Isovihan jälkeinen kaupunkikuva

Isoviha -tuo ajanjakso 1700-luvun alkuvuosina, on puhuttanut minua paljon. Siispä taas kerran palaan tuohon aikaan.

Kokkola tunnettiin vilkkaana kauppakaupunkina ja laivanrakennuspaikkana jo  1700-luvulla. Myös Pohjanmaan viljavarastot olivat hyvät ennen sotaa. 

Mitä jäi sodasta käteen, kun se vuonna 1721 loppui? Tällä kertaa piipahdan Kaarlelan kirkkoherran, Jakob Chydeniuksen (Anders Chydeniuksen isä), mietteissä. Tekstiotteessani Jacob Chydenius käsitteli  Kokkolan kaupungin tilannetta ikään kuin historiankertojan silmin.  Hän kuvasi kaupunkimme ulkomuotoa Isonvihan jälkeen näin: 

"Harvassa olevat talot, yksi siellä, toinen täällä olivat katottomat ja hajalle revityt. Tuskin oli täällä yhtään asukasta. Sillä porvaristo oli, mikäli päästä voi, paennut ja ne, joiden oli ollut pakko  pysyä aloillaan, olivat väkivaltaisesti ja piinaten teurastetut. "

Kaupunkiamme ei oltu poltettu maan tasalle, vaikka tuhot olivatkin suuret. Sen sijaan koko kaupungin  infrastruktuuri oli rappeutunut. Samoin useat porvarit olivat paenneet Ruotsiin tai sitten  köyhtyneet tai kuolleet. 

Sodan alkuvaiheessa vuonna 1714  oma sotaväki oli polttanut kaksi  parasta laivaansa sekä yhden purren ja useita makasiineja. Lisäksi oma väki oli hävittänyt paljon muutakin tavaraa sekä  ruokatarpeita. Kyseessä oli tietoinen poltetun maan taktiikka, etteivät viholliset hyötyisi näistä. Tällainen toiminta pakotti hyökkäävän osapuolen hankkimaan  huoltoa kotimaastaan. Samalla se myös hidasti  miehitystä ja   esti hyökkääjää saamasta ruokaa, majoitusta tai kuljetuskalustoa. Sotilasjohto katsoi, että oli uhrattavaa omaa omaisuutta. Jos vihollinen saisi esimerkiksi viljavarastot nimiinsä, se käyttäisi ne itselleen ja tämän jälkeen  sen lisäksi vielä myös kurittaisi väestöä. Valittiin pienempi paha ennen kuin vihollisjoukot saapuivat. 

Toki tällaiset toimet aiheuttivat paljon henkilökohtaisia menetyksiä ja nälänhätää. Ja hyökkääjän strategiaan kuului myös tuhota lisää. Lopputuloksena oli täydellinen hävitys. Toki esiintyi monenlaista "keplottelua:" viljaa kätkettiin esimerkiksi kirkkojen lattioiden alle tai maahan kaivaen, mastoja irrottettiin aluksista ja kätkettiin, jotta niitä voitaisiin myöhemmin hyödyntää. 

Kokkolan maistraatti ilmoitti 1722 hallitukselle, että kaupungista oli menetetty kaikkiaan 12 laivaa ja  9 suurta kuljetusalusta.

Isovihan loppuvaiheessa kaupungissamme oli peräti 138 autiotaloa. 23 taloa asutti köyhtynyt leskivaimo, vanha ja köyhtynyt ukko tai  raajarikko, töihin enää kykenemätön. Taloja kaikkinensa oli kaupungissa alle kaksisataa, joten tuhon osuus oli hirmuinen. Myös Kokkolan (kaupungin) kirkko oli kärsinyt kovin. Urut, kellot ja muut koristeet oli turmeltu. Myös suurin osa kirkon akkunoista oli rikottu.                                

Kaupunki oli kaikkiensa kokenut kovia: raatihuone, koulu, tullihuoneet, mylly, vaakahuoneet vaakoineen, kaupungin kellari sekä muut julkiset rakennukset olivat menettäneet kattoja, permantoja, ovia ja uuneja. Samoin ikkunoita oli rikottu ja monenlaista muuta tavaraa ja koristetta tuhottu. Myös raatihuoneen kello oli rikottu. 

Esimerkiksi vuonna 1714 kaupunginportilla oli vihollisen joukkoja ollut vastassa  iäkäs viskaali  Callström ja eräs vanha renki,  anoen armoa kaupungillemme, ettei sitä  ryöstettäisi ja poltettaisi.  Miehet jopa lupasivat antaa pakkoveroksi kirkkotapulin sekä raatihuoneen kellon ja muutakin, jos vain kaupungin asukkaat säästyisivät ryöstöltä. Tämä ei kuitenkaan kasakoita miellyttänyt, vaan he surmasivat molemmat vanhukset portille. 

Paljon on jäänyt pieniä yksityiskohtia tarinoissa  eloon - huomioiden, että Isostavihasta on jo yli 300 vuotta...

LÄHTEET:

Isonvihan jaloissa Pohjanmaalla. Viipurin pamaus:  Viip. garn.  aliups.  yhdistyksen julkaisu. 1.9.1929. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1366859?term=Isonvihan&term=Kokkolan&term=Kokkolasta&term=raatihuoneen%20kellot&term=Kokkolaan&page=5] Luettu 18.1.2026. 

 Kokkolan kaupunki Isonvihan jaloissa. Keski-Pohjanmaan vartio: Keski-Pohjanmaan suojeluskuntien äänenkannattaja. 1.11.1935. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1016863?term=Kokkolan&term=pikkulotat&page=18] Luettu 6.12.2025. 

Johan - poika Isovihan pyörteissä

Taasen kerran kiinnostus kuljettaa minut Isovihan aikoihin. Tällä kertaa viipyilemme Lohtajalla. Tarinan olen lukenut yli sadan vuoden takaisesta  lehdestä. Sinne tarina on kulkeutunut 1776 ja 1789 vuosina julkaistuista  Åbo Tidningar`ìn artikkeleista, jotka pohjautuivat  Kokkolan silloisen raatimiehen,  Jaakko Fahlanderin ja toisen, nimeltä tuntemattomaksi jääneen henkilön  muistiinpanoihin. 

Eräs kokkolalainen kaupunginpalvelija oli paennut kahden poikansa ja vaimonsa kanssa Himangalle tiheään metsikköön Isovihan tuoksinassa vihollisia. Harmillisesti kasakat löysivät heidän piilopaikkansa ja yrittivät saada perheen kiinniotetuksi. Kävi niin kurjasti, että muu perhe pääsi pakoon, mutta nuorempi pojista, joka oli vielä alle 11-vuotias, joutui kasakkain käsiin. Poika oli nimeltään Johan Hagberg. 

Yllä: Piilopirtti. Kuva otettu Kälviän eläinpuistosta. 

Kasakoita oli kaikkiaan seitsemän. He poistuivat paikalta Johanin kanssa, mutta pelkäsivät, että joku väijyisi heitä yön pimeydessä. Niinpä he päättivät jättää hevosensa maihin ja soutaa Parkkihaudan rannasta pienelle saarelle Vähälän luodon luona. Tämä paikka on ilmeisesti nykyään Himankaan kuuluva. 

Yllä: Piilopirtti Kälviän eläinpuistossa. 

Jaettuaan päivän ryöstösaaliin paneutuivat kasakat pitkäkseen. Johan-poika laitettiin kasakkain keskelle nukkumaan. Mutta voi vain kuvitella, ettei poika-rukalla uni tullut silmään. Hän makasi hiljaa paikallaan kasakkain nukkuessa ja kuulosteli ympäristönsä ääniä miettien, kuinka voisi päästä pakenemaan.

Johan-poika kuulikin, kuinka veden noustessa yön aikana vene kalahteli rantakiviin. Hän päätti ottaa riskin ja juoksi kohti venettä ja tuuppasi sen vesille hypäten  venhon kyytiin. Kasakat kyllä heräsivät pojan karattua veneen ääniin, mutta  ketteränä poika ennätti päästä jo sen verran kauaksi rannasta, että kasakat eivät saaneet häntä kiinni. Poika istui urhoollisesti veneessä, kunnes se aikanaan karahti rantaan. Seitsemän kasakan  kohtalona oli  menehtyä luodolle. 

LÄHTEET: Otava kuvallinen kuukauslehti. 1.10.1917. N:o 10. Toimittaja Helmi Krohn.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/599885?term=Kokkolan&term=pakenivat&page=3] Luettu 23.3.2025. 

Kun vainulaiset saapuivat kaupunkiimme Isonvihan aikoihin

Löysin vanhasta Otava-nimisestä lehdestä tarinanpätkää. Siinä kuvaillaan  kahden silminnäkijän muistiinpanoja Isovihan ajalta. Näitä havaintoja on julkaistu aikanaan Åbo tidningar`issa  vuosina 1776 ja 1789. 

Isonvihan aikana  Napuen taistelun jälkeen  venäläiset joukot - vainulaisiksikin kutsutut -  hiljakseen hivuttautuivat kohti Pohjanmaata. He saapuivat seudulle syksyllä 1714.  Tunkeutumista tapahtui niin maitse kuin meritse, jolloin suomalaisten sotajoukot perääntyivät, jotta eivät joutuisi saarroksiin. 

Myös asukkaille tuli valtava hätä ja kiire paeta vihollista. Koska pelko vainulaista kohtaan oli kova, oli toimeen tartuttava pikaisesti. Mukaan pystyi ottamaan ainoastaan sen, mitä hevonen jaksoi vetää. Liiat mukaan ahnehditut tavarat oli paiskattava pois kyydistä matkan varrella. Olipa niinkin, että osa kernaasti hylkäsi kaiken tavaran, ja mieluusti vain pakeni pikaisesti ratsain. 

Kokkolan kaupungin porvarit olivat juuri  olleet  Kalajoella ostamassa teuraskarjaa ja olivat nyt jo palailemassa kotiin. Kun pakenevat ihmisjoukot tulivat heitä tiellä vastaan, säikäytti ihmisten mukanaan luoma hysteria porvarit. Niinpä he vapauttivat juuri ostamansa teuraskarjan ja liittyivät koti pohjoista suunnanneiden pakenijoiden joukkoon palaamatta kotiin.  

Samoin merelle paenneet kokivat kovia hetkiä. Merellä tuli vastaan kaleereja, jotka  ryöstivät ja vangitsivat. Pääosin ihmiset olivat pyrkineet  pieniin veneisiin paetessaan ja jäivät vangeiksi. Ainoastaan ne, keillä oli omia aluksia, joilla he kiireen vilkkaan ennättivät nopeasti pakenemaan, onnistuivat saapumaan määränpäähänsä Ruotsiin turvaan. Moni purjehti myös pitkin rannikkoa. Hailuotoa kohti lähti monia venekuntia, koska he ajattelivat kuulostella, miten vihollinen eteni. Mutta iso purjevenejoukko herätti vihollisen huomion ja sen vuoksi iso osa näistä pakenijoista surmattiin kirveellä. Surmattujen joukossa oli  vanha kihlakunnantuomari Mathesius sekä hänen poikansa , kauppamies Henrik Mathesius sekä kauppamies Riska. Sekä Riska että Henrik Mathesius olivat kokkolalaisia. 

Kasakkojen saapuessa Kokkolaan oli heitä vastassa kaupunginportilla iäkäs viskaali Callström ja eräs vanha renki. He anelivat vihollisilta, etteivät he ryöstäisi tai  polttaisi Kokkolan kaupunkia. Callström lupasi antaa vihollisille pakkoveroksi  kirkkotapulin ja raatihuoneen kellot, jos vain kaupunki säästyisi. Kasakat eivät ehdotuksesta lämmenneet, vaan tahtoivat  ryöstää ja ottaa omakseen kellot sekä tappoivat sekä rengin että Callströmin. 

Yllä: Nykyinen Kaukon silta Kokkolan pohjoispuolella halkoo 8-tien yli Perhonjoen. 

Sana kahden vanhuksen kuolemasta saatettiin sana ratsumestari Stigmanille, joka oli jätetty pienen joukkonsa kanssa Kaukon sillan luokse. Ajatuksena oli ollut, että hänen tehtävänään olisi polttaa kaupungista puolen peninkulman päässä sijainnut Kaukon silta, kun pakenevat olisivat päässeet sen ylitse. Silta-arkut oli sen vuoksi varustettu hänen toimestaan sytykkeillä. Stigman sai puhuttua joukkonsa  ratsastamaan Kokkolan kaupunkiin ajatuksena kokeilla, voisivatko he siellä mitään suorittaa, jos kasakoita ei sattuisi olemaan siellä liiaksi. 

Kävi kuitenkin niin, että kasakat olivat havainneet Stigmanin osaston sillan luona ja päättivät repiä sillan palasiksi. Kun Stigman saapui rikotulle sillalle, hän oli pakotettu perääntymään ja kiertää puolen peninkulman mittainen kierros  Kirkkolahden ympäri. Siihen suttaantui sen verran aikaa, että kasakat ennättivät  jättää Kokkolan kaupungin taakseen saaliineen. Ratsumestari Stigmanin tavoitteena oli ollut ennättää  kiertää ennen kasakoita  heidän edelleen, mutta hän myöhästyi ja sai  ammutuksi Nabbalan talon luona vain yhden kasakan. Kasakat säikähtivät ampumistapahtumaa sen verran, etteivät viiteen päivään  uskaltaneet palata takaisin Kokkolaan. 

Samoihin aikoihin pitäjäkirjuri Tuomas Laiberg yritti saada kokkolalaisia  lähettämään armonanomuskirjeen venäläisten päällikölle. Kun hän ei saanut suostumusta, hän päätti itse kirjoittaa sellaisen. Hän lähti viemään armonanomuskirjettä vihollisille, mutta joutuikin itse  kasakkain käsiin. Kasakat repivät kirjeen ja veivät pitäjänkirjurin  kenraalin eteen. Laiberg  ruoskittiin ja pideltiin pahoin ja lähetettiin  Catergaan eli pakkotyöhön. Laiberg viruikin kruununvankilassa aina vuoteen 1722 saakka eli vielä pitkään Isovihan jo loputtua. 

Yllä: Kaarlelan seurakunta - Rippikirja 1725-1737, jakso 110: Domars ; Kansallisarkisto:

Kokkolan pitäjän Vetelin kappelin miehet liittyivät kahdeksi joukkioksi. Toista johti iäkäs kultaseppä Corander, toista talonpoika Hannu Konso. Miehet sinnittelivät pitkään vihollista vastaan, aina siihen saakka, että heidän ruutivarastonsa loppui. Strategia näyttää olleen, että  hyökkäystä ei tehty, ellei arveltu kaikkien voivan tulla surmatuksi. 

Kerran sattui niin, että talonpojat olivat väijymässä kohti kaupunkia saapuvia kasakoita, jotka marssivat  pitkin joenrantaa. kasakoiden saapuessa  kapealle niitylle, tekivät talonpojat hyökkäyksen tappaen yhtä lukuun ottamatta kaikki kasakat. Se yksi pääsi pakenemaan harvaseinäiseen heinälatoon. Ladossa piilossa ollut kasakka uhkaili karpiinillaan ladon raoista ja ampui useita laukauksia kohti talonpoikia. 

Hannu Konso pelkäsi uusien kasakkojen saapuvan seudulle. Hän tahtoi puhdistaa  paikat kuolleista ruumiista ja hevosista.  Konso sai neljä miestä seuraamaan itseään. Konso lupasi mennä itse pertuskalla (sotakirveellä)  lyömään  kasakan pään halki, ellei kasakka osuisi aivoihin tai sydämeen häntä. Jos kasakka osuisi häntä, tulisi toinen mies hänen sijaan tappamaan kasakan, ennen kuin kasakka ennättäisi ladata asettaan uudelleen. Konso myös uskoi, että vaikka kasakka ennättäisikin ampua häntä johonkin muualle ruumiiseen kuolettavasti, hän ennättäisi henkitoreissaankin saada kasakan tapetuksi. 

Ladossa oleva kasakka uhkasi karpiinillaan, mutta paukahdusta ei ottanut kuuluakseen. Niinpä Konso huudahti kasakalle "Ammuhan kerta, jos olet aikonut, sitten tehdään valmista. " Konson lähestyessä latoa, kasakka ilmaantuikin ladon ovelle huutaen armoa. Konso iski pertuskallaan ja sitten kävi selväksi, ettei kasakalla ollut ruuteja eikä luoteja kiväärissään. 

LÄHTEET: Otava kuvallinen kuukauslehti. 1.10.1917. N:o 10. Toimittaja Helmi Krohn.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/599885?term=Kokkolan&term=pakenivat&page=3] Luettu 23.3.2025. 

Isonvihan kauhuja Kokkolassa 1714-1715; Kokkolan alueelta vangeiksi poisvietyjä Korpilaisen perheen valossa

Tämänkertainen päivitys vastusti. Sain kirjoituksen lähes valmiiksi, kun käsi kävi johonkin ja koko teksti yhtä y-kirjainta ja otsikkoa lukuun ottamatta katosi ajasta ikuisuuteen. Ei auttanut, vaikka tekstiä oli tallennettu useampaan otteeseen. Mutta tästä jatketaan. Kaiketi ihmisen sinnikkyyttä punnitaan tällaisissa, jos missä. Jos vahingosta yrittää jotain ottaa opikseen, niin olen nyt lisäksi kopioinut tekstiä useaan otteeseen. Kolmatta kertaa en aio enää aloittaa alusta!

Yllä: Kuvakaappaus alkuperäisestä papin kirjoittamasta listasta Kokkolasta pois viedyistä. 

Olen useaan otteeseen kirjoitellut vuosien varrella Isonvihan kauhuista. Se oli erityisen julmaa aikaa juuri Pohjanmaalla. Aiheeseen syventyminen on aiheuttanut myös jonkinlaista kiintymistä aiheeseen. No, ehkä kiintymys on väärä sana, mutta koskettavan  kiinnostavaa ja murheellista  aihetta on ollut  mielenkiintoista tutkia. Olen aiemmin kirjoittanut lapsisiepatuista Kälviällä ja ja Lohtajalla ainakin. Ulkomuistista ainakin nuo neljä linkitettyä tarinaa. Kokkolan alue on jäänyt tutkimatta, kun sieltä on löytynyt tietoa vähemmän. Nyt kuitenkin tuli vastaan kiinnostava kirjoitus. Sen on kirjoittanut Mikko Himanka - tosin ruotsiksi taltioituna - Karlebynejden - vihkosessa. Himanka on taltioinut siinä Isonvihan aikana 1714-1715 Kokkolasta pois vietyjä ihmisiä.

Valitettavasti kirkonkirjat Kokkolasta  on Isovihan hävityksissä kadonneet sota-ajan läheisiltä vuosilta. Niitä löytyy vasta vuodesta 1721 eteenpäin. Tämä aiheuttaa tietysti sen, että poisvietyjen jäljille on vaikeaa päästä. 

Pohjanmaan pappien kunniaksi voi sanoa, että he kokosivat ansiokkaasti listoja poisviedyistä. Näin Kokkolassakin. Papit lähettivät listansa kuvernöörille, joka puolestaan lähetti ne eteenpäin Tukholmaan. Kokkolan listan on alkujaan taltioinut kappalainen Henrik Engmark. Näistä löytyy kopiomikrofilmi FR 63 Kansallisarkistosta. Jostain syystä se on jäänyt aika lailla vähän julkaistuksi. 

Kirjoitan listan tähän alle suomennettuna - alkuperäinen lista on ruotsiksi myös Karlebynejden- julkaisussa. Listaan on tallennettu kylittäin poisviedyt. Ensimmäisessä osiossa on  kirjattu ne vangitut, jotka vietiin Kokkolan kaupungista, siis keskustan liepeiltä (Gamle Carleby Sochns Moder Kyrckio). Listan poisviedyt ovat pääosin vuodelta 1714, jokunen vuodelta 1715. 

Elsa, Michel Simonbackan tytär (ikä pois vietäessä 18)

Brita, Erich Axelinpojan tytär, piikana siellä (14)

Mattz ja Erich, Mattz Rijpan pojat (15:13)

Erich ja Hindrich, Hindrich Heinosen pojat (19:9)

Maria ja Isach, Johan Hästbackan lapset (15:11)

Jacob, Lars Brusinpojan poika (12)

Carin, Hindrich Låglandin tytär (13)

Anna, Mårten Brännkärrin tytär (14)

Hindrich, Michel ja Anders, Anders Bastubackan pojat (16:14:10)

Mattz, Johan Jolckan poika (8)

Erich ja Johan, Johan Haaviston (10:6)

Sokojan kylä

Anders, Mårten Nootjärfven (13)

Erich ja Johan, Mattz Åifvobackan (18:15)

Mattz, Mattz Härläfvän eli Rijpan poika (19)

Erich, Erich Vänterjärfven poika (15)

Öjalaiset

Mattz, Mattz Qvikantin poika (11)

Maria, Jacob Korttzin tytär (17)

Isach, Isach Jacobssonin poika (13)

Rödzö

Elsa ja Malin, Johan Litzlöösin tyttäret (18:16)

Korpilahti

Anders, Johan ja Margeta, Erich Finnilän (15: 13: 29)

Hans, Hans Rimmen

Mattz, renkinä Korpilaisella (13)

Maria Andersdotter (20)

Daniel ja Maria, Anders Hassisen lapset (10:15)

Johan, Thomas Lillkotkamaan (14)

Isach, Michel Lillkotkamaan (16)

Mattz, Anders Storkotkamaan poika (16)

Johan Johansson Prästin sotilaspoika (10)

Vaimo Brita Andersdotter sekä heidän poikansa Frantz Mattsson (6)

Mattz, Anders Vitikin poika (13)

Anders Pehrsson, sotilaana Kaukossa (10)

Vitzarin kylä

Johan, Mattz Stoorhångan poika (8)

Cornelius, entinen Mattzesin renki (16)

Piika Eva Mattzdotter (22)

Elsa, Hans Repsarin tytär (14)

Carin, Hindrich Repsarin tytär (16)

Anders Kåla ja hänen vaimonsa

Margeta, Hindrich Gunnarin tytär (15)

Erich Johansson Smed

Erich Olofsson, vanha sotilas

Kaustarin kylä

Johan, Jöns Suomalaxin poika (13)

Brita ja Anna, Erich Vargin (22: 18)

Anna Danielintytär

Elsa Michelintytär, sotilaan vaimo

Christopher, Hindrich Korpen poika (14)

Jöran, heidän renkipoika, joka oli Savosta (12)

Hindrich Perinpoika, Mattz Åsmuksen renkipoika (12)

Linnusperän kylä

Johan, Lars Indolan poika (12)

Johan, Hans Vefvarin poika (15)

Michel Olofinpoika, Michel Snickaren poikapuoli (10)

Augustinus Clemetinpoika (18)

Johan ja Brita, Johan Brusinpojan (10)

Hindrich Olisbacka sekä hänen vaimonsa ja kaksi lasta

Lisäksi poisviedyiksi on kirjattu seuraavat lapset

Thomas Johaninpoika Sarucka

Erik Johaninpoika

Mattz Johaninpoika Fordell

Sigfred Påhlinpoika

Michel Mattsinpoika Vefvare

Mattz Andersson Ahlskog

Johan, Jacob ja Hindrich Mattsinpojat

Anders Erichinpoika

GCarleby 17.11. 1721 Henricus Engmarck

                                     Sacell i GCarleby

Oivallan, että jotain maagista näyttää olevan siinä, että kirjaukset on tehty päivälleen 303 vuotta sitten. Se selviää tuosta allekirjoituksen päivämäärästä! Ja tosiaankin kirjaukset on viralliseen listaan laadittu  kuusi vuotta Isonvihan jälkeen! Tuolloin vasta saapui tieto rauhasta Kokkolan kyliin.  Media ei ollut paikalla uutisoimassa yhtä ahkerasti kuin meidän aikanamme! Kirkonkirjat (syntyneet ja vihityt)  Kaarlelassa alkavat tuolta samalta vuodelta! Rippikirjat vasta vuodesta 1725. Kokkolan seurakunnalta tosin on tallessa syntyneiden luettelo Isonvihan ajalta. 

Tuo Henricus Engmarck oli lähtöisin Limingasta ja syntynyt 1650.  Kokkolaan hän oli tullut seurakunnan pitäjänapulaiseksi ja kappalaiseksi vuonna 1708. Engmarck toimi pappina koko Isovihan ajan Kokkolassa. Hän näyttää kuolleen melko pian tämän listauksen teon jälkeen, sillä hänet on haudatttu 2.7.1722. 

Himanka toteaa, että monelta muulta paikkakunnalta vietiin vangeiksi Kokkolaa enemmän. Kun katson tuota listaa, näen selkeästi, että esimerkiksi Vitsari ja Korpilahti on pitkillä listoilla. Päätiehän meni jo noihin aikoihin aika samasta paikasta noiden kylien läheisyydestä, joten "koirankuonolaisia" (kuten sen ajan ilmaisu oli) liikkui seudun ohi runsaasti. On mielenkiintoista myös katsoa poisvietyjen ikähaitaria. Kokkolan lista onkin siinä mielessä hyvä, että listaan on kirjattu myös poisvietyjen iät, näin on aika harvassa listassa. Nuoria naisia näyttää olleen aika monta viedyissä, pikkutyttöjä vähän. Nuoria poikia sen sijaan on eniten. Tosi moni etenkin pojista on isäntien lapsia. ja vielä kun oikein tarkasti katsoo, monella pojalla on isänsä kanssa sama etunimi - se saattaa kertoa siitä, että kyseessä on perheiden vanhimpia poikia. Paljon sukunimiä, mitkä edelleen ovat meille kokkolalaisille tuttuja...

Koska kirkonkirjat puuttuvat Isonvihan ajalta Kokkolassa, on erittäin haastavaa päästä poisvietyjen alkuperään käsiksi. Himanka on kuitenkin aikanaan läpikäynyt listaa ja toteaa, että listassa on muutamia mahdollisia takaisinpalanneita, kuten Maria Jacobintytär Kortt, Anders Kåla vaimonsa kanssa, sekä Anna Erikintytär Varg, joka vihittiin 1727 Johan Johaninpoika Vargin kanssa. Harvat oli kuitenkin ne, joilla oli edes mahdollisuuksia palata pitkienkin taipaleiden takaa. 

Olisi kiinnostavaa saada kuulla enemmän siepattujen myöhemmästä elämästä tai jo pelkästä matkasta vangittuina.  Varmaan moni uuvahti jo matkalle, mutta todistetusti on ollut myös niitä,  joita on viety Venäjälle, ja vielä sitäkin  kauemmaksi. Nuoret suomalaispojat olivat kovien työmiesten maineessa, mutta naisten kohtalo lienee ollut toisenlainen.  Kokkolan listauksessakin on useampia täysi-ikäisyyden kynnyksellä olleita tyttöjä. Kirsti Loukolan teoksista näistä kohtaloista voi lukea enempikin. 

Täältä omasta kylästä poisvietyjä on todella runsaasti, lähes kaikista silloisista kylän taloista. Intouduin vielä lueskelemaan Perttu Immosen loistavaa "Suomen rahvaan historia"-kirjaa, jossa kerrotaan juurikin Korpilaisen talon elämästä.  Kirjasta selviää, että Korpilahden kylän  isäntäväestä enemmistö oli kadonnut sodan aikana - kuka vangiksi, kuka paeten.  talossa oli tuolloin isäntänä vävy. Listan mukaan Korpilaisen talosta  vietiin vangiksi 13-vuotias renkipoika, Mattz. Omia lapsia ei tuolloin Mattzilla talossa ollutkaan. Yllättävää sinällään, että Korpilaiden talosta on renkikään viety, kun tietää Mattz Korpilaisen aseman starostina. 

Yllä: Korpilaisen talon sivu Kaarlelan seurakunnan rippikirjassa vuosilta 1725-1731. 

Korpilaisen taloa isännöi Isonvihan aikana vävy Matts Mattsinpoika. Hän toimi miehitysajan lopulla  omassa piirissään starostina eli hänen tehtävänään oli kerätä venäläisten vaatimat verot, sotamiehet ja eläimet. Tilanne Korpilahdessa oli surkea karjanhoidon osalta. Koko kylässä oli enää 12 lehmää, normiaikoina se olisi voinut hyvinkin olla yhden talon lehmämäärä. Korpilaisessa, joka oli kylän parhaita tiloja, oli lehmiä kaksi. Mattz Korpilaisen hevosen oli vienyt eräs venäläisrakuuna. Siksi pellot täytyi kyntää käsivoimin. Koko kylässä oli enää kolme heikkoa hevosta, jotka eivät kelvanneet venäläisille kyydityksiin. Sen vuoksi he vaativat rahaa, jota starosti Mattz Korpilainen yritti naapureineen saada hankituksi. Miehityksen alkaessahan oli tehty usein rahakätköjä, joten niistä varmaan kaivettiin varoja esiin. 

Tiedetään, että Mattz Korpilaisen vaimo, Brita Andersintytär, oli ollut vainolaisia paossa tyttärensä, Annan, kanssa.  He palasivat kotiinsa  viimeistään vuoden 1717 lopulla. Anna oli tuolloin 6-vuotias. Pian palaamisen jälkeen Brita Andersintytär alkoikin odottaa perheeseen esikoispoikaa, joka sai synnyttyään nimen Mattz isänsä mukaan. Vuonna 1721 syntyi taloon tytär Brita.  Kaikkiaan Brita ja Mattz saivat kaksitoista lasta, joista  seitsemän eli aikuisiksi saakka. Korpilaisen talossa asusteli myös tilan entinen isäntä. Hän oli jo yli 60-vuotias Johan Luukkaanpoika. Johan eleli miehitysajan jälkeen Korpilaisessa itsellisenä.

Mattz Korpilainen jatkoi rauhanajalla Lautamiehenä. Mattzin tiedetään olleen kaksikielinen. Hässäkkää ja eripuraa aiheutti se, että perinnönjako tilalla oli jäänyt Isonvihan vuoksi kesken. Irtaimisto kyllä oli jaettu, mutta kaikki maaomaisuus oli jakamatta ja Mattz Korpilaisen käytössä. Niinpä entisen isännän, Johan Luukkanpojan jälkeläiset vaativat uutta jakoa. Koska Mattz oli tullut alkujaan vävyksi taloon, ei hänen vaimonsa perintäoikeus ollut yhtä vahva.

Talvikäräjillä 1728 Korpilaisen isännäksi merkittiinkin "nuori tyttö Lisa", joka oli mitä ilmeisimmin Johan Luukkaanpojan lapsenlapsi. Kaikeksi onneksi tuli hyvä satokausi ja Mattz Korpilainen sai lunastettua tilalta muut ulos ja pääsi palaamaan tilan isännäksi. Vielä vuoden  1732 talvikäräjillä mainitaan, ettei Mattz Korpilaisella ollut varaa hankkia renkiä. Entinen renkipoika oli poisviety ja uutta ei voitu ottaa tilalle. Joutuikohan Mattz Korpilainen antamaan renkipojan koirankuonolaisten matkaan, kun he vaativat rahaa hevosten puutteeseen? Renkipoika oli sopivan ikäinen ja takuulla tottunut työntekoon. 

LÄHTEET: Himanka, Mikko. Ryssarna bortförde från Karleby och Nedervetil 81 barn och unga under Stora Ofreden 1714-1715. Karlebynejden. 2006. Nro 38. Karlebynejdens Bygde- och Släktforskare r.f. December 2006. 

Immonen, Perttu. Suomen rahvaan historia. Kolmen suvun elämää keskiajalta 1800-luvulle. Ateba Kustannus Oy. 2017.

Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554-1721. SKS. Henkilöhistoria. [https://kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/henkilo/523] Luettu 17.11.2024.

Isovihan vaurioittama

Luin Kustaa Vilkunan teosta "Viha" jälleen kerran. Sieltä sattui matkaan tällä kertaa lohtajalainen Lauri Laurinpoika Pitkänen. Hän oli kotoisin Lohtajan Välikannuksesta. 

Venäläisten kerrotaan kiduttaneen, piiskanneen verille ja kaltoinkohdelleen häntä Isovihan aikana. Pahoinpitelyn kerrotaan olleen niin rajua, että hänen ymmärryksensä vaurioitui, mitä lie se sitten ikinä tarkoittaakaan. 

Vian seurauksena Lauri sattui nukahtamaan kirkossa adventtisunnuntaina vuonna 1722. Kirkkokansa oli hyvin hämmentynyt huomatessaan, että Lauri parkui kirkon penkissä unissaan. Käyttäytyminen oli säädösten  vastaista, mutta päädyttiin jälkeen päin siihen, ettei tapaus ollut varsinaista kirkkopahennusta, joka olisi ollut rangaistava teko. 

Nimismiehen virkaa toimittanut  rykmentinkirjuri  Henrik Holst, kappalainen Jacob Sipelius sekä koko lautakunta ja myös enin osa käräjäväestä vahvistivat käräjillä Laurin kärsivän vihollisen aiheuttamasta heikkopäisyydestä. Suomisanakirjan mukaan heikkopäisyys määritellään "typerä, hoopo, vähäjärkinen."

En tiedä, mikä oli Lauri Laurinpojan kohtalo. Mutta usein juuri sota-ajat olivat synkimpiä mielisairauksiin johtaneita ajankohtia. Etenkin pohjalaisessa ympäristössä Isoviha julmuuksineen, tauteineen ja nälänhätineen muodosti  sellaisen ajanjakson, joka laukaisi monen ihmisen mielissä voimakkaan ahdistuksen. Sen aikaisessa yhteisössä herkästi leimattiin tällainen niin pahaksi hulluudeksi, ettei heitä voitu pitää enää avoimesti oman yhteisön jäseninä, vaan heidät toimitettiin herkästi hospitaaleihin pois silmistä. 

LÄHTEET: 

Kirkonkirjat paikallisyhteisön kuvaajina. Jyväskylän Historiallinen Arkisto vol. 2. Toim. Heikkui Roiko-Jokela ja Timo Pitkänen. Jyväskylä 1996. [file:///C:/Users/kivim/Downloads/978-951-39-9760-1_JHA_vol_2_jyx.pdf] Luettu 18.10.2023.

Kustaa J. Vilkuna. Viha, s. 480. [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182978/HT229_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 10.4.2023. 

Lehmä- ja hevoskauppoja Isovihan aikana

Olen lukenut useampaan kertaan Kustaa Vilkunan kiinnostavaa kirjaa "Viha." Siellä on runsaasti kerrottu ihmiskohtaloista, joita on selvinnyt käräjäpöytäkirjojen kautta. 

Kiinnitin huomioni, kuinka yleisesti on yritetty jopa epätoivon vimmalla pelastaa ihmispoloja "koirankuonolaisten" kidasta lahjomalla lehmillä. Lehmä on noihin aikoihin ollut talon tuki ja turva, jos mikä. Lehmä toi maidon ja lihan. 

Erityisesti Pohjanmaalla nousi vuonna 1716 komendanttien vaatimus papeille julistaen ihmisveroa. Tämä pakko-otto eli huonekuntavero tarkoitti sitä, että ´kustakin pitäjästä oli määrä luovuttaa useita perheitä venäläisille. 

Väki etenkin Pohjanmaalla oli käynyt jo vähiin julmuuksien vuoksi. Siksi joissakin pitäjissä yritettiin muuntaa vero rahasuoritukseksi. Erityisesti Eteläpohjanmaalla ratkaisuksi keksittiin lehmäkaupat. Mutta oli näitä Kokkolassakin! Sekä onnistuneita että vähemmän onnistuneita. 

Kokkolan ja Kälviän alueella pormestari kävi kenraali Tsekinin käskystä  komentamassa vuonna 1716 kuusitoista pariskuntaa huonekunta- eli aviopariveroa maksamaan. Määräys koski heidän siirtoa Liivinmaalle. Tässä vaiheessa kokkolalaisen Iisakki Hakon perheellä kävi suunnaton onni. Hänen antamansa lehmät nimittäin pelastivat Hakon perheen. 

Kälviän Maunumäestä puolestaan yksi majuri pakotti syksyllä 1715  Vaasaan mukaansa palvelukseensa kaksi veljestä. Heidän isänsä, Erkki Mikonpoika yritti ostaa heidät takasin toimittamalla Vaasaan perässä lehmiä. Ajatus oli, että hän toimittaisi Vaasaan jääneelle raatimiehen leskelle peräti neljä lehmää, jotta leski voisi sitten tarjota lehmiä maksuksi pojista. Mutta ajat oli tiukat ja jokainen yritti pelata omaan pussiinsa. 

Leskinainen ei kertonutkaan majurille lehmistä, vaan päätti pitää kaksi lehmää itsellään! Kaksi muuta lehmää hän lähetti takaisin Kälviälle. Erkki Mikonpojan pojatkaan eivät jääneet toimettomina odottamaan kohtaloaan, vaan päättivät karata Vaasasta. Majuri puolestaan suivaantui tästä pakoon lähtemisestä ja lähetti kapteenin  johtaman partion pidättämään karkuun lähteneet pojat sekä vielä tämän lisäksi pieksemään Kälviän maunumäkisiä. 

Kävi sitten niin ikävästi, että partio tunkeutui Erkin tupaan ja uteli talon emännältä pojista. Sitten he kiduttivat ja pahoinpitelivät emäntää. Pian tämän jälkeen partio tavoittikin pojat lähellä olleesta metsästä piileskelemästä. Tarinalla oli surullinen loppu; molemmat pojat kuolivat ja Erkki menetti kaksi lehmää. Lehmien anto kertoo  suuresta epätoivosta - ihmishenki ei koskaan ole korvattavissa. Siksi täytyi yrittää keksiä kaikki mahdolliset keinot, että omat, rakkaat lapset olisivat pelastuneet. 

Veljekset Taneli ja Antti Häkkinen, jotka olivat Kokkolan ja Kälviän starosteja (starosti tulee venäjän kielen sanasta tolvmanneja, eli jonkin sortin kylänvanhimpia), joutuivat vuoden 1717 talvella etsimään kylän ainoan hevosen ryssänkyytiin. Tämä sen vuoksi, että he pääsisivät itse selviämään raa`alta selkäsaunalta. Yleensä  venäjän käskyjen mukaan verotakuujärjestelmässä verot tuli toimittaa nopeassa aikataulussa, ilman viivytyksiä. Yleensä maksumiehiksi joutuivat varakkaammat  talonpojat.  Hevonen noudettiin Tuomas Räbbiltä. Harmillisesti tosiaan hevonen oli kylän ainut vetojuhta ja nopeampi kulkuväline.  Mies-parka joutui antamaan hevosensa tietäen, ettei koskaan enää sitä näkisi, koska hevonen annettiin vihollisten käsiin. 

                           

Häkkisen veljekset haastettiin talvikäräjille mielivaltaisina verottajina. Miehet selittivät, että starosteiksi määrätyt elivät seudulla vainolaisten pakkovallassa. Heidän täytyi palvella venäläisiä, jos halusivat pelastautua selkäsaunoilta. Eräs lautamiehistä nousi tukemaan veljeksiä. Lautamies vannoi, että venäläiset todellakin kohdistivat starosteihin uhkauksia ja toimenpiteitä, jotka olivat julkeita, tylyjä ja väkivaltaisia. Oikeus päätyi käräjillä siihen, ettei Häkkisillä ollut ollut mahdollisuutta vastustaa venäläisten käskyjä. Niinpä oikeus päätti vapauttaa miehet kaikesta korvausvastuusta.

LÄHTEET: 

Kielikello. Sehän on venäjää! 1762: Venäläisiä hallintotermejä.[https://www.kielikello.fi/-/sehan-on-venajaa] Luettu 20.2.2023. 

Kustaa  H.J. Vilkuna. Viha: perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Historiallisia tutkimuksia 229. Suomalaisen kirjallisuudenseura. 2005. [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182978/HT229_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 20.02.2023. 

Kälviälle palanneet isovihan lapsisiepatut, osa 2

Isoviha-aiheisen tarinan toisessa jaksossa tutustumme Beata Henrikintytär Iso-Peitsoon. Beata oli toinen niistä Kälviän onnekkaista lapsena siepatuista, joka pääsi palaamaan vuosien päästä kotiseudulleen. 

Beata syntyi Kälviän Ruotsalossa Iso-Peitsoon  Henrik Henriksson  "Stoorpeizon ja  Anna Michailsdotterin tyttäreksi 2.6.1700. Äiti Anna oli lähtöisin Lohtajan Antilasta. Beatan vanhemmat oli vihitty 1692. 

Löysin pikaisesti katsottuna Beatalle useampia sisaruksia: Margareta, Elisabeth, Johannes, Henrimus, Lijsa,Erick, Petrus... Monen kohtalo on ollut kuolla pienenä.  Beata oli sisarussarjan puolivälistä. Karua, mutta totta, että myös Beatan sisaruksista kolme vuotta vanhempi Marketta ja  viisi vuotta nuorempi veli, Heikki, vietiin  vankien mukana.  Kolme lasta samasta perheestä! Voisi kuvitella sisarusten yrittäneen turvautua toisiinsa, sikäli mikäli se tuollaisissa oloissa on edes mahdollista. Ehkä 12-vuotiaan Heikin kohtalo oli ennemmin joutua työjuhdaksi ja hän ehkä on ajautunut muista sisaruksista erilleen jo varhaisessa vaiheessa. Kukapa tietää. Heidän kohtalonsa ei ole selvinnyt. He eivät palanneet kertomaan. 

Uuno Huhtala kertoo kirjassaan Juuret Kälviällä isovihan ajasta ja kuinka Pohjanmaalta vietiin peräti 4784 henkeä kohti Venäjää. Kälviälle tiedetään palanneen kahden nuorukaisen. Viimeksi kirjoitin Kälviän toisesta palanneesta lapsisiepatusta, Juho Grelsinpoika Hyypästä. Beata oli heistä se toinen palannut. Beata lienee ollut noin 14-vuotias, kun hänen vapautensa on riistetty.

En tiedä, kauanko on kestänyt matka Kälviältä jonnekin päin Venäjää. Kustaa Vilkuna on kertonut kirjassaan "Viha" koskettavaa kuvausta matkojen julmuuksista, rasittavuuksista, pelosta ja nälästä. Vankeja kuljetettiin ensin joukko-osastojen miehittämiin kyliin. Koottiin esimerkiksi navetoihin. Jotta vankeja olisi lamautettu pelolla, saatettiin osa vangeista raiskata muiden nähden. Vilkuna kertoo, kuinka Keski-Pohjanmaalta vankeja koottiin aluksi Kokkolaan, mistä heitä ryhdyttiin laivaamaan Poriin ja Varsinais-Suomeen ennen kuin vesistöt jäätyivät. Vilkunan mukaan laivauksiin päädyttiin kuitenkin niin myöhään syksyllä, että suuri osa kaleereista joutui Kristiinankaupungin edustalla syysmyrskyihin. Kerrotaan, että venäläissotilaita pelastautui, mutta vangit, joita oli sidottu, menehtyivät. Joidenkin tarinaa kohtalo oli silti päättänyt jatkaa...

Beatan tarina on kiinnostava. Hänen tiedetään todistetusti olleen rajan takana, sillä hänestä on löydetty kirkonkirjamerkintöjä Viipurista. Beata on ollut jossain siellä täysi-ikäisyyden ylittäen ainakin vuoden 1720 tietämillä, sitä aikaisempia merkintöjä ei ole. Mutta kohtalo on kohtalo. Beatan kohtalo oli löytää vankeusaikana jostakin ja jotenkin myös puoliso! Mikko Pietarinpoika oli alkujaan Juutilainen ja lähtöisin ehkä  Limingasta. Hänen elämästään ei ole jäänyt dokumenttejä varhaisajoista, mutta ehkä hänkin oli siepattu Isovihan aikana. Tämä jäänee selvittämättä. Joka tapauksessa Mikko ja Beata avioituvat 11.2.1722 Viipurin Pyhäjärvellä! Vihkitiedoissa mainitaan syntyneeksi Pohjanmaalla.

                               Sabro Michel Pett.s. Juustinen ja Pijg. Beata Peitza

https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5918293398&aineistoId=1227382761

Tämä tarina joka tapauksessa jatkuu onnellisissa merkeissä. Huhtikuun 1. päivänä 1722 on Viipurin Pyhäjärven kirkonkirjassa merkintä, jossa on kirjattu  Maria-tytär syntyneeksi Beatalle ja Mikolle.

https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5918293494&aineistoId=1227382761

Varmaan kaipuu kotiin on ollut kova. Isoviha on loppunut Uudenkaupungin rauhaan 1721. Beata on silloin jo täysi-ikäinen. Ehkä hänen onnensa on  ollut päästä turvattuun paikkaan. Beata on oletettavasti ikävöinyt kotiin ja palanut halusta näyttää itsensä ja pienokaisensa kodissaan. He ovat tämän tarinan voittajia. Beata palaa Marian kanssa Kälviälle 1723 vuoden alussa, tai ainakin silloin hänestä löytyy rippikirjamerkintä Kälviältä. Varmuudella saapumisaikaa ei tiedetä, ovathan he voineet saapua jo tätä aikaisemminkin. Mikkokin palaa Suomeen, mutta kirjausta paluusta ei pystytä todentamaan kirkonkirjoista vielä tuohon aikaan. Uuno Huhtalan kirjassa mainitaan kuitenkin pariskunnalle syntyneeksi toinen tytär Anna 1724, mikä tukisi Mikon  aikaisempaa paluuta. Kirkonkirjoista sitä ei kuitenkaan voi todentaa. Aika oletettavaa kuitenkin luulisi olevan, että pari on saapunut Pohjanmaalle samoihin aikoihin, kenties yhtä matkaa. Vai onko Mikko käväissyt ensin kotiseuduillaan - ei tietenkään suoraan vävyksi  ja tilan isännäksi Kälviälle ole tiennyt tulla, vaan ehkä jonnekin lähistölle asettunut ensin.  Peitsolta pariskunnan nimet kuitenkin löytyvät Tapaninpäivän kirkon aikaan 1728. Mikko on tullut vävyksi Beatan kotitilalle. 

Beatan äiti Anna kuolee vasta 1741 ja isä Mikko, kuolee  1743 (ehtiipä vielä toiseen avioonkin leskeksi jäätyään), joten Beatan paluu kotiin on ollut heille varmaan erittäin iloinen asia. Toisaalta silloin on varmaankin varmentunut sekä Beatalle että hänen vanhemmilleen, että sisarukset, siepatut Margareta ja Heikki, eivät kotiin enää koskaan palaisi. On oikeastaan yllättävää, kuinka vähän perimätietoa näistä paluista on tallentunut. Luulisi, että ovat olleet tyyliin "lööppien pääotsikoita" pidemmän aikaa kylällä. 

Kun katson vuosivälin 1714-1720 välisiä kirkon  kirjauksia, niin tajuan, että Beatan perheessä ei ole jäänyt henkiin ketään muuta lasta, vaikka lapsia oli alkujaan ollut useita. Tosi monen kohtalona oli menehtyä pikkuisena ja loput vietiin  pois. Mikä onni ja ilo Beatan paluu onkaan siis ollut. Ja nyt ymmärtää myös, miksi Mikosta kuoriutui isäntä taloon. Kaikella on tarkoituksensa!

Beata ja Mikko elävät kaiketi hyvän loppuelämän. Heille syntyy useampia lapsia. Vanhin tytär Maria avioituu Lohtajan Kerolaan, tytär Anna avioituu Ruotsaloon ja tunnetaan myöhemmin Kiempe (Kemppe) -nimellä, Liisa avioituu Lohtajan Ala-Viirteelle ja mainitaan nimellä Vihtari. Matti-niminen poika on avioitunut Ruotsaloon, mutta hänen kohtalonaan on kuolla Suomenlinnassa (Sveaborg) yli 5-kymppisenä. Reeta -nimiselle tyttärelle löydän peräti kolme aviomiestä. Hän on  ollut nimillä Maajärvi, Högbacka, Mansikkamäki ja Krook, mutta en löydä hänelle syntyneitä lapsia. Mikko-niminen lapsi on ollut Ruotsalossa aviossa. 

Lapsina on kuollut ensimmäinen Mikko-niminen ennen vuotta 1744 ja tytär Liisa 1731. Marketta-tytär kuolee 10 päivän ikäisenä 1733 ja Kaisa-tytär pariviikkoisena 1734, Taneli parikuisena vuonna 1735, Beata 3-vuotiaana 1735.  Myös Johannes-niminen lapsi on todennäköisesti  kuollut lapsena. Viimeisenä lapsikatraaseen on syntynyt  vielä toinen Johannes 1745, joka elää seitsemän kuukauden ajan.

Lapsia on siis ollut Beatalla ja Mikolla ajan tapaan paljon, viitisentoista,  mutta löydän heistä vain viidellä lapsella jälkeläisiä. Nykyään lienee vielä  elossa paljon Beatan ja Mikon jälkipolvia. Tunnistautuuko kukaan lukijoista?

LÄHTEET:

Kustaa Vilkuna. Viha. [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182978/HT229_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y]Luettu 19.2.2023.

Kälviän joulu, 2021. Uuno Huhtala: Juuret Kälviällä, osa 1. Kälviän kotiseutuyhdistys. Gummerus, Jyväskylä.

Vanha Kälviä.Facebook. Luettu 9.10.2022.

Muistatko sinisen sotkan? [https://muistatkosinisensotkan.blogspot.com/2020/12/beata-henrikintytar-iso-peitso.html] Luettu 19.2.2023.

Muistatko sinisen sotkan?[https://muistatkosinisensotkan.blogspot.com/2020/02/mikko-pietarinpoika-isopeitso-e.html] Luettu 19.02.2023.

Kälviälle palanneet isonvihan lapsisiepatut, osa 1

Te etsitte koivua. Se merkitsi isänmaatanne. 

Niin, isänmaa olkoon työnne ja rakkautenne

päämäärä koko elinaikanne.

Te etsitte tähteä. Se merkitsi iäistä elämää. 

Olkoon se valonanne koko elämänne ajan. 

-S.Topelius; Poika ja tähti-

On aivan uskomatonta, että Isovihan aikana lapsia vietiin venäläisten sotilaiden mukana Venäjälle. Ehkä on onni, ettei noista matkoista ole säilynyt paljoakaan dokumentteja. Ne olisivat arvatenkin ahdistavaa luettavaa. Monen kohtalona on varmaankin ollut menehtyä jo rankan matkan aikana. Osan kohtalo on ollut jäädä lopuksi ikää vieraaseen maahan ja aloittaa siellä uusi elämä tapaamatta enää koskaan lapsuuden perhettään. Niin, jos on edes säilynyt hengissä matkan rasituksista ja stressistä. Osa lapsista kuljetettiin vielä kauemmaksikin, siitä olen kertonut aiemmin kirjallisuuden kautta.

Kälviältä vietiin 80 henkeä  (tähän lukuun on laskettu myös silloinen Ullavan kylä) vankeina Venäjän suuntaan. Mutta on olemassa myös aivan uskomattomia tapahtumia muutamien vangeiksi otettujen kohdalla. Ja uskomatonta, mutta totta - heistä kaksi lapsukaista palasi kotiseudulleen. Se jos mikä on ihme! Nämä palanneet lapset, joista on jäänyt tietoa, olivat kälviäläiset Juho Grelssinpoika Hyyppä ja Beata Henriksdotter Iso-Peitso. Keskityn kirjoitukseni ensimmäisessä osassa Juhon elämään. 

Yllä: Hyypän tila on ollut suurin piirtein kaiketi näillä mailla,lähellä Kälviän keskustaa, missä nykyään on Martta-koti ja Lucina Hagmanin synnyinkoti, ns. nimismiehen talo. Näitä rakennuksia ei tosin ole ollut vielä Johanin  aikana. 

En tiedä, mistä saakka lapset ovat kotiseudulleen palanneet, mutta tietysti yksi potentiaalinen mahdollisuus, joka tulla tupsahti omaan mieleeni on tällainen: Pietaria rakennettiin kovasti 1700-luvulla ja sinne myöhemmin vielä 1800-luvullakin meni paljon työläisiä uutta kaupunkia kunnostamaan. Osa noista Isovihan lapsisiepatuista on aiemman lukemani perusteella ehkä myös päätynyt Pietarin työmaille. Olisikohan ollut mahdollista, että Kälviälle palanneet olisivat  saaneet määränpääkseen Pietarin ja sieltä hypänneet jonkun rahtialuksen kyytiin salamatkustajina ja päässeet vähän vaivattomammin taittamaan ainakin osan taipaleesta takaisin Kälviälle? 

Seurataanpa tovi Juhon elämän varren askeleita. . 

Juho syntyi Hyypän talossa 12.9.1700. Vanhemmat olivat Grels Ericsson Hyyppä ja Brita Mattsdotter Kårpi. Vanhemmat vihittiin 14.2.1700, joten "Johan," Juho, on heidän ensimmäinen yhteinen lapsensa. Isä-Grels mainitaan tällöin nimellä Grels Ericsson Crumbalo. Äiti-Brita mainitaan vihittäessä leskeksi. Isä on ollut naimisissa aikaisemmin Brita Johansdotterin kanssa, joka on kuollut 1697. Lapsia toisessa liitossa, Johanin sisaruksia, tyttöjä, syntyy vielä Johanin jälkeenkin. Grels Ericsson kuolee vuonna 1725 61 vuoden ikäisenä. Äiti Brita kuolee vasta vuonna 1750 88-vuotiaana vanhuuteen. 

Isovihan ajaksi lasketaan vuodet 1713-1721. En tiedä tarkkaa ajankohtaa, milloin Juho vietiin Venäjälle - ehkä vuoden 1714 tienoilla, kun seudullamme oli sodan vuoksi kova pöhinä.  En tiedä,  mitä reittiä hänen meno- ja paluumatkansa kulki. Uuno Huhtala kertoo Juuret Kälviällä -kirjan ensimmäisessä osassa, että Johan palasi Kälviälle noin vuonna 1721. Hänen vahvuutenaan on varmaankin ollut nuoruusikä. Palatessaan hän on ollut aikamies, 21 vuotta. Mies parhaassa iässä fysiikkansa puolesta ja ilmeisestikin tarpeeksi kypsä tekemään päätöksiä ja ratkaisuja haastavassa tilanteessa. 

Paluun voi kuvitella olleen hämmentävä. Onhan vuosia vierinyt ja Juhon on täytynyt tehdä itsensä tunnistettavaksi. Oli nimittäin olemassa myös ihmisiä, jotka tekeytyivät palanneiksi. Eräs kiinnostava kirja tällaisesta on Vale-Jaakko, kannattaa lukaista! Varmaan on ollut ristiriitaista, tohtiiko luottaa palanneen olevan se, miksi itseään väittää. Tohtiiko luottaa?  Havitteleeko palaava vain  maita ja mantuja viekkaudella ja vääryydellä?  Mitkä ovat niitä tuntomerkkejä, josta oman lapsensa  tai veljensä voi tunnistaa vuosien jälkeen? Vai onko paluu ollut sittenkin helppo, kaikki ovat tunnistaneet palaavan pojan oitis, kuka tietää!

Juho Grelssinpoika Hyyppä palasi siis Kälviälle, ja mikä ihaninta, hänen vanhempansa olivat tuolloin vielä elossa. Olipa onni ja upeaa kaikkinensa, että molemmat vanhemmat vielä ennättivät nähdä palaavan poikansa. Juho oli mitä ilmeisemmin talon ainut poika, joten senkin vuoksi tuohon aikaan paluulla on varmaan ollut iso merkitys. 

Juhon elämä palasi kuitenkin joka tapauksessa uomiinsa Kälviällä. Juho avioituu  1730 Elsa Thomasdotter Lassilan kanssa ja asettautuu loppuelämäkseen Hyypän maille. 

Lapsia syntyy varmuudella ainakin kaksitoista, ellei enemmänkin, tähän liittoon. Mathias, Erick, Jacob, Olaus, Gustavus, Thomas, Anna, Matthias, Margareta, Maria, Michael, Abraham, Isac, Susanna...Ainakin kymmenen poikaa, joista tulee ainakin osasta nimen kantajia jälkipolvillekin. 

Sukua lapsista jatkavat ainakin:

 Jaakko, joka asuu myöhemmin Marinkaisisssa, 

Tuomas, joka asuu Ullavassa nimellä Ahokangas

Riitta, joka elää Vähä-Hyypässä ja kuolee Kälviällä. 

Matti, joka elää elämänsä Kälviällä Vähähyypässä. 

En tiedä, onko Juhon perhe ollut paossa vainolaisia piilopirtillä. Joka tapauksessa liitän tähän kuvan, jossa on Kälviän eläinpuistossa oleva piilopirtti. Elämä on ollut vaatimatonta ja pelonsekaista. Kuvasta voi aistia, kuinka hyvin piilopirtit on kätketty maisemaan. Niitä on ollut vaikea löytää, paitsi jos paikalla on ollut nuotio, joka kai oli välttämättömyys...Ehkä Juhonkin kohtalo on ollut löytyä piilopirtiltä - vai onko hän kenties ollut kotitilansa paimenessa, kuten jotkin muutkin Kälviältä samoihin aikoihin siepatut?

Yllä:Piilopirtti Kälviän eläinpuistossa.



Yllä:Piilopirtin katto näkyy rakennelmasta kuvassa sammaleen peittämänä kivivallina, mutta osaisitko nähdä ja katsoa sen, ellet tietäisi...

Hyyppä sijaitsi lähellä Kälviänjoen rantaa. Asutusta siellä on ollut 1500-luvulta saakka. Mistä Juho siepattiin kasakoiden mukaan? Mikä oli hänen viimeinen näkymänsä kotiseudustaan, oliko se läheinen kirkko ja kirkkoranta? Mistä hän näki unia kotiseudusta haaveillessaan jossain siellä kaukana?

Jälkeläisiä näillä Juhon lapsilla lienee vielä nykyäänkin - monikohan heistä on kuullut tarinan esi-isänsä Juhon matkasta? Toivon kovasti, että se on siirtynyt sukupolvelta rakkana tarinana eteenpäin. Olisikin kiva kuulla, jos joku suvun edustaja tästä tietäisi kertoa!

Ja sen toisen tarinan Kälviälle palanneesta  Beatasta voit lukea täältä!

LÄHTEET: Kälviän joulu, 2021.

Vanha Kälviä. Feácebook. Luettu 9.10.2022.

Museovirasto. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuuriympäristöt RKY. Kälviän kirkonkylä. [http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=2067]Luettu 12.2.2023.

Isovihan kauhuja ja paloveroja seudullamme 1714

Pitkästä aikaa pääsen kirjuuttelemaan itseäni niin kovasti koukuttavista Isovihan aikaisista tarinoista. Kamalia, julmia tarinoita, mutta sen  verran sykähdyttäviä, että juutun näihin kerta toisensa jälkeen. Nyt löysin sähköisen version Kustaa Vilkunan teoksesta "Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. "

Olemme vuodessa 1714. On syksy kolmesataakahdeksan vuotta sitten. Tuon ajan sodan mukaisesti venäläiset kasakat ryöstivät maan asukkailta kaiken mahdollisen arvokkaan ja surmasivat vastaan tulleet tai ottivat vangikseen. Suomesta pakeni kaikkiaan noin 30 000 ihmistä Ruotsiin Isovihan julmuuksia. Syksystä 1714 kesään 1715 myös metsiin ja takamaille oli piiloutuneina asukkaita vihollisilta piileskellen.

Yllä: Muistomerkki Kaarlelan kirkon pihassa kohdasta, jossa on Isovihan aikana ollut kirkko. 

Ne  harvat ihmiset, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet Kokkolaan, pelkäävät, että kasakat polttavat ja tuhoavat kaiken, mitä saatavilla olisi. Näin oli käynyt hetkeä aiemmin esimerkiksi Pietarsaaressa.  Niinpä kaupunkilaiset päättävät tarjota kaupungin portille saapuneille kasakoille paloveroksi kaiken liikenevän, esimerkiksi  tapulin- ja raastuvankellot. Palovero tunnetaan myös nimellä sotavero. Se tarkoittaa vihollisen valtaamilta alueilta  verona otettavaa omaisuutta. Ajatuksena oli, että kun vero oli maksettu, ei  vihollinen sytyttäisi taloa tai kylää tuleen. 

Anomuksen  paloverosta esittää kaupunginviskaali Johan Kallström yhdessä vanhan rengin kanssa. Kasakat pistävät heidät kuitenkin hengiltä. Venäläiset tunkeutuvat saman tien kaupunkiin nostaen kaupunkiin johtavan nostosillan ylös, jotta kaupungin läheisyydessä piileskelleet suomalaisjoukot eivät pääse   häiritsemään rosvoamista ja tuhotyötä. 

Kasakkajoukot ovat saapuneet pappilan kautta ratsastaen kaupunkiin. Kun tuhoaminen vain jatkuu, päättää muutama  talonpoika uudelleen tarjota  venäläisille joukoille paloveroa. He tarjoutuvat järjestämään pidot. Talonpojat ovat nimittäin löytäneet  rovastin tyhjille jääneen pappilan ruoka-, viina- ja liköörikätköt. He kattavat pappilan kirjaston pöydälle hulppeat tarjoilut ja rientävät vastaan vihollisia kasakoiden karauttaessa pappilan pihamaalle. 

Kasakat eivät lämpene tarjoilulle, vaan jatkavat matkaansa kaupunkiin, kun ovat ensin piesseet talonpojat. Talonpojat ovat niin kipeitä ja voipuneita, että ryhtyvät lääkitsemään itseään paloveroksi tarkoitetulla viinalla ja liköörillä.

Viholliset poistuvat etäämmäksi muutamien päivien ajaksi. Pitäjänkirjuri Thomas Laiberg on ahdistunut ja hädissään  näkemistään tuhotöistä, kidutuksista ja surmista. Hän päättää koota pitäjäläisiä neuvonpitoon. 

Laiberg esittää talonpojille, että nyt olisi parasta heittäytyä tsaarin armoille ja yrittää laatia venäläiselle esivallalle anomuskirjelmä. Taivutteluista huolimatta talonpojat eivät lämpene Laibergin ehdotukselle. He eivät halua allekirjoittaa asiakirjaa. 

Laiberg päättääkin laatia salaa yksin asiakirjan. Hän varustaa sen sinetillä ja lähtee asiakirjoineen venäläisen esivallan luokse. Kasakkapartio kuitenkin tavoittaa hänet pian matkaan lähdettyään. Kasakat tiedustelevat, millä asioilla pitäjänkirjuri mahtaa olla liikkeellä. Laiberg selventää asiaansa ja  ojentaa kirjeensä kasakoille, jotka repivät sen palasiksi. Lainberg otetaan kasakoiden vangiksi ja hänet ilmiannetaan esikunnalle kivekkäänä. Kivekkäällä tarkoitetaan venäläisten vihaamaa sissiä. Tuo kivekäs -nimitys juontaa juurensa   päällikkö Kivekkääseen, jonka johdolla oli Inkerinmaalta tehty partioretkiä muutamaa vuotta aiemmin Venäjän puolelle. Päällikkö Kivekäs tuli niin kuuluisaksi, että kansa rupesi nimittämään uskaliaita partiomiehiä kivekkäiksi, joskus myös sisseiksi. Thomas Laiberg piestään pahanpäiväisesti. Kasakat pitivät häntä pitkään köysiin sidottuna. 

En tiedä, kuinka pahasti Laiberg loukki itseään tuossa kohtelussa. Joka tapauksesessa Thomasista tulee isä Maria-tyttärelleen vuonna 1723 Palon kylässä Domarsin talossa. Vaimona Thomasilla mainitaan tuolloin toisessa liitossa Brita Scherping. Lapsi on heidän ensimmäisensä. Isä-Thomas kuoli tyttären ollessa vasta 3-vuotias ja toisesta liitosta jäi isättömiksi kaksi nuorempaa tytärtä, kuten myös ensimmäisen liiton kaksi tytärtä. Toisen liiton kaksi nuorimmaista menehtyivät kuitenkin pienokaisina ja Maria elelee kaksistaan äitinsä kanssa, kunnes avioituu Neristaniin Johan Backmannin kanssa ja muuttaa sinne äiteineen päivineen 22-vuotiaana. Johan Backman omistaa Neristanissa kaksi taloa ja pariskunta asustelee siellä vuoteen 1750 saakka, jolloin äiti-Brita on kuollut ja pariskunta muuttaa Alaveteliin Bastubackaan. Siellä Maria elelee vielä 17 vuotta, joista kaksi viimeistä vuotta leskenä. Hänen kaikkiaan kahdeksasta lapsestaan aikuisiksi asti varttuu kaksi tytärtä. 

Thomas Laiberg oli syntynyt 1684. Hän kuoli vasta 1727, joten tämän ikävän tapahtuman jälkeen hän eli vielä useamman vuoden. 

Yllä: Kuolinmerkintä Kaarlelan kuolleiden kirjassa alkuvuodesta 1727. 

LÄHTEET: 

Johnson, S. Historisk  tidskrift för Finland.  Historiska föreningen. 2012:3,  329-330. [file:///C:/Users/kivim/Downloads/3510-79-PB%20(2).pdf] Luettu 23.10.2022. 

Palovero. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Palovero] Luettu 23.10.2022.

Topelius. Maamme kirja: 165. Kajaanin linna ja kivekkäät. Wikiaineisto. [https://fi.wikisource.org/wiki/Maamme_kirja:_165._Kajaanin_linna_ja_kivekk%C3%A4%C3%A4t] Luettu 23.10.2022

Viha. Kustaa, H.J.Vilkuna. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Suomalaisuuden kirjallisuuden seura. Helsinki. 2005.  [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182978/HT229_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 23-10.2022. 

Buharan satakieli - unohdettujen suomalaisten tarina

Muutama vuosi taaksepäin sain joululahjaksi kirjan nimeltä Kiljukotka. Ihastuin teokseen kovasti. Kirja kertoi osin faktaa, osin fiktiota Isonvihan ajalta Järviseudulla. Nuo kovat ajat liippasivat  aikoinaan isänpuoleista sukuani  kovasti ja läheltä, joten aihe kiinnostaa. Ja hyvin kirjoitettu kirja on tietysti  jo itsessään aina upea lukuelämys! Kirjailijan sukujuuret on Kortesjärvellä, mikä selittää osaltaan hänen kiinnostusta aiheeseen. 

Niinpä odotin kuin kuuta nousevaa professori, kirjailija   Kirsi Loukola-Ruskeeniemen, uutta kirjaa, joka on itsenäinen jatko-osa edelliselle kirjalle.  Se ilmestyikin syyskuussa 2020. Kirjan nimi on Buharan satakieli.

            

Romaani perustuu historialliseen tutkimukseen ja sillä on yhtymäkohtia  Isovihan aikana sieppattuihin lapsiin. Kortesjärven Purmojärvellä Isoviha oli todella karmivaa aikaa. Oma esiäitinikin poltettiin siellä tuolloin. 

"Matti", Lauri veti ilmaa sisäänsä. "Luulin että kuolit, kun teiän talo paloi."

Matti katsoi hänen lävitseen. "Tappoivat äitin", hän sanoi.

"Teiän äitin?" Lauri kysyi. 

Hätkähdin. "Mitä kotona tapahtui?" kysyin Matilta. 

"Äiti riippui kurkihirressä ja sotilaat tökkivät häntä piikillä: Sano rahas", Matti sanoi ja veti ilmaa sisäänsä...

Moni varmaan  on kuullut lukuina, kuinka paljon lapsia ja nuoria siepattiin Isovihan aikana. Lukuhan on pöyristyttävän iso - yli 20 000. Harvoin vain on tullut ajatelluksi, mitä heille tapahtui sieppauksen jälkeen. 

Kirja kiehtoo minua myös sen vuoksi, että kirjailija on käyttänyt siinä todenperäisiä nimiä;  Kontiainen, Skottari, Matoniemi, Försti, Jutila, Pellinen, Kärnä, Lummukka - nimiä, jotka myös  liittyvät oman sukuni historiaan - ja onhan monella kokkolalaisellakin  juuret Järviseudun pitäjissä. Moni lukijoista uskoakseni  tunnistaa noita nimiä, ovathan ne säilyneet nykypäiviin saaka suku- ja paikanniminä. 

"Purmojärven kylässä oli yli kymmenen pientä taloa.

 Lappajärveltä tullessa oikealla olivat Kontiainen, Skottari ja Matoniemi. 

Länsirannalla oli Försti, Purmojärven vanhin talo. Förstit olivat muuttaneet

rannikolta pari sataa vuotta aiemmin. Vilja huojui keltaisena ja 

karja laidunsi rantaniityillä. Anna  huiskutti iloisesti ja jatkoi Matoniemeen."

Kirjan päähenkilö on Kontiaisen kasvattityttö, Liisa. Tarina alkaa  turvallisesta kotiympäristöstä, jonka pian hajoittaa  kylään saapuvat viholliset. Sen seurauksena perheet hajoavat, elämä muuttuu. Osa pääsee pakenemaan piilopirtille metsiköihin, toisten kohtalona on kuolla vainoissa.  Joidenkin osa on päätyä vangeiksi ja heidän tarinansa  alkaa tästä. Nuorten vangittujen matka vie Vaasasta Hankoon, Pietariin ja sieltä jokireittiä myöten halki Venäjän. Sieltä matka jatkuu kamelikaravaanissa Hivan kaanin haaremiin ja sieltä vielä Buharaan. Kirjan taustatyönä Kirsti on muuten käynyt itse Uzbekistanissa  tutkimassa ja eläytymässä  romaanin tapahtumaseutuihin. 

"Irrrota minut", Anna itki hysteerisesti kyljessäni. 

Matti voi silminnähden huonosti. Matin vuoksi minun oli pakko ryhdistäytyä. Silmät kyynelissä vedin syvään henkeä. 

"Matti", kuiskasin. Kun hän ei tuntunut kuulevan, toistin lujempaa, kerta toisensa jälkeen. 

"Matti! Olen huutanut monta kertaa, muttet kuule yhtään mitään", huusin lopulta. "Kokeile, saatko kätes irti. Minut on köytetty liian tiukkaan."

"Kävelimme kärryjen perässä kahleet kaulassa satamaan, 

jossa oli kaleerilaivoja ankkurissa rannan lähellä ja

 kymmeniä laivaveneitä rannassa. Rannassa lojui pitkiä

 kuusiairoja, monta kertaa pitempiä kuin Lappajärven kirkkoveneiden airot. "

"Miksi he hakevat vaaleita tyttöjä kaukaa Suomesta, 

kun Volgalla ja Uralilla  on metsäkylissä vaaleita tyttöjä, 

jotka muistuttavat meitä?" kysyin Annalta. 

"Minä ja sinä olemme synnyttäneet terveet poikavauvat ja 

Ruotsin sotilailla  on hyvä maine", Anna sanoi. 

"Buharan haaremeissa kasvaa sen jälkeen kookkaita,

 taitavia ja urhoollisia johtajia Buharan kaanin sotajoukoille."

Buharan satakielestä on  tehty  optiosopimus elokuvatuottaja Kaiho Republic Oy:n kanssa jo ennen kirjan julkaisua, tavoitteena  on tehdä kirjan pohjalta vielä kansainvälinen TV-draamasarja. Wau!

Olen mielenkiinnolla seurannut Kirstin kirjoitustyön etenemistä. Jossain vaiheessa laitoin hänelle postia, että olisipa hienoa, jos hän ennättäisi tänne Kokkolaankin esittelemään kirjaansa. Ja tiedättekö - joskus toiveet oikeasti toteutuvat!  Yhteistyössä saimme järjestettyä tilaisuuden Kokkolan kaupunginkirjastoon, mutta tämä koronakurimus sitten tuli ja lykkäsi sorkkansa soppaan ja tapahtuma täytyi peruuttaa. No, onneksi päiviä on edessäpäinkin ja uusi tilaisuus Kokkolaan on sovittu 24.4.2021. Olokaas kuulolla sillon! Täällä on Kokkolan seudulla aika lailla ihmisiä, joiden esipolvet tulee Järviseudun suunnasta. Ja tietysti kirja on kiinnostava tarina muutoinkin. Kirstin Pohjanmaan kiertueeseen kuuluu myös Lappajärvi-Kortesjärvi-akseli 26.-27.4.2021. Loistava juttu!

Sain  ihanasti  kutsun myös kirjan julkistamistilaisuuteen, joka oli mahdollista katsoa netin välityksellä livestreemauksena Helsingistä Tieteiden talolta. Oli mielenkiintoinen sekin ja hieno ohjelma muutoinkin! Tässä blogipäivityksessä oleva kuvamateriaali onkin otettu kuvakaappauksina julkistamistilaisuudesta. 

Kirjassa on hienosti kuljetettu myös uskoa Jumalaan ja vuoden 1701 virsikirjan virsien tekstejä mukana. Pidä  tästä erityisen paljon, koska voin kuvitella, kuinka keskeinen osuus virsillä  ja uskolla on ollut tuon ajan ihmisten elämässä lohtua antavana tekijänä. Siepattujen kohtalona on ollut  rakkaiden sukusiteiden katkeaminen, mutta muistoja, opittuja virsiä ja rukouksia kukaan ei ole voinut heidän mielistään riistää pois. Ainakin ajatuksena lohdullinen...

"Mun silmän`, käten nostan

Ain ylös mäkihin,

Jois`avun tiedän saavan

Ja valon kaunihin,

Sill`Herra avun lainaa

Kuin maan ja taivaan loi,

Hän kuulee huuton` aina,

Ja suojell`kyllä voi."

Kirjailija paljasti minulle, että kirjan myöhemmin ilmestyvässä jatko-osassa  päähenkilö Liisa on Buharassa  minäkertojan roolissa esimerkiksi taipaleesta lapsenlapselleen kertoessa. Liisa jättää kertomatta traumatisoivia asioita Suomenlahdelta ja Volgalta yrittäen niitä itsekin aktiivisesti unohtaa - ehkä hän on mielen prosesseissa  ne jo unohtanutkin!

Kirjailija kertoo kirjan lopussa kirjoittamisprosessistaan, johon on ollut raskas eläytyä. Hän on syventynyt kirjaa tehdessään myös ihmiskaupan ja ISISin uhrien haastatteluihin, kirjalllisuuteen ja elokuviin, joissa on kuvattu uhrien kärsimyksiä. Jotta kirjasta ei olisi tullut aihepiireiltään liian rankka, hän joutui keventämään tarinan kulkua.

Faktaa kirjassa on  esimerkiksi se, että noihin aikoihin  Buharan kaani, jolla ei ollut miespuolista perillistä,  rakennutti islamilaisen maailman ensimmäisen naisten moskeijan. On tiedossa, että Turkissa orjaksi kaapatun jalkavaimon poika pääsi seuraavaksi sulttaaniksi. Sen sijaan tietyn kaapatun tytön kohtaloa on mahdoton  jäljittää, joten kirja on näiltä osin fiktiota. Kirjailija kertoo kuitenkin kirjassaan, että turkulaisessa sanomalehdessä on  julkaistu aikanaan  tieto, että Buharan kaanin lähettiläät kävivät vuonna 1718 tsaari Pietarin puheilla pyytäen saada tai ostaa suomalaisia ja ruotsalaisia talonpoikaistyttöjä, koska heidän tiedettiin synnyttävän erinomaisia sotilaita!

"Kumarruin maahan ja painoin otsani aulan  laattalattiaan,

 vaikka liike sattui. Nousin vaivalloisesti ylös.

"Menkäämme oleskeluhuoneeseen juomaan kahvia", 

hymyilin kaanin äidille ystävällisesti. Hän oli lapseni isoäiti."

Kirja on helppo ja huokea hankkia ihan omaksi kotisohvalta tilaten Isoviha.fi -  sivuston kautta. Sieltä sen saa ostettua kirjakauppoja huomattavasti edullisemmin ja upeasti suoraan kotiin toimitettuna.