämä yksin kuljetut, pienet hetket luonnon keskellä lataavat akkuja pitkää ja eriväristä talvea varten. Kun katson kuvasaalistani kotiin päästyäni, voin melkein tuntea syystuulen kasvoillani ja metsän tuoksun nenässäni. Luonto ei vaadi minulta mitään, se vain antaa. Toivon, että näiden kuvien myötä myös sinä, lukijani, saat palan tuota syksyistä voimaa päivääsi!

Jäähyväiset kesälle

Venetsialaisiltana päätin kiertää kaukaa rätinän ja räiskeen, ilotulitukset ja konsertit. En kaivannut väkijoukkoja, en kovia ääniä, en seuranpitoa. Halusin olla hetken hiljaa ja antaa kesän laskeutua rauhassa mailleen.

Lähdin yksin kulkemaan tihkusateeseen. Kiersin veden äärellä, katselin pimeään hiljalleen syttyviä valoja ja niiden heijastuksia veden pinnassa. Pieni sade ei minua  haitannut, se pikemminkin tuntui sopivan iltaan. Teki maisemasta omanlaisensa, hieman hämyisen ja unenomaisen, tirautti kuin pienen kyyneleen silmäkulmaan menneen kesän muistoille.

Kesä väkisinkin väistyy syksyn tieltä. Nyt kirjoittaessani katson ikkunasta ulos ja näen punakeltaisiksi värjäytyneet maitohorsman lehdet. En huomannut niitä koko kesänä silloin, kun ne uljaasti olivat vihreälehtisiä. En, vaikka olen istunut tuntikausia tässä samassa paikassa ulos tuijottaen. Syyskuosissaan kukkavarret erottuvat ihanasti! Hymyilen – nuo ovat minun syksyn ilotulitteita! Ne eivät haihdu savuna ilmaan , vaan viipyilevät, kuten minäkin eilen...

Niin se vain on, että kesä alkaa kääntyä syksyksi. Viljapellot soittavat keltaista sävelmää - vielä tovin saan ihailla niitä aamu-udun kera.  Aamuihin hiipii jo erilainen valo, töihin lähtiessä pihan nurmi on märkää. Tunnen sen hyvin, sillä pidän sandaaleita paljain jaloin niin myöhään syksyllä kuin vain tarkenen. 

Tämä kesäni ei ollut mökkikesä, joten minun ei tarvitse sulkea mökin ovea ja jättää laituria odottamaan ensi kesää. Oma kesäni on ollut enemmän kotikesä . Ehkä juuri siksi siinä on ollut aikaa huomata paljon sellaista, mikä kiireisemmässä kesässä olisi voinut mennä ohi.

Olen kirjoittanut. Istunut ajatusteni kanssa ja antanut sanojen tulla silloin, kun ovat tullakseen. Olen myös opiskellut ja opetellut uutta. Kesään on mahtunut vähän matkailua ja uusia paikkoja, mutta yhtä lailla paljon tuttuja maisemia ja oman kodin rauhaa.

Erityisen lämpimänä muistona mieleen jää aika  lapsenlapseni kanssa. Lapsen seurassa kesä näyttää aina  erilaiselta. Rakastan kesäaamuja, kun herään pikkuinen vieressäni ja meillä ei ole kiire minnekään.  Paljon poika on uinut piha-altaassamme. Hän on todellinen vesipeto, minua jo parempi. Vaikka kesä onkin ollut uintiveden kannalta viileä. 

Tavallisistakin hetkistä voi tulla seikkailuja, ja aikuinenkin joutuu välillä katsomaan maailmaa toisin silmin. Kuten viimeksi, kun istuin pojan kanssa autossa kahdestaan. Takapenkiltä poika heitteli ilmaan fammua toden teolla haastavia kysymyksiä, kuten:

 "Fammu, miten ne vauvat siellä äidin vatsassa oikein kasvavat ihmisiksi? " 

Opettaja minussa äityi selityksiin aikuisen silmin. Luulin jopa osanneeni vastata ymmärrettävästi. Kerroin, kuinka ihminen tarvitsee monta kuukautta kehittyäkseen ihmiseksi ja alun solumöykystä vähitellen muotoutuu jalat, kädet, sormet, varpaat, nenä... mutta niin vain sain nenilleni.

Pojan katseessa välähti innostus, hän uskoi tajuavansa  jotain:

 "Ahaa, siis käytetäänkö tuosta ihmiseksi kehittymisestä sanaa KEHONRAKENNUS?"

Mykistyin. Kuka opettaa ja ketä? Lapsen mielessä asiat  voivat näyttäytyä vaikka minkälaisina. Hyvä tuuli tarttuu väkisinkin tällaisten keskustelujen kautta. Kunpa ne eivät unohtuisi. Päätän kirjoittaa tämänkin muistikirjaani, ehkä poika saa  lukea sen sieltä aikuiseksi kasvettuaan ja hymyillä silloin lennokkaille   ajatuksilleen!

Kesä toi tullessaan myös uusia tuttavuuksia.  On ollut hienoa tavata ihmisiä, jotka kuuluvat omaan tarinaan, vaikka emme olekaan aiemmin toisiamme tunteneet. Ehkä suku on vähän kuin vanha kirja, jonka sivuja löytyy vielä myöhemminkin käännettäväksi. 

Ja sitten oli kotiseutumuseo. Siellä olen saanut kulkea menneiden aikojen jäljillä, kohdata esineitä, tarinoita ja ihmisiä, joiden elämästä oma kotiseutumme on rakentunut. 

Museossa minulle tapahtuu jotain erityistä. Rauhoitun. Aika tuntuu  pysähtyvän, ja samalla se kulkee taaksepäin. Vanhat esineet, rakennukset ja niiden ympärille kerrotut tarinat vievät ajatukset jonnekin toiseen aikaan. Siellä ei ole kiire. On vain tämä hetki ja kaikki ne hetket, jotka ovat olleet täällä ennen meitä.

On myös ollut upeaa opiskella museologiaa juuri tämän kaiken keskellä. Mitä enemmän opin, sitä enemmän alan nähdä museotyössä sellaisia asioita, joita en aikaisemmin osannut huomata. Askel askeleelta avautuu, miksi esineitä säilytetään, miten tarinoita kerrotaan, mitä kaikkea museotyöhön liittyy ja kuinka paljon ajatusta ja vastuuta näennäisen yksinkertaisten asioiden taakse kätkeytyy.  Tajuan jälleen yhden palasen tästä työstä ja katson museota sen jälkeen hieman uusin silmin. Mitä enemmän opin, sitä enemmän löydän sieltä katsottavaa, ajateltavaa ja ihmeteltävää.

Säästä ei tänä kesänä ehkä kannata kirjoittaa liian ylistäviä lukuja. Aurinkoa olisi voinut olla enemmänkin, ja uimavesi on ollut harmillisen kylmää. Toisaalta olen pakertanut paljon läppärini ääressä ja silloin säällä ei niin ole merkitystä. Ja toisaalta –käyn edelleen joka ilta uimassa, vaikka vesi on jo viileää. Viimeksi 17,8 astetta. Vedestä noustessa iholla on muisti. Se kantaa mukanaan veden viileyden. Viileä raikkaus tuntuu iholla hyvältä. 

Kun nyt katselen taaksepäin, huomaan, että kesästä ei jää mieleen lämpömittarin lukema eikä se, kuinka monta aurinkoista päivää kalenteriin mahtui. Mieleen jäävät ihmiset, kohtaamiset, kirjoitetut sanat, opitut asiat, museon tunnelma, lapsenlapsen kanssa vietetyt hetket ja pienet matkat pois tutuista ympyröistä.

Ehkä kesän tärkein tehtävä ei olekaan tarjota täydellistä säätä tai suuria elämyksiä. Ehkä riittää, että se antaa meille jotain muistettavaa. Palauttaa, virkistää ja voimauttaa. Antaa luvan levätä.

Nyt on aika sanoa kesälle jäähyväiset. Pakata muistot reppuun, nostaa se selkään ja suunnata kohti syksyä. Syksyn tuulet saavat tulla. Niihin on hyvä varustautua kesän muistoilla.

Kummituskierroksella kaupungilla

Syyslomaviikon perjantai-iltana lähdin Kokkolan matkaoppaiden järjestämälle Kummituskierrokselle Kokkolan keskustaan.  Kierroksia oli järjestetty tätä aikaisemmin jo neljä ja tämä oli viikon viides ja viimeinen. Säät suosivat lähes joka ilta, mikä vaikutti myös kävijämääriin suosiollisesti.  Oli ollut paljon osallistujia. Meitä oli perjantain kierroksella varmaankin viitisenkymmentä. Iso osa mukana olleista oli lapsia. Hienoa!

Kierroksen alkua odotellessa katse liimautui Mannerheiminaukkiolla taivaalle, jossa valtava lintuparvi auramuodostelmassa lensi ohi. Niin kaunista!

Kierroksella oli eri vetäjiä eri kerroilla. Omalle kerrokselleni sattui kaksi tummanpuhuviin asuihin pukeutunutta miekkosta. Heidän asunsa viimeistelivät tunnelman. Veikkaan, että  etenkin lapsen silmiin  oppaiden lierihatut näyttivät kiehtovilta ja jännittäviltä.

Kierros alkoi Raatihuoneen torilta. Kyseinen raatihuone on  neljäs samalla paikalla ollut ja muodollisesti Engelin rakentama. Tai hän ainakin sai kirjoittaa nimensä valmiisiin piirroksiin, jotta rakennus olisi saanut hieman lisää nostetta. Tämä raatihuone on rakennettu 1842. Vuosi jäi hyvin mieleen, koska kirjoittamassa kirjassani käsittelen juuri 1842 vuonna syntyneen naisen tarinaa. Siinä kuunnellessani oppaiden puhetta mietin, ettei tainnut ennenkään maailma olla aivan reilu paikka. Joku rakensi tällaista pytinkiä, joku toinen nukkui kylän perukoilla maalattiarötiskössä.  Tuntui kuitenkin liikuttavalta ajatella, että rakennus oli samalta ajalta, mitä juuri työstän. 

Raatihuoneessa oli aikoinaan  kistu, jossa säilytettiin vankeja. Viimeksi rakennuksessa on toiminut Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri ja intendentiltä on kuulemma saanut kuulla selkeistä kummitusten merkeistä. Askeleita on yläkerrasta kuulemma kuulunut. 

Kierros lähti käyntiin kivoissa merkeissä. Sää suosi ja ihmiset olivat innoistuneen oloisia.  Pääsimme sisälle Kokkolan Seurahuoneelle. Se on hotelli-ravintola aivan Kokkolan ytimessä. Rakennus on ollut aikoinaan Donnerin suvun rakentama - niin, juuri Jörn Donnerin esi-isän...

On jo pitkään ollut tiedossa, että tässä jos missä rakennuksessa on oma kummituksensa. Se on nimeltään Elsi. Elsin kerrottiin toimineen tässä hotellissa sisäkkönä 1900-luvun alussa. Elsi-sisäkkö rakastui hotellin johtajaan, mutta palava rakkaus romuttui säätyeroihin. Tästä pettyneenä Elsi jäi kuolemansa jälkeen vaeltelemaan hotellirakennuksessa. Elsi saattaa kolistella ja sytytellä valoja. Hän on kuitenkin lempeä haamu. 

Elsi-kummituksella on oma huone hotellin aulatiloissa, jonne ei ole lainkaan sisäänkäyntiä, ainoastaan parveke. Elsin huone näkyy alla olevassa kuvassa yläilmoissa...

Seuraavaksi kävelimme museokortteliin, jossa seisahduimme Vohvelikahvilan - Taideleipomon - edustalle. Sielläkin on oma kummituksensa, paremmin kai tunnettu nimellä Forsnabban kummitus.

Rakennuksessa sijaitsi aikoinaan leipomo. 1920-leipuri näki töihin aamuvarhaisella mennessään silinterihattuisen miehen istuvan leipomon sisällä penkillä. Leipuri poistui rakennuksesta lukiten oven mennessään. Aikomus oli ottaa mukaan joku toinen, jolle näyttää oliota. Kun hän palasi, oli silinterihattuinen mystisesti kadonnut lukittujen ovien takaa.Mies päätti vaiketa asiasta, ettei häntä luultaisi palturin puhujaksi. 

Vuosia myöhemmin leipomossa töissä ollut apuri oli myös nähnyt samaisen lierihattuisen tyypin ja kertonut tästä leipurille. Leipuri oli tuumannut, jotta kannattaa vaieta asiasta, jottei luulla hulluksi, niin kuin häntä, kun ei silinterihattuista löytynytkään, kun hän oli siitå  mennyt muille kertomaan. Kerrotaan, että tieto apulaisen näkemästä samaisesta lierihatuisesta tuli ilmi vasta 1980-luvulla perinneseuran tapahtumassa. 

Museokorttelissa oli tosi kaunista. Puissa oli vielä aika lailla keltaisia lehtiä. Pimeässä illassa pihalamput loivat kaunista valoa pimeyden keskelle, kun  jatkoimme matkaa kohti K.H. Renlundin museota. 

K.H.Renlundin pihassa  saimme kuulla monta  kiinnostavaa tarinaa K.H. Renlundin lapsuudesta. Renlundhan testamenttasi arvokkaat taidekokoelmansa aikoinaan kaupungille, mutta laittoi testamentin ehdoksi sen, että museossa täytyy saada käydä näyttelyissä ilmaiseksi. Kuulimme myös juttuja talossa aikoinaan asuneista 9 kauniista tyttärestä. Toki tuossa  hienossa talossa on myös kuultu kummittelevia kolinoita...

Matka jatkui Länsipuiston halki. Sinne oli viikon aikana syttyneet jälleen nuo kauniit valopallot valaisemaan piemyttä. Puistossa oli paljon ihmisiä. Siellä oli meneillään asunnottomien yön tapahtuma. Jatkoimme matkaa eteenpäin. 

Melkein jo arvasinkin seuraavan kohteen, nimittäin Katariinan kalmisto. Se oli aikoinaan ruttoisten hautausmaa. Vaikka tämä seutu nykyään onkin lähes keskikaupunkia, oli se menneinä vuosisatoina vieroksuttu, kaupungin porttien ulkopuolella sijainnut alue. Siksi sinne oli hyvä sijoittaa hautausmaa. 

Joku lapsikuulijoista kuului kysyvän, mikä ihme oli rutto. Opas selvensi, että se oli kuulkaas vähän samanlainen, kuin korona muutama vuosi sitten. 

Katariinan kalmisto on kuin oma maailmansa kaupungin melskeen ja vilinän ulottumattomissa. Siellä ei enää nykyisin ole hautoja, ne on siirretty muualle. Kalmistot ovat lukittuja. Opas toivoi, että niihin vielä joskus voitaisiin järjestää avoimien ovien päivä. Olisipa mielenkiintoista, tosiaan!

Jatkettiin matkaa kohti Vartiolinnaa, eli Kokkolan kaupunginteatteria. Rakennus oli kivasti valaistu. Nykyisellä teatterirakennuksella on pitkä ja moninainen historia. Onhan se toiminut myös suojeluskuntatalona. Nykyisin rakennuksen julkisivussa komeilee entisöidyt suojeluskuntamerkit, jotka jossain vaiheessa maalattiin piiloon, koska ne koettiin vuosikymmeniä sitten liian leimaaviksi. Onneksi niitä ei kuitenkaan tuhottu. Merkit on nykyään kunnostettuna seinässä kiinni.

Mutta joo, tiedetään, että myös tässä rakennuksessa on oma kummituksensa liihottelemasssa...

Oppaat tarkistelivat ajan kulkua ja totsivat, että oli aika suunnata reitin päätepisteeelle, Laivurintalolle. matka  eteni halki Neristanin korttelien. 

Alla oleva kuva on epätarkka, mutta halusin sen silti liittää tähän. Kun kävelimme pitkin kapeaa jalkakäytävää vanhassa kaupungissa, oli yksi katu aivan täynnä isoja, keltaisia vaahteranlehtiä. Lapset edelläni innostuvat jaloillaan  kahlaamaan lehtimeressä. joku etäämpänä heitti lehtikasan ilmaankin ja antoi leijua pipolleen. Nauratti.  Siksi oli pakko napata tämä kuvakin lapsosten pienistä iloista matkalla. 

Laivurintalon emäntä odottelikin jo meitä pihapiirissään. Siellä oli kaunista ja tunnelmallista. Aivan luxusta, sillä meille tarjoiltiin kuumaa mehua ja pipareita. Miten mehu voikaan maistua niin taivaallisen makoisalta?! Tuollaisena syksyisenä iltana se kruunasi viileässä ilmassa kävelyn.

Oli tullut aika kiittää ja poistua kohti kotia. Reilu tunnin mittainen promenadi oli tosi kiva. Kiitos siitä!