Vaalipäivänä

Tammikuun kahdeskymmeneskahdeksas. Isoisäni isän syntymäpäivä. Myös Suomen ensimmäisen presidentin, K.J. Ståhlbergin syntymäpäivä.  Kallen ja Kaarlon nimipäivä. Sata vuotta  Suomen sisällissodan alkuhetkistä. Presidentinvaalit, tänään. 

Itsenäisyytemme aikana Suomella on ollut 12 presidenttiä. Ennen  äänestämään lähtemistä surffailen netissä. Löydän mielenkiintoisen sivuston, jossa esitellään kaikki 12 presidenttiämme Kiinnostava katsaus samalla Suomen 100-vuotiseen historiaan.

                        

Intoudun etsimään lisää tietoa äänestykseni tueksi. Haluan vähän erilaisen näkökulman presidenttiyteen, sillä tällä kertaa tiedän aika varmasti, ketä tulen äänestämään. Löydänkin mielenkiintoisen blogin, jossa miesbloggari, vuoden 2016 suosituimman blogin tittelin saanut ja jopa vuoden graafikoksi aikoinaan valittu, Kasper Strömman ruotii presidenttiehdokkaiden nettisivut. Tämä oli hauska!

Uppoudun lisäksi etsimään tietoja ehdokkaiden entisistä ja nykyisistä heiloista ja puolisoista. Onpas kirjavaa taustaa! Presidentin puolison osa on mielenkiintoinen, koska heille  tietty status osittain lankeaa pakosta. Palkkaa tästä  edustustyöstä heille ei makseta, vaikka oma elämä tuleekin  heitettyä aika lailla likoon. Kun katselee aikaisempien presidenttien puolisoiden taustoja, sieltä löytyy uskomattoman yllättäviä juttuja. Kyllä  ovat  puolisotkin olleet kovin yhteiskunnallsia vaikuttajia. 

Yllä: Kuva vuodelta 2012, kun  silloinen tuore presidenttipari käväisi virallisella vierailulla Kokkolassa. 

Hurautan auton käyntiin. Vain kerran elämässäni olen äänestänyt ennakkoon. Jotenkin itse vaalipäivä luo äänestämiselle arvokkaammat puitteet. Oma äänestyspaikkani on koulu. Niin kuin aika monella suomalaisella. Auto kaartaa pihalle. Kaivan käsilaukusta  esille postissa saapuneen ilmoituskortin. Kun nousen autosta,  näen pihan lipputangossa siniristilipun. Ei tuule, joten se lepää tällä kertaa  ylväänä  korkeuksissaan valkeassa pakkassäässä. 

                                 

Koulun pihan parkkirivi on täynnä autoja. Oma auto löytää paikan aivan oven vierestä. Kävelen pääovea kohti ja samaan aikan viisi jo äänestänyttä kävelee vastaani. 

Vaalipaikkani on  liikuntasali, jossa olen joskus tehnyt töitäkin. Kuvaaminen ei kuulu vaalietikettiin, joten en kuvaa edes  tyhjää lippuani, vaikka se  helposti onnistuisikin.  Haluan säilyttää osan  arvokasta vaalisalaisuuden kunnioitusta.

Itse salissa olen ainukainen äänestäjä siippani kanssa. Ei tarvitse jonottaa. Lyijykynä vaalikopissa  on terävä ja numero  piirtyy kauniisti sille varattuun tilaan.  Kävelen pois  ruskeasta kopista. Kengät kopisevat lakatulla salin  lattialla.  Leimautan lappuseni. Kurkottelen kohti vaaliuurnaa, jonka päällyspaperi tömähtää omaan vaalilippuuni. Mies  uurnan takana sanoo "oho", mutta homma sujuu muuten oikein mallikkaasti. Tämä hetki tuntuu aina arvokaalta. 

Velvollisuus suoritettu!

Äänestyspaikalta pois ajaessa pyydän siippaa  toviksi pysäyttämään auton. -Otan vielä kuvan ehdokkaiden rivistöstä blogiini, selitän. -Ja haluan samaan kuvaan Suomen lipunkin...

Sen saankin ja ajattelen zoomata seuraavia kuvia vähän lähemmäksi. Siippa avaa samassa  auton ikkunan ja huikkaa, että kuviahan puuttuu! No niinpä! Pikainen laskutoimitus osoittaa, että näitähän onkin vain kuusi. Vähän harmitaa, kun olisi ollut kiva saada kuvaan koko rivistö. Mutta joku on katsonut asiakseen olla nokkela...

Haatainen ja Niinistö on poljettu  kasaksi  paperia maahan:/ No, kestän tämän ja  lähden kotiin valmistautumaan illan vaaliohjelmaan.

Hyvää vaali-iltaa kaikille!

Koulupinnaaja jalkapuussa

On mielenkiintoista suhteuttaa ajatuksia koulumaailmasta ennen ja nyt. Usein siunaillaan, että koulumaailma on nykyään melkoinen verrattuna entisaikoihin, mutta onko se  sittenkään niin?  Vai mitä olette mieltä näistä:

Kokkolan pedagogiossa (rakennettu 1696) eli koulutalossa  oli opettajana vuosina 1660-1668  Uudessakaarlepyyssä syntynyt koulumestari Kasper Markusson Neostadius. Hän ei ollut koulun ensimmäinen opettaja, mutta varhaisin, josta on jäänyt jälkeen tallennettua tietoa. Neostadiuksen nimi tulee tuomiokirjojen merkinnöissä vastaan useita kertoja. Yleensä syytösten motiivina oli se, että Neostadius käsitteli oppilaitaan liian kovakouraisesti. Koulukurihan oli muutoinkin tuolloin hyvin ankaraa, joten voi vain kuvitella mitä se on ollut silloin, kun se on mainittu liian kovakouraiseksi...

Oppilaita rangaistiin pienimmistäkin rikkomuksista, jopa ruumiillisin kurituksin. Kaikki rangaistukset tapahtuivat julkisesti, joten ei ollut harvinaista, että vitsaa annettiin luokassa paljaalle ruumiille, kun läksyä ei osattu. Oli näet tapana, että opettaja antoi ensin oppilaalle tehtävän, jonka hän palasi lukemaan paikalleen. Kun oppilas oletti osaavansa läksyn, hän meni opettajan luokse kuulusteltavaksi. Ellei oppilas osannut läksyään, annettiin heti selkään tai vaihtohtoisesti nappaistiin sormille. Siinä taisi huutaa sekä oppilas että opettaja.  Myös puutteellisesta käsityskyvystä rangaistiin. Oppilas otti yleensä rangaistuksen vastaan kovaäänisesti valittaen.

Aina eivät oppilaiden vanhemmatkaan olleet rangaistuksista yksimielisiä. Myös viranomaiset joutuivat riitoja selvittelemään. Vuonna 1663 Olof Matssonin (vai Mårtenssonin -en pääse eri lähteistä yksimielisyyteen...) poika jäi kiinni koulupinnauksesta. Koulumestari Neostadiuksen kerrottiin lyöneen ja potkineen poikaa ja vieneen lopulta jalkapuuhun.  Oikeuden edessä myöhemmin Kasper Neonstadius kertoi Olof Mattssonin vaimonsa kanssa tunkeutuneen aseistautuneena - puukoin ja kirvein - kouluun. Heidän tarkoituksenaan oli ollut vapauttaa poikansa jalkapuusta. Oikeus määräsi vanhemmat ruoskittaviksi. Olisin ehkä halunnut olla kärpäsenä katossa...

Yllä: jalkapuu, jota säilytetään Kaarlelan kotiseutumuseossa. Tämä kyseinen jalkapuu tosin on ollut käytössä Kaarlelan kirkossa. 

Neostadiuksen seuraajaksi valittiin Jaakko Laxenius viimeistään vuonna 1671. Eipä hänenkään aikana vältytty kiivailta kohtauksilta. Kerran Laxeniuksen aikana kaksi koulupoikaa jätti tulematta kouluun. Pojat olivat koulumestarin mielestään laiskureita ja Laxenius määräsi kaksi teinipoikaa noutamaan heidät kouluun. Toisella kerralla puolestaan koulusaliin tunkeutui nuorukaisia. He kertoivat etsivänsä kadonneita köydenpunojan työkaluja, mutta itse asiassa hyökkäsivätkin koulupoikien kimppuun lyöden ja iskien heitä. Tässä tapauksessa tunkeutujat tuomittiin jalkapuuhun. 

Ylioppilas, studiosus Kustaa Snabb, syntyperäinen kaupunkilainen, valittiin ensin kouluapulaiseksi ja sittemmin pedagogiksi kouluun 1698. Mutta hänkään ei ilmeisesti ollut suuressa huudossa. Jo 1700 valitettiin koulun olevan tyhjä ja kaupungin koululaisten ja muunkin nuorison juoksentelevan kaduilla öin ja päivin samalla häiriten matkustavaisia ja muitakin kulkijoita " vimmallaan ja kepposillaan." Maistraattti varoitti tästä vanhempia, mutta myös Snabb kutsuttiin kuultavaksi. Snabbia kehotettiin pitämään koulupojat tarpeellisessa kurissa. Jalkapuu tuntuu olleen perusrangaistus moneen asiaan myös Snabbin aikana. Vuonna 1709 nimittäin maistraatti uhkasi vanhempia, että kirkonvahtimestari panisi jalkapuuhun sellaiset pojat, jotka eivät käyneet koulua, mutta siitä huolimatta tunkeutuivat kirkossa koulun penkkiin istumaan. 

Koulu sai apuopettajaksi vuonna 1691 Johannes "Juhana" Falanderin. Hänen aikanaan lähetettiin kaksi poikaa noutamaan kouluun erästä laiskuria. Kävikin niin, että pojat saivat tästä hommasta lopulta kirouksia osakseen. Yksi isä päätti ottaa pojan pois koulusta, koska hänen mielestään poikaansa oli kuritettu liian kovasti. Oikeusjuttuhan siitä kehkeytyi ja Falander totesi oikeuden edessä, että poikaa täytyi kurittaa, koska hän vain harvoin osasi läksynsä ja oli lisäksi huonotapainen. Isähän tästäkin joutui tuomiolle - hänet tuomittiin varoitukseksi sekä itselleen että muille toistaiseksi kaupungin vankilaan.

LÄHTEET:

Koulu ja opettajat. Kokkolan kaupungin historia, osat 1-2, s. 161-165. 

Neostadius, Casparus Marci (1636–1679). Turun hiippakunnan paimenmuisto 1636-1679). Biografiakeskus. [https://kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/henkilo/1783] Luettu 10.12.2017.

Ole kunnolla tai pyöveli tulee. Yle uutiset. [https://yle.fi/uutiset/3-6161658] Luettu 10.12.2017. 

Vanha pedagogio yhä paikallaan (Kokkolan koulujen historiaa 1). Annikki Wiirilinna. Keskipohjanmaa 14.3.1970. [https://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/vanha_pedagogio_yha_paikallaan/] Luettu 10.12.2017. 

Harrbådan neitoa katsomassa

Blogin kautta olen saanut elää monta hienoa hetkeä. Niin kävi taas! Sähköpostiini kilahti viime kesänä maili tuiki tuntemattomalta. Mies, Manu Kerola, oli etsinyt netistä tietoja Harrbådan neidosta ja kummitustarinoista. Siinä yhteydessä hän oli löytänyt myös blogini, johon olin vuosia aikaisemmin kirjoitellut Harrbodan legendoista.

                      

Mies kertoi harrastavansa lyhytelokuvien tekoa amatööripohjalta ja hänellä oli haaveenaan kuvata kaitafilmille mustavalkoinen mykkäelokuva Harrbådan kummitustarinoista. Eräs näistä blogissani olleista tarinoista oli kiinnostanut Kerolaa kovin ja hän kyselikin siitä minulta taustatietoja. Teksti oli lyhykäisyydessään tällainen:

”Olen kuullut myös kerrottavan, kuinka seurue olisi ollut matkalla Ykspihlajasta kaupunkiin. Seurueeseen kuului miehiä ja yksi nainen. Tarina kertoo, että yhtäkkiä nainen katosi. Kerrotaan, että miehet olisivat surmanneet naisen ja haudanneet hänet alueelle. Selvännäkijä oli kuuleman mukaan nähnyt kahvinporoista meren pohjalla makaavan neidon.” 

Näin pienestä tekstistä voi luoda näköjään vaikka mitä! Vaihdoimme Manun kanssa maileja useampaan otteeseen. Hänen ideansa oli hyvä. Etenkin kun tietää, että    nimenomaan Harrbådan neidosta kertova blogikirjoitukseni on kautta aikain luetuin tekstini. Lukijoita sillä on vähän alle 7000 tällä hetkellä! Eli mysteeritarinat kiinnostavat -miksei siis myös elokuvana...

Ihailen ja pidän ihmisistä, jotka lähtevät toteuttamaan rohkeasti omia intohimojaan ja unelmiaan. Ei lyhytelokuvien tekokaan ihan jokapojan harrastus ole...Manu kertoi, että hullaantui elokuviin nuorukaisena opiskellessaan Kokkolassa. Ja kun opiskelijabudjetti tuppaa olemaan mikä on, keksi Manu, että elokuvia saa katsottavaksi ihan ilmaiseksi kaupunginkirjastosta. Ja mitä sieltä ei löydy, voi aina esittää hankittavaksi. Niin, jos joku ihmettelee, miksi Kokkolan kaupunginkirjastossa on hulppea kokoelma Kaurismäen veljesten elokuvia, voi sormella varmaankin osoittaa Manua.:)

Kuinka elokuviin sitten hurahtaa niin, että niitä lähtee itse kuvaamaan ja ohjaamaan? Kokkola on siitä upea kaupunki, että elämme täällä melkoisessa kulttuuricoktailissa. Jokaiseen genreen löytyy omat taitajansa. Elokuva-alalla Manu sai lisäkipinää kokkolalaislähtöisen Juho Kuosmasen lyhytelokuvista. Ei ihan huono esikuvaksi tällainen Cannesin elokuvajuhlillakin voittanut!:)))

Manun kuvausprojekti sai niin sanotusti vettä myllyyn loppukesästä, kun kävi ilmeiseksi, että Harrbådan lähistölle on nousemassa loppusyksystä useampi tuulimylly, jotka tulevat valmistuttuaan muuttamaan maisemakuvaa lähtemättömästi. Harrbådan lisäksi Manu halusi tallentaa elokuvaan ainutlaatuista suomalaista sielunmaisemaa. Sitä löytyikin keskioluen kera tarjoilemaan kannuslainen Annelin Kahvi-baari, jonka uniikki miljöö, maisema ja tunnelma lienee jo muutaman vuoden kuluttua historiaa -nyt sen pystyi vielä tallentamaan!

                                                          Kuva yllä: Minna Koivula

Harrastelijapohjalta kun tehdään kuvauksia, ei budjetti ole suuren suuri ja siksi kaikki otot piti saada purkkiin yhden päivän aikana. Se toi kuvauksille ja näyttelijöille haastetta ja vaati luonnon armoille heittäytymistä. Kun aamuyöstä ikkunasta katsoessa tuulee ja vettä vihmoo, saattaa kuvaajan mieleen hiipiä pieni ahdistus. Helpomminkin voisi päivänsä viettää. Kaikesta huolimatta kuvauspäivä onnistui hyvin, vaikka keliolosuhteet olivat haastavat vesipisaroineen. Itse asiassa syksy vuodenaikana oli mielestäni juuri täydellinen tähän elokuvaan. Elokuvaa kuvattiin kaikkiaan kolmessa paikassa; Harrbådassa, Ykspihlajassa Lahdenperässä ja Kannuksen Kahvi-baarissa. 

Lyhytelokuvaan valittu kuvausformaatti - 8-millinen, mustavalkofilmille vanhalla kaitafilmikameralla kuvattu otos on nykyään hintava ja harvinainen formaatti. Kuvaukset oli siksi pakko suunnitella hyvin etukäteen ja tähän projektiin Manu teki myös kuvakäsikirjoituksen. Kuvausten jälkeen oli tietysti edessä filmin leikkaus. Tuotettu filmi lähetettiin Englantiin asti kehitettäviksi ja se saapui puolentoista kuukauden kuluttua valmiina kuvaajalle. Siinä vaiheessa Manu pääsi esikatselemaan jo tehtyä ja sai todeta, että kuvaukset olivat kuin olivatkin onnistuneet. 

Manua kiehtoo mykkäelokuvissa dialogittomuus. Se tarjoaa kuvalle suuren roolin. Myös musiikin osuus on mykkäelokuvassa huomattava. Teos syntyy Kerolan mukaan musiikin ja kuvan yhteisestä liitosta. Se on se mykkäelokuvan juju. Jazzmuusikko, vibrafonisti Ilkka Uksila löytyi Kerolan elokuvan musiikin tekijäksi Karkkilan Kino Iglu- elokuvafestivaalien kautta. Uksila kiinnostui välittömästi produktiosta Kerolan sitä ehdotettua. 

Ja niin tuli hetki, kun sain kutsun Manun lyhytelokuvan tammikuiseen ensi-iltaan. Se toteutui Keski-Pohjanmaan konservatorion suuressa salissa 12.1.2018. Ja kuinka ollakaan- katsomo oli täynnä kiinnostunutta yleisöä!

Vaikka puhutaan ensi-illasta, ei se tässä tapauksesssa vielä tarkoittanut ihan lopullisesti valmista tekelettä. Nimittäin vasta ensi-illassa tallennettiin musiikki ja se liitetään ensi-illan jälkeen elokuvan ääniraidaksi. Siksi Kerolan harras toive olikin, ettei kenenkään kuulijan kännykkä riehaantuisi soittamaan Säkkijärven polkkaa äänityksen aikana. Luojan kiitos ei riehaantunut!

Täytyy todeta, että kokkolalaisen silmin aihevalinta on upea. Tässähän olisi ainesta Kokkolalle vaikka mainokseksi ja alkufanfaariksi monenlaiseen tilaisuuteen. Kymmenminuuttinen johdatuksena keskipohjalaiseen mystiikkaan... Eräänlainen kulttuuriteko - ja hieno sellainen - tällaisen vanhan tarinan tallentaminen uuteen muotoon. 

Elokuvan juoni kaikessa lyhykäisyydessään menee niin, että alussa istuskellaan Kahvi-baarissa, jossa tuopit täyttyvät oluesta. Selvännäkijä käy kauppaamassa kuppilassa jutusteleville satamajätkälle ja merimiehelle ennustuksiaan, mutta miehet kieltäytyvät. Merimies kertoo olevansa jo  huomenna lähdössä merille.

Kun Anneli sulkee kuppilansa, käy jätkien tie ovien ulkopuolelle. Viinaa tekisi vielä mieli ja samassa porraspäässä nojaileva valkeamekkoinen neito vinkkaakin miehille tietävänsä, että juominkeja voisi löytyä ostettavaksi Harrbådan suunnalta. Siispä sinne. Neito vie äijät mukaansa veneelleen ja niin matka alkaa. Tässä vaiheessa erityisesti syksy vuodenaikana nostaa päätään erinomaisena kuvausajankohtana merikaislojen hulmutessa tuulten myötäileminä. Kaunista ja myös jännitystä luovaa.

                                                      Kuva yllä: Minna Koivula

Vene vedetään rantaan. Neito jää veneen keulaan odottelemaan, kun miehet lähtevät pullonhankintaan. Ja niin vain löytyy lähistöltä kalastajaukko, jolla on jemmoissaan pari pulloa kirkasta. Tavara vaihtaa omistajaa ja kaikki vaikuttavat tyytyväisiltä. Meripojat palaavat soutuveneen ja neidon luokse ja niin lähdetään jälleen tupakka huulilla soutamaan. Viinan noustessa päähän äityy pientä riidanpoikasta miesten kesken ja vene keikkuu vaarallisesti käsirysyn keskellä. 

                                  Kuva yllä: Minna Koivula

Vain hetkeä myöhemmin neito on kadonnut. Meripojat päättävät palata rantaan ja sinne he hetkeksi sammahtavatkin rantahiekan suloiseen syleilyyn. Vaan missä on neito? 

                                        Kuva yllä: Minna Koivula

Äijät palaavat Kahvi-baariin kysymään selvännäkijältä povausta, minne neito on kadonnut. Eukko ennustaa kahvinporoista ja kertoo neidon makaavan meren pohjassa...Elokuva päättyy siihen, kun neito valkeine mekkoineen kahlaa salaperäisesti paljain jaloin eteenpäin Harrbådan rantavedessä...

                                                                      Kuva yllä: Minna Koivula. 

Mielestäni elokuva on hienosti onnistunut ja filmille on tallentunut Manun hakema näkemys mystisestä ja kiehtovasta tarinasta. Taustalla piirtyvä Harrbådan rähjäinen majakka yhdistää katsojan mielen selkeästi oikeaan paikkaan. Musiikin värit vaihtelevat hienosti tilanteiden muuttuessa. Alun baarin ilkamoivasta ja ilottelevasta viulu-lautaset-svengistä soudetaan seesteisessä tunnelmassa laineiden liplattaessa ja utuisen saksofonin puhaltaessa usvaa ilmoille. Merivesi läikehtii vibrafonin kilahdusten tavoin. Kun lähdetään pullonhankintareissun jälkeen uudestaan vesille, on musiikkikin vähän venyvää, niin kuin soutajien olemuskin. Bassollahan saadaan juuri sopivia äänikuvia tähän. Vähitellen musiikki on muuttunut mollivoittoiseksi. Siellä on kivoja sävelkulkuja, jotka johdattavat tarinaa mukaanaan eteenpäin. Taas kun palataan kuppilaan, löytyy myös alun ilkamoiva musiikki. Ja tarinan loppu haipuu poikkihuilun kimakkaan kahlailuun yhdessä rantavedessä loittonevan neidon kanssa. 

Lyhytelokuvalle Manu sai tukea työnantajaltaan Boliden Kokkolalta, Kokkolan kaupungilta sekä Keskipohjanmaa-säätiöltä. 

Lyhytelokuvan käsikirjoituksesta, ohjauksesta, kuvauksesta, leikkaamisesta sekä tuottamisesta on vastannut Manu Kerola. Harrbådan neidon roolissa toimi Hanni Rättö, merimiehen roolissa Antti Kerola, satamajätkänä Reijo Meri, selvännäkijänä Minna Koivula, kalastajana Reijo Pahkamäki ja baarinpitäjänä Anneli Vihanta. Musiikin elokuvaan on säveltänyt vihtiläinen Ilkka Uksila. Ensiesityksessä Ilkka Uksilan Film Ensemble vastasi musiikista live-säestyksellä mykkäelokuvien tapaan. Ilkka Uksila Ensemblessä soittivat Uksilan (vibrafoni, rummut) lisäksi Silva Kallionpää (viulu), Ilmari Rönkä (saksofoni, poikkihuilu) ja Joonas Tuuri (kontrabasso).

                          Kuva yllä: Manu Kerola

On ollut kiva ulkopuolisena, elokuvatekniikkaa sen paremmin tuntematta seurata, miten elokuva on edistynyt. Tämä oli hyvin mielenkiintoista. Eikä ollut yhtään hassumpaa ensi-illassa bongata blogistinkin nimi isolta näytöltä elokuvan lopuksi kiitoksen saaneiden listalta!:) Lienee elämäni ainut hetki, kun meikäläisen nimi komeilee elokuvassa:)))

Kiitos Manu tästä!👏👏👏 

LÄHTEET: Manu Kerola teki lyhytelokuvan Harrbådan linjaloiston tarinasta. KP24 uutiset. [https://www.kp24.fi/uutiset/525022/manu-kerola-teki-lyhytelokuvan-harrbadan-linjaloiston-tarinasta] Luettu 7.1.2017. 

Ois jospa ihmisellä ois joulu ainainen:/

No nyt saa joulunaika minun osaltani loppua. Tästä on tunnelmointi kaukana...Joulumaailma on tehnyt tepposet useampaan kertaan. Tunnen itseni täy-del-li-sek-si   tumpeloksi. Saavu, oi saavu, loppiainen, vai pitääkö tässä vielä vaikerrella Nuutin päivään saakka...Den trettonde Knut kastar julen ut, sanoo paikalliset asukit. Siippakin haluaa vielä pitää joulunajasta kiinni. Mulle kyllä riittäis jo...

Eräänä iltana olin yksin kotona. Olin tosi rentoutuneissa  loppuloman tunnelmissa ja sellaisissa fiiliksissä usein innostun kirjoittamaan. Intoa palaen  ja sormet syyhyten näpytin tekstiä  blogiin ja  päätin tarkistella    siihen liittyviä tietojani vielä  Kokkolan historia-teoksesta. Siinäpä tulikin eteen  ongelma. Kuusi. Tänä vuonna nimittäin siippa löysi ison ja näyttävän joulukuusen. Pitkään mietimme, mihin sen  olohuoneessa laitamme. Meillä kun on aattona aina talo pullollaan porukkaa ja kuusi todella vei paljon tilaa. Minä sitten ehdottamaan, että hei, lykätään kuusi tuohon kirjahyllyn eteen - eipä tässä nyt  vanhoja kirjoja kumminkaan tule luettua joulunpyhinä. Loistoidea. 

Ryhdyin kirjaa kupsamaan ja tajusin, että hyllyn ovet eivät mahdukaan aukeamaan kuusen vuoksi. Yritin kumminkin ensin kuusen takaa vasemmasta reunasta ja sainkin oven jo hienosti raolleen. Kuningasidea: -Kun oikein  kurkottelen kuusen  oikean reunan takaa, ovi ehkä aukeaa isommasti. No ei auennut, sillä samalla hetkellä, kun sain käteni ojennettua sinne lasioven taakse, kaatua rämähti koko kuusi pitkin pituuttaan olkkarin lattialle. Vesi vaan lorisi iloisesti pitkin  puulattiaa. Niin, tietysti kerrankin joku oli juuri muistanut täyttää kuusenjalan piripintaan...Ja neulasia oli  enemmän lattialla kuin oksilla. Iloisenpunaiset pallot pomppivat mikä minnekin suuntaan.

Jurputin itsekseni ja ei muuta kuin änkeämään kuusta ylös. Ei mikään iisi homma, sillä kuusi oli iso ja minä avuton. Havutkin piikittivät hipiääni. Mietin jo sitäkin, että onneksi en asu yksin, kun en näköjään saisi edes kuusta  itse pystyyn. Siitä olisi joulumieli kaukana.  Kuusi oli irronnut jalasta ja tajusin, että minulla on liian vähän käsiä.

Jos jotain myönteistä, niin tässä vaiheessa sain varsin vaivattomasti sen historia-opuksen pois hyllystä. Mutta kuusta en tosiaan saanut istutettua tukevasti jalkaan.  Näin jo sieluni silmin itseni jumissa kaatuneen puun alla. "Nainen tuupertui kuusen alle," hehkuttaisivat lööpit.  Aikani kuusta käänneltyäni   survoin sen nojaamaan sitä penteleen hyllyä päin. Koristeet olivat kuusesta tippuneet, ja paiskoin  kultanauhat ärsyynnyksissäni  puuhun minne sattuu. Kynttilätkin roikkuivat kuin lepakot  oksillaan.  Imuroinniksi se muutenkin meni, kun neulasia oli lattia  tulvillaan. -Havuja #¤R;/#! huusi jo Matikaisen Marjokin aikoinaan... Ne oli minunkin päällimmäiset fiilikset. Että se siitä kirjoittamisesta. 

Lähdin lenkille purkamaan ärsytystäni. Siippa oli sillä aikaa tullut kotiin ja jäänyt suu auki toljottamaan kuusta, että mitä täällä on tapahtunut. Jälkeenpäin harmitti, ettei tullut otettua keikauskuusesta kuvaa,  kun  se makasi rähmällään,   kuin uhmaikäinen lattialla.  Kyllä ei  yhtään tehnyt mieli silloin  kuvata. Nyt jo naurattaa (vähän).

Yhtenä iltana soitin pojalle ja kysyin, milloin aikoo käyttää joululahjaansa. Vähän ihmettelin äänensävyään ja kysäisin, että sait kai sen pienen kuoreni pukilta...Vielä enemmän ihmettelyä. Ja minä selittämään, että punaisessa tähtipaperissa oli pieni kortti. No ei ollut saanut. Tajusin että  11 kerran uimahallikortti  oli mitä ilmeisemmin  jäänyt lahjapussin pohjalle. Nuorimmaiseni kävi  tietysti  heti aattoiltana pellon reunalla polttamassa joulusaasteen, joten uimalippuset lienevät nyt tuhkana ojan pohjalla. Pojalle irvailin, että ajatus oli varmaan tärkein. Se siitä uimisesta sitten.

Oli kiva palata töihin. Odotin sitä jo kovasti. Tänään sitten duunista kotiin ja viikonlopun viettoon. Laitoin ruoan uuniin ja tyytyväisenä  sohvalle makaamaan. Laskin, että ennättäisin sopivasti surffailla kuumimmat  uutiset ruokaa odotellessa. No en  ehtinyt. Katseeni nimittäin nauliutui olohuoneen seinään. Ensijärkytyksessä luulin, että seinä on veren tahrima. Tai viinin. Valtava punainen läntti keskellä kermanvalkeaa tapettia!

                                 

Tarkempi analysi selvensi, että joulunpyhiksi ostamani upeat, yli metrin pitkät irtoamaryllikset olivat katkenneet työpäivän aikana ja levähtäneet kohti seinää. Kukkien vahvanpunainen väri loisti tapetissa ja hohkasi enemmän kuin ne kukat ikinä. Turha varmaan kertoakaan, että ei haalene tahra, ennemminkin leviää. Poika lohdutti, että jos vielä vaikka saadaan uudet tapetit.

Yritin googlailla, josko jollain olisi kukkavärin poistosta kokemusta. Laitoin hakusanaksi jos vaikka mitä. Kuten "+tapetti +amaryllis +väri." Googlehaun  tulos oli niin surkuhupaisa, että melkein tirautin itkun:

"Niitä on saatavilla vuodenvaihteen jälkeen monissa loisteliaissa väreissä alkukevääseen saakka, joulun alla punaiset ja valkoiset ovat tapetilla."

                                     

Riemukasta uutta vuotta - ensi joulu mennäänkin muovikukkasilla ja matalalla profiililla!