Kummituskierroksella kaupungilla

Syyslomaviikon perjantai-iltana lähdin Kokkolan matkaoppaiden järjestämälle Kummituskierrokselle Kokkolan keskustaan.  Kierroksia oli järjestetty tätä aikaisemmin jo neljä ja tämä oli viikon viides ja viimeinen. Säät suosivat lähes joka ilta, mikä vaikutti myös kävijämääriin suosiollisesti.  Oli ollut paljon osallistujia. Meitä oli perjantain kierroksella varmaankin viitisenkymmentä. Iso osa mukana olleista oli lapsia. Hienoa!

Kierroksen alkua odotellessa katse liimautui Mannerheiminaukkiolla taivaalle, jossa valtava lintuparvi auramuodostelmassa lensi ohi. Niin kaunista!

Kierroksella oli eri vetäjiä eri kerroilla. Omalle kerrokselleni sattui kaksi tummanpuhuviin asuihin pukeutunutta miekkosta. Heidän asunsa viimeistelivät tunnelman. Veikkaan, että  etenkin lapsen silmiin  oppaiden lierihatut näyttivät kiehtovilta ja jännittäviltä.

Kierros alkoi Raatihuoneen torilta. Kyseinen raatihuone on  neljäs samalla paikalla ollut ja muodollisesti Engelin rakentama. Tai hän ainakin sai kirjoittaa nimensä valmiisiin piirroksiin, jotta rakennus olisi saanut hieman lisää nostetta. Tämä raatihuone on rakennettu 1842. Vuosi jäi hyvin mieleen, koska kirjoittamassa kirjassani käsittelen juuri 1842 vuonna syntyneen naisen tarinaa. Siinä kuunnellessani oppaiden puhetta mietin, ettei tainnut ennenkään maailma olla aivan reilu paikka. Joku rakensi tällaista pytinkiä, joku toinen nukkui kylän perukoilla maalattiarötiskössä.  Tuntui kuitenkin liikuttavalta ajatella, että rakennus oli samalta ajalta, mitä juuri työstän. 

Raatihuoneessa oli aikoinaan  kistu, jossa säilytettiin vankeja. Viimeksi rakennuksessa on toiminut Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri ja intendentiltä on kuulemma saanut kuulla selkeistä kummitusten merkeistä. Askeleita on yläkerrasta kuulemma kuulunut. 

Kierros lähti käyntiin kivoissa merkeissä. Sää suosi ja ihmiset olivat innoistuneen oloisia.  Pääsimme sisälle Kokkolan Seurahuoneelle. Se on hotelli-ravintola aivan Kokkolan ytimessä. Rakennus on ollut aikoinaan Donnerin suvun rakentama - niin, juuri Jörn Donnerin esi-isän...

On jo pitkään ollut tiedossa, että tässä jos missä rakennuksessa on oma kummituksensa. Se on nimeltään Elsi. Elsin kerrottiin toimineen tässä hotellissa sisäkkönä 1900-luvun alussa. Elsi-sisäkkö rakastui hotellin johtajaan, mutta palava rakkaus romuttui säätyeroihin. Tästä pettyneenä Elsi jäi kuolemansa jälkeen vaeltelemaan hotellirakennuksessa. Elsi saattaa kolistella ja sytytellä valoja. Hän on kuitenkin lempeä haamu. 

Elsi-kummituksella on oma huone hotellin aulatiloissa, jonne ei ole lainkaan sisäänkäyntiä, ainoastaan parveke. Elsin huone näkyy alla olevassa kuvassa yläilmoissa...

Seuraavaksi kävelimme museokortteliin, jossa seisahduimme Vohvelikahvilan - Taideleipomon - edustalle. Sielläkin on oma kummituksensa, paremmin kai tunnettu nimellä Forsnabban kummitus.

Rakennuksessa sijaitsi aikoinaan leipomo. 1920-leipuri näki töihin aamuvarhaisella mennessään silinterihattuisen miehen istuvan leipomon sisällä penkillä. Leipuri poistui rakennuksesta lukiten oven mennessään. Aikomus oli ottaa mukaan joku toinen, jolle näyttää oliota. Kun hän palasi, oli silinterihattuinen mystisesti kadonnut lukittujen ovien takaa.Mies päätti vaiketa asiasta, ettei häntä luultaisi palturin puhujaksi. 

Vuosia myöhemmin leipomossa töissä ollut apuri oli myös nähnyt samaisen lierihattuisen tyypin ja kertonut tästä leipurille. Leipuri oli tuumannut, jotta kannattaa vaieta asiasta, jottei luulla hulluksi, niin kuin häntä, kun ei silinterihattuista löytynytkään, kun hän oli siitå  mennyt muille kertomaan. Kerrotaan, että tieto apulaisen näkemästä samaisesta lierihatuisesta tuli ilmi vasta 1980-luvulla perinneseuran tapahtumassa. 

Museokorttelissa oli tosi kaunista. Puissa oli vielä aika lailla keltaisia lehtiä. Pimeässä illassa pihalamput loivat kaunista valoa pimeyden keskelle, kun  jatkoimme matkaa kohti K.H. Renlundin museota. 

K.H.Renlundin pihassa  saimme kuulla monta  kiinnostavaa tarinaa K.H. Renlundin lapsuudesta. Renlundhan testamenttasi arvokkaat taidekokoelmansa aikoinaan kaupungille, mutta laittoi testamentin ehdoksi sen, että museossa täytyy saada käydä näyttelyissä ilmaiseksi. Kuulimme myös juttuja talossa aikoinaan asuneista 9 kauniista tyttärestä. Toki tuossa  hienossa talossa on myös kuultu kummittelevia kolinoita...

Matka jatkui Länsipuiston halki. Sinne oli viikon aikana syttyneet jälleen nuo kauniit valopallot valaisemaan piemyttä. Puistossa oli paljon ihmisiä. Siellä oli meneillään asunnottomien yön tapahtuma. Jatkoimme matkaa eteenpäin. 

Melkein jo arvasinkin seuraavan kohteen, nimittäin Katariinan kalmisto. Se oli aikoinaan ruttoisten hautausmaa. Vaikka tämä seutu nykyään onkin lähes keskikaupunkia, oli se menneinä vuosisatoina vieroksuttu, kaupungin porttien ulkopuolella sijainnut alue. Siksi sinne oli hyvä sijoittaa hautausmaa. 

Joku lapsikuulijoista kuului kysyvän, mikä ihme oli rutto. Opas selvensi, että se oli kuulkaas vähän samanlainen, kuin korona muutama vuosi sitten. 

Katariinan kalmisto on kuin oma maailmansa kaupungin melskeen ja vilinän ulottumattomissa. Siellä ei enää nykyisin ole hautoja, ne on siirretty muualle. Kalmistot ovat lukittuja. Opas toivoi, että niihin vielä joskus voitaisiin järjestää avoimien ovien päivä. Olisipa mielenkiintoista, tosiaan!

Jatkettiin matkaa kohti Vartiolinnaa, eli Kokkolan kaupunginteatteria. Rakennus oli kivasti valaistu. Nykyisellä teatterirakennuksella on pitkä ja moninainen historia. Onhan se toiminut myös suojeluskuntatalona. Nykyisin rakennuksen julkisivussa komeilee entisöidyt suojeluskuntamerkit, jotka jossain vaiheessa maalattiin piiloon, koska ne koettiin vuosikymmeniä sitten liian leimaaviksi. Onneksi niitä ei kuitenkaan tuhottu. Merkit on nykyään kunnostettuna seinässä kiinni.

Mutta joo, tiedetään, että myös tässä rakennuksessa on oma kummituksensa liihottelemasssa...

Oppaat tarkistelivat ajan kulkua ja totsivat, että oli aika suunnata reitin päätepisteeelle, Laivurintalolle. matka  eteni halki Neristanin korttelien. 

Alla oleva kuva on epätarkka, mutta halusin sen silti liittää tähän. Kun kävelimme pitkin kapeaa jalkakäytävää vanhassa kaupungissa, oli yksi katu aivan täynnä isoja, keltaisia vaahteranlehtiä. Lapset edelläni innostuvat jaloillaan  kahlaamaan lehtimeressä. joku etäämpänä heitti lehtikasan ilmaankin ja antoi leijua pipolleen. Nauratti.  Siksi oli pakko napata tämä kuvakin lapsosten pienistä iloista matkalla. 

Laivurintalon emäntä odottelikin jo meitä pihapiirissään. Siellä oli kaunista ja tunnelmallista. Aivan luxusta, sillä meille tarjoiltiin kuumaa mehua ja pipareita. Miten mehu voikaan maistua niin taivaallisen makoisalta?! Tuollaisena syksyisenä iltana se kruunasi viileässä ilmassa kävelyn.

Oli tullut aika kiittää ja poistua kohti kotia. Reilu tunnin mittainen promenadi oli tosi kiva. Kiitos siitä!

Punakallioilla kuljeskelemassa

Syyskuinen viikonloppu. Olen viettänyt sen pääasiasssa oikein hyvässä seurassa - yksikseni!:)) Olen kirjoittanut - tai itse asiassa muokannut aiemmin kirjoittamaani osaa kirjasta niin, että tällä vauhdilla erakoituisin aika nopeaa. Kun ympärillä ei ole ylimääräisiä ääniärsykkeitä, huomaan,  kuinka vaivatonta keskittyminen on. Tietysti myös aihe vie mukanaan. 

Mutta vaikka kuinka olisi intoa täynnä, niin välillä on kangettava itsensä kauniiseen ulkoilmaan, jotta voimaantuu ja palautuu, virkistyy ja kaikkee. Lähdin liikkumaan autolla, niin kuin usein teen. Ajelen päämäärättömästi vailla tietoa siitä, mihin  lopulta päädyn. Nyt ratti kääntyi kohti Trullevia. Kiertelin sielläkin useammassa paikassa, mutta tämänkertainen kiinnekohtani oli Punakalliot. Siellä on pieni,  yleinen uimaranta. Viime vierailustani olikin jo vuosia. 

Syksyinen sää oli upeista upein. Aiemmin päivällä oli sadellut. Siksi kalliot ja aluskasvillisuus olivat vielä märkiä. Nyt kello oli kääntynyt jo iltapäivän puolelle. Oli aivan tyyntä ja aurinko leikitteli niin ihollani kuin puidenkin välissä.

En lähtenytkään kulkemaan opastettua reittiä, joka olisi vienyt suoraan uimarannalle.  Tietysti aina juuri sinne mennään, jonne sielu suuntaa! Mikä mainiointa, oli ainut ihminen silmänkantamattomiin. Uskoakseni olisin kääntynyt takaisin autolle, jos siellä olisi ollut muita. Etsin rauhaa. Löysin sen!

Olen kesän aikana koukuttunut "Muuttolintujen kevät"-nimiseen mobiilisovellukseen. Aina, kun kuulen lintusten laulavan, on pakko kaivaa känny esille, tallentaa sirkutus ja katsoa, mitä lintua kulloinkin on sovelluksen mukaan tarjolla. Tällä kertaa ei mitään harvinaisia lajeja, mutta kiva sitä on on tarkkailla. Samalla oppii kyllä itsekin erottamaan lintujen ääniä.  Ohjelmassa tuotetaan automaattiset  lajintunnistukset tekoälyn avulla. 

Aikani kallioilla luontoa nuuhkittuani jatkoin matkaa kohti rantakallioita. Metsän keskellä olikin ihana aukio, jossa oli grilli ja ruhtinaallisesti polttopuita. Mietin, että tehdäänköhän missään muussa maassa näin upeita paikkoja, jossa jopa polttopuut on katoksen alla kuivina - siitä vaan pökköä pesään! Makkarat täytyy vielä toistaiseksi olla kyllä omasta takaa.  Olisi kiva kuulla esimerkiksi amerikkalaisilta lukijoiltani, miltä tällainen paikka teistä tuntuu! Olen huomannut, että jostain syystä useampi amerikkalainen on viime viikkoina lueskellut blogiani. Hienoa!

Jatkoin matkaa. Aivan kesän näköiset pilvenhattarat siivittivät kuljeskeluani. Syyskuu on ollut meillä ihmeellisen lämmin. Niin oli kesä muutenkin kesäkuuta lukuun ottamatta. Luin juuri jostain, että on erittäin poikkeuksellista, että luonnonvesien lämpötilat ovat vielä syyskuussa lähteneet nousuun. Totta! Olen kotialtaassani seurannut samaa asiaa. Elokuun puolessa välissä kotialtaassani oli vain 14 astetta. Viime viikon alussa 18.5 astetta. Eli uintikauteni on jatkunut edelleen. Mahtavaa!

Rantakalliot on kyllä ihanat. Selviää samalla, miksi paikan nimi on punakalliot!

Kyykistelen kallioilla. Kaksi sudenkorentoa pörrää kallioiden pinnalla. Jos joku nyt tulisi paikalle, ihmetteleisi varmaan, miksi yksinäni kontin kalliolla... onneksi ketään ei näy! On muuten upea suojaväri korennolla. Ei paljon kalliosta erotu!

Muutoinkin on ihana katsella ihmisten naputtelemia nimimerkkejä kallion pinnassa. On ollut kiireettömiä ihmisiä, jotka niitä ovat naputelleet. Ihmisillä on näköjään samanlainen tarve edelleen jättää jokin jälki itsestään. Aivan kuin kivikauden ihmisillä. me vaan ei piirretä niitä eläimiä, vaan itsekeskeisemmin omia nimikirjaimiamme. Naurattaa. 

Jatkan kyyristetlyä. Tämä etualalla oleva lätäkkö ei ole merta, vaan syvänne, johon on satanut vettä. Kauniin sininen...

Katselen myös uimarannalle. Sielläkään ei näy ketään. Oikeastaan harmittaa, vaikka edelleen onkin ihana olla aivan yksin.  Mutta ilma on niin upea, että ihan hyvin olisi voinut joku olla uintireissulla. Uinti onnistuisi mainiosti ainakin vähän lyhyemmän aikaa. Kävelen rannan tuntumaan ja liotan pitkään kättäni vedessä.

Rannan kiviin ja kallioihin  iskee keveitä vaahtopäitä. Huumaannun näkymästä. Voisin toljottaa kuohuja vaikka loppumattomiin!

Rannan kaislat leinuvat myös kilpaa.Kaislojen väristä näkee jo syksyn saapuneen. 

Kuljeskelen  verkkaisesti. rannalla on myös useampia isoja irtolohkareita. Tulee lapsellinen into kavuta jonkin kiven päälle, mutta saan onneksi hillittyä itseni. 

Hymyilyttää samalla lapsenlapsen sanat, kun hän kertoi aiemmin katselleensa kotipihassaan puita ja kuinka yhtäkkiä  "ainakin sata koivunlehteä vain tippui  puusta alas." Totean, että onkin niin ihmeellistä, että ensin keväällä koivu näkee ison vaivan kasvattaa uudet lehdet ja kuinka ne hetken ovat kukoistuksessa irrotakseen sitten syksyllä pois puusta. 

Opettaja minussa herää henkiin ja selitän, kuinka puukin valmistautuu talveen. Talvella maa on jäässä, on kylmä ja lehtipuu ei kykene saamaan ravinteita eikä valoa tai lämpöä. Siksi lehtipuut varisuttavat lehtensä pois.   Olen iloinen, että pojalla  on ollut aikaa nähdä lehtien tippuvan. Vasta eilen juttelin erkkaystäväni kanssa, joka totesi, että on niin surullista, että nykyajan ihmisillä ei enää ole aikaa seurata, kuinka tuuli värisyttää puiden lehtiä. Niinhän se on. 

Lopulta on aika lähteä kohti kotia. Kävelen ajatuksissani pitkin metsäpolkua. Metsä ja meri olivat minulle tänään hyviä. Tarvitsin juuri tätä!

Blogihaaste "Kesän jälkipyykkiä"

Kokkolassa ja muutoinkin rannikkoseudulla venetsialaiset on kesän loppuhuipennus - mökkikauden grande finale;  tulien, lyhtyjen ja ilotulituksen räiskintää versus  tyynenä meren aaltojen taakse  laskeutuvan auringon vaipuilun ihastelua. Itse olen viettänyt viikonlopun   rauhallisesti kotosalla. Kirjoitellen kirjaa ja poimien omenia. Aika palauttavaa.  Tarvitsen vauhdikkaan työni vastapainoksi aina välillä juuri tällaista rauhaa. 

Venetsialaisten kunniaksi  kuitenkin syntyi tämä pieni blogihaaste, jossa sukeltelen menneen kesän muistoihin ja tunnelmiin lempeän linssin läpi. Uskokaa tai älkää, mutta teetätin blogikysymykset tekoälyllä. Pyysin haasteeseen jotain venetsialaisiin liittyvää ja kysymyksiä kesän loppumisesta blogiini henkeen perustuen.:))

Oppilaani kysyvät usein, milloin alkaa syksy. He saattavat inttää heti koulun alettua, onko nyt syksy vai onko nyt kesä.  Sanoppa siinä sitten, etten oikein tiedä. Se vastaus ei vaan kelpaa. Olen yrittänyt vastailla, ettei syksy saavu tietyllä kellonlyömällä. On myös sanat alkusyksy, loppukesä. Sanat, jotka syleilevät toisiaan salamyhkäisesti. Siksi syksyn alkaminen onkin  vähän kuin veteen piirretty viiva. Vanha kansa taas määritti syksyn alkavaksi Perttelin päivästä (24.8.). Perttelin päivän jälkeen "Ei lopu halla halmehesta eikä kaste metsän kainalosta. "

1.Venetsialaistunnelmat: Onko sinulla jokin perinne tai muisto venetsialaisista, joka nousee mieleen. 

Voi, niitä on paljonkin. Lapsuusseudullani kesäkauden päättämistä ei vietetty samalla volyymillä kuin Kokkolassa. Siksi muistot liittyvät vasta aikuisuuteeni, tai oikeammin jostain syystä vasta niihin vuosiin, kun minulla on ollut lapsia. 

Tietysti vuosiin mahtuu monenlaista ja joinakin vuosina olen nautiskellen yksikseni kierrellyt kuvaamassa ympäri Kokkolaa;  sen  hämärtyvää iltaa ja ulkotulia. Mutta me ollaan perheenä myös vietetty lukemattomia venetsialaisia mökkeillen, vaikkei meillä omaa kesämökkiä ole ollut enää vuosikymmeniin. Mökkivenetsialaisista on vietetty Helluskarin kallioisilla rannoilla aivan luonnon keskellä. Mökkeily kuului joka kesä ja syksy kuvioihin, kun lapset olivat pienempiä. 

Aika usein vietettiin venetsialaisia oman perheen kesken, mutta toisinaan oli mukana myös siskoni perhe. Ne oli niitä ihania vuosia, kun lapset olivat kymmenen molemmin puolin ja poikien menojalka ei vielä vipattanut iltariennoille mihinkään suuntaan. :))  Tietysti oli rätinää ja räiskettä, kun lapset hinkuivat raketteja. Oli myös hyvää ruokaa, yhdessä oloa, oleskelua, saunomista, veneilyä, onkimista ja upeita merimaisemia. Niitä viipyileviä hetkiä  kaipaan oikeastaan eniten. Kiirreettömyyttä, luonnon rauhaa. Mutta jännä juttu, että mitään yhtä erityistä muistoa noilta vuosilta ei nouse mieleen näin äkkiseltään. Ne on kaikki yhteen niputettu otsikolla mökkeilyä ja venetsialaisia perheessäni. 

Ai juu, sentään yksi venetsialaisviikonloppu nousi nyt jostain mielen syövereistä esiin. Siitä täytyy olla jo yli kymmenen vuotta. Puolipukeisena saunan jälkeen huomasin kanahaukan aivan mökin pihassa. Säntäsin kuvailemaan sitä pitkät  housut nilkoissa, kun en halunnut missata hetkeä. Olin varmaan näky. Yhdet housut nyt sinne tai tänne. Lintu ei huomannut minua, vaikka olin tosi lähellä. Sen katse oli suuntautunut täysin rannan tuntumassa lojuneeseen kuolleeseen lokkiin. Huh, jälkikäteen vasta tajusin, että olisi voinut tulla rumaa jälkeä, jos se olisi syöksynytkin päin minua. Jännää, mitkä jutut jäävät milloinkin mieleen! No, kuvat sain kuitenkin otettua ja vasta sen jälkeen nostin housut nilkoista kunnolla ylleni. Asiat pitää aina ymmärtää asettaa tärkeysjärjestykseen!:)

2.Kesän jäljet: Mikä oli menneen kesän ikimuistoisin hetki ja löysitkö uuden lempipaikan Kokkolasta tai lähiseudulta?

Tuskin löysin mitään uutta paikkaa Kokkolasta, koska olen kalunnut tätä seutua ees ja taas jo vuosikymmeniä etenkin blogityöskentelyn vuoksi. Mutta kyllähän luonto on aina luonto. Siihen ei voi kyllästyä, koska se on kaiken aikaa muuntautuva. Tänä kesänä olen toisaalta valokuvannut luontoa tai ympäristöäni poikkeuksellisen vähän. 

Siksi valitaanpa tähän nyt ihan tietoisesti vähän toisenlainen juttu. Hoidin pojanpoikaa kesällä aika pitkän pätkän. Poika harrastaa jalkkista ja  päiviin sisältyi myös kuskailua jalkkistreeneihin sun muihin. Hassua jotenkin, että omien poikieni aikana en notkunut jalkapallotreeneissä, mutta se tuli nyt sitten tällä "toisella kierroksella" elämääni mukaan. 

Olen seurannut pelejä ja pelaamista aika mielenkiintoisesta näkökulmasta. Siis siitä, miten tällaista isoa poikaporukkaa ohjataan ja valmennetaan. Olen ollut vaikuttunut ja saanut myös lisää näkökulmia omiin liikunnantunteihini ja yhdessä tekemiseen! Ihan parasta seurata kentän laidalta yhdessä tekemistä, pelin iloa. Ja sitten taas toisaalta juuri ne hetket, kun oma pikkuinen toimii joukkueenjohtajana ylpeydestä lähes haljeten tai tekee maalin tai juuri hänelle ojennetaan se Fair Play-kortti. Kyllä minun vaan piti tämäkin vielä saada kokea!

3. Historia & museot: Kävitkö kesällä jossakin museossa tai historiallisessa kohteessa, joka teki erityisen vaikutuksen? Onko sinulla jokin Kokkolan historiaan liittyvä tarina tai yksityiskohta, joka kiehtoi sinua kesän aikana?

Saako nauraa? En käynyt yhdessäkään uudessa museossa, mutta tavallaan kuitenkin kävin. Jopa itsellenikin yllätykseksi ajauduin keväällä Kaarlelan kotiseutumuseon johtokuntaan. Kieltämättä aika outo valinta, kun museo on perinteikkästi ruotsinkielinen ja minä olen ainukainen, joka  edustaa suomeksi. Mutta taas toisaalta, kun kerroin koulussa kollegoilleni, mihin olen pääni pistänyt, sain osakseni hyväntuulista naurua ja kommentointia, että sehän on sinulle täydellinen paikka, sinne kuulutkin. Sanotaan näin, että itse en olisi koskaan, ikinä osannut sinne hakeutua, vaikka paikka onkin ollut jo kauan minulle rakas. Mutta uskon, että tämä oli näin tarkoitettu!

Kesän aikana olen parina päivänä jopa leikkinyt museo-opasta  muutamia tunteja ja viehättynyt kovasti siitä hommasta. Joskus aiemmin haaveilin, että ryhtyisin kesäisin esimerkiksi kirkko-oppaaksi, mutta kyllä tämä taitaa sittenkin viedä voiton. Koska olen täydellisyyden tavoittelija, huomaan tässäkin oman vajavaisuuteni. Haluaisin hallita kaiken kerralla. Mutta historia jos mikä on lajina sellainen, että se vaatii aikaa, aikaa...hyvää  maltillisuuden kasvatusta minulle!

Olen viehättynyt tänä kesänä  erityisesti tarinankerronnasta ja kansanmusiikista - taas kerran! Huomaan, kuinka sellainen, jos mikä uppoaa  ihmisiin, jotka etsivät kenties itseään ja juuriaan. Ehkä tämä oma aikamme on valmis ja avoin taas kaikelle tällaiselle. Ainakin ajatuksissani olen tarinoita itsekin taas rakennellut. Paikallishistoria, jos mikä saa minut liekkeihin. Tarinoiden eteen kaivamiseksi tarvitaan ehkä jokin pieni esine tai asia, josta se tarina sitten kasvattaa siivet ja on valmis nousemaan uuteen liekkiin. Vain näin museokin herää henkiin. 

Olen myös tutustunut kiinnostaviin ihmisiin museoon kurkistuksen myötä. Huomaan, että saan samanhenkisistä ihmisistä voimaa.  Olen siitä enemmän kuin iloinen! Ajattelen näin, että kun olen muualta kotoisin, enkä ole vuosikymmeniin enää pystynyt tutkimaan lapsuuskotiseutuani niin tarkkaan, kuin oisin halunnut, niin olen tarvinnut tämän tutkimusmatkan Kokkolaan juurtuakseni tänne. Olen mielestäni onnistunut! Uskoakseni tiedän  Kokkolan seudun historiasta paljon enemmän kuin keskiverto, alkuperäinen kokkolalainen!

Museossa oppaana toimiessani viimeksi eräs 8-vuotias tyttö katsoi kauan ylisänkyä, joka on museon päärakennuksessa. Sitten hän kysyi, miten tuonne ylös pääsi nukkumaan ja miten hän ikinä olisi pysynyt sängyssä, eikä tippunut sieltä keskellä yötä. Taas lapsen silmin asiat näkee niin eri näkövinkkelistä. Totta tosiaan. Ei tikkaita eikä laitaa sängyssä! Ja taisi itse sänkykin olla kaposempaa ja lyhyempää mallia, kuin nykyään. 

4. Kotoilu & kasvatus: Mikä toi tänä kesänä iloa kodin ja arjen pienissä hetkissä? Opitko uutta lapsita tai nuorilta tai kasvatuksen näkökulmasta?

Kotoilin tosiaan lähes koko kesän. Hoidin pojanpoikaa viikkokausia arkisin. Minulla ei oikein ole pokkaa, että itse lomailen koko kesän ja lapsi joutuisi  olemaan paikassa jos toisessakin, kun vanhempansa ovat töissä. Tämä on meille paras ratkaisu ja nyt huomaan, että poikakin osasi sitä oikeastaan ensimmäistä kertaa jo arvostaa. Viimeksi kouluun kuskatessa hän tiesi, ettemme vähään aikaan näkisi toisiamme. Liikutuin, kun hän ovea kiinni laittaessaan katsoi  vielä ovenraosta minua päin ja kysyi "Fammu, kuinka monta yötä menee, että taas näämme toisemme?" Se oli minulle paras korvaus kesätyöstäni. 

Pidän myös siitä, että näin minulla - boheemilla yöeläjällä - pysyy säntillinen aikataulu elämässäni. Koska olen aamu-uninen, olen itse toivonut, että poika tulee minulle jo  loppuillasta ja nukkuu meillä yön. Näin minun ei tarvitse vääntäytyä ylös ennen aamuseiskaa ja samoin poika saa nukkua niin pitkään kuin milloinkin lystää. Poika sanoikin minulle joku aamu herätessään, että on ihan parasta, kun meillä ei ole oikein koskaan kiire mihinkään...Tämä on ollut minullekin iso oivallus - lapsikin arvostaa enempi yhdessäoloa ja hetkiä.  Läsnä oleminen ja lapsen näkeminen oikeastaan riittää. 

Ihan parhautta oli myös tämä kesä sen vuoksi, että poika oli talvella oppinut uimaan ja nyt asuimme lähes koko kesän  uima-altaassamme. Hän ui jo todella hyvin!  Olen myös aika onnenpekka, että vanhempansa uskovat ja luottavat pojan minun hoitooni. Tätä ei pidä pitää itsestäänselvyytenä!

Ja onhan se jopa vähän huvittavaa, että kun poika perheineen loppukesästä lähti lomailemaan, he pyysivät minua mukaan.  En koe lapsenhoitoa lainkaan työnä, ennemminkin elämäntapana. Vietimme aivan ihanan loman Virossa - viisi vuorokautta kylpylässä lilluen. Ihanaa, että ikä ei tule vastaan. Päinvastoin, ehkä tämä on minulle se tapa, että pysyn nuorekkaana. 

5a. Luovuus: Loitko  kesällä jotakin uutta: kirjoitit, kuvasit, rakensit, maalasit tai kenties vain annoit ajatusten virrata?

Luova puoleni minussa herää aina henkiin, kun olen rentoutuneessa mielentilassa. Siihen ei aina edes viikonloppu riitä, mutta kesäisin, ahh, silloin! Tänä kesänä olen kirjoittanut  edelleen keskeneräistä kirjaani paljon. Ensimmäisen kerran vuosiin koin myös jonkinlaisen flow-tilan ja sain parin viikon aikana kirjoitettua valmista, muokattua tekstiä useamman kymmentä sivua. Koska kirjani aihe on ajanjakso Suomen sodasta nälkävuosiin, vaatii tarinan kirjoittaminen myös valtavasti esityöskentelyä ja uppoutumista Suomen historiaan.  Hyvässä kirjassa täytyy myös tarinan ulkoiset puitteet lause lauseelta olla loppuun asti hiotut ja todenmukaiset. 

Koska kirjan kirjoittaminen todellakin käy työstä, en pidä sen kanssa kiirettä. On vielä paljon asioita, joita täytyy tehdä ensin taustatyönä, jotta  sitä voi jatkaa eteenpäin. Olen niin onnellinen, että minulla on kirjalleni oikokukijana luotettava sukututkija, ystäväni, joka pähkäilee ja etsii kanssani asioita ja  saan häneltä myös rehellistä palautetta kirjoittamastani. Näin pystyn kirjoittaessani jo muokkaamaan tekstiä kriittisen palautteen mukaisesti. 

Blogin kirjoittaminen verrattuna kirjan kirjoittamiseen on tyystin erilaista. Vaikka siihenkin saa uppoamaan aikaa, en juuri bloggaillessa mieti, mitä kirjoitan.Tai en hio tekstejäni.  Etenkin tällainen omasta elämästä nouseva kirjoitus on iisi, sormet vain näppikselle laulamaan. Historiatekstit haastavat täälläkin eniten. Minullahan on edelleen - 14 blogivuoden jälkeen - perimmäinen tarve ja tavoite kirjoittaa vain itselleni. Pidän siitä, että blogissa tekstit säilyvät siististi, eivätkä ole rutussa jossain pöytälaatikossa. Ajattelen niin, että jos näitä joku muu intoutuu lukemaan, niin hyvä niin. Mutta mikä upeinta, niin tässä kuussa olen tehnyt uuden lukijaennätyksen. Edellinen oli päälle 11000/kuukausi, elokuussa 2025 lukijoita on ollut  hulppeat 22142! Olen vähän ihmeissäni!

Kirjani tiimoilta olen tänä kesänä tehnyt useampia pieniä tutkimusmatkoja Isojoelle, Kristiinankaupunkiin ja Merikarvialle, joihin kirja sijoittuu. Sekin on tässä kirjoittaessa haaste, että kohteisiin ei pysty tuosta noin vaan menemään, vaan se vaatii aina matkustamista. Olen myös tosi onnellinen siitä, että näiden matkojen myötä äiti on saanut matkata kanssani hänen sukunsa maille. Äitini jaksaa ihmetellä, mistä löydän kaikki kohteet, mihin milloinkin sukellan. :) Tämä on siis taas tätä, ettei tiedä, onko parempaa etsiminen vai löytämisen ilo!

Kirjaprojektin myötä olen tietysti myös valokuvannut paljon seutuja ja kohteita, joihin kirjan aihepiirit liittyvät. Toki myös bloggailua varten on tullut näpsittyä kuva poikineen.

5.b.Luovuus: Jos saisit tehdä yhden luovan projektin Kokkolan venetsialaisista, mikä se olisi?

Kääk, mikä kysymys. Tätä olisi ehdottomasti pitänyt saada miettiä pidempään. Mutta ihan ekana nyt tulee mieleen, että olisi ollut yhteisöllinen työpaja, jossa ihmiset olisivat saaneet käydä tekemässä perinteisiä lyhtyjä, joilla olisi sitten voinut koristaa vaikka Seitsemän sillan tienvartta tai jotain muuta näkyvää paikkaa. Alkuperäisissä venetsialaisissahan oli tärkeintä juuri juhlavalaistus, joka oli itse tehtyä. Esimerkiksi peltipurkkeihin laitettiin räsykankaita ja valopetroolia, jotka sitten sytytettiin. Ja heh, seuraavana aamuna sitten kaikki talkoisiin, jotta purnukat eivät jäisi luonnon harteille. 

Toisaalta olisi upeaa tehdä myös muutama kuvallinen haastattelu  tai video ihmisten mökkeilystä nimen omaan venetsialaisiin liittyen. Tässäpä pala purtavaa tuleviksi vuosiksi!:)