Pikkulotat

Yllä: Pikkulotta-lehden kansikuva.1.1.1938, No. 2. 

Tällä kertaa kurkistamme pikkulottien aikakauteen. Pikkulotathan olivat 8-16-vuotiaita tyttöjä, jotka kuuluivat Lotta Svärd-järjestössä nuoriso-osastoon huoltajansa luvalla. He tutustuivat lottien toimintaan sekä osallistuivat maanpuolustusta tukeviin tehtäviin. Pikkulotilla oli oma lottapukunsa, joka kylläkin muistutti paljon aikuisten lotta-asua. Lisäksi heillä oli oma merkki- heraldinen ruusun kuva. Pikkulottien järjestö perustettiin vuonna 1931 Fanni Luukkosen johdolla, mutta valtakunnalliseksi sen toiminta tuli 1934. . Järjestöön kuului peräti 50000 pikkulottaa. Pikkulotilla oli myös omia työiltoja. Pikkulotilla oli myös oma lehti ja laulukirja. Pikkulotille opetettiin kodin- ja terveydenhoitoa, lastenhoitoa sekä käytöstapoja. Opetus sisälsi myös Suomen historiaa sekä raittiusasiaa. Pikkulottia myös kannustettiin harrastamaan liikuntaa. 

                          

Yllä: Pikkulotta Syvärannan opistolla Tuusulassa. Kuva: Aarne Pietinen 1937-1939. Museovirasto. Historian kuvakokoelma. Tunniste: HK19731119:24.

Sota-aikana pikkulotat kunnostivat sotilaiden vaatteita, jakoivat sotasaitraaloissa ruokaa, leipoivat leipää ja pakkasivat sotilaille joululahjapaketteja. Pikkulotat myös keräsivät luonnosta käpyjä, marjoja, sammalta, sieniä ja lääkekasveja sekä avustivat kuolleiden sotilaiden omaisia. He osallistuivat myös usein sankarihautajaisiin seisten kunniakujassa tai seppeltä kantaen.

Pikkulottien toiminta päättyi 23.11.1944, kun myös Lotta Svärd-järjestö lakkautetiin. Moskovan välirauhan ehtojen mukaisesti.

              Yllä: Isänmaan puolesta- muistomerkki Kälviällä, pystytetty 2016.

Vielä toukokuussa 1944 pikkulotat osallistuivat seudullamme järjestön viimeisenä toimintavuonna ohjelmalliseen tapahtumaan, jossa oli kyllä mukanamyös aikuisempiakin esiintyyjiä. Aluksi tapahtumassa esiintyivät pikkulotat "Sokeripalan" edessä. Oletan, että tuo Sokeripala oli Kokkolan keskustassa 1930-1940- luvuilla sijainnut suosittu kahvila. Valaiskoon joku, ken tietää asiasta enemmän!

Eräässä ohjelmanumerossa esiintyi pikkulotta, pieni Birgitta Hellberg, Hän esitti ruotsiksi runon "Tytöt Kokkolassa. " Runo oli hänen itsensä kirjoittama.

 

Tässä runo kutakuinkin suomennettuna:

Kaupungissa

on pitkä, pitkä rivi,

jotka haluavat olla mukana

maan harmaissa riveissä.

Joka toinen viikko kokoonnumme

oppimaan jotain uutta.

Niiden vuoksi, jotka taistelevat maamme puolesta,

me haluamme tehdä sen.

Meillä on kummilapsi,

ja se on varmasti hyvä,

sillä moniahan siellä on,

jotka ovat menettäneet isänsä.

Keräämme yhdessä lantin

lähetettäväksi sille tädille,

joka on juuri Helgen äiti,

meidän kummilapsemme, meidän veljemme.

Me kaikki haluamme olla mukana

maan harmaissa riveissä.

Sillä vapauden puolesta he taistelevat,

ja se on jotain arvokasta.

Pikkulotat olivat kertoneet lehden toimittajalle olleensa hermostuneita ensiesiintymisensä edellä, mutta lopulta kaiken sujuneen odotettua paremmin. Tytöt olivat todenneet, että eivät ole vielä kuuluisia, mutta toivoivat, että heistä vielä sellaisia tulisi.
Pikkulottien esiintymisen jälkeen Karlebyn Marthakuoro laului rouva Helfrid Lindströmin johdolla kaksi laulua. Ohjelmassa oli myös kotiseuturuno Kokkolan vanhalla ruotsinmurteella. Sen oli kirjoittanut Arne Räbb (1910-1990) ja neiti Inga Finnilä (1909-1963) luki runon täydellisellä murreääntämisellä. Harmillisesti en löytänyt tuota esitettävää runoa. Siippani kertoi muistavansa vielä tuon miehen, joka asusteli Finnilänmäellä. Hän oli aikoinaan Vittsarin koulussa opettajana ja taisipa olla myös rehtorina. Siippa mainitsi hänen jääneen eläkkeelle juuri ennen kuin siippa 1970-luvun alkuvuosina aloitti oman koulunsa. Räbb osallistui myös paikallishistorioiden kirjoittamiseen.

Juhlan lopuksi kuultiin vanhaa, hyvää tanssimusiikkia viululla ja kitaralla säestettynä. Musiikista vastasivat Sanfrid Nyberg (s. 1891 Alaveteli) ja Fride Nyberg.

Yllä: Runo Pikkulotta-lehdessä 1.1.1939, No 4.

Minulla ei ole omassa suvussani tai lähipiirissäni ollut ketään pikkulottaa. Siksi itselle hieman vieras aihe, joka vaatii tutkimista.

Kiva sivusto löytyi kuitenkin, kannattaa kurkata, sieltä löytyy oma tehtäväsivusto pikkulottiin liittyen:

https://digilotta.fi/koe-ja-leiki/pikkulotta-valitse-oma-tarinasi/

LÄHTEET: Hört och sett. Österbottningen. 4.5.1944. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2276883?term=Karleby&term=sm%C3%A5lottorna&term=sm%C3%A5lottor&page=2] Luettu 6.12.2025.

Pikkulotat - Lottatytöt. Sodan muisti. Suomi toisessa maailmansodassa. [https://sodanmuisti.fi/2024/04/25/pikkulotat/] Luettu 6.12.2025.

Sotaanlähdön muistokivi Villan koulun pihassa

 Tällä kertaa luomme katseen Opettajankujalla sijaitsevan Villan kouluun. Siellä pihapiirissä on kivinen muistomerkki. Kuvasatoni tulee tosin jo muutaman vuoden takaa.   

                             

Olin jo vaipua epätoivoon, sillä aluksi en löytänyt muistomerkistä mistään enkä mitään tietoa. Vaan kyllä sinnikkyys aina lopulta palkitaan. 

Kyseessä on tämän päiväiseen Puolustusvoimain lippujuhlaan 4.6.   hyvin soveltuva muistomerkki. 

Muistomerkki on  pystytetty paikkaan, jossa Kaarlelan kunnan ja Kokkolan kaupungin ruotsinkieliset reserviläiset kokoontuivat 13.10.1939 astuakseen isänmaan palvelukseen. Talvisotahan alkoi  sitten virallisesti 30.11.1939, tosin nimitys Talvisota tuli käyttöön vasta myöhemmin.  Toinen maailmansota taas oli virallisesti alkanut jo kolme kuukautta aiemmin. 

Teksti, joka kiveen on kaiverrettu ruotsiksi, on seuraavanlainen:

Till minnet av den 13. oktober 1939

då karleby kommuns

och Gamlakarleby stads

svenska reservister samlades

i fosterlandets ödestimma

för att ställa upp till försvar. 

Muistomerkki on Kokkolan sotaveteraanien (krigsveteranerna i Karleby) toteuttama. Muistomerkki on paljastettu 1.1.1970.  

Gamlakarleby krigsveteraner lopetti virallisen toimintansa 2022.

Alla lehtileike 12.10.1939 Österbottningen- lehdessä, jossa tiedotetaan reserviläisten koollekutsumisesta. . Reserviläisiä kutsuttiin ikähaarukassa 17-60 vuotta. 

LÄHTEET:

Suomen sotamuistomerkit 1939-1945. Sotaanlähdön muistokivi. [https://www.sotamuistomerkit.fi/Sotamuistomerkit?mid=431]

Suomen sodan tarinoita, osa 2

Jatketaan Suomen sodan tiimoilta!

Parisen viikkoa edellisen kahakan jälkeen venäläispäällikkö kenraali Tutschkoff majaili sotilaidensa kanssa leirissä nykyisen 8-tien liepeillä Kaukolan (Kauko) ja Finnilän talossa Wetelinjoen liepeillä. Omat joukkomme olivat lepäilemässä.

Venäläisten vartijajoukkoja oli sijoitettuna myös 1/2 peninkulman päähän hieman pohjoisemmaksi Riipan talon pelloille pitäjäntien lähettyville. Myös Jatkojoen sillan tuntumaan Ruotsaloon oli asettautunut venäläisjoukkoja vartioimaan silloista rantatietä. Talonpojat olivat repineet kylläkin jo tätä ennen sillan hajalle.

Omia vartijajoukkojamme oli Lohtajan Alaviirteellä.

Paikalliset asukkaat - tai ainakin heikompi väki - olivat viimeisten viikkojen aikana paenneet metsiin ja syrjäisiin torpppiin sekä metsätaloihin kauemmaksi asutuksesta. Ihmiset olivat hamstranneet mukaansa kaikkea mahdollista turvaan vihollisjoukoilta.

Ihmisillä oli muistissaan perimätietona vielä Isonvihan aikaisia säilyneitä pakopirttejä. Nämä olivat lähinnä maahan kaivettuja kuoppia, joihin mahtui jokunen henki. Kattona näissä oli maantasaisia ja harjattomia turpeiskattoja. Tyypillistä oli, että tällaisia kuoppia saattoi olla kaksi suhteellisen lähekkäin.

Puheissa kiiri puhe koirankuonolaisista, jotka löytäisivät kaikki, vaikka kuinka hyvin olisi yritetty kätkeä. Puhuttiin myös kalmunkeista, jotka imisivät vaskipilleillään veren ihmispoloista. Koirankuonolaisista olen kirjoittanut aikaisemminkin. Niillä kerrottiin olevan ihmisen ruumis ja koiran pää, kalmunkeilla puolestaan pitkä häntä ja karvainen ruumis. Heidän ajateltiin olevan ennemminkin petoja, ei ihmisiä ollenkaan. Tietystikin kasakat olivat lähtlisin ehkä Don-virran liepeiltä ja Aasian seudun ihmiset erottuivat paikallisesta väestöstä ulkonäöltään. Heitä pidettiin sivistymättöminä pakanoina. Puhuttiin, että he ovat oppineet hiertikoillaan erottamaan ihmisten ja eläinten sameimmatkin jäljet. Ihmisten puheissa viholliset olivat röykkeitä vihollisia johtuen Isonvihan aikaisista erittäin julmista kokemuksista.

Tosiasiallisesti Isoviha oli ollut satakunta vuotta aiemmin. Suomen sodan ei kerrota olleen samanlaista, vaikka varmaankin molemmin puolin raakuutta vallitsi. Ehkä Tutschkoffin leririn sijainti Kokkolassa ja asukasten paossa olo vähensivät julmuuksia. Olen näistä tapahtumista lukenut monesta lähteestä viime aikoina ja sitä kautta olen päätynyt käsitykseen, että venäläiset olivat melko paljon yhteyksissä etenkin ravinnonsaannin turvaamiseksi paikallisen väestön kanssa.

Kun alhaisempi sotilas toki tiesi olevansa korkeampain komentajain silmäin alta, riehui se sangen julmasti: eipä aina suunnallisen päällikön lähisyyskään voinut pidättää vimmaantumasta. Kälviällä ei aivan monta inhottavaa rääkkäystä tapahtunut, johon lie parhaina syinä ollut Tutschkoff'in leiri Kokkolassa ja asukasten paossa olo.

Tässäkin tapahtumassa, josta nyt kirjoittelen, olivat paikalliset isännät kokoontuneet vartioimaan pitäjänsä, kuten Peitsossakin edellisessä kohtaamisessa. Riipan pelloille oli noin sata venäläistä. Lisäksi heillä oli edusvartiona kymmenen miestä noin neljänneksen päässä Riipasta kirkolle päin eli lähellä Suonperän taloja. Välissä oli vain pieni neva, jonka yli pitäjäntie kulki. Paikallisia joukkoja oli sekä Riipan että myös Suonperän lähellä, Kapraalin mäellä.

Venäläisten saavuttua Riippaan, he murtautuivat aittaan hirrellä, jolla puskivat aitan oven auki. Talosta ampaisi mielipuoli mies, jota ei oltu saatu muun talonväen kanssa pakenemaan. Miehellä oli kirves kädessä ja sillä hän ryhtyi ajamaan vihollisia pois aitan ovelta. Taloon oli hänen lisäkseen jäänyt myös vanha nainen.

Kasakat ottivat mielipuolen käsittelyynsä ja pieksivät hänet pampuillaan. Tällöin talossa ollut naisvanhus juoksi avuksi hätiin ja huudellen, että mies oli mielipuoli, ettei ymmärtänyt tekojaan. Venäläisjoukot eivät moisesta selittelystä piitanneet, vaan uskoivat kirveen kanssa heiluneen tarvitsevansa selkäänsä. Viholliset eivät uskoneet selittelyjä mielenvikaisuudesta. Mielipuoli vaipui lopulta pyörryksiin. Mies makasi maassa kasvot verissä ja koko ruumis vereslihalla. Mies virkosi tajuttomuudesta vihollisten potkiskellessa häntä hereille. Naisvanhus rukoili armoa miehelle, mutta naisen sanat eivät tehneet vaikutusta. Viholliset vetivät mielipuolta käsistä pihamaalle ja jättivät hänet sinne makaamaan.

Kymmenisen kasakkaa hyppäsi hevostensa selkään. Päällikön kiljaistua käskyn, ratsasti yksi miehistä täyttä laukkaa kohti piestyä mielipuolta. Pian ratsastivat muutkin häntä kohti tavoitteenaan ilmeisesti poljetuttaa mies-polo hengiltä, mutta jostain syystä eivät tässä onnistuneet ja lopettivat hyökkimisensä.

Ruotsalon Jatkojoen satapäistä vartijajoukkoa vartioi Ruotsalon kylän miehiä. Joukkojen välille kehkeytyi riita. Talonpojat menivät lähemmäksi venäläisjoukkoja katselemaan vihollisten eloa ja tulivat lähelle Jatkojoen rantaa, josta silta oli jo aiemmin revitty pois. Lähellä revittyä siltaa ja sen alapuolella oli joki haarautunut moneen haaraan tehden pieniä saarekkeita ja yhtyen sitten uudelleen. Rantain välillä kerrotaan olleen toistasataa askelta ja vasemmanpuolisen reunan kohoavan törmäksi. Talonpojat huomasivat oikeanpuoliselta rannalta, kuinka "muudan ryökäle pujahti lepikköön" haroen rannalta jotakin koukulla joesta. Pian he huomasivatkin tyypin tavoittelevan vedestä rysää.

Talonpoika Erik Kippo otti ja suutahti tästä toisten kalavesille tunkeutumisesta. Kippo paukahutti kohti tuuheaa pensikkoa luodin pyssystään. Mutta väli pyytäjään oli liian pitkä ja lepikkö peitti ammuttavan. Luoti ei osunut.

Pian ottiva viholliset aseensa esiin ja alkoivat korkealta törmältä ampua kohti talonpoikia. Ainoastaan Erik kipolla oli ase muassaan, joten miehet lähtivät pakoon venäläisten tulitusta. Koska joessa oli tulva-aika, oli vihollisellakin isoja vaikeuksia päästä talonpoikien lähelle.

Kohta toiset viholliset ottivat aseensa ja alkoivat korkealta törmältään ampua peukuttaa miehiä kohti. Kipolla vaan sattui olemaan ase, jonka vuoksi miehemme läksivät hyppyyn. Kun oli paras tulvan aika ei vihollisenkaan ollut hyvä päästä toiselle puolen jokea miehiä takaa ajamaan, ehkä joki kyllä on pikkarainen.

Isompia ei loputa tässä kahakassa tapahtunut. Kumpikin osapuoli päätti pysyä aloillaan eivätkä enempiä suututtaneet toisiansa. Pikemminkin Ruotsalon miehiä siirtyi Suonperän seutuville vartioimaan sitä seutua.

 

LÄHTEET: The Project Gutenberg eBook of Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta, by Kaarle Alfred Castrén [https://www.gutenberg.org/cache/epub/50695/pg50695-images.html]. Luettu 18.12.2022.

Preussin sodassa

Löytyipä  mielenkiintoinen Erkki Hietaniemen  pro Gradu-työ, Pohjanmaan rykmentti Preussin sodassa 1626-1629", jossa sivuttiin myös Kokkolasta  lähtöisin olevia sotilaita. Preussin sota käytiin vuosien 1626-1629 aikana ruotsalaisten ja puolalaisten välisenä sotana. Hietaniemi on tutkinut kyseistä sotaa yksilönäkökulmasta alkuperäisten katselmusrullien sekä ruodutus- ja sotaväenluetteloiden avulla Ruotsin arkistoissa. Hänen päämäränään on ollut tutkia yksittäisten sotilaiden kohtaloiden  näkökulmasta. 

Ruodutusluettelosta selviää yksittäisten miesten luettelointi; nimi, ikä,  kotitalo ja -kylä,  sekä sotilaan tehtävän mahdollisesti estävä sairaus. Mielenkiintoa lisää se, että Preussin sodan aikoihin Ruotsin kuninkaana oli Kokkolankin perustanut Kustaa II Adolf. 

Kustaa II Adolfin aikana sotaväenottoja tehostettiin ja armeijaa täydennettiin lähes vuosittain. Vuonna 1627 siirryttiin ruotujärjestelmään, jossa  ruotu muodostui taloluvun sijaan 15 vuotta täyttäneistä miehistä. Aatelisilla oli omat privilegionsa ja  varakkaat talonpojat pystyivät ostamaan itselleen sijaisen. Sen sijaan tyypillinen sijaissotilas oli joko  taloudelliseen tai sosiaaliseen umpikujaan ajautunut tai sitten  nuori poika, joka suvun painostuksesta päätyi sotilaaksi.

Pohjanmaan rykmentti, jalkaväen osasto,  perustettiin 1626 ja sen komentajaksi tuli Alexander von  Essen. Syyskuussa 1626 Pohjanmaan rykmentissä oli kaikkiaan  kahdeksan kompaniaa ja koko kompaniassa miehiä 1144 miestä sekä  esikunta mukaan lukien 1304 miestä. 

Von Essenille annettiin tärkeäksi tehtäväksi selvittää, ketkä miehistä olivat karanneet tai piileskelivät. Tiedot tuli toimittaa sotaoikeudelle Jacob de la Gardien määräyksellä. Ilmeisesti karanneiden tarkka  kontrollointi mahdollisti, että joku karkureista saatiin kiinni. Kuolleiden määrän selvittäminen oli lähinnä tärkeä tieto vain kotijoukoille. 

Armas Luukko on myös aikaisemmin tutkinut Pohjanmaan rykmentin miestappioita ja hänen tutkimuksistaan selviää, että  näiden kolmen vuoden aikana yhteensä 742 miestä menehtyi.  Hietaniemi kertoo työssään, että everstiluutnantti C-B. J. Petander on päätellyt laskelmissaan, että Pohjanmaan rykmentin  tappiot reilun kolmen vuoden aikana olivat  1685 sotilasta. Sotaan menneet alokkaat olivat vuoden 1627 tilastoinnin mukaan keskimäärin noin 20,6 vuoden iässä ja vuonna 1629 vastaava ikä oli 22 vuotta. 

Hietaniemi kuvaa sotaan lähtöä niin, että  oli tiedossa, että vain harvat palaisivat sotamatkalta.  rahvas tuskin tunsi puolustushalua kaukaista suurvalta- Ruotsia kohtaan. Karkuruus oli väenottojärjestelmässä suurta. Ainoastaan ratsumiehen status oli parempi, koska heidän palkka ja elinolosuhteet olivat paremmat. Hietaniemen taulukoinnista selviää, että kolmen vuoden aikana Kokkolan pitäjän paenneiden osuus oli 7,2% ja Lohtajan 7,4%. 

Vuonna 1627  Karl  Jönsson ja Lars  Jönssön, jotka molemmat olivat Kokkolan Linnusperästä kotoisin, ilmoitettiin kadonneiksi Preussissa. On oletettavaa, että he katosivat jo pian saapumisensa jälkeen, koska he eivät olleet läsnä ainoassakaan katselmuksessa. Varsinaisissa vihollisien toimessa on ilmoitettu vain harva kuolleeksi. Kokkolalalaisia heistä on kolme. Lars Larsson Koutsar ilmoitetaan menehtyneeksi sanoin "nedhuggen ("hengiltä hakattu") i Degergård 1627. " Matts Jönsson Övervetil "af een mölnare ihjäl slag i Braunsberg"  ("myllärin toimesta  lyöty hengiltä") vuonna 1628 ja Gabriel Grelsson Vittsar "drunken ("hukkunut") i Werder" vuosien 1627-1635 välillä. 

Braunsbergistä löytyy tietoa. Talvikautena 1828-1629  Pohjanmaan jalkaväkirykmentin pääpaikkana oli juurikin Braunsberg. Kerrotaan,  että joukoissa rupesi talven mittaan jo esiintymään kurittomuutta. Jouduttiin turvautumaan jopa kuolemantuomioihin järjestyksen ylläpitämiseksi. Tosin Ruotsin armeijassa tällaisia päätöksiä edelsi aina oikeudenkäynti. Pohjanmaalaisia vei paljolti mukanaan myös rutto, jolta yritettiin varjella, mutta joka pääsi kuitenkin leviämään. 

Hietaniemi toteaa, että on mahdotonta päästä täydelliseen selvyyteen yksittäisten sotilaiden kohtalosta. Ensinnäkin eri rullissa on osin ristiriitaista tietoa ja toisekseen häntä arveluttaa, että osa sodassa kuolemista on mieluummin merkattu ja kerrottu paikallisyhteisöille  sairastumisiksi kuin taisteluissa surmansa saaneiksi. 

Sota päättyi 16.9.1629. Silloin solmittiin  Altmarkin aseleposopimus. Joukkojen kotiuttaminen ei ollut mitenkään nopeaa, vaan  vasta marras- joulukuussa 1629 pohjalaiset lähtivät kahtena  kuljetuksena Anders Persson Utterin johdolla kotimatkalle. 

Alexander von Essen siirtyi Preussin sodan päätyttyä erään värvätyn rykmentin komentajaksi, vaikka olikin Pohjanmaan rykmentin komentajan virassa aina vuoteen 1631 saakka.  Von Essen ylennettiin  jalkaväen kenraalimajuriksi 1635 ja myöhemmin hänet vielä  aateloitiin  1643. Alexander von Essen kuoli Virossa  Orrisaaressa 1643. Hänet haudattiin  Pyhän Nikolain kirkkoon Tallinnassa. 

LÄHTEET: 

Eversti Alexander von Essen. Pohjan prikaatin kilta. [http://www.pohjanprikaatinkilta.fi/PohPr/komentajat/vonEssen_Alexander.htm] Luettu 11.7.2021. 

Hietaniemi, Erkki. Pohjanmaan rykmentti Preussin sodassa 1626-1629: rekryyteistä sotilaiksi ja selviytyminen sotaretkellä. Pro gradu  - tutkielma. Helsingin yliopisto, 2019. [https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/300547/Hietaniemi_Erkki_Pro-gradu_2019.pdf?sequence=2&isAllowed=y} Luettu 3.1.2021.

Pohjanmaan rykmentti. Aika ennen 30-vuotista sotaa. Pohjan prikaati. [http://www.pohjanprikaatinkilta.fi/PohPr/perinnejoukot/Pohjanmaan%20rykmentti%20(1626%20-1631).htm] Luettu 11.7.2021. 

Suojeluskuntalaisten vala 1918

Suojeluskunta liittyy keskeisesti vuoden 1918 Kansalaissotaan. Suojeluskunta perustettiin juurikin vuonna 1918. Suojeluskunnan perustamisasetuksissa määriteltiin keskeisinä kriteereinä jäseniksi pääsemisessä vapaaehtoisuus, ikärajan täyttyminen sekä  halu ylläpitää vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Ennen asetusta  suojeluskuntiin liittymisen kriteerit olivat vaihdelleet paljonkin paikkakunnasta riippuen. Kaikkia jäseniä yhdistävä tekijä oli  halu taistella Suomen vapauden puolesta. 

                                           

Yllä: Pekka Jylhän Suojeluskuntalainen-patsas Kokkolan kaupunginteatterin edustalla

Koska suojeluskuntaan liittyvät sitoutuivat tilanteen niin vaatiessa sotaan, määriteltiin alaikärajaksi 17 vuotta. Varsinaista yläikärajaa ei ollut, mutta 40 vuotta täyttäneet siirrettiin kannatusjäseniksi tai  myöhemmin perustettuun  suojeluskutareserviin tai veteraaniluokkaan. Nuorille pojille annettiin myös mahdollisiis liittyä poikaosastoihin. 

Liityttäessä suojeluskuntaan, tuli vannoa seuraavanlainen vala:

”Minä lupaan ja vannon taistelevani henkeen ja vereen saakka Suomen itsenäisyyden ja sen laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta, kunnes lailliset olot on maassa jälleen palautettu ja lujitettu. Minä vannon pysyväni uskollisena maan lailliselle hallitusmuodolle ja sen tämän mukaisesti valitulle hallitukselle sekä ehdottomasti tottelevani sotilaspäällystöäni. Kaiken tämän lupaan ja vannon Jumalan ja kaiken sen nimessä, mikä on minulle korkeata ja pyhää.”

                                         

Lotta-patsas ja Suojeluskuntalainen - patsas, molemmat saman kuvataiteilijan tekemiä. Taustalla näkyy Kokkolan kaupunginteatteri, joka alkujaan  on keski-Pohjanmaan Suojeluskuntajärjestön  vuonna 1927 rakennuttama  maakunnallinen keskustalo, "Vartiolinna."

Sitoutuminen tehtiin kirjallisesti lomakkeelle:

"Allekirjoittautunut  ilmoittautuu täten XXX suojeluskuntaan jäseneksi ja vakuutan kunniasanallani, etten  ole kuulunut niin kutsuttuun työväen järjestys- eli punakaartiin tahi  tätä liikettä kannattanut enkä muullakaan  tavalla ottanut osaa vehkeilyyn maan eduskuntaa ja hallitusta vastaan; sitoudun myös vaadittaessa vannomaan sotilasvalan. 

__________XXX______________päivänä ____XXX________kuuta 1918

Nimi:XXX

Syntymävuosi, -kuukausi ja -päivä:XXX

Ammatti:XXX

Asuntopaikka:XXX

Kenen suositus:XXX

Perhesuhteet:XXX

                                       

LÄHTEET:

Jäsenyyskriteerit ja  sosiaalinen kerrostuneisuus. Suojeluskunnat ja Lotta Svärd. [https://perinne.fi/suojeluskuntajaerjestoe/organisaatio-ja-jasenet/jasenyyskriteerit-ja-luokkatausta/] Luettu 7.3.2021. 

Sata vuotta sitten perustettiin hurjapäinen ryhmä - näin toimivat valkoisten erikoisjoukot talvella 1918. [https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005558231.html] Luettu 28.02.2021.

Kaarlelan kirkon seinä ja levottomuudet 1918

Moni varmaankin on nähnyt Kaarlelan kirkon sivuoven läheisyydessä, pohjoispuolella kirkkoa, ihmeellisen "lommon."

Tuo jälki on venäläisten Kansalaissodan aikana 1918 ampuman kranaatin aiheuttama lovi. Tarina lommon takana on seuraavanlainen:

Suomen sisällissota käynnistyi 27.1.1918, mutta merkkejä siitä oli olemassa jo edeltävän vuoden joulukuussa. Kokkolassa oli levotonta. Näkyi jo jako punaisiin ja valkoisiin oman väen keskuudessa. Esiintyi lakkoja, levottomuutta ja rötöstelyjä.

Kokkolan seudulla tiedetään oleskelleen noin 700 venäläistä noihin aikoihin. Rauhallinen olo loppui 21.1.1918. Venäläisillä oli asevarasto rautatieaseman läheisyydessä. Sieltä hävisi tuntemattomille teille sekä aseita että ammuksia. Kaupungin pormestari sai venäläisen varuskunnan päälliköltä uhkaavan kirjeen, jossa hän syytti kaupunkilaisia epäkunnioittavasta käytöksestä. Päällikkö mainitsi, että heillä olisi myös voimaa nujertaa tarvittaessa kaupunkilaisten vastarinta.

Venäläisten kaupungissaolo koettiin ahdistavana asiana. Ymmärrettiin, että aseellinen selkkaus olisi mahdollinen. Niinpä suojeluskuntalaiset harjoittelivat salassa taistelutaitoja. Heitä oli kaupungissa kuitenkin ainoastaan satakunta. Määrä ei riittäisi torjumaan venäläisten hyökkäyksiä. Siksi muista lähikunnista koottiin lisää suojeluskuntalaisia tueksi.

26.1.1918 kiiri läheisestä Pietarsaaresta kaupunkiin tieto, että heidän kaupunkinsa oli miehitetty ja taistelut alkamassa. Kokkolalainen suojeluskunnan ylilääkäri Ernst V. Knape vahvisti tiedon. Osa kaupungin naisista ja lapsista lähti tulevaa taistelua pakoon. Venäläiset julistivat kaupunkiimme ulkonaliikkumiskiellon.

Suojeluskuntalaiset saapuivat eri puolilta Keski-Pohjanmaata Kokkolaan ja kokoontuivat aluksi Kruunupyyhyn. Varhain aamulla 29.1.1918 he siirtyivät Kokkolan Kirkonmäelle Kaarlelan kirkon luokse.

Kaarlelan kirkossa pidettiin lyhyt kenttäjumalanpalvelus. Tilaisuus päättyi kirkkoherra Isidor Erikssonin siunaukseen ja tuttuun virteen "Jumala ompi linnamme."

Kun jumalanpalvelus oli ohi, tapahtui hyökkäys. Noin 250 suojeluskuntalaista hyökkäsi Hakalahdessa sijaitsevaan Jungsborgin tykkipatteriin. Rakennuksessa majaili venäläisiä.

Suojeluskuntalaisten tavoitteena oli tarkoitus päästä yllättämään heidät. Joku kuitenkin ampui ennenaikaisen laukauksen ja sen johdosta venäläiset havahtuivat hyökkäykseen nopeasti ja aloittivat kovan tulituksen konekivääreillä suojeluskuntalaisia vastaan.

Kun tulitus oli alkanut, yrittivät suojeluskuntalaiset vetäytyä Kokkolan keskustaan. He valtasivat Suomalaisen yhteiskoulun. Mutta kun ensimmäiset suojeluskuntalaiset olivat ylittämässä koulun läheistä Tehtaankatua, aloittivat venäläiset tulituksen myös Ruotsalaiselta lyseolta. Tässä vaiheessa hyökkäyksen johtaja, jääkäri Johan Karlsson menehtyi rautatiesillan lähellä käydyssä taistelussa. 

Venäläisten tykistö tulitti myös Jungsborgin rakennuksesta käsin Kirkonmäkeä, jossa suojeluskuntalaisilla oli koontumispaikka. Tässä yhteydessä tuli myös tuo jälki Kaarlelan kirkon seinään. Suojeluskuntalaisten ja venäläisten yhteenotto päättyi samana aamupäivänä kello 10, kun kaupunkia piirittäneet suojeluskuntalaiset perääntyivät Kruunupyyhyn.

Kaikkiaan taistelussa menehtyi kolme suojeluskuntalaista ja neljä venäläistä. Näiden kuolleiden lisäksi menehtyi vielä yksi suojeluskuntalainen iltapäivän aikana, kun venäläisten partio surmasi hänet.

Venäläiset allekirjoittivat seuraavana päivänä eli 30.1.1918 antautumissopimuksen. Samaan aikaan punakaartiin liittyneitä kaupunkilaisia vangittiin sadoittain, vaikkeivät olleetkaan osallistuneet sotatoimiin ja heitä koottiin ruotsinkieliseen lyseoon, johon oli perustettu vankileiri. Sinne kuljetettiin myös muualta Suomesta punaisia vangittavaksi. Enimmillään vankileitrillä oli noin 1000 vankia. Kokkolan vankileirillä tiedetään kuolleen ainakin 53 vankia, joista 47 teloitettiin.

Eräs näistä punaisista vangeiksi joutuneista oli Kaarlo Isomäki, joka oli joutunut Jämsässä vangiksi ja kuljetettu Kokkolaan. Todistusaineiston puuttuessa Isomäki laskettiin ehdonalaiseen vapauteen, jonka ehtona oli Kokkolassa pysyminen. Isomäki kuitenkin määrättiin suojeluskuntalaisten huiputuksen jälkeen ammuttavaksi Elisabethin metsään teloituspaikalle, josta hän kuitenkin onnistui pakenemaan. Isomäki eli yli kolme kuukautta Ykspihlajan metsissä, missä hän selviytyi 10-vuotiaan pojan, Arvon  ansiosta. Arvo löysi sattumalta metsissä piileskelleen Isomäen ja ryhtyi salakuljettamaan hänelle ruokaa. Isomäki maksoi myöhemmin pojan koulutuksen aina filosofian maisteriksi asti kiitollisuudenvelassaan.

LÄHTEET: Ihmiskohtalo Ykspihlajan metsässä - ojanrummusta asianajaksi. Ett Erikoistietotoimisto. [https://kokkola.navigo.fi/ett/ETT/ett_mediassa/juttupalsta_kokkolalehdessa/fi_FI/ojanrummusta/] Luettu 28.02.2021.

Kaarlelan kirkon historia. Kokklan suomalainen seurakunta. [https://www.kokkolansuomalainenseurakunta.fi/kirkot-ja-tilat/kaarlelan-kirkko/kaarlelan-kirkon-historia#] Luettu 31.12.2020.

Kokkolan valtaus. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Kokkolan_valtaus] Luettu 31.12.2020.

Mitä tapahtui Kokkolassa 1918= Kp24. [https://www.keskipohjanmaa.fi/uutiset/527997/mita-tapahtui-kokkolassa-vuonna-1918] Luettu 28.02.2021.

Suomen sisällissota Keski- ja Pohjoispohjanmaalla. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sis%C3%A4llissota_Keski-_ja_Pohjois-Pohjanmaalla] Luettu 28.02.2021.

Buharan satakieli - unohdettujen suomalaisten tarina

Muutama vuosi taaksepäin sain joululahjaksi kirjan nimeltä Kiljukotka. Ihastuin teokseen kovasti. Kirja kertoi osin faktaa, osin fiktiota Isonvihan ajalta Järviseudulla. Nuo kovat ajat liippasivat  aikoinaan isänpuoleista sukuani  kovasti ja läheltä, joten aihe kiinnostaa. Ja hyvin kirjoitettu kirja on tietysti  jo itsessään aina upea lukuelämys! Kirjailijan sukujuuret on Kortesjärvellä, mikä selittää osaltaan hänen kiinnostusta aiheeseen. 

Niinpä odotin kuin kuuta nousevaa professori, kirjailija   Kirsi Loukola-Ruskeeniemen, uutta kirjaa, joka on itsenäinen jatko-osa edelliselle kirjalle.  Se ilmestyikin syyskuussa 2020. Kirjan nimi on Buharan satakieli.

            

Romaani perustuu historialliseen tutkimukseen ja sillä on yhtymäkohtia  Isovihan aikana sieppattuihin lapsiin. Kortesjärven Purmojärvellä Isoviha oli todella karmivaa aikaa. Oma esiäitinikin poltettiin siellä tuolloin. 

"Matti", Lauri veti ilmaa sisäänsä. "Luulin että kuolit, kun teiän talo paloi."

Matti katsoi hänen lävitseen. "Tappoivat äitin", hän sanoi.

"Teiän äitin?" Lauri kysyi. 

Hätkähdin. "Mitä kotona tapahtui?" kysyin Matilta. 

"Äiti riippui kurkihirressä ja sotilaat tökkivät häntä piikillä: Sano rahas", Matti sanoi ja veti ilmaa sisäänsä...

Moni varmaan  on kuullut lukuina, kuinka paljon lapsia ja nuoria siepattiin Isovihan aikana. Lukuhan on pöyristyttävän iso - yli 20 000. Harvoin vain on tullut ajatelluksi, mitä heille tapahtui sieppauksen jälkeen. 

Kirja kiehtoo minua myös sen vuoksi, että kirjailija on käyttänyt siinä todenperäisiä nimiä;  Kontiainen, Skottari, Matoniemi, Försti, Jutila, Pellinen, Kärnä, Lummukka - nimiä, jotka myös  liittyvät oman sukuni historiaan - ja onhan monella kokkolalaisellakin  juuret Järviseudun pitäjissä. Moni lukijoista uskoakseni  tunnistaa noita nimiä, ovathan ne säilyneet nykypäiviin saaka suku- ja paikanniminä. 

"Purmojärven kylässä oli yli kymmenen pientä taloa.

 Lappajärveltä tullessa oikealla olivat Kontiainen, Skottari ja Matoniemi. 

Länsirannalla oli Försti, Purmojärven vanhin talo. Förstit olivat muuttaneet

rannikolta pari sataa vuotta aiemmin. Vilja huojui keltaisena ja 

karja laidunsi rantaniityillä. Anna  huiskutti iloisesti ja jatkoi Matoniemeen."

Kirjan päähenkilö on Kontiaisen kasvattityttö, Liisa. Tarina alkaa  turvallisesta kotiympäristöstä, jonka pian hajoittaa  kylään saapuvat viholliset. Sen seurauksena perheet hajoavat, elämä muuttuu. Osa pääsee pakenemaan piilopirtille metsiköihin, toisten kohtalona on kuolla vainoissa.  Joidenkin osa on päätyä vangeiksi ja heidän tarinansa  alkaa tästä. Nuorten vangittujen matka vie Vaasasta Hankoon, Pietariin ja sieltä jokireittiä myöten halki Venäjän. Sieltä matka jatkuu kamelikaravaanissa Hivan kaanin haaremiin ja sieltä vielä Buharaan. Kirjan taustatyönä Kirsti on muuten käynyt itse Uzbekistanissa  tutkimassa ja eläytymässä  romaanin tapahtumaseutuihin. 

"Irrrota minut", Anna itki hysteerisesti kyljessäni. 

Matti voi silminnähden huonosti. Matin vuoksi minun oli pakko ryhdistäytyä. Silmät kyynelissä vedin syvään henkeä. 

"Matti", kuiskasin. Kun hän ei tuntunut kuulevan, toistin lujempaa, kerta toisensa jälkeen. 

"Matti! Olen huutanut monta kertaa, muttet kuule yhtään mitään", huusin lopulta. "Kokeile, saatko kätes irti. Minut on köytetty liian tiukkaan."

"Kävelimme kärryjen perässä kahleet kaulassa satamaan, 

jossa oli kaleerilaivoja ankkurissa rannan lähellä ja

 kymmeniä laivaveneitä rannassa. Rannassa lojui pitkiä

 kuusiairoja, monta kertaa pitempiä kuin Lappajärven kirkkoveneiden airot. "

"Miksi he hakevat vaaleita tyttöjä kaukaa Suomesta, 

kun Volgalla ja Uralilla  on metsäkylissä vaaleita tyttöjä, 

jotka muistuttavat meitä?" kysyin Annalta. 

"Minä ja sinä olemme synnyttäneet terveet poikavauvat ja 

Ruotsin sotilailla  on hyvä maine", Anna sanoi. 

"Buharan haaremeissa kasvaa sen jälkeen kookkaita,

 taitavia ja urhoollisia johtajia Buharan kaanin sotajoukoille."

Buharan satakielestä on  tehty  optiosopimus elokuvatuottaja Kaiho Republic Oy:n kanssa jo ennen kirjan julkaisua, tavoitteena  on tehdä kirjan pohjalta vielä kansainvälinen TV-draamasarja. Wau!

Olen mielenkiinnolla seurannut Kirstin kirjoitustyön etenemistä. Jossain vaiheessa laitoin hänelle postia, että olisipa hienoa, jos hän ennättäisi tänne Kokkolaankin esittelemään kirjaansa. Ja tiedättekö - joskus toiveet oikeasti toteutuvat!  Yhteistyössä saimme järjestettyä tilaisuuden Kokkolan kaupunginkirjastoon, mutta tämä koronakurimus sitten tuli ja lykkäsi sorkkansa soppaan ja tapahtuma täytyi peruuttaa. No, onneksi päiviä on edessäpäinkin ja uusi tilaisuus Kokkolaan on sovittu 24.4.2021. Olokaas kuulolla sillon! Täällä on Kokkolan seudulla aika lailla ihmisiä, joiden esipolvet tulee Järviseudun suunnasta. Ja tietysti kirja on kiinnostava tarina muutoinkin. Kirstin Pohjanmaan kiertueeseen kuuluu myös Lappajärvi-Kortesjärvi-akseli 26.-27.4.2021. Loistava juttu!

Sain  ihanasti  kutsun myös kirjan julkistamistilaisuuteen, joka oli mahdollista katsoa netin välityksellä livestreemauksena Helsingistä Tieteiden talolta. Oli mielenkiintoinen sekin ja hieno ohjelma muutoinkin! Tässä blogipäivityksessä oleva kuvamateriaali onkin otettu kuvakaappauksina julkistamistilaisuudesta. 

Kirjassa on hienosti kuljetettu myös uskoa Jumalaan ja vuoden 1701 virsikirjan virsien tekstejä mukana. Pidä  tästä erityisen paljon, koska voin kuvitella, kuinka keskeinen osuus virsillä  ja uskolla on ollut tuon ajan ihmisten elämässä lohtua antavana tekijänä. Siepattujen kohtalona on ollut  rakkaiden sukusiteiden katkeaminen, mutta muistoja, opittuja virsiä ja rukouksia kukaan ei ole voinut heidän mielistään riistää pois. Ainakin ajatuksena lohdullinen...

"Mun silmän`, käten nostan

Ain ylös mäkihin,

Jois`avun tiedän saavan

Ja valon kaunihin,

Sill`Herra avun lainaa

Kuin maan ja taivaan loi,

Hän kuulee huuton` aina,

Ja suojell`kyllä voi."

Kirjailija paljasti minulle, että kirjan myöhemmin ilmestyvässä jatko-osassa  päähenkilö Liisa on Buharassa  minäkertojan roolissa esimerkiksi taipaleesta lapsenlapselleen kertoessa. Liisa jättää kertomatta traumatisoivia asioita Suomenlahdelta ja Volgalta yrittäen niitä itsekin aktiivisesti unohtaa - ehkä hän on mielen prosesseissa  ne jo unohtanutkin!

Kirjailija kertoo kirjan lopussa kirjoittamisprosessistaan, johon on ollut raskas eläytyä. Hän on syventynyt kirjaa tehdessään myös ihmiskaupan ja ISISin uhrien haastatteluihin, kirjalllisuuteen ja elokuviin, joissa on kuvattu uhrien kärsimyksiä. Jotta kirjasta ei olisi tullut aihepiireiltään liian rankka, hän joutui keventämään tarinan kulkua.

Faktaa kirjassa on  esimerkiksi se, että noihin aikoihin  Buharan kaani, jolla ei ollut miespuolista perillistä,  rakennutti islamilaisen maailman ensimmäisen naisten moskeijan. On tiedossa, että Turkissa orjaksi kaapatun jalkavaimon poika pääsi seuraavaksi sulttaaniksi. Sen sijaan tietyn kaapatun tytön kohtaloa on mahdoton  jäljittää, joten kirja on näiltä osin fiktiota. Kirjailija kertoo kuitenkin kirjassaan, että turkulaisessa sanomalehdessä on  julkaistu aikanaan  tieto, että Buharan kaanin lähettiläät kävivät vuonna 1718 tsaari Pietarin puheilla pyytäen saada tai ostaa suomalaisia ja ruotsalaisia talonpoikaistyttöjä, koska heidän tiedettiin synnyttävän erinomaisia sotilaita!

"Kumarruin maahan ja painoin otsani aulan  laattalattiaan,

 vaikka liike sattui. Nousin vaivalloisesti ylös.

"Menkäämme oleskeluhuoneeseen juomaan kahvia", 

hymyilin kaanin äidille ystävällisesti. Hän oli lapseni isoäiti."

Kirja on helppo ja huokea hankkia ihan omaksi kotisohvalta tilaten Isoviha.fi -  sivuston kautta. Sieltä sen saa ostettua kirjakauppoja huomattavasti edullisemmin ja upeasti suoraan kotiin toimitettuna. 

Kaatuneiden muistopäivänä

Kaatuneiden muistopäivänä sataa vettä. Silti lähden ajelemaan kohti kanta-Kokkolan hautausmaita. Omassa perhepiirissäni kaatuneiden muistopäivää on aina kunnioitettu ja arvostettu kovasti. Etenkin isänpuoleisessa suvussani sodat ovat saaneet paljon murhetta aikaan. On hienoa, että arvostus kaatuneita ja taistelleita kohtaan saa jatkua tulevissa sukupolvissa, vaikka itse sodista on jo vuosikymmeniä. 

Kaatuneitten muistopäivän viettämisen alku on vuoden 1940 piispainkokouksesta, jossa ehdotettiin suru- ja muistojumalanpalvelusten pitämistä  talvisodan sankarivainajien  muistoksi. Puolustusvoimain ylipäällikkö, sotamarsalkka C.G..E. Mannerheim  määräsi, että lippujuhlan sijasta  vietetään jatkossa toukokuun komantena sununtaina sekä Talvisodassa kaatuneiden sankarivainajien  sekä myös kaikkien murroskautena 1918 molemmin puolin  vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneiden yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä. Vaikka Mannerheimin käsky aluksi koski ainoastaan puolustusvoimia, alettiin sitä noudattaa myös  puolustusvoimien ulkopuolella. 

Myöhemmin myös Jatkosodan ja Lapin sodan  sankarivainajat liitettiin muistopäivään mukaan. Nykyinen  nimi "Sankarivainajien muistopäivä" on vuodelta 1946.Vuonna 1947 Valtioneuvosto vahvisti päivän ajankohdan. Vuodesta 1977 lähtien muistopäivä on ollut vakiintunut liputuspäivä. 

Kiersin kolmella Kokkolan hautausmaalla ja keräsin kuvasatoa muistokivistä. Ensimmäiseksi ajelin Kaarlelan kirkon sankarihautausmaalle. Alue on Kaarlelan kirkkoa vastapäätä oleva, erillinen  hauta-alue tien toisella puolen. Siellä lepää siippani isoäidin veli, Talvisodassa 27-vuotiaana menehtynyt Helge. Helge oli ennättänyt avioitua vajaa kuukausi ennen kaatumistaan. Suremaan jäi nuori leski.

Muutoin Kokkolan haudoilla ei ole minulle läheisiä, läheiseni ovat Lappajärven kauniilla sankarihaudalla. Heitä on siellä kolme veljestä. Kova kohtalo yhden perheen osaksi.

Sankarihautojen vieressä on edustava muistopatsas "Sankaripatsas", jonka tekijä on John Munsterhjelm. 

Rakastan muutoinkin kiertelyä ja kuljeskelua hautausmailla. Yleensä muistopäivinä väkeä on sankarihaudoilla enemmän Nyt koronakevät veroitti sekä tapahtumia että kävijöitä. Hienoa silti, että muistokukkia ja -seppeleitä oli muistokiville tuotu. Kaarlelan haudoilla kunkin hautakiven viereen oli  seurakunnan puolesta jo istutettu sininen ja valkoinen orvokki. Kaunista. 

Arvostan näitä havuseppeleitä kovasti. Ne kuuluvat vahvasti mielestäni  suomalaisuuteen ja ovat yksinkertaisuudessaan kauniita.

Muutoinkin Kaarlelan kirkonalue on kaunis. Tästä kuvasta katsottuna ei uskoisi, että  kirkon ja hautojen välissä kulkee tie.

Sitten Marian hautausmaan sankarihauta-alueelle. Haudoille on haudattu 109 sankarivainajaa.  Siellä on vaikuttavan suuri  graniittipatsas "Kotiin", joka on Viljo Savikurjen  ja Veikko rauhalan teos. Työn nimi sopii erityisen hyvin tälle hautausmaalle, sillä saamme kiittää kokkolalaista kirkkoherraa, Johannes Sillanpäätä, siitä, että suomalaiset sankarivainajat tuotiin oman maan multiin! Myös Sillanpään hautamuistomerkki on tällä hautausmaalla. 

Kun saavun muistokiveä kohti, näen vanhan, harmaahapsisen miehen, joka hiljaa kumararyhtisenä kävelee kiven luo.  Hän seisoo kiven vieressä kauan seppeleiden tekstejä lukien.  Mietin hetken, kuvaanko häntä, mutta  jotenkin en halunnut Se oli hänen oma hetkensä, Muistokiveltä lähtiessään mies katsoi pitkään minua ja kameraani. 

 Muistomerkki on kaksipuolinen. Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että pitäisi saada tallennettua tietoa   viimeisten elossa olevien  sotamiesten puolisoilta, jotta saataisin  talteen sota-ajan tarinoista tallenteita. Tallenteita kotirintaman tapahtumista on yllättävän vähän tallennettu. Omaa mummoani haastattelin nuorena tyttönä aiheesta. Kamalia kohtaloita, en voi muuta sanoa...

Sitten siirryn kadun yli Kokkolan uusimmalle hautausmaalle, jossa on myös isäni hautakumpu. Tällä kauniilla hautausmaalla on oma alueensa kuolleille  sotaveteraaneille ja lotille. Kävi niin, että aluetta joudutaan suurentamaan alkuperäisesti varatuista hautapaikoista, sillä yllättävän moni alun perin Kokkolasta lähtöisin ollut ja  aikuisvuotensa muualla viettyänyt sotaveteraani onkin päätetty haudata oman kotiseurakuntansa multiin. Hienoa muuten, että tämä alue on erillisenä heille varattu!

Annan hautausmaan hautamuistomerkki, Veteraanikivi,  on huomattavasti modernimpi, kuin muilla hautausmailla olleet muistomerkit. Sateinen ilma tosin  näkyy kuvaushetkellä vähän ikävästi kivissä värimuutoksina.

Mut kaatuneen sankarin sielu

on astunut korkuuden linnaan

ja, hymyen autuaas rauhas,

hän katselee tannert allans:

siel torvi soi

ja trumpu pauhaa

ja kumisee kultanen kangas,

kosk Tuonelan enkeli niittää.

-Aleksis Kivi-

LÄHTEET:

Tammenlehvän perinneliitto. Juhla- ja muistopäivät. Toukokuun 3. sunnuntai Kaatuneitten muistopäivä. [https://tammenlehva.fi/veteraaniperinne/juhla-ja-muistopaivat/] Luettu 17.5.2020.